Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"Eikö teidän majesteettinne tarvitse ystävää?"

"Minulla on niitä vain yksi; se olette te."

"Myöhemmin saatte muita, vaikka ette koskaan yhtä hartaita, maineenne kartuttamiseen yhtä kiihkeitä."

"Teistä tulee pääministerini."

"Ei heti, monseigneur. Se herättäisi liiaksi loukkaannusta ja kummastusta."

"Isoäitini Maria Mediciläisen pääministeriksi tuli herra de Richelieu vain Luçonin piispana, kuten te olette Vannesin piispa."

"Näen, että tiedonantoni ovat suuresti hyödyttäneet teidän kuninkaallista korkeuttanne. Järkenne ihmeellinen terävyys täyttää mieleni ilolla."

"Tiedän kyllä, että herra de Richelieusta kuningattaren turvissa pian tuli kardinaali."

"On parempi", sanoi Aramis kumartaen, "että minusta tulee pääministeri vasta sitten kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ensin on toimittanut minulle kardinaalin nimityksen."

"Siksi pääsette ennen kuin kahta kuukautta on kulunut, herra d'Herblay. Mutta se on hyvin vähän. Te ette loukkaa minua pyytämällä enemmän, vaan saattaisitte minut murheelliseksi, jos tyytyisitte tuohon."

"Niinpä minulla onkin muutamia suurempia toivomuksia, monseigneur."

"Puhukaa, puhukaa!"

"Herra Fouquet ei ainiaan kykene asioiden johtoon, hän vanhenee pian. Hän pitää huvittelusta; nykyään se vielä käy päinsä hänen työnsä kärsimättä haittaa, hän kun on säilynyt hyvinkin nuorekkaana, mutta se nuoruuden jäännös hupenee ensimmäiseen murheeseen tai sairauteen, mitä hänelle sattuu. Me säästämme häneltä murheen, koska hän on kunnon mies ja ylevä sielu. Me emme voi säästää häntä sairaudelta. Siinä kohden olemme siis selvillä. Kun olette maksanut kaikki veikanne herra Fouquetille ja saanut valtion raha-asiat järjestykseen, jääköön hän kuninkaaksi runoilijoittensa ja maalariensa hoviin. Me olemme tehneet hänet rikkaaksi. Tultuani sitten teidän kuninkaallisen korkeutenne pääministeriksi voin hoitaa omiani ja teidän harrastuksianne."

Nuori mies katseli puhetoveriaan.

"Mainitsemamme herra de Richelieu", virkkoi Aramis, "erehtyi suuresti pyrkiessään hallitsemaan ainoastaan Ranskaa. Hän antoi kahden kuninkaan, Ludvig XIII: n ja itsensä, jakaa saman valtaistuimen, vaikka hän olisi voinut heidät mukavammin sijoittaa kahdelle eri valtaistuimelle."

"Kahdelle valtaistuimelle?" ihmetteli nuori mies haaveillen.

"Niin juuri", jatkoi Aramis tyynesti; "kardinaali, joka on Ranskan pääministeri ja kaikkein kristillisimmän kuninkaan suosion tukena; kardinaali, jonka käytettäväksi hänen herransa, kuningas, antaa aarteensa, armeijansa, neuvoskuntansa, sellainen mies hoitaisi asemaansa huonosti, käyttäessään apulähteitänsä vain Ranskan hyväksi. Teistä muuten", lisäsi Aramis katsahtaen syvälle Filipin silmiin, "ei tule isänne kaltainen hento, hidas ja kaikkeen väsynyt kuningas. Teistä tulee lujatahtoinen hallitsija, jonka miekka on voimakas, ja valtiutenne rajat eivät tyydyttäisi teitä: minä olisin silloin teidän tiellänne. Mutta älköön mikään salainen ajatus koskaan hipaisko, saati sitten horjuttako ystävyyttämme. Minä tulen teille antaneeksi Ranskan valtaistuimen, te lahjoitatte minulle Pyhän Pietarin tuolin. Kun teidän uskolliseen, lujaan ja aseistettuun mahtiinne liittyy sellaisen paavin valta kuin minusta tulee, ei Kaarle V, joka omisti kaksi kolmannesta sivistyneestä maailmasta, eikä Kaarle Suuri, joka omisti sen kokonaan, ulotu edes vyötäisiinne. Minulla ei ole liittolaisia, minulla ei ole ennakkoluuloja, minä en syökse teitä kerettiläisten vainoihin, en jouduta teitä perhesotiin. Minä sanon teille: 'Meille molemmille kuuluu maailma, minulle sielut ja teille ruumiit.' Ja koska minä kuolen ensimmäisenä, jää perintöni teille. Mitä sanotte suunnitelmastani, monseigneur?"

"Minä sanon, että teette minut onnelliseksi ja ylpeäksi, kun olen nyt ymmärtänyt teidät, herra d'Herblay. Teistä tulee kardinaali, ja kardinaalina olette minun pääministerini. Ja sitten te osoitatte minulle, mitä on tehtävä, jotta teidät valitaan paaviksi. Minä teen sen. Pyytäkää minulta vakuuksia."

"Se on tarpeetonta. En aio koskaan toimia teidän voittamatta siitä jotakin. En koskaan nouse muutoin kuin nostaen teitä ylemmälle askelmalle. Pysyttelen teistä aina kyllin etäällä säästyäkseni kateudeltanne, ja olen aina kyllin lähellä kannattaakseni etuanne ja hoidellakseni ystävyyttänne. Kaikki tämän maailman sopimukset rikkoutuvat siksi, että niiden sisältämä etu kallistuu toiselle puolelle. Meidän välillämme ei koskaan käy siten; minä en tarvitse vakuuksia."

"Veljeni… siis… häviää?.."

"Aivan yksinkertaisesti. Me sieppaamme hänet vuoteeltaan sormen painallusta tottelevan lattian avulla. Nukahdettuaan kruunu päässä hän herää vankeudessa. Siitä hetkestä alkaen te yksin käskette, ja rakkain pyrintönne on säilyttää minut lähellänne."

"Se on totta! Tuossa käteni, herra d'Herblay."

"Sallikaa minun, sire, mitä kunnioittavimmin polvistua eteenne. Me syleilemme toisiamme sinä päivänä, kun kummallakin on vallanmerkki otsalla: teillä kruunu, minulla tiara."

"Syleilkää minua tänäänkin, ja olkaa enemmän kuin suuri, enemmän kuin älykäs, enemmän kuin ylevä nero, – olkaa minulle hyvä, olkaa minun isäni!"

Aramis oli heltymäisillään prinssin sanoista. Hän aavisti sydämessään ennen tuntematonta liikutusta; mutta tämä vaikutelma haihtui hyvin pian.

– Hänen isänsä! – ajatteli hän. – Niin, pyhä isä!

Ja he astuivat jälleen vaunuihin, jotka vierivät nopeasti Vaux-le-Vicomten tielle.

217.
Vaux-le-Vicomten linna

Penikulman päässä Melunista sijaitseva herraskartano Vaux-le-Vicomte oli Fouquetin rakennuttama 1635. Silloin olivat Ranskassa rahat vähissä. Mazarin oli kerännyt talteensa mitä vain saattoi kiskoa, ja muut varat olivat Fouquetin käytettävinä. Mutta muutamilla ihmisillä on hedelmällisiä heikkouksia ja hyödyllisiä paheita: syytäessään miljoonia tähän palatsiin oli Fouquet tullut nostattaneeksi esiin kolme suurta miestä: rakennuksen arkkitehdin Levaun, puutarhain suunnittelijan Le Nôtren ja huoneiden taiteellisen sisustajan Le Brunin.

Jos tätä maalaislinnaa vastaan saattoi tehdä mitään muistutusta, niin se huomautus kohdistui rakentelun tavattomaan suurpiirteisyyteen ja muhkeuteen; sananlasku puhuu vieläkin auranaloissa sen katosta, jonka kunnossapitäminen nielee meidänkin päivinämme pikku omaisuuksia, kuten kaikkina aikoina. Astuessaan sisälle tilavasta karyatidien kannattelemasta ristikkoportista näkee heti edessään avaran linnanpihan, jonka taustalla varsinainen asuinrakennus kohoaa; pihan ympäryskehäksi kaivetut syvät vallihaudat ovat suojatut komealla kivisellä kaiteella. Ylen uljaana nousee kiviportailtaan keskustan eturakennus vallitsemaan aluetta kuin kuningas valtaistuimella, tukenaan neljä kulmarakennusta, joiden mahtavat joonilaiset pylväät majesteettisina päättyvät korkealla kattoräystäisiin. Arabeskeilla somistetut päätyveistokset ja pilarien otsikot tehostavat kaikkialla upeutta ja soreutta, ja kaiken yli kaareutuvat kupulaet edustavat juhlallista ylevyyttä.

Tämä alamaisen rakennuttama maahovi muistuttaa paljon suuremmassa määrin kuninkaallista palatsia kuin ne loistorakennukset, jotka Wolsey katsoi pakolliseksi luovuttaa valtiaallensa, pelätessään tämän kateutta.

Mutta jos tässä palatsissa mikään erityinen kohta herättää aivan poikkeuksellista ihailua uhkealla aistikkuudellaan, – jos tällöin sisäsuojienkaan loistelias järjestely ylellisine kultauksineen sekä runsaine maalauksinensa ja veistokuvineen ei kenties tunnu suurimmalta saavutukselta, niin parhaaksi ihmeeksi osoittautuu Vauxin puisto ja puutarha-alue. Sikäläiset suihkulähteet, jotka v. 1653 herättivät lumoutunutta hämmästystä, tenhoavat ainutlaatuisina merkillisyyksinä vielä nykyään. Kuninkaat ja ruhtinaat ihastelivat noita ilmaputouksia, ja mitä tulee sikäläiseen kuuluisaan luolaan, joka koitui niin monien ikimuistoisten säkeiden aiheeksi, – Pélissonin ja la Fontainen haastelussa mainittujen luonnotarten olosijaan, niin sallittakoon meidän olla yrittämättäkään kuvata sen kauneuksia, sillä me emme haluaisi ilmeistä vajavuuttamme arvostelluksi. Vaikka puisto oli vasta kahdeksan vuotta vanha, kohottelivat sen rungot jo tuuheita latvuksia korkealle, kun Le Nôtre oli taitavasti jouduttanut raharuhtinaan toivomusten toteutumista. Hän ei ainoastaan ollut siirrättänyt puita taimitarhoista, joissa ne olivat päässeet kaksinkertaiseen kasvun vauhtiin huolellisesti muokatussa ja voimakkaaksi höystetyssä mullassa; vieläpä oli jokainen lähitienoilta tavattu lupaavan näköinen nuori puu kaivettu maasta juurineen ja istutettu puistoon. Kannattihan Fouquetin ostaa kasvavia puita tähän mielitekoonsa, kun hän oli lunastanut kolme kylää tiluksinensa puiston perustamiseen.

Herra de Scudéry kertoo tätä palatsia kuvatessaan, että herra Fouquet oli puiston ja puutarhain kastelemiseksi antanut jakaa erään joen epälukuisiksi puroiksi ja yhdistää lähitienoon lähteensilmät vesirikkaiksi vuolteiksi. Tuo herra de Scudéry jaarittelee tästä Valterren palatsista paljonkin, yksityiskohtaisesti syventyessään sen hauskuuksiin. Me menettelemme viisaammin, kun kehoitamme uteliaita lukijoita mieluummin käymään Vauxissa kuin lukemaan tuon Clélie-teoksen. Pariisista on Fouquetin entiseen loistokartanoon vain yhtä monta penikulmaa kuin Cléliessä niteitä.

Tämä muhkea maahovi oli nyt valmis vastaanottamaan maailman suurimman kuninkaan. Herra Fouquetin ystävät olivat kuljettaneet sinne vaunuissa hänen näyttelijänsä ja kulissinsa, hänen kuvanveistäjä- ja maalaripiirinsä, kun taasen toiset olivat huolehtineet etevien kynänkäyttäjien saapumisesta paikalle, koska täytyi olettaa, että juhlallisuuksissa tarvittaisiin paljon ennakolta arvaamatontakin kiireellistä sepittelyä. Luonnottarinakin suihkulähteet esiintyivät vähäisessä määrin säveinä, pursuttaessaan ilmoille kristalliakin kirkkaampaa vettä, valellen pronssisia tritoneja ja nereidejä auringon säteissä kimmeltävillä vaahtolaineilla. Armeija palvelusväkeä juoksenteli työkunnittain pihoilla ja avaroissa käytävissä, silloin kun Fouquet, joka oli tullut vasta samana aamuna, asteli tyynenä ja terävänäköisenä jakelemassa viimeisiä määräyksiään, toimitsijainsa ensin suoriuduttua katselmuksestaan.

Oli elokuun 15 päivä, kuten sanottu. Aurinko kilotti suoraan alas marmori- ja pronssijumalain hartioille; se kuumensi veden kalalammikoissa ja kypsytti hedelmätarhassa nuo oivalliset persikat, joita kuningas kaipasi vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän suureksi valtiaaksi suenneena virkkoi jollekulle Marlyssa, huomaten uhkeita lajeja puuttuvan puutarhoistaan, jotka olivat maksaneet Ranskalle kaksin verroin enemmän kuin Vauxin komeuteen oli käytetty:

"Te olette liian nuori ollaksenne koskaan maistanut herra Fouquetin persikoita!"

Oi jälkimuistoa, oi maineen kuuluisuutta, oi tämän maailman kunniaa! Mies, joka osasi niin hyvin arvostella ansioita, – valtias, joka oli saanut haltuunsa Nicolas Fouquetin perinnön, ottanut häneltä palvelukseensa Le Nôtren ja Le Brunin, lähettänyt hänet elinkautiseksi valtiovankilaan, – hän muisti nyt pelkästään persikoista tämän voitetun, tukahdutetun, unohduksiin painuneen vastustajansa! Kyllä oli kannattanut Fouquetin syytää kolmekymmentä miljoonaa vesisäiliöihinsä, kuvanveistäjiensä sulattimoihin, runoilijainsa käsikirjoituksiin, maalariensa salkkuihin, luullen pysyvänsä jälkimaailman mielessä. Tulipunainen ja pakahtumaisilleen mehevä persikka säleikön lehvistä vilkkuvana, suippojen lehtiensä vehmaasta suojasta hohtelevana, tämä pienoinen kasvikunnan tuote riitti elvyttämään suuren kuninkaan muistossa Ranskan viimeisen yli-intendentin surullisen varjon!

Varmana siitä, että Aramis oli jakanut työvoiman tehokkaalla tavalla sekä huolehtinut ovien vartioimisesta ja asuntojen kuntoonpanemisesta kuninkaan saattuetta varten, Fouquet kohdisti huomionsa vain kokonaisvaikutukseen. Gourville näytteli hänelle ilotulitusten sovittelua; Molière opasteli häntä teatterissaan, ja samaten tarkasteli rahaministeri kappelin, juhlasalit ja lehterit. Ihan uupuneena laskeusi linnanherra juuri alas portaita, kun näki Aramiksen, joka viittasi hänelle.

Yli-intendentti kiirehti ystävänsä luo, joka pysähdytti hänet ison, vastavalmistuneen taulun eteen. Hikipäässä uurastikin taidemaalari Le Brun vielä kankaansa edessä, maalin tahrimana, kalpeana uupumuksesta ja innostuksesta, nopealla siveltimellään antaen sille viimeisiä kosketuksia. Se oli odotetun kuninkaan muotokuva siinä juhla-asussa, jota Percerin oli suvainnut ennakolta näyttää Vannesin piispalle.

Fouquet asettui taulun eteen, joka vereksessä kosteudessaan tuntui ilmi elävältä. Hän katseli muotoa, arvioitsi työtä, ihaili, ja kun ei kyennyt keksimään tämän Herkules-saavutuksen arvoista palkkiota, hän kiersi käsivartensa maalarin kaulaan ja syleili tätä. Yli-intendentti tärveli siinä tuhannen pistolin puvun, mutta hän oli elähdyttänyt Le Brunin mielen.

Se oli ylpeä hetki taiteilijalle, mutta karvas huomio herra Percerinille. Tämä oli köpittänyt paikalle Fouquetin takana ja ihastellut Le Brunin taulussa pukua, jonka hän oli valmistanut hallitsijalle, – taideteosta, hän sanoi, jolle ei ollut vertaa muualla kuin herra yli-intendentin vaatetuskammiossa.

Hänen päivittelynsä keskeytti palatsin harjalta annettu merkki. Melunin takana, jo silloin metsättömällä lakeudella, olivat Vauxin tähystäjät havainneet kuninkaan ja kuningatarten kulkueen: hänen majesteettinsa oli saapumassa Melunin kaupunkiin pitkine vaunu- ja ratsastajajonoineen.

"Tunnin päästä", virkkoi Aramis Fouquetille.

"Tunnin päästä", toisti tämä huoaten.

"Ja kansa vielä kysyy, mitä hyötyä kuninkaallisista juhlista on!" jatkoi Vannesin piispa teennäisesti nauraen.

"Voi, ihmettelen sitä minäkin, vaikken kuulu yleisöön."

"Minä selitän sen teille neljänkolmatta tunnin kuluttua, monseigneur.

Omaksukaa nyt vain hilpein sävynne, kun on ilon päivä."

"No niin, uskokaa minua, jos tahdotte, d'Herblay", lausui yli-intendentti liikuttuneena ja sormellaan viitaten näköpiirin reunasta soluvaan kuninkaalliseen kulkueeseen, "hän ei pidä paljonkaan minusta, enkä minä juuri paremmin hänestä, mutta ties mistä johtuukaan, että hän nyt lähestyessään taloani…"

"Mitä niin?"

"Nyt lähestyessään hän on minulle pyhempi, enemmän kuningas, melkein kallis."

"Kallis? Kyllä", tokaisi Aramis leikkien sanalla kuten myöhemmin abbé Terray lausui kaksimielisesti Ludvig XV: sta.

"Älkää tehkö pilaa, d'Herblay; minä tunnen, että jos vain hän tahtoisi, rakastaisin tuota nuorta miestä."

"Minulle sitä ei tarvitse sanoa", huomautti Aramis, "vaan mieluummin herra Colbertille."

"Colbertille!" huudahti Fouquet. "Miksi?"

"No, hän voi sen johdosta toimittaa teille kuninkaan käsikassasta apurahan, päästyään yli-intendentiksi."

Aramis kumarsi lähteäkseen, ammuttuansa tämän nuolen.

"Minne olette menossa?" kysyi Fouquet synkistyneenä.

"Huoneeseeni vaihtamaan pukua, monseigneur."

"Mihin olettekaan majoittunut, d'Herblay?"

"Toisen huonekerran siniseen kamariin."

"Juuri kuninkaan makuuhuoneen yläpuolelle?"

"Ihan."

"Kuinka asetuittekaan niin hankalasti? Tuomitsette itsenne aivan hievahtamattomaksi!"

"Minä nukun tai luen vuoteellani kaiken yötä, monseigneur."

"Entä palvelijanne?"

"Oh, minulla on vain yksi mukanani."

"Eipä paljon!"

"Esilukijani riittää minulle. Näkemiin, monseigneur; älkää väsyttäkö itseänne liiaksi. Säilyttäkää vointinne vireänä kuninkaan tuloksi."

"Saanhan taas pian nähdä teidät? Ja ystävänne du Vallonin?"

"Hän on saanut viereisen huoneen ja pukeutuu paraikaa."

Fouquet nyökkäsi hymyillen ja läksi liikkeelle kuin ylipäällikkö, joka katsastaa etuasemia, saadessaan merkin vihollisen lähestymisestä.

218.
Melunin viini

Kuningas oli todella saapunut Meluniin vain aikeissa matkata suoraa päätä edelleen. Nuori hallitsija oli huvittelunhaluinen. Koko taipaleella hän oli ainoastaan kahdesti nähnyt la Vallièren, ja arvaten mahdottomaksi puhutella tätä nyt ennen kuin yöllä Vauxin puutarhassa vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen, hän piti kiirettä majoittumisellaan rahaministerinsä luokse. Mutta hän ei ottanut laskelmassaan lukuun muskettisoturiensa kapteenia eikä myöskään intendentti Colbertia.

Kalypson tavoin, joka ei kyennyt lohduttautumaan Odysseuksen lähdöstä, gascognelaisemme mieltä yhä kaiveli, että hän ei voinut oivaltaa, minkätähden Aramis oli pyytänyt Perceriniltä nähdäkseen kuninkaan uusia pukuja.

– Se vain on varma tosi, – vakuutti tämä terävästi päättelevä sielu itsekseen, – että piispa-ystäväiselläni oli siinä joku erityinen tarkoitus.

Turhaan hän kuitenkin vaivasi aivojaan. Hän oli kylläkin nokkela käsittämään kaikkia hovijuonia, ja Fouquetin aseman hän tunsi paremmin kuin tämä itse. Sentähden hän olikin saanut mieleensä mitä kummallisimpia epäilyksiä, kun tuli tieto näistä juhlallisuuksista, jotka olisivat köyhdyttäneet rikkaankin miehen, niin että koko hanke häviön partaalle suistuneella esiintyi mahdottomana ja järjettömänä. Ja lisäksi oli d'Artagnania pahasti kiusannut jo muutaman viikon ajan Aramiksen salaperäinen toiminta, kun levoton piispa oli palannut Belle-Isleltä ja tullut Fouquetin ylimmäksi järjestysmieheksi, sekaantuen tämän kaikkiin asioihin ja alinomaa poiketen asioimaan Bastiljin kuvernöörin kanssa.

– Aramiksen kaltaisista miehistä, – tuumi hän, – pääsee paremmalle puolelle ainoastaan miekka kädessä. Niin kauan kuin Aramis oli soturi, oli toivoa hänen voittamisestaan, mutta hänen vedettyään költerinsä päälle messukasukan ei maallikko mahda hänelle juuri tuon taivaallista. Mitä hänellä voineekaan olla mielessään? Ja d'Artagnan pohti jälleen tiukasti. "Mitäpä tuo lopultakaan minuun kuuluu, jos hän ainoastaan tahtoo kukistaa herra Colbertin?" virkahti hän sitten. "Näinköhän tuo nyt muuta hautoneekaan?"

D'Artagnan hieroi otsaansa, hedelmällistä seutua, josta hänen hyppysensä olivat pusertaneet esiin niin monta kaunista ja hyvää aatosta. Nytkin keinoksi tarjousi neuvotella Colbertin kanssa; mutta vanha ystävyys kiinnitti häntä liiaksi Aramikseen, joten hän heti hylkäsi ajatuksen liittoutumisesta piispan piirin katkerimman vihamiehen kanssa. Sitäpaitsi hän itsekin oli karsas intendentille.

Olisi saattanut avata sydämensä kuninkaalle. Mutta kuningas ei kaiketikaan olisi oivaltanut hänen epäluuloisuuttaan, kun se ei perustunut ainoaankaan selvään tosiseikkaan.

Viimein hän päätti heti ensi kerralla tavatessaan käydä suoraan puheisiin Aramiksen kanssa.

– Minä otan hänet kahden kynttilän väliin, suorasukaisesti, äkkiarvaamatta, – suunnitteli muskettisoturi; – panen hänet käsi sydämellä vastaamaan minulle… mihin? No, jotakin hänen pitää minulle selvitellä, mordioux, sillä tässä piilee juonta!

Hiukan tyyntyneenä oli d'Artagnan sitten suoriutunut matkavalmistuksista, huolehtien siitä, että kuninkaan vielä jokseenkin vähäinen sotilassaattue tuli hyvin johdelluksi ja järjestyneeksi. Näistä kapteenin kohenteluista oli tuloksena, että kuningas Melunin edustalle tultaessa suostui asettumaan muskettisoturien, sveitsiläistensä ja ranskalaisen rakuunavartionsa etunenään, ikäänkuin pikku armeijan päällikkönä. Colbert silmäili tätä aseväkeä hyvillä mielin, mutta olisi suonut sitä olevan vielä kolmanneksen lisää.

"Miksi?" kysäisi kuningas.

"Osoittaaksemme yhä suurempaa kunniaa herra Fouquetille", vastasi intendentti.

– Syöstäksesi hänet häviöön sitä joutuisammin, – ajatteli d'Artagnan.

Armeija ilmestyi siten Melunin luo, jonka arvohenkilöt toivat kuninkaalle kaupungin avaimet, samalla ilmoittaen, että kaupungintalolle oli kunniakäynnin virvokkeeksi varattu tienoon viiniä maljan tyhjentämiseen.

Kuningas, joka oli odottanut pysähtymättä pääsevänsä kaupungin läpi yhtämittaa perille asti, punehtui ärtymyksestä.

"Kuka tomppeli minulle on tuottanut tämän viivytyksen?" murisi hän hampaittensa välistä, pormestarin pitäessä tervehdyspuhettaan.

"En minä vain", vastasi d'Artagnan; "mutta luulenpa, että ajatus on lähtöisin herra Colbertista."

Colbert kuuli nimeänsä mainittavan.

"Mistä on kysymys, herra d'Artagnan?" hän tiedusti.

"Tekö olette järjestänyt, että kuninkaalle tarjotaan täällä Brien viiniä?"

"Niin, monsieur."

"Teille siis kuuluu kuninkaan antama nimitys."

"Mikä nimitys, monsieur?"

"Mikä se nyt olikaan… Malttakaas… ääliö… ei, ei, tomppeli, tomppeli, nauta, – niin lausui hänen majesteettinsa siitä miehestä, joka hänet pysähdytti maistelemaan Melunin viiniä."

Tämän laukauksen jälkeen d'Artagnan levollisesti taputti hevosensa kaulaa. Colbertin iso pää karahti punaiseksi kuin kalkkunan heltta. Nähdessään intendentin piirteet niin rumentuneiksi kiukusta ei muskettisoturi heittänytkään vielä siihen; puhuja lasketteli yhä lauseitaan, ja kuningas tulehtui silmin nähden.

"Hitto vieköön", virkkoi kapteeni tyynesti, "kuningas voi saada aivohalvauksen. Mistä lemmosta saittekaan mokoman päähänpiston, herra Colbert? Teillä on huono onni."

"Monsieur", sanoi intendentti suoristautuen, "se johtui innokkuudestani palvelemaan kuningasta."

"Pyh!"

"Monsieur, Melun on hyvä kaupunki, joka maksaa säällisesti veronsa; sen asukkaita olisi paha loukata."

"Kas sitä! Minä, joka en ole rahamies, olisin voinut havaita aatoksessanne vain sen perusteen, että mielenne teki hiukan sapettaa herra Fouquetia, joka tuolla linnassaan odottelee meitä hetimiten saapuviksi."

Letkaus osui paikalleen. Colbert oli lyöty laudalta ja vetäytyi syrjään korvat luimussa. Onneksi oli puhe nyt päättynyt. Kuningas tyhjensi lasillisensa kaupungintalon edustalla, ja kulkue läksi jälleen liikkeelle. Ludvig pureskeli huuliaan, sillä päivä oli kääntymässä illaksi, kaikki toivo kävelystä la Vallièren keralla häviämässä.

Kuninkaan matkueen asettumiseksi Vauxin linnaan tarvittiin kaiken ennakolta sovitun järjestelyn mukaan vähintään neljä tuntia. Hytkähdyttelevän kärsimättömyyden vallassa Ludvig nyki ohjaksista, päätyäkseen perille ennen pimeän tuloa; mutta uusi vastus ilmeni heti kun oltiin jälleen jatkamassa kulkua.

"Eikö kuningas jää yöksi Meluniin?" kysyi Colbert herra d'Artagnanilta.

Intendentillä oli yhä senpäiväinen huono käsityskykynsä, kun hän siten kääntyi nyt puhuttelemaan muskettisoturien päällikköä. Tämä oli huomannut, että kuninkaan oli vaikea hillitä maltittomuuttaan. Mutta hän ei halunnut antaa hallitsijansa saapua yli-intendentin vieraaksi muutoin kuin kunnollisen saattueen keskessä, koko väkensä keralla; tämä taasen merkitsi viivytystä, jonka täytyi vimmastuttaa jo ärsytettyä valtiasta. Miten oli tämä ristiriita sovitettava? D'Artagnan käytti hyväkseen Colbertin kysymystä ja esitti sen sellaisenaan kuninkaalle.

"Sire", hän virkkoi, "herra Colbert tiedustaa, eikö teidän majesteettinne asetu yöksi Meluniin?"

"Yöksi Meluniin! Ja mitä varten?" kivahti Ludvig XIV. "Yöksi Meluniin! Kuka lempo on voinut sellaista ajatellakaan, kun herra Fouquet odottaa meitä tänä iltana?"

"Pelkäsin vain teidän majesteettinne kovin myöhästyvän", tokaisi Colbert innokkaasti. "Hovisäännön mukaan ei kuningas voi ottaa asuntoaan vieraassa paikassa ennen kuin miehistö on majoitettu ja kaikki vartiot asetettu paikoilleen."

D'Artagnan kuunteli tarkkaavasti, viiksiänsä pureskellen. Kuningattaret olivat niinikään huomaavaisina. He tunsivat väsymystä; he olisivat tahtoneet päästä levolle ja ennen kaikkea pidättää kuningasta lähtemästä illalla kävelylle Saint-Aignanin ja hovinaisten kanssa, kuten kävi helposti laatuun, kun hovisääntö sulki heidät ensimmäisten vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen lopuksi iltaa huoneisiinsa, hovinaisten ollessa vapaita heti palvelustehtäviensä päätyttyä.

Kuningas tajusi nämä eri harrastukset ja tunsi aseman kiusallisuuden kovin kipeästi, pureskellessaan ratsuraippansa kahvaa. Miten selviytyä tästä? D'Artagnan oli tekeytynyt herttaisen puolueettomaksi, Colbert seisoi pönäkkänä.

"Kuulkaamme kuningattaren mielipidettä siitä", päätti Ludvig XIV vihdoin, lähestyen kuninkaallisia naisia.

Ja hänen ystävälliseen sävyyn sattunut huomaavaisuutensa tunkeusi Marie-Thérèsen suopeaan ja jalomieliseen sydämeen; vapaasta ratkaisuvallastaan kieltäytyen kuningatar vastasi kunnioittavasti:

"Minä aina mielelläni noudatan kuninkaan toivomusta."

"Missä ajassa ehtisimme linnaan?" tiedusti Itävallan Anna vaivalloisesti puhuen ja kädellään painellen kipeätä poveaan.

"Teidän majesteettinne vaunuissa menisi näin hyvällä tiellä tunti", vastasi d'Artagnan. Kuningas katsahti häneen. "Kuningas ratsastaa sinne neljännestunnissa", kiirehti kapteeni lisäämään.

"Niin ollen pääsisi vielä perille päivänvalolla."

"Mutta kuninkaalla ei ole mitään hyötyä ajan voittamisesta", muistutti Colbert säveästi, "kun kerran sotilassaattue on ensin majoitettava."

– On siinä paksupäisyyttä! – ajatteli d'Artagnan; – jos minua huvittaisi nolata sinut ihan mahdottomaksi olemaan paikassasi, niin voisin sen tehdä muutamalla sanalla.

"Kuninkaan sijassa", hän lausui ääneen, "minä jättäisin saattueeni taammaksi ja lähtisin ystävänä herra Fouquetin luo, joka on ritarillinen arvohenkilö; ratsastaisin linnaan vain vartiopäällikön kanssa, saaden tästä menettelystä yhä suurempaa ylevyyttä ja loukkaamattomuuden kunnioitusta."

Ilahdus säihkyi kuninkaan silmissä.

"Siinäpä hyvä neuvo, mesdames", sanoi hän. "Lähtekäämme ystävänä ystävän luo. Ajakaa rauhallisesti, herrat vaunujen ohjaajat; ja me, messieurs, eteenpäin!"

Kaikki ratsumiehet kiirehtivät kuninkaan perässä taipaleelle. Colbert kätki karvaan ilmeensä hevosensa kaulan taakse.

– Suoriuduinpahan hänestä, – tuumi d'Artagnan nelistäessään, – saadakseni vielä tänä iltana puhella Aramiksen kanssa. Onhan sitäpaitsi Fouquet kunniallinen mies, – mordioux, kun minä sen sanoin, niin sen täytyy olla totta.

Niin tapahtui, että kellon lähetessä seitsemää illalla kuningas ilmestyi Vauxin ristikkoportin eteen ilman torvien toitotusta ja etujoukkoja, ilman tiedustuspartioita tai muskettisoturien saattuetta. Fouquet oli jo puoli tuntia odotellut siellä avopäin huonekuntansa ja ystäviensä ympäröimänä.