Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Sinä aikana, joka tarvittiin kaikkien telkien avaamiseen, Aramis ei vetänyt henkeänsäkään, ja olisi voinut kuulla hänen sydämensä lyönnit rinnan seinämiä vasten. Vaunujen toisessa nurkassa kyyristelevä vanki ei myöskään antanut mitään elonmerkkiä.

Edellisiä voimakkaampi tärskähdys ilmaisi vihdoin, että oli kuljettu viimeisenkin vallihaudan sillan yli. Sen takana vaunut vielä pysähtyivät uloimmalle portille, josta päästi Saint-Antoinen kadulle. Ei enää muureja oikealla eikä vasemmalla; kaikkialla avoin taivas, vapaus ja elämä vastassa. Tarmokkaan käden hillitsemät hevoset kulkivat käyden esikaupungin keskukseen asti. Siellä ne alkoivat ravata.

Vähitellen – joko ne sitten kuumenivat liikunnosta tai niitä kiihoitettiin – hevoset alkoivat kiitää yhä nopeammin ja Bercyyn saavuttua oli eläinten tulisuus niin yltynyt, että ajopelit tuntuivat lentävän. Näin ne juoksivat Villeneuve-Saint-Georgesiin, jossa oli varattu hevosten vaihto. Kahden sijaan valjastettiin vaunujen eteen neljä, jotka kiidättivät niitä Melunia kohti, kunnes pysähdyttiin hetkiseksi Sénartin metsään. Määräys oli epäilemättä edeltäkäsin annettu kyytimiehelle, sillä Aramiksen ei tarvinnut hänelle tehdä viittaustakaan.

"Mikä on?" kysyi vanki ikäänkuin heräten pitkästä unesta.

"On siten, monseigneur", vastasi Aramis, "että ennenkuin ajamme edemmäksi meidän on juteltava, teidän korkeutenne ja minun."

"Odotan siihen tilaisuutta, monsieur", vastasi nuori prinssi.

"Parempaa emme voisi saada, monseigneur. Olemme täällä keskellä metsää, missä kukaan ei voi meitä kuulla."

"Entä ajomies?"

"Tämän aseman kyytimies on kuuromykkä, monseigneur."

"Luotan täydellisesti teihin, herra d'Herblay."

"Suvaitsetteko jäädä tänne vaunuihin?"

"Kyllä, täällä istumme mukavasti, ja minä rakastan näitä ajopelejä; ne ovat minut tuottaneet vapauteen."

"Odottakaa, monseigneur… Vielä yksi varokeino. Olemme isolla valtatiellä. Voisi kulkea ratsastajia tai ajopelejä, matkalla kuten mekin, ja jos nähdään meidät pysähtyneinä, saatettaisiin luulla meidän olevan pulassa. Välttäkäämme avun tarjouksia, jotka häiritsisivät meitä."

"Käskekää kyytimiehen piiloittaa vaunut jollekulle sivukujalle."

"Juuri sitä halusinkin, monseigneur."

Koskettaen kuuromykkää Aramis antoi hänelle merkin. Mies astui maahan, tarttui kahta ensimmäistä hevosta suitsista ja talutti ne sametinpehmeään kanervikkoon ruohoittuneella ja sammaltuneena polveilevalla kujalla, jonka perukkaan pilvet tänä kuuttomana yönä loivat mustetahroja tummemman varjon.

Tämän tehtyään mies heittäytyi pitkäkseen penkereelle lähelle hevosiaan, jotka oikealta ja vasemmalta hapuilivat terhometsän nuoria vesoja.

"Minä kuuntelen teitä", sanoi nuori prinssi piispalle; "mutta mitä siinä puuhailette?"

"Puran panoksia pistooleista, joita emme enää tarvitse, monseigneur."

215.
Kiusaaja

"Prinssini", virkkoi Aramis kääntyen vaunuissa seuralaisensa puoleen, "niin heikko ihminen kuin olenkin, keskinkertainen hengenlahjoiltani, vähäpätöinen ajattelevien olentojen joukossa, ei minulle koskaan ole sattunut, että olisin keskustellut jonkun henkilön kanssa näkemättä hänen ajatuksiaan sen elävän naamion lävitse, joka levittäytyy järkemme yli sen ilmautumista pidättämään. Mutta tänä iltana, tässä tummennossa ja ollessanne noin varovaisen hillityssä mielentilassa, en voisi mitään lukea piirteistänne, ja jokin sanoo minulle, että minun on työläs saada teitä avomieliseen haasteluun. Rukoilen teitä siis, – en itseni tähden, sillä alamaiset eivät saa painaa mitään ruhtinaitten vaa'assa, vaan rakkaudesta teihin, – että kätkette muistiinne jokaisen sanani, jokaisen äänenväreilyni. Niissä vakavissa olosuhteissa, joihin olemme joutuneet, niillä on kaikilla niin suurta merkitystä ja arvoa kuin milloinkaan maailmassa lausutuilla sanoilla on ollut."

"Minä kuuntelen", vastasi nuori prinssi päättäväisesti, "mitään toivomatta, mitään pelkäämättä siitä, mitä minulle sanotte."

Ja hän vaipui vielä syvemmälle vaunujen pieluksiin, ikäänkuin ei ainoastaan koettaen estää kumppaniansa häntä näkemästä, vaan vieläpä muistamasta hänen olemassaoloansakaan. Varjo lankesikin tummana ja läpikuultamattomana oksistaan toisiinsa kietoutuneiden puiden latvoista vaunujen päälle, mutta näiden leveä katos olisi tuskin päästänyt sisälle ainoatakaan sädettä, vaikka joku valohiukkanen olisi pujahtanutko metsäkujan sumupatsaiden väliin.

"Monseigneur", jatkoi Aramis, "te tunnette Ranskaa nykyisin ohjaavan hallituksen historian. Kuningas on lähtöisin vangitusta lapsuudesta, kuten teidän on ollut, syrjäytetystä, kuten teidän, ahtaalle rajoitetusta, kuten teidän. Mutta sen sijaan, että hän teidän tavallanne olisi kärsinyt vankilan orjuutta, yksinäisyyden syrjäisyyttä, kätkössäolon ahtautta, on hänen täytynyt kokea kaikki kurjuutensa, kaikki nöyryytyksensä, kaikki kiusansa päivänvalossa, kuninkuuden säälimättömän auringon kirkkaudessa, valon huuhtelemassa paikassa, missä jokainen pilkku näyttää likaiselta saastalta, missä ihanuuskin voi himmentyä tahraksi. Kuningas on kärsinyt, hänessä on katkeruutta, ja hän tahtoo kostaa. Hänestä tulee huono kuningas. En sano, että hän vuodattaisi verta kuten Ludvig XI ja Kaarle IX, sillä hänellä ei ole kuolettavia loukkauksia kostettavina; mutta hän kuluttaa alamaistensa rahat ja omaisuuden, koska hän on kärsinyt vääryyttä itsekkäiden pyyteiden ja rahallisten etujen taholta. Arvioidessani tuon ruhtinaan ansioita ja vikoja omantuntoni mukaan minun täytyy lopputulokseksi asettua tuomitsevalle kannalle."

Aramis pysähtyi. Hän ei tehnyt sitä kuunnellakseen, oliko metsässä yhä yhtä hiljaista, vaan kootakseen ajatuksensa ja antaakseen sanoilleen aikaa syöpyä kuuntelijansa tajuntaan.

"Jumala tekee hyvin kaikki, mitä hän tekee", jatkoi Vannesin piispa; "olen siitä niin varmasti vakuuttunut, että olen jo kauan onnitellut itseäni, kun hän on minut valinnut tallettamaan salaisuutta, jonka ilmisaamisessa olen teitä avustanut. Vanhurskaalle ja edeltäpäin näkevälle Jumalalle oli tämän suuren työn toimeenpanemiseksi tarpeen terävä, uupumaton ja asiaansa luottava välikappale. Se välikappale olen minä. Minulla on terävyyttä, sitkeätä uupumattomuutta ja vakaumusta. Minä hallitsen salaperäistä väkeä, jonka tunnuslause on sama kuin Jumalasta sanotaan: Patiens quia aeternus!"²⁸ Prinssi liikahti.

"Arvaan, monseigneur", lausui Aramis, "että kohotatte päätänne kummastuneena tästä minun hallitsija-asemastani. Te ette tiennyt olevanne tekemisissä valtiaan kanssa. Oi, monseigneur, hyvin halvan, perinnöttä jätetyn kansan kuninkaan kanssa! Se on halpa, koska sillä on voimaa vain ryömiessään; perinnötön, koska kansani ei milloinkaan, ei juuri milloinkaan tässä maailmassa korjaa eloa kylvämästään siemenestä tai nauti viljelemiään hedelmiä. Se tekee työtä ajatusperäisen käsitteen puolesta, se kokoo yhteen kaikki voimahiukkasensa muodostaakseen niistä miehen ja otsansa hiessä kerätäkseen tämän ympärille usvapilven, josta hänen neronsa tulee vuorostaan luoda kaikkien kristikunnan kruunujen loiston kultaama sädekehä. Sellainen mies istuu vieressänne, monseigneur. Näin ollen käsitätte, että hän on suuressa tarkoituksessa vetänyt teidät syvästä kuilusta ja että hän tässä valtavassa suunnitelmassaan tahtoo kohottaa teidät maanpiirin mahtavien ja itsensäkin yläpuolelle."

Prinssi kosketti keveästi Aramiksen käsivartta.

"Te puhutte", hän virkkoi, "siitä uskonnollisesta ritarikunnasta, jonka päällikkö te olette. Sanojenne mukaan on minulle seurauksena, että te minä päivänä hyvänsä voitte kukistaa valtaan koroittamanne, tahtoen pitää luomuksenne täydellisessä hallinnassanne."

"Ei, siinä teidän kuninkaallinen korkeutenne erehtyy", vastasi piispa; "minä en antautuisi tähän hurjaan yritykseen teidän kanssanne, ellei minulla olisi kaksinaista etua kaappauksen onnistumisesta. Kun teidät kerran korotetaan, niin se tapahtuu ainiaaksi. Noustessanne te voitte potkaista kumoon astinlaudan ja sinkauttaa sen kierimään niin etäälle, että sen näkeminen ei teitä koskaan muistuta edes kiitollisuudenvelasta."

"Oi, monsieur!"

"Teidän liikutuksenne, monseigneur, johtuu ylevästä luonnonlaadusta. Kiitos! Uskokaa, että tavoittelen enempääkin kuin kiitollisuutta. Olen varma siitä, että päästyänne valtanne kukkulalle te pidätte minua entistä ansiollisempana olemaan ystävänne, ja silloin me kahden, monseigneur, saamme aikaan niin suuria saavutuksia, että niistä puhutaan vuosisatoja."

"Sanokaahan minulle, monsieur, sanokaa minulle peittelemättä, kuka olen tänään ja mitä ajattelette tulevaiseksi asemakseni."

"Te olette kuningas Ludvig XIII: n poika, olette kuningas Ludvig XIV: n veli, olette Ranskan valtaistuimen luonnollinen ja oikeutettu perillinen. Pitäessään teidät luonansa, kuten on pidetty Monsieur, nuorempi veljenne, kuningas olisi säilyttänyt itselleen oikeuden olla laillinen hallitsija. Vain lääkärit ja Jumala voisivat väittää hänen laillisuuttaan vastaan, lääkärit rakastavat aina enemmän olevaa kuin olematonta kuningasta. Jumala menettelisi väärin vahingoittamalla ruhtinaassa kunnon miestä. Mutta Jumala on tahtonut, että teitä vainottaisiin, ja se vainoaminen pyhittää teidät nyt Ranskan kuninkaaksi. Teille siis koitui oikeus valtaan, koska se tahdottiin teiltä kokonaan evätä; teille tuli oikeus kruunuun, koska sen loiste tyyten peitettiin teiltä, vaikka tunnustettiinkin teidän olevan jumalaista verta, koska sitä ei uskallettu vuodattaa, kuten on vuodatettu palvelijoiden. Nyt näette, mitä se Jumala on tehnyt hyväksenne, jota niin usein olette syyttänyt siitä, että Hän muka on ollut kaikessa teitä vastaan. Hän on lahjoittanut teille veljenne piirteet, vartalon, iän ja äänen, ja kaikki vainonne syyt muuttuvat teidän voitollisen ylennyksenne perusteiksi. Huomenna, ylihuomenna, ensi tilassa, te kuninkaallisena aaveena, Ludvig XIV: n elävänä varjona nousette hänen valtaistuimelleen, jolta ihmiskäden täytäntöönpantavaksi uskottu Jumalan tahto on hänet palaamattomasti syössyt."

"Ymmärtääkseni", sanoi prinssi, "ei vuodateta veljeni verta."

"Te yksin ratkaisette hänen kohtalostaan."

"Tuota salaisuutta, jota on käytetty minua vastaan…"

"Te käytätte sitä häntä vastaan. Mitä teki hän sen kätkeäkseen? Hän kätki teidät. Hänen ilmettynä kuvanaan te olisitte paljastanut Mazarinin ja Itävallan Annan juonen. Teillä, prinssini, on sama syy kätkeä se, joka vankina jää teidän muotoiseksenne, niinkuin te kuninkaana olette hänen vastikkeensa."

"Mutta minun täytyy yhä kysyä: kuka saa hänet vartioitavakseen?"

"Se, joka piti teitä huostassaan."

"Te tunnette tuon salaisuuden ja olette käyttänyt tietoanne minun hyväkseni. Kuka muu tuntee sen?"

"Leskikuningatar ja rouva de Chevreuse."

"Mitä he tekevät?"

"Eivät mitään, jos niin tahdotte."

"Kuinka niin?"

"Miten he tuntisivat teidät, jos menettelette sillä tavoin että teitä ei tunneta?"

"Se on totta. Mutta on vakavampia vaikeuksia."

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Veljeni on naimisissa; minä en voi ottaa veljeni vaimoa."

"Minä toimitan niin, että Espanja suostuu avioliiton purkamiseen. Uuden politiikkanne etu vaatii sitä kuten inhimillinen siveystunnekin. Kaikki, mitä tässä maailmassa on todella jaloa ja todella hyödyllistä, saa ansaitun osansa."

"Eristetty kuningas nostaa melun."

"Kehen hän vetoaa? Seiniin?"

"Pidätte hänen lähimmäksi ympäristökseen joutuvia henkilöitä siis niin taattuina?"

"Näissä olosuhteissa, kyllä. Jumalan suunnitelmat eivät sitäpaitsi voi pysähtyä näin kauniiseen alkuun. Koko hanke täydentyy itsestään kuin matemaattinen laskelma. Eristetty kuningas ei koidu teille samaksi haitaksi kuin te olette ollut hallitsevalle kuninkaalle. Jumala on tehnyt hänen sielunsa korskeaksi ja luonnostaan kärsimättömäksi. Hän on sitäpaitsi veltostuttanut hänet ja riisunut häneltä aseet, antamalla hänen tottua kunniaan ja ylimmän vallan käyttöön. Jumala, joka on tahtonut, että teille kunnioittavasti mainitsemani matemaattinen laskelma päättyisi teidän astumiseenne valtaistuimelle ja teille turmiollisen tuhoamiseen, on määrännyt, että voitetun kärsimykset pian loppuvat omienne jälkeen. Hän on siis valmistanut tuon sielun ja tuon ruumiin lyhyttä tuskaa varten. Suljettuna vankilaan, halpana yksityishenkilönä, vain epäillen todellista asemaanne, kaikkea vailla, olette te vakavaan elämään tottuneena kestänyt. Mutta veljenne ei vangittuna, unohdettuna, pidätettynä kykene kestämään onnettomuuttaan, ja Jumala ottaa hänen sielunsa omalla ajallaan, toisin sanoen piankin."

Kun Aramis oli synkässä erittelyssään päässyt tähän, kuului metsän helmasta tuollainen huuhkajan kolkko ja pitkitetty huhuilu, joka saa jokaisen muun elollisen säpsähtämään.

"Mieluummin määrännen kukistetun kuninkaan maanpakoon", virkkoi Filip väristen; "se olisi inhimillisempää."

"Kuningas ratkaisee asian mielensä mukaan", vastasi Aramis. "Olenko nyt selvästi esittänyt tehtävän? Olenko johdellut ratkaisun teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomusten ja edellytysten mukaisesti?"

"Kyllä, monsieur, kyllä. Ette ole mitään unohtanut, ellette sentään kahta seikkaa."

"Ensimmäinen niistä?"

"Puhukaamme siitä heti samalla avomielisyydellä, jota vastikään olemme keskustelussamme käyttäneet. Puhukaamme vaikutteista, jotka voivat tuhota rakentamamme toiveet; puhukaamme meitä uhkaavista vaaroista."

"Ne olisivat tavattomat, äärettömät, peloittavat ja voittamattomat, ellei – kuten olen teille sanonut – kaikki liittyisi tekemään niitä tuiki tyhjiksi. Ei ole mitään vaaroja teille eikä minulle, jos teidän kuninkaallisen korkeutenne lujuus ja pelottomuus ovat yhtä suuret kuin se ulkonainen yhtäläisyys, jonka luonto on antanut teille ja kuninkaalle. Toistan teille, ei ole vaaroja, vaan ainoastaan vastuksia. Tuon sanan löydän kaikista kielistä, enkä ole sitä koskaan kyennyt ymmärtämään. Jos olisin kuningas, poistaisin sen sanavarastosta järjettömänä ja tarpeettomana."

"Kyllä toki, monsieur, on olemassa hyvin vakava este, ylipääsemätön vaara, jonka te unohdatte."

"Ah!" virkahti Aramis.

"On omantunnon ääni, on raatelevan katumuksen tuska."

"Niin, se on totta", sanoi piispa; "on sydämen heikkous, josta te minua muistutatte. Oh, olette oikeassa, se on todellakin arveluttava vastus. Ratsu, joka pelkää vallihautaa, hyppää sen keskelle ja saa surmansa! Ihminen, joka vapisten laskee säilänsä, paljastaa vihollisensa miekanterälle aukkoja ja päästää kuoleman luokseen! Se on totta, se on totta!"

"Onko teillä veljeä?" kysyi nuori mies Aramikselta.

"Minä olen yksinäni maailmassa", vastasi tämä liipaisimen rasahdusta muistuttavalla kuivakiskoisella ja jämeällä äänellä.

"Mutta rakastattehan jotakuta maan päällä?" lisäsi Filip.

"En ketään! Kyllä tosiaankin, minä rakastan teitä."

Nuori mies vaipui min syvään äänettömyyteen, että oma hengitys kuulosti Aramiksesta kovaääniseltä.

"Monseigneur", jatkoi hän, "en ole sanonut kaikkea, mitä minulla oli teidän kuninkaalliselle korkeudellenne lausuttavana. En ole tarjonnut ruhtinaalleni kaikkia niitä terveellisiä neuvoja ja hyödyllisiä apulähteitä, joita minulla on. Ei ole annettava salaman välähtää varjoa rakastavan silmiin; ei sovi antaa kanuunan juhlallisten pamahdusten jyristä säyseän, levossa ja maaseudun rauhassa viihtyvän korvissa. Monseigneur, teidän onnenne on aivan valmiina ajatuksissani; minä annan sen kirvota huuliltani, poimikaa se kallisarvoisena itsellenne, joka olette niin paljon rakastanut taivasta, viheriöiviä niittyjä ja puhdasta ilmaa. Minä tiedän riemujen maan, aavistamattoman paratiisin, maailman sopukan, missä te yksinänne, vapaana, tuntemattomana saatte metsiköissä, kukkakentillä, lirisevien vesien partaalla unohtaa Jumalaa kiusaavan inhimillisen hulluuden teille tällä hetkellä kasaaman kurjuuden. Oi, kuunnelkaa minua, ruhtinaani, minä en laske leikkiä! Minulla nähkääs on sielu, ja minä arvaan, mitä omanne pohjalla liikkuu, arvaan ahdinkonne laadun. Minä en ota teitä epätäydellisenä, heittääkseni teidät tahtoni sulatuspannuun, oikkuni tai kunnianhimoni valinkauhaan. Kaikki tai ei mitään. Te olette masentunut, sairas, melkein tukehtunut siitä liiallisesta ilmasta, jota tunnin ajan kestäneen vapautenne on teille täytynyt antaa. Se on minulle varmana merkkinä siitä, että te ette tahdo kauan hengittää runsain, pitkin siemauksin. Tyytykäämme siis vaatimattomampaan, voimiimme paremmin suhtautuvaan elämään. Jumala on todistajani, vakuutan hänen kaikkivaltansa kautta, että tahdon rakentaa onnenne tästä koettelemuksesta, johon olen teidät saattanut."

"Puhukaa, puhukaa!" virkkoi prinssi niin vilkkaasti, että se sai Aramiksen miettimään.

"Minä tiedän", jatkoi kirkkoruhtinas, "Ali-Poitoussa kolkan, jonka olemassaoloa ei kukaan ole loitompana aavistanut. Kymmenen neliöpenikulmaa maata, eikö se ole mahtava alue? Kymmenen neliöpenikulmaa, monseigneur, ja kaikki vesien saartelemaa, nurmien ja kaislan peittämää. Nuo laajat rämeet lepäävät paksuun vihviläviittaan puettuina, syvinä, äänettöminä, hymyilevän auringon alla. Kaikkialla näkee metsää kasvavia pikku saaria. Jotkut kalastajaperheet elelevät siellä laiskasti isoilla raidasta ja lepästä tehdyillä lautoillaan, joiden lattialle on levitetty kaislakerros ja katto punottu tukevista ruo'oista. Nuo alukset, nuo uivat asunnot liikkuvat tuulen varassa minne sattuu. Kun ne joutuvat koskettamaan rantaa, tapahtuu se niin pehmeästi, että uinaileva kalastaja ei sysäyksestä herää. Hänellä syntyy halu nousta maalle vain hänen nähdessään rantakana- tai hyyppäparvia, kuikka- tai kurmitsajoukkueita, tavisorsia tai kurppia, joita hän saalistaa ansalla tai muskettinsa luodilla. Hopeanhohtavat järvisillit, jättimäiset ankeriaat, jäntevät hauet, harmaanpunervat ahvenet täyttävät joukoittain hänen verkkonsa. Hänen tarvitsee vain valita lihavimmat ja päästää loput menemään. Kaupunkilainen tai sotilas ei kuuna päivänä ole tuohon seutuun tunkeutunut. Ilmanala on siellä leppeä. Muutamain kukkulain rinteillä viihtyvät siellä viiniköynnökset, joille mehevä maaperä tarjoo ravintoa, kypsyttäen niiden mustanpuhuvat ja valkoiset rypäleet kauniin täyteläisiksi. Kerran viikossa lähtee ruuhi noutamaan yhteisestä uunista lämpimän, kellervän leivän, jonka tuoksu jo kaukaa hyväilee nenää. Siellä elelette kuin muinaisaikain patriarkka, mahtavana herrana villakoirinenne, onkinenne, pyssyinenne somassa kaislamajassanne, nauttien yltäkyllin metsän antimista ja tuntien täyttä turvallisuutta. Täten vietätte vuodet, kunnes tuntemattomaksi muuttuneena olette pakottanut Jumalan luomaan kohtalonne uudestaan. Tässä kukkarossa on tuhannen pistolia, monseigneur; se on enemmän kuin tarvitsette ostaaksenne koko tuon rämetienoon, josta olen teille puhunut; se riittää teille elääksenne siellä niin monta vuotta kuin teillä on päiviä elettävinä; se riittää runsaasti tekemään teistä mainitun alueen rikkaimman, vapaimman, onnellisimman ihmisen. Ottakaa pastaan avomielisesti ja arvelematta niinkuin tarjoankin. Riisumme heti valjaista kaksi hevosta; kuuromykkä palvelijani vie teidät – yöt vaeltaen, päivät nukkuen – seudulle, josta teille puhuin, ja minulle jää ainakin se tyydytys, että tiedän tehneeni ruhtinaalleni palveluksen, jota hän itse toivoi. Minä olen silloin luonut onnellisen ihmisen. Jumala katselee sitä suuremmalla mielihyvällä kuin jos olisin nostattanut voimakkaan miehen. Tässähän ei liene mitään vaikeutta tiellä. – No, mitä vastaatte, monseigneur? Tässä rahat. Oh, älkää epäröikö! Poitoussa ei teitä uhkaa mikään vaara, ellei rämetienoon horkka. Mutta sikäläiset viisaat kyllä parantavat teidät sellaisista kohtauksista keltaisten kolikkojenne palkitsemina. Jos sitävastoin valitsette sen toisen osan, tiedättehän, asetutte alttiiksi salamurhaajalle valtaistuimella tai kuristamiselle vankilassa. Kautta autuuteni, sanon sen nyt, kun olen punninnut molempia vaihtoehtoja, kautta elämäni, minä horjuisin!"

"Monsieur", vastasi nuori prinssi, "sallikaa minun – ennenkuin teen päätökseni – astua näistä vaunuista, kävellä maassa ja kysyä neuvoa siltä ääneltä, jolla Jumala puhuu vapaassa luonnossa. Kymmenen minuutin kuluttua vastaan."

"Olkaa hyvä, monseigneur", sanoi Aramis kunnioittavasti kumartaen, sillä perin juhlalliselta ja ylevältä oli kajahtanut ääni, joka nuo sanat lausui.

216.
Kruunu ja tiara

Aramis oli astunut alas nuoren miehen edellä ja piteli hänelle vaununovea avoinna. Laskiessaan jalkansa sammalelle vallantavoittelija ilmeisesti vapisi koko ruumiissaan ja käveli vaunujen ympäri muutamin kömpelöin, melkein horjuvin askelin. Näytti siltä kuin vankiparka olisi ollut aivan tottumaton liikkumaan ihmisten polkemalla maankamaralla.

Oli elokuun 14 päivä, ja kello läheni yhtätoista illalla. Isot pilvet olivat rajuilman enteinä peittäneet taivaan, ja niiden poimuihin katosi kaikki valo, joten pimeys verhosi koko maiseman. Tuskin eroittausivat kujan suut näreiköstä harmaalla, läpikuultamattomalla puolihämyllä, jonka tarkemmin tähystäessään havaitsi tuon täydellisen pimeyden keskellä. Mutta ruohosta kohoavat tuoksut ja vieläkin tuikeammat ja tuoreemmat tammien lemut, haalea ja öljynpehmeä ilma, joka häntä ensi kertaa ympäröitsi niin moneen vuoteen, sanomaton vapauden nautinto paljaan taivaan alla, kaikki tuo haastoi prinssille niin tenhoavaa kieltä, että hän äsken osoittamastaan pidättyväisyydestä tai melkein tekeytymisestä huolimatta antautui liikutuksensa valtaan ja riemun huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Sitten hän vähitellen nosti raskaaksi käynyttä päätänsä, hengittäen keuhkoihinsa ilman leyhäyksiä, kun ne eri tuoksuilla kyllästettyinä lehahtelivat hänen elostuneita kasvojaan vasten. Laskien kätensä ristikkäin povelleen ikäänkuin estääksensä tämän uuden onnen pakahduttamasta sydäntään, hän ahmi halukkaasti tätä outoa ilmaa, joka öisin täyttää korkeiden metsien holvikatoksen. Tuo taivas, joka häämöitti yläpuolella, vesi, jonka kohinan hän kuuli, eläimet, joiden ääniä liikkui pimennossa, eikö tämä ollut ihanaa todellisuutta? Eikö piispa ollut houkkio uskoessaan, että tässä maailmassa oli muutakin unelmoitavaa?

Nämä maalaiselämän päihdyttävät, kaikista huolista, kaikesta pelosta ja pakotuksesta vapaat kuvat, tämä onnellisten päivien valtameri, joka lakkaamatta päilyy nuoressa mielikuvituksessa – siinä oli todella syötti, johon tyrmän kivilattian riuduttama, Bastiljin ohuen ilman kalventama vankipoloinen olisi hyvin saattanut tarttua. Tätä muistamme Aramiksen hänelle tarjonneen, luvatessaan hänelle vaunuihin varatut tuhannen pistolia ja esittäessään hänelle, minkä maallisen paratiisin Ali-Poitoun erämaat kätkivät maailman silmiltä.

Tällaisia ajatuksia liikkui Aramiksen mielessä hänen tarkatessaan ahdistuneen levottomasti Filipin riemastusten hiljaista kulkua ja nähdessään hänen vähitellen vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.

Niin, haltioitunut prinssi kuului maahan enää vain jalkojensa kosketuksella, sillä hänen sielunsa oli lentänyt Jumalan jalkojen juureen, rukoillen kaikkivaltiasta lähettämään valonpilkkeen tähän epäröimiseen, jonka täytyi ratkaista hänen koko tulevaisuudekseen. Hetki oli kauhea Vannesin piispalle. Hän ei ollut koskaan istunut niin kohtalokkaan hetken todistajaksi. Tämä teräksinen sielu, tottuneena leikkimään elämässä vain raukeavilla vastuksilla, tuntematta itseään koskaan alemmaksi, sortumatta milloinkaan voitetuksi, jäisikö hän onnistumattomaksi suuressa suunnitelmassaan senvuoksi, ettei ollut aavistanut muutamien raikkaiden henkäysten ja kastepisaroista kostuneiden puunlehvien vaikutusta ihmisruumiiseen?

Epäilyksensä tuskan naulitsemana liikkumattomaksi Aramis siis katseli tätä murheellista temmellystä Filipin sielussa, josta kaksi salaperäistä enkeliä keskenään taistelivat. Kärsimystä kesti ne kymmenen minuuttia, jotka nuorukainen oli pyytänyt. Tämän iäisyyden aikana Filip ei lakannut tähystelemästä taivasta rukoilevin, surullisin ja kostein silmin. Aramis ei herjennyt tarkkaamasta Filipiä ahnain, hehkuvin, tuimin katsein.

Yhtäkkiä nuoren miehen pää painui kumaraan. Hänen ajatuksensa laskeutuivat jälleen maan päälle. Hänen katseensa näkyi jäykistyvän, otsa rypistyi, suun seuduille muodostui hurjan rohkeuden piirre. Sitten tuo katse kävi vielä kerran tuijottavaksi, mutta tällöin siinä kuvastui maallisen loiston liekki, nyt se muistutti Saatanan katsetta vuorella, kun hän Jeesusta vietelläkseen näytti tälle maailman valtakunnat ja niiden kunnian.

Aramiksen silmä muuttui jälleen yhtä leppeäksi kuin se oli ollut synkkä. Silloin Filip tarttui nopealla ja hermostuneella liikkeellä hänen käteensä.

"Menkäämme", hän virkkoi, "menkäämme sinne, mistä voi tavoittaa Ranskan kruunun!"

"Onko se teidän päätöksenne, ruhtinaani?" vastasi Aramis.

"Se on päätökseni."

"Peruuttamaton?"

Filip ei edes huolinut sitä vahvistaa. Hän tähysti tiukasti piispaa, ikäänkuin kysyäkseen tältä, oliko mahdollista, että mies koskaan peruutti tehtyä päätöstänsä.

"Nuo silmäykset ovat luonnetta kuvastavia tulinuolia", virkkoi Aramis kumartuen Filipin käden yli. "Teistä tulee suuri, monseigneur, siitä vastaan."

"Palatkaamme, jos suvaitsette, siihen keskustelumme kohtaan, mihin se meiltä jäi. Luullakseni sanoin teille, että tahdoin harkita kanssanne kahta seikkaa, ensiksikin vaaroja ja vastuksia. Tämä kohta on ratkaistu. Toisena kohtana ovat ne ehdot, jotka minulle asettaisitte. Teidän vuoronne on puhua, herra d'Herblay."

"Ehdot, ruhtinaani?"

"Epäilemättä. Te ette pysäytä minua tielle minkään pikkuseikan tähden, ettekä tee minulle sitä vääryyttä, että otaksuisitte minun uskovan teidät aivan pyyteettömäksi tässä asiassa, paljastakaa siis minulle kiertelyttä ja pelotta sisimmät ajatuksenne."

"Sen teen, monseigneur. Kun kerran tulette kuninkaaksi…"

"Milloin se tapahtuu?"

"Se tapahtuu huomenillalla, sanokaamme yöllä."

"Selittäkää minulle, millä tavalla."

"Tehtyäni ensin kysymyksen teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."

"Olkaa hyvä."

"Minä olin lähettänyt teidän kuninkaallisen korkeutenne luo erään miehistäni, antaen hänen toimekseen jättää teille vihkosen tiheään kirjoitettuja ja huolellisesti laadittuja tiedonantoja, jotta teidän korkeutenne saisi tarkan selvyyden kaikista nykyisen hovinne muodostavista sekä siihen vastaisuudessa kuuluvista henkilöistä."

"Minä olen kaikki ne kuvaukset lukenut."

"Tarkkaavaisesti?"

"Osaan ne ulkoa."

"Ja oletteko ne myöskin ymmärtänyt? Anteeksi, minä voinen kysyä tätä Bastiljiin suljetulta poloiselta. Sanomattakin on selvää, että viikon päästä minulla ei enää ole mitään kyseltävä teidänlaiseltanne mieheltä, joka kaikkivaltaisuudessaan nauttii vapauttansa."

"Kyselkää minulta siis. Tahdon olla oppilaana, jonka on kerrattava viisaalle mestarilleen sovittu läksy."

"Ensiksikin perheestänne, monseigneur."

"Äidistäni, Itävallan Annastako? Kaikista hänen huolistaan ja surullisesta taudistaan? Oi, minä tunnen hänet, minä tunnen hänet!"

"Toisesta veljestänne?" virkkoi Aramis kumartaen.

"Olitte liittänyt noihin tiedonantoihin niin oivallisesti piirrettyjä ja väritettyjä muotokuvia, että minä niiden avulla tunnen henkilöt, joiden luonne, tavat ja elämäkerta minulle ilmenevät selityksissänne. Veljeni Monsieur on komea, tummanverevä, kalpeakasvoinen mies; hän ei rakasta vaimoaan Henrietteä, jota minä, Ludvig XIV, olen hiukan rakastellut ja jolle vieläkin keimailen, vaikka hän tahtoessaan karkoittaa neiti de la Vallièren aiheutti minulle paljon kyyneliä."

"Varokaa sen tyttösen silmiä", virkkoi Aramis. "Hän rakastaa vilpittömästi nykyistä kuningasta. On vaikea pettää rakastavan naisen katsetta."

"Hän on vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja hänen hellyytensä kyllä ilmaisee minulle, kuka hän on. Hän ontuu hiukan, hän kirjoittaa joka päivä kirjeen, johon minä annan herra de Saint-Aignanin vastata."

"Tunnetteko hänet?"

"Aivan kuin hänet näkisin, ja minä tiedän hänen viimeiset minulle sepittämänsä säkeet, samoin kuin oman runopukuisen vastaukseni."

"Hyvä on. Tunnetteko ministerinne?"

"Colbertilla on rumat ja synkät, mutta nerokkaat piirteet, otsalle valuva tukka; iso, jykevä, täyteläinen pää. Hän on herra Fouquetin verivihollinen."

"Hänen suhteensa ei meidän tarvitse olla huolissamme."

"Ei, koska teidän ehdottomasti täytyy minulta vaatia hänen karkoittamistaan, eikö niin?"

Täynnä ihailevaa ihmettelyä Aramis tyytyi lausumaan:

"Teistä tulee hyvin mahtava, monseigneur."

"Näette", lisäsi prinssi, "että osaan läksyni mainiosti, Ja Jumalan ja teidän avullanne välttänen kompastuksia."

"Hovissanne on vielä hyvin kiusallinen silmäpari, monseigneur?"

"Niin on, muskettisoturien kapteeni herra d'Artagnan, teidän ystävänne."

"Minun ystäväni, se täytyy myöntää."

"Hän, joka saattoi la Vallièren Chaillotin luostariin, – joka vei Monkin kirstuun suljettuna kuningas Kaarle II: lle – joka on perin hyvin palvellut äitiäni ja jolle Ranskan kruunu on tavattoman suuressa kiitollisuudenvelassa. Vaaditteko minua karkoittamaan hänetkin?"

"En koskaan, sire. D'Artagnan on mies, jolle otollisella hetkellä otan ilmoittaakseni kaikki. Mutta olkaa varuillanne, sillä jos hän pääsee jäljillemme ennen sitä paljastusta, niin teidät tai minut otetaan kiinni ja surmataan. Hän on toimekas mies."

"Minä muistan neuvonne. Puhukaa minulle herra Fouquetista. Mitä hänestä tahdotte tehdä?"

"Hetkinen vielä, pyydän, monseigneur. Anteeksi, jos minulta näkyy puuttuvan kunnioitusta, kun teiltä yhä kyselen."

"Se on teidän velvollisuutenne ja myöskin oikeutenne."

"Ennenkuin käymme puhumaan herra Fouquetista, kieltää omatuntoni minua unohtamasta erästä toista ystävääni."

"Herra du Vallonia, Ranskan Herkulesta? Hänen menestyksensähän on varma."

"Ei, hänestä minä en aikonut puhua."

"Siis kreivi de la Fèresta?"

"Ja hänen pojastaan, meidän kaikkien neljän pojasta."

"Tuosta pojasta, joka riutuu rakkaudesta veljeni petollisesti riistämään la Vallièreen! Olkaa huoletta, osaan kyllä toimittaa tytön hänelle takaisin. Sanokaa minulle eräs asia, herra d'Herblay: Unohtaako ihminen vääryydet rakastaessaan? Antaako mies anteeksi naiselle, joka on pettänyt? Onko se ranskalaiselle hengelle ominaista? Onko se ihmissydämen lakien mukaista?"

"Mies, joka rakastaa syvästi, niinkuin Raoul de Bragelonne, unohtaa lopulta rakastettunsa rikkeen. Mutta minä en tiedä, unohtaako Raoul."

"Tässäkö kaikki, mitä halusitte puhua minulle ystävästänne?"

"Kaikki."

"Sitten herra Fouquetista. Mikä on minun hänestä tehtävä?"

"Yli-intendentti, kuten ennenkin, pyydän."

"Olkoon niin! Mutta tänään hän on pääministeri."

"Ei aivan."

"Tietämätön ja hämmentynyt kuningas, jollainen minusta tulee, tarvitsee pääministeriä."