Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

219.

Nektaria ja ambrosiaa

Fouquet piteli jalustinta kuninkaalle, joka maahan laskeutuessaan suoristausi sirosti ja armollisen suopeana ojensi isännälle kätensä. Hallitsijan pikku vastustuksesta huolimatta toinen kohotti sen kunnioittavasti huulilleen.

Kuningas tahtoi odottaa etupihalla vaunujen saapumista. Siihen ei suurta kärsivällisyyttä tarvittukaan, kun tiet oli yli-intendentin määräyksestä tasoitettu niin erinomaiseen kuntoon, että Melunin ja Vauxin väliltä ei olisi löytänyt munan kokoista kiveä. Kuin matolla vierien toivatkin ajopelit tärisyttämättä ja väsyttämättä kaikki naiset kello kahdeksalta perille. Heidät otti vastaan ministerin puoliso, ja heidän saapuessaan välähti päivänkirkas valo kaikista puista, maljakoista ja marmoripatsaista. Tätä lumousta kesti, kunnes heidän majesteettinsa olivat kadonneet palatsin sisäsuojamiin.

Kaikki nämä ihmeet, jotka kronikoitsija on kerännyt tai pikemmin säilyttänyt selostuksessaan, uhaten kilpailla romaaninkirjoittajan kanssa, – tämän voitetun yön, parannetun luonnon häikäisevän loiston kaikkine hupineen, kaikenlaatuisine ylellisyyksineen aistien ja hengen tyydyttämiseksi laadittuna yhdistelmänä, kaiken tämän Fouquet todellakin tarjosi kuninkaalleen tässä loihditussa sopukassa, jonka vertaista ei kukaan Euroopan hallisija siihen aikaan voinut kehua omistavansa.

Emme käy tässä puhumaan niistä suurista iltakemuista, joita kaikki kuninkaalliset vieraat kunnioittivat läsnäolollaan, – emme niiden jatkona olleesta konsertista ja keijukaiskarkelosta. Kohdistamme huomion kuninkaaseen, jonka kasvot alussa näyttivät hilpeiltä, avomielisiltä ja onnellisilta, mutta pian saivat synkän, väkinäisen ja ärtyneen ilmeen. Hän muisti oman asuntonsa ja tuon vaivaisen komeuden, joka oli vain kuninkuuden väline olematta inhimillisesti puhuen kuninkaan omaisuutta. Louvren upeat maljakot, Henrik II: n, Frans I: n, Ludvig XI: n huonekalut ja pöytäkalustot olivat vain historiallisia muistomerkkejä. Ne olivat pelkkiä taide-esineitä, kuninkaanviran vanhoja peruja. Fouquetin komeus oli yksilöllistä ja esitti hänen omaa aistikkuuttansa sekä tekotavaltaan että aineen valinnassa. Fouquet söi kulta-astioista, joita taiteilijat olivat valaneet ja kaivertaneet häntä varten. Fouquet joi viinejä, joiden nimetkin olivat Ranskan kuninkaalle tuntemattomia, – joi pikareista, joista jokainen oli kallisarvoisempi kuin koko kuninkaallinen viinikellari.

Mitä sanoisimme saleista, seinäverhoista, tauluista, palvelijoista, kaikenlaisista virkailijoista? Mitä sanoisimme palveluksesta, jossa järjestys korvasi seurustelusäännöt, vieraitten hyvinvointi ennakko-ohjeet, kun kestittävien hupi ja tyydytys oli ylimpänä lakina kaikille isäntäänsä totteleville? Tuo kiirehtivien, meluamattomien ihmisten parvi, tuo suuri vieraiden joukko, joka lukumäärältään silti oli palvelusväkeä pienempi, nuo lukemattomat ruokalajit kulta- ja hopea-astioissaan, säihkyvät valovirrat, peräti harvinaisten kukkien paljous, joka oli vain esimakua luvatusta juhlanvietosta, hurmasi kaikki läsnäolijat, ja nämä todistivat moneen kertaan ihailuaan, eivät äänellä tai liikkeellä, vaan äänettömyydellä ja tarkkaavaisuudella – noilla kahdella hovilaisten käyttämällä kielellä, joita valtiaan läsnäolo ei pidättele.

Mutta kuninkaan silmät laajenivat mielenkarvaudesta; hän ei uskaltanut enää katsahtaa kuningattareen. Ylpeydessään kaikkia muita luotuja korskeampana Itävallan Anna koetti musertaa juhlien toimeenpanijan osoittamalla halveksumista kaikelle, mitä hänelle tarjottiin. Hyväsydäminen ja elämää ikävöivä nuori kuningatar sitävastoin ylisteli Fouquetia, soi hyvällä ruokahalulla ja kyseli useiden tarjottujen hedelmäin nimiä. Fouquet vastasi, että hän ei niitä itsekään tiennyt, kertoen saavansa niitä ansareistaan, joissa hän usein itse kokeili ulkomaisilla harvinaisuuksilla. Kuningas käsitti hänen hienotunteisuutensa, ja se nöyryytti häntä vain yhä enemmän. Kuningatar tuntui hänestä hiukan maalaiselta, ja Itävallan Anna muistutti liiaksi Juno-jumalatarta. Itse hän koetti huolellisesti säilyttää kylmäkiskoisuutensa, pidättyä sekä liiallisesta halveksimisesta että yksinkertaisesta ihastelusta.

Mutta Fouquet oli ennakolta oivaltanut tämän kaiken: hän oli niitä miehiä, jotka osaavat ottaa lukuun seurauksia edeltäkäsin. Kuningas oli nimenomaan selittänyt haluavansa Fouquetin luona aterioidessaan jättää silleen hovisäännön ja istua pöydässä koko juhlayleisön kanssa. Ministeri oli kuitenkin saanut sovitetuksi, että kuninkaan päivällinen tarjottiin tavallaan erikseen tässä yhteisessäkin tilaisuudessa. Kokoonpanoltaan merkilliseen ateriaan kuului kaikkea, mistä kuningas erityisesti piti, kaikkia hänen tavanomaisia mieliruokiaan, joten Ludvigilla, valtakuntansa vankimmalla syömärillä, ei ollut mitään aihetta verukkeeseen, että hänellä ei ollut ruokahalua, ja Fouquet meni pitemmällekin: hän oli kuninkaan määräyksestä istuutunut itsekin pöytään, mutta heti kun liemiruuat oli tarjoiltu, nousi hän omasta kohdastaan palvelemaan hallitsijaa, hänen puolisonsa asettuessa leskikuningattaren nojatuolin taakse seisomaan. Junon ylenkatse ja Jupiterin nyrpeys eivät kyenneet vastustamaan tätä ylenpalttista herttaisuutta. Leskikuningatar söi San-Lucarin viiniin kastetun sokerileivoksen, ja kuningas maisteli kaikkea, virkkaen ministerille: "Olisi mahdotonta, herra yli-intendentti, maukkaammin varustaa ruokapöytää."

Silloin koko hovi ryhtyi ruokiin käsiksi niin innokkaasti kuin Egyptin heinäsirkkaparvi hyökkää vihantaan laihoon.

Lopulta kuningas nälkänsä tyydytettyään jälleen synkistyi – sitäkin karvaammin, kun oli katsonut pakolliseksi osoittaa hyväntuulisuutta välillä, ja hänen nurjamielisyyttään lisäsi sekin käsitys, että hänen saattueensa ilmaisi mielihyväänsä isännälle muka liiaksi.

D'Artagnan, joka söi lujasti ja joi viininsä sekoittamattomana, vaikka siltä ei näyttänyt, aterioitsi rauhassa edelleen, olematta mitään huomaavinansa, mutta kuitenkin kaiken aikaa tehden hyödyllisiä havaintoja.

Aterian päätyttyä kuningas ei tahtonut menettää iltakävelyään. Puisto oli valaistu, ja ikäänkuin Vauxin herran käytettäväksi asettuen hopeoitsi kuukin timanteillaan ja fosforihohteellaan tiheikköjä ja lammikoita. Varjoisilla käytävillä tuntui virkistävä viileys, ja ne olivat niin pehmeiksi hiekoitetut, että niitä asteli ihan nautinnokseen. Juhlatunnelmasta ei enää puuttunut mitään, kun kuningas osuikin tapaamaan la Vallièren erään lehdon mutkassa, saaden tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kuiskata hänelle: "minä rakastan sinua", kenenkään muun sitä kuulematta kuin saattelevan d'Artagnanin ja edellä astuvan herra Fouquetin.

Lumottu yö kävi myöhäiseksi. Kuningas kysyi huonettaan, ja heti syntyi yleinen hyörinä. Kuningattaret saatettiin luuttujen ja huilujen sävelissä suojiinsa, ja kuningas näki makuuhuoneeseensa noustessaan muskettivartionsa, jonka herra Fouquet oli haetuttanut Melunista ja kutsunut illalliselle.

D'Artagnan menetti kaiken epäluuloisuutensa. Hän oli väsyksissä, hän oli syönyt hyvän aterian ja tahtoi kerran elämässään nauttia juhlasta todellisen kuninkaan luona.

– Herra Fouquet, – päätti hän, – on minun mieheni!

Se unenjumalalle vihitty huone, johon kuningas johdettiin monin juhlallisuuksin, ansaitsee lyhyen kuvauksen kertomuksessamme. Se oli palatsin kaunein ja avarin suoja. Le Brunin sivellin oli sen kupukatossa esittänyt ihania ja kaameita unelmia, joita Morfeus kutoo kuninkaille yhtä hyvin kuin tavallisille kuolevaisille. Kaiken suloisen, mitä uni tuottaa, kaikki, mitä sillä on tarjottavana hunajanmakeata, hyväntuoksuista, kukkia ja nektaria, hekumaa tai aistimusten lepoa, oli maalari käyttänyt freskojensa värittelyyn. Sommittelu oli toiselta osaltaan yhtä viehkeä kuin se toisaalta oli synkkä ja hirvittävä. Myrkkyjuomalla täytetyt maljat, nukkujan pään yli välkkyvä miekka, kauheasti naamioidut noidat ja peikot, ilmiliekkiä tai sysimustaa yötä pelättävämpi puolihämy olivat noiden ihanien taulujen puitteina.

Kuningasta puistatti hänen astuessaan upeaan kamariin. Fouquet kysyi, vaivasiko häntä jokin.

"Minua nukuttaa", vastasi Ludvig jokseenkin kalpeana.

"Haluaako teidän majesteettinne heti yöpukunne?"

"En, minun on vielä puhuteltava muutamia henkilöitä", virkkoi kuningas.

"Kutsuttakoon herra Colbert."

Fouquet kumarsi ja poistui.

220.

Viekas ja viekkaampi

D'Artagnan ei ollut menettänyt aikaa; sellainen ei ollut hänen tapojaan. Tiedusteltuaan Aramista hän oli juossut hakemaan, kunnes tapasi tämän. Niin pian kun kuningas oli saapunut juhliin, oli Aramis vetäytynyt huoneeseensa, kaiketi vielä miettimään jotakin uutta kohteliaisuutta hänen majesteettinsa huvittamiseksi.

D'Artagnan ilmoitti tulostaan ja tapasi Vannesin piispan Portoksen ja useiden uudenaikaisten epikurolaisten seurassa siinä toisen huonekerran komeassa suojamassa, jota seinäverhojensa mukaan nimitettiin siniseksi kamariksi.

Aramis tuli syleilemään ystäväänsä, tarjoten hänelle parhaan istuimen. Ja kun kaikki muskettisoturin vaiteliaisuudesta huomasivat, että hän halusi puhutella piispaa kahden kesken, lausuivat epikurolaiset hyvästi. Portos jäi alalleen. Mutta runsaan aterian nautittuaan hän olikin nukahtanut nojatuoliinsa. Tämä kolmas läsnäolija ei siis häirinnyt haastelua. Hän kuorsasi kaikuvasti, ja tämän basson poljennossa saattoi jutella kuin muinaisaikaisen lausuntalaulun säestyksellä.

D'Artagnan tunsi, että hänen oli keskustelu aloitettava. Esitettävä asia oli laatuaan hankala, ja hän katsoi paremmaksi ryhtyä siihen mutkattomasti.

"No, nyt siis ollaan Vauxissa!" virkkoi hän.

"Niinpä vainenkin, d'Artagnan. Pidätkö tästä oleskelusta?"

"Paljon, ja myöskin herra Fouquetista."

"Eikö hän ole herttainen?"

"Herttaisempi ei voisi olla."

"Sanotaan, että kuningas esiintyi häntä kohtaan alussa kylmäkiskoisesti, mutta hänen majesteettinsa kuuluu pehmenneen?"

"Etkö siis itse ollut näkemässä, kun mainitset niin sanotaan?"

"En, minulla oli puuhaa noiden herrojen kanssa, jotka täältä läksivät, kun huomiseksi on ohjelmassa näyttämöesityksiä ja piiriratsastuksia."

"Kas, kas, sinäkö täällä olet juhlallisuuksien järjestäjänä – sinä?"

"Minä olen aina suosinut haaveellisia huveja, tiedäthän; minussa on ollut jonkun verran runoilijaa milloin millekin alalle."

"Niin, sepitithän viehättäviä säkeitäkin, joita kyllä vielä muistelen."

"Ne olen itse unohtanut. Mutta mielelläni opin muiden sepittämiä, sellaisten kykymiesten kuin Molièren, Pélissonin la Fontainen."

"Tiedätkös, Aramis, mikä ajatus pälkähtikään päähäni äsken juhla-aterialla?"

"En. Puhu pois. En sitä muutoin arvaisi; sinulla on niitä niin paljon!"

"Ka, juolahti mieleeni, että Ranskan oikea kuningas ei ole Ludvig XIV."

"Häh?" äännähti Aramis väkisinkin tähdäten muskettisoturiin merkillisen katseen.

"Ei, vaan herra Fouquet."

Aramis hengähti ja hymyili.

"Sinä olet kateellinen kuten muutkin!" hän virkkoi. "Lyömmekö vetoa, että tuon lauseen on herra Colbert kuiskannut korvaasi?"

Mielistelläkseen Aramista d'Artagnan kertoi Colbertin vastoinkäymiset Melunin pysähdyksen aikana.

"Hylky miehekseen se Colbert!" tokaisi Aramis.

"On totisesti!"

"Ja ajatella", lisäsi piispa, "että se kehno neljän kuukauden kuluttua on ministerisi!"

"Pyh!"

"Ja että sinä palvelet häntä kuin Richelieuta, kuin Mazarinia."

"Samaten kuin sinä palvelet Fouquetia", sanoi d'Artagnan.

"Se kuitenkin erona, rakas ystävä, että Fouquet ei ole Colbert."

"Se on totta."

Ja d'Artagnan tekeytyi murheellisen näköiseksi.

"Mutta", hän lisäsi tuokion kuluttua, "miksi sanoitkaan minulle, että Colbertista tulee neljässä kuukaudessa ministeri?"

"Senvuoksi, että Fouquet ei pysy siinä asemassa", vastasi Aramis.

"Ollen joutumassa häviöön, vai mitä?" kysyi d'Artagnan.

"Kerrassaan."

"Miksi hän sitten panee toimeen suuria juhlia?" kysyi muskettisoturi niin luonnollisen hyväntahtoisella äänellä, että se hetkiseksi eksytti piispan. "Kas, kun et sinä ole neuvonut häntä luopumaan sellaisesta?"

Jälkimmäinen lause tuntui liialliselta. Aramis kävi jälleen epäluuloiseksi.

"Hänen on hoideltava välejään kuninkaaseen", selitti piispa.

"Syöksemällä itsensä turmioon?"

"Niin, turmioon hänen tähtensä."

"Omituinen laskelma!"

"Välttämättömyys."

"En käsitä, rakas Aramis."

"Niin on asia; olethan huomannut herra de Colbertin kasvavan vihamielisyyden."

"Ja että herra Colbert kannustaa kuningasta vapautumaan yli-intendentistä."

"Se on päivänselvää."

"Ja että herra Fouquetia vastaan juonitellaan."

"Sekin tiedetään."

"Näyttääpä omituiselta, että kuningas liittyy miestä vastaan, joka tulee tuhlanneeksi omaisuutensa häntä miellyttääkseen."

"Niin kyllä", myönsi Aramis verkalleen, yhä epäluuloisena, mutta uteliaana kajoamaan puheenaiheeseen eräältä toiselta puolen.

"On monenlaista hullutusta", pitkitti d'Artagnan, "enkä minä pidä kaikista niistä, joihin sinä antaudut."

"Millaisia ne ovat?"

"Illalliskemut, tanssiaiset, konsertit, huvinäytelmät, piiriratsastukset, keinotekoiset vesiputoukset, raketit ja ilotulitukset, juhlavalaistukset ja lahjat, – kaikki tuo kyllä lienee asianmukaista; mutta eivätkö nuo melkoiset kustannukset jo olisi riittäneet? Tarvitsiko…?"

"Mitä?"

"Tarvitsiko esimerkiksi sisustaa uudestaan kokonainen talo?"

"Oh, se on totta! Huomautin siitä herra Fouquetille, mutta hän vastasi, että jos hän olisi kyllin rikas, tarjoaisi hän kuninkaalle uuden linnan, uuden uutukaisen tuuliviireistä kellareihin asti, uuden kaikkine kalustuksineen, ja että hän kuninkaan lähdettyä polttaisi koko komeuden, jotta mitään ei jäisi muiden nautittavaksi."

"Tuo on silkkaa espanjalaissuurellisuutta!"

"Sitä hänelle sanoin, mutta silloin hän lisäsi: 'Ken minua neuvoo säästäväisyyteen, on viholliseni.'"

"Se on mielettömyyttä, sanon sinulle, niinkuin se muotokuvakin."

"Mikä muotokuva?" virkahti Aramis.

"Kuninkaan muotokuva, se yllätys…"

"Yllätys?"

"Niin, jota varten sinä otit mallitilkkuja Perceriniltä."

D'Artagnan pysähtyi. Hän oli sinkauttanut nuolen. Nyt oli enää vain mitattava sen kantavuus.

"Se on pieni kohteliaisuus", vastasi Aramis.

D'Artagnan astui suoraan ystävänsä luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häntä silmiin.

"Aramis", kysyi hän, "vieläkö minusta hiukan pidät?"

"Vieläkö pidän!"

"Hyvä! Teeppä silloin mielikseni. Miksi otit Perceriniltä näytetilkkuja kuninkaan puvuista?"

"Tule kanssani kysymään sitä Le Brun-poloiselta, joka on ahertanut niiden parissa kaksi päivää ja kaksi yötä."

"Aramis, tuo on totta maailmalle; mutta minulle…"

"Tosiaankin, d'Artagnan, sinä kummastutat minua!"

"Ole hyvä minulle. Sano minulle totuus. Ethän kai tahtoisi, että joutuisin ikävyyksiin?"

"Rakas ystävä, sinä käyt käsittämättömäksi. Mitä hiton epäluuloja oikeastaan haudot?"

"Uskotko vaistoihini? Ennenhän niihin luotit. No niin, vaistoni sanoo minulle, että sinulla on joku salattu suunnitelma."

"Minullako suunnitelma?"

"En ole siitä varma."

"

Pardieu

!"

"En ole siitä varma, mutta valalle menisin."

"Kuulehan, d'Artagnan, sinä tuotat minulle raskasta mielipahaa. Jos minulla tosiaan on suunnitelma sinulta kätkettävänä, niin teen velvollisuuteni, eikö niin? Jos minun taasen tulisi ilmaista sinulle joku suunnitelma, niin enhän toki kiertelisi."

"Ei, Aramis, ei, on suunnitelmia, jotka paljastetaan vasta otollisella hetkellä."

"Sitten, ystäväiseni", vastasi piispa nauraen, "se otollinen hetki ei ole vielä tullut."

D'Artagnan pudisti surumielisesti päätänsä.

"Ystävyys, ystävyys", pahoitteli hän, "tyhjä sana! Siinä mies, joka sitä häneltä pyytäessäni antaisi hakata itsensä palasiksi minun tähteni."

"Se on totta", myönsi Aramis ylevästi.

"Ja tuo mies, joka vuodattaisi puolestani jokaisen veripisaransa, ei avaa minulle pienoista sopukkaa sydämestään. Ystävyys, sen toistan, on vain varjo ja houkutin, kuten kaikki muukin, mikä maailmassa kimmeltää!"

"Älä haasta tuohon tapaan meidän ystävyydestämme", vastasi piispa lujalla ja vakuuttavalla äänellä. "Se ei ole sitä lajia, josta puhut."

"Katso minua, Aramis. Meitä on nyt kolme neljän asemesta. Sinä eksytät minua, minä epäilen sinua, ja Portos nukkuu. Kaunis ystäväkolmikko, eikö olekin? Kaunis jäännös!"

"Voin sinulle sanoa vain yhden seikan, d'Artagnan, ja sen vakuutan sinulle evankeliumin kautta. Minä olen kiintynyt sinuun kuten ennenkin. Jos koskaan olen osoittamatta sinulle luottamusta, se tapahtuu muiden eikä sinun tai itseni tähden. Kaikesta, mitä teen ja missä onnistun, tulee sinullekin osasi. Lupaa minulle sama suosio, puhu!"

"Ellen erehdy, Aramis, niin nuo sanat ovat tällä hetkellä lausuttuina täynnä jalomielisyyttä."

"Mahdollista kyllä."

"Sinulla on salahankkeita herra Colbertia vastaan. Jos vain siitä on kysymys,

mordioux

, niin sano se minulle! Minulla on pihdit, joilla voi vetää hampaan ulos."

Aramis ei voinut pidättää halveksivaa hymyä, joka vilahti hänen ylväillä piirteillään.

"Ja jos haudon salajuonia herra Colbertia vastaan, mitä pahaa siinä olisi?"

"Se on sinulle liian vähän, etkä sinä Colbertia kukistaaksesi ole käynyt pyytämässä näytetilkkuja Perceriniltä. Oi, Aramis, me emme ole vihollisia, me olemme veljiä. Sano minulle, mihin aiot ryhtyä, ja saat d'Artagnanin sanan siitä, että ellen voi sinua auttaa, vannon pysyväni puolueettomana."

"Minä en aio ryhtyä mihinkään", intti piispa.

"Aramis, ääni puhuu minulle, se valaisee minua; se ääni ei ole minua koskaan pettänyt. Sinulla on hankkeita kuningasta vastaan!"

"Kuningasta?" huudahti Aramis pahastusta teeskennellen.

"Sinun kasvosi eivät saa minua harhaantumaan. Kuningasta vastaan, toistan."

"Auttaisitko minua?" virkkoi Aramis, naurunsa ivallinen värähdys vielä äänessään.

"Aramis, tekisin enemmän. Minä en ainoastaan auttaisi sinua, en pysyisi ainoastaan puolueettomana, vaan minä pelastaisin sinut."

"Sinä olet hullu, d'Artagnan."

"Minä olen viisaampi meistä kahdesta."

"Sinä, joka epäilet minun tahtovani salaa murhata kuninkaan!"

"Kuka siitä puhuu?" virkkoi muskettisoturi.

"No, ymmärtäkäämme toki toisiamme; en käsitä, mitä voi tehdä lailliselle kuninkaalle, kuten meidän, ellei häntä murhaa."

D'Artagnan ei vastannut mitään.

"Sinulla on sitäpaitsi vartijasi ja muskettisoturisi täällä", huomautti piispa.

"On kyllä."

"Te ette ole herra Fouquetin luona, vaan kotona."

"Se on totta."

"Ja tälläkin hetkellä on herra Colbert antamassa kuninkaalle kaikkia niitä neuvoja herra Fouquetia vastaan, joita sinä ehkä itse tahtoisit hänelle antaa, ellen minä olisi pelissä."

"Aramis, Aramis! Jumalan tähden, ystävän sana!"

"Ystävän sanalla, tämä on totuus. Jos aion sormellanikaan koskea Itävallan Annan poikaan, tämän maan oikeaan kuninkaaseen; ellei minulla ole vakava aikomus langeta maahan hänen valtaistuimensa juureen, ellei ajatuksissani huomispäivä täällä Vauxissa ole kuninkaani päivistä kunniakkain, iskeköön minut salama kuoliaaksi, sen sanon."

Aramis oli valaansa lausuessaan kääntänyt kasvonsa huoneensa vuodekomeroon päin, jossa d'Artagnan – muutenkin istuen selin siihen – ei voinut aavistaa ketään olevan kätkettynä. Piispan vakuutuksen hartaus, sanojen tarkoituksellinen hitaus, vannomisen juhlallisuus antoivat muskettisoturille mitä täydellisintä tyydytystä. Hän tarttui Aramiksen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti.

Aramis oli kalpenematta kestänyt nuhteet, mutta ylistyksiä kuullessaan hän punastui. Petetty d'Artagnan oli hänelle kunniakas saavutus. Luottavainen d'Artagnan saattoi hänet häpeämään.

"Lähdetkö jo?" kysyi hän syleillen ystävää punastuksensa salaamiseksi.

"Kyllä, virkani kutsuu minua. Minun on kuulusteltava yön tunnussana."

"Missä sinä nukut?"

"Kuninkaan eteishuoneessa kaiketikin. Entä Portos?"

"Vie sinä hänet täältä, sillä hän pauhaa kuin kanuuna."

"Ah… eikö hän asukaan luonasi?" kysyi d'Artagnan.

"Ei suinkaan. En tiedä, missä hänen huoneensa on."

"Hyvä on!" virkkoi muskettisoturi, jolta tämä kumppanusten ero poisti viimeisetkin epäluulot.

Ja hän tönäisi Portosta olkapäähän. Tämä mörisi vastaukseksi.

"Tule!" kehoitti kapteeni.

"Kah, d'Artagnan, rakas veikkonen! Mikä merkillinen sattuma sinut on tänne tuonut? Ah, se on totta, minähän olen Vauxin juhlilla!"

"Komeassa puvussasi."

"Siinä menetteli herra Coquelin de Volière hyvin herttaisesti, eikö totta?"

"Sh!" hillitsi Aramis. "Sinähän astut permannot puhki."

"Se on totta", vahvisti muskettisoturi. "Tämä huone on kupulaen yläpuolella."

"Enkä minä ole ottanut sitä asesaliksi", lisäsi piispa. "Kuninkaan huoneessa on unen viihdykkeitä lakena. Älä unohda, että minun parkettini on sen päällystyksenä. Hyvää yötä ystäväni, kymmenen minuutin kuluttua olen unen helmoissa."

Ja Aramis saattoi heitä hiljaa nauraen ulos huoneestaan. Sitten hän lukitsi nopeasti salvat, tukki ikkunat ja kutsui:

"Monseigneur, monseigneur!"

Filip tuli esille vuodekomerosta, työntäen makuusijan taakse asetetun verho-oven syrjään.

"Kylläpä se d'Artagnan on kovin epäilevällä kannalla", virkkoi hän.

"Ah, te tunsitte d'Artagnanin, eikö totta?"

"Ennenkuin hänen nimeänsäkään mainitsitte."

"Hän on muskettisoturienne kapteeni."

"Hän on

minulle

 hyvin uskollinen", vastasi Filip, korostaen sanaa.

"Uskollinen kuin koira, puree joskus. Ellei d'Artagnan tunne teitä ennenkuin

toinen

 on poistettu, voitte iäti luottaa häneen, sillä jos hän ei ole nähnyt mitään, pysyy hän uskollisuudessaan, ja jos hän näkee liian myöhään, ei hän gascognelaisena koskaan tunnusta joutuneensa petetyksi."

"Sitä ajattelin. Mitä nyt teemme?"

"Te asetutte tähystyspaikalle tarkkaamaan kuninkaan levollemenoa, nähdäksenne mitä pikku muodollisuuksia teidän on vuoteeseen laskeutuessanne noudatettava."

"Hyvä on. Mihin asetun?"

"Istuutukaa tälle telttatuolille. Minä siirrän parkettia. Te katsotte tästä aukosta, joka vastaa kuninkaan huoneen kupulakeen laitettuja valeikkunoita. Näettekö?"

"Näen kuninkaan."

Ja Filip säpsähti kuin vihollisen ilmestymisestä.

"Mitä hän tekee?"

"Hän on aikeissa pyytää jotakuta miestä istuutumaan lähelleen."

"Herra Fouquetia?"

"Ei, ei se hän ole; malttakaas…"

"Muistiinpanot, ruhtinaani, muotokuvat!"

"Mies, jota kuningas pyytää istuutumaan luoksensa, on Colbert."

"Colbertko kuninkaan luona?" huudahti Aramis. "Mahdotonta!"

"Katsokaa."

Aramis vajotti katseensa parketin uurteeseen.

"Niin", myönsi hän, "Colbert itse. Oi, monseigneur, mitä saammekaan kuulla ja mihin tuo tuttavallisuus johtaa?"

"Ei se ainakaan tietäne hyvää herra Fouquetille!"

Prinssi ei erehtynyt. Olemme nähneet, että Ludvig XIV oli kutsuttanut Colbertin ja että tämä oli saapunut. Keskustelu oli alkanut sellaisella erikoisella suosiollisuudella, jota kuningas hyvin harvoin osoitti.

Tosin hallitsija oli yksinään alamaisensa kanssa.

"Istuutukaa, Colbert."

Ilonsa innossa intendentti, joka oli pelännyt virkaeroa, kieltäytyi tästä tavattomasta kunniasta.

"Ottaako hän tarjouksen vastaan?" kysyi Aramis.

"Ei, hän jää seisomaan."

"Kuunnelkaamme, ruhtinaani."

Ja tuleva kuningas ja tuleva paavi kuuntelivat kiihkeästi noita yksinkertaisia kuolevaisia, jotka olivat heidän jalkainsa alla ja valmiina heidän muserrettavikseen, mikäli he tahtoivat.

"Colbert", virkkoi kuningas, "te olette tuottanut minulle tänään paljon ikävyyksiä."

"Sire… minä tiesin sen."

"Hyvä! Pidän tuosta vastauksesta. Niin, te tiesitte sen. Se oli rohkeata menettelyä."

"Alistuin vaaraan saattaa teidän majesteettinne tyytymättömäksi, mutta minun täytyi myöskin uskaltaa salata teiltä totinen etunne."

"Entä sitten? Pelkäsittekö jotakin puolestani?"

"Vaikkapa vain ruuansulatushäiriöitä, sire", virkkoi Colbert. "Sillä kukaan ei tarjoa kuninkaalleen moisia juhlia muuta kuin näännyttääkseen hänet herkkuihin."

Tämän karkean leikkipuheen jälkeen Colbert odotteli hyvillä mielin sen vaikutusta. Ludvig XIV, valtakuntansa turhamaisin ja herkkätuntoisin mies, antoi vielä tämänkin sukkeluuden Colbertille anteeksi.

"Tosiaankin", myönsi hän, "herra Fouquet on tarjonnut minulle liian uhkean aterian. Sanokaahan, Colbert, mistä hän ottaa noiden tavattomien kulujen peittämiseen tarvittavat rahat? Tiedättekö?"

"Kyllä sen tiedän, sire."

"Selittäkäähän minulle hiukan."

"Se on helppoa, ihan pennilleen."

"Tiedän teidät tarkaksi laskuissa."

"Se on ensimmäinen ominaisuus, jota voi vaatia raha-asiain intendentiltä."

"Kaikilla ei sitä ole."

"Kiitän teidän majesteettianne niin imartelevan ylistyksen lausumisesta."

"Herra Fouquet on siis rikas, hyvin rikas, ja sen, monsieur, tietävät kaikki."

"Kaikki, sekä elävät että kuolleet."

"Mitä tuo tarkoittaa, herra Colbert?"

"Elävät näkevät herra Fouquetin varallisuuden; he ihmettelevät sen vaikutusta ja paukuttavat käsiään. Mutta kuolleet, jotka ovat meitä viisaammat, tietävät syyt ja syyttävät."

"No, johtuuko herra Fouquetin rikkaus erityisistä syistä?"

"Intendentin virka suosii usein niitä, jotka sitä hoitavat."

"Teidän on minulle puhuttava luottavaisemmin; älkää pelätkö mitään, olemmehan aivan yksin."

"Omantuntoni kannattamana ja kuninkaani turvissa minä en koskaan pelkää mitään, sire", vakuutti Colbert kumartaen.

"No, jos siis kuolleet puhuisivat…"

"Ne puhuvat toisinaan, sire. Lukekaa."

"Ah", kuiskasi Aramis prinssille, joka kuunteli hänen vieressään, tarkaten jokaista tavua, "koska olette täällä kuninkuuttanne oppimassa, monseigneur, niin kuunnelkaa oikein ruhtinaallista kehnoutta. Pääsette todistajaksi näytelmään, jonka laatuisia vain Jumala yksin tai pikemminkin perkele keksii ja panee toimeen. Kuunnelkaa tarkkaan, siitä on teille hyötyä."

Prinssi jännitti huomaavaisuuttansa ja näki Ludvig XIV: n ottavan Colbertin kädestä tämän ojentaman kirjeen.

"Kardinaalivainajan käsialaa!" virkahti kuningas.

"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi Colbert kumartaen; "on mainio ominaisuus työhön määrätylle kuninkaalle, että hän noin tuntee käsialat ensi näkemällä."

Ludvig luki Mazarinin kirjeen, jonka lukijamme tuntevat rouva Chevreusen ja Aramiksen kiistasta, niin että se ei ilmaisisi mitään uutta, jos sen tässä esittäisimme.

"En oikein käsitä", lausui kuningas hyvin innostuneena.

"Teidän majesteettinne ei vielä tunne rahaministeriön virkailijain tapoja."

"Näen, että on kysymys herra Fouquetille annetuista varoista."

"Kolmestatoista miljoonasta. Sievä summa!"

"Niin todellakin… No, puuttuvatko nuo kolmetoista miljoonaa yleisistä tileistä? En tätä oikein ymmärrä, sanon. Miksi ja miten olisi tuo vaillinki mahdollinen?"

"En sano mahdollinen; sanon todellinen."

"Väitätte kolmetoista miljoonaa puuttuvan tileistä?"

"Minä en sitä sano, vaan tilikirjat."

"Ja tämä herra Mazarinin kirje ilmoittaa tuon summan käytön ja vastaanottajan nimen?"

"Kuten teidän majesteettinne voi vakuuttautua."

"Niin, tosiaankin, siitä ilmenee, että herra Fouquet ei ollut palauttanut noita kolmeatoista miljoonaa."

"Ja se puutos ilmenee yhä tileissä, sire."

"No, niinpä…?"

"Niinpä, sire, koska herra Fouquet ei ole palauttanut noita kolmeatoista miljoonaa, on hän ne siirtänyt omiin varoihinsa, ja sellaisella summalla voi kustantaa hyvinkin nelinkertaisesti saman komeuden kuin teidän majesteettinne kykeni hankkimaan Fontainebleaussa, missä emme tuhlanneet kuin kaikkiaan kolme miljoonaa, kuten muistanette."

Oli kömpelön miehen suussa hyvin taitava mustaaminen vedota juhliin, joissa kuningas Fouquetin vihjauksesta ensi kertaa huomasi hänen alemmuutensa. Colbert maksoi Vauxissa, mitä Fouquet oli hänelle tehnyt Fontainebleaussa, ja kelpo rahamiehenä hän suoritti sen korkoineen. Saatettuaan kuninkaan tähän mielentilaan ei Colbertilla enää ollut paljonkaan tehtävänä. Hän tunsi sen; kuningas oli käynyt synkäksi, Colbert odotti hallitsijansa ensi sanaa yhtä kärsimättömänä kuin Filip ja Aramis sitä vartosivat korkealta tähystyspaikaltaan.

"Tiedättekö, mitä kaikesta tuosta seuraa, herra Colbert?" virkkoi kuningas hiukan mietittyään.

"En, sire, sitä en tiedä."

"Siitä seuraa, että jos tuo kolmentoista miljoonan anastaminen voitaisiin näyttää toteen…"

"Mutta se on toteen näytetty."

"Tarkoitan, että jos se tehtäisiin julkiseksi, herra Colbert…"

"Luullakseni julkaistaisiin se huomenna, jos teidän majesteettinne…"

"Jos en olisi herra Fouquetin vieraana", täydensi kuningas varsin arvokkaasti.

"Kuningas on kaikkialla kotonaan, sire, ja varsinkin asumuksissa, joiden rakentaminen on maksettu hänen varoillaan."

"Minusta tuntuu", huomautti Filip hiljaa piispalle, "että arkkitehdin, joka on tämän kupulaen rakentanut, on täytynyt sen tarkoitusta aavistaen laittaa se niin, että sen voi syöstä herra Colbertin kaltaisten mustien heittiöiden niskaan."

"Minäkin ajattelin sitä", vastasi Aramis; "mutta herra Colbert on niin lähellä kuningasta tällä hetkellä!"

"Se on totta, siitä seuraisi uusi vallanperimys."

"Ja nuorempi veljenne korjaisi kaikki hedelmät, monseigneur. No, olkaamme hiljaa ja kuunnelkaamme edelleen."

"Meidän ei tarvitse kauan kuunnella", sanoi nuori prinssi.

"Miten niin, monseigneur?"

"Siksi, että minä en kuninkaana vastaisi enää mitään."

"No, mitä tekisitte?"

"Odottaisin huomisaamuun miettiäkseni."

Ludvig XIV kohotti vihdoin silmänsä, ja huomaten Colbertin vielä tarkkaavaisena odottavan hän sanoi äkkiä muuttaen puheenainetta:

"Herra Colbert, huomaan ajan käyvän myöhäiseksi; menen nukkumaan."

"Ah", virkahti Colbert, "minä saan…"

"Huomiseen. Aamulla olen tehnyt päätökseni."

"Hyvä on, sire", vastasi Colbert vimmoissaan, vaikka hän kuninkaan edessä hillitsi itsensä. Ludvig viittasi kädellään, ja intendentti poistui takaperin ovea kohti.

"Palvelusväkeni!" huudahti kuningas.

Tultiin laittamaan kuningasta vuoteeseen. Filip aikoi poistua tähystyspaikaltaan.

"Vielä hetkinen", pyysi Aramis tavanmuk