Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Sitten hän ravisti päätänsä ikäänkuin irtautuakseen ajatuksistansa ja kysyi:

"Mistä tulette, rakas ystävä?"

"Pariisista."

"Pariisista? Ah!"

"Niin, Percerinin luota."

"Ja mitä tekemässä olette itse käynyt Percerinillä, – . sillä enhän voi otaksua, että te siinä määrin harrastaisitte runoilijaimme pukuja?"

"Ei, minä kävin valmistamassa yllätystä."

"Yllätystä?"

"Niin, teidän suodaksenne sen kuninkaalle."

"Onko se kalliskin?"

"Oh, teidän tarvitsee antaa siitä vain sata pistolia le Brunille."

"Maalaus? Kah, sepä hauskaa. Ja mitä se taulu esittää?"

"Sen selitän myöhemmin. Samalla kertaa myös tarkastin runoilijaimme asuja, vaikkette olisi sitä luullut."

"Kas vain! Ja tuleeko niistä muhkeita, hienoja?"

"Komeita kerrassaan! Ei ole monellakaan ylimyksellä niin upeata pukua. Saadaan nähdä, mikä ero on rikkauden ja ystävyyden hovisaattueen välillä."

"Aina sukkela ja ylevämielinen, hyvä kirkkoruhtinaani!"

"Teidän koulussanne."

Fouquet puristi hänen kättänsä.

"Ja minne nyt olette menossa?" hän kysyi.

"Lähden Pariisiin, saatuani teiltä erään kirjelmän."

"Kirjelmän kelle?"

"Herra de Lyonnelle."

"Mitä te oikeusministeristä tahdotte?"

"Tarvitsen hänen allekirjoitustaan vapautusmääräykseen."

"Mitä! Bastiljistako haluatte saada jonkun päästetyksi?"

"Niin, minun on käynyt säälikseni erästä nuorta miesparkaa, joka melkein lapsukaisena teljettiin tyrmään jo pian kymmenen vuotta sitten, kun oli sepittänyt latinankielisen säeparin jesuiittoja vastaan."

"Kahdesta latinankielisestä säkeestä! Onko se onneton istunut vankilassa kymmenen vuotta sellaisesta?" ihmetteli Fouquet.

"On."

"Eikö hän ole rikkonut millään muulla tavoin?"

"Noita säkeitä lukuunottamatta hän on yhtä viaton kuin te ja minä", sanoi Aramis.

"Te vakuutatte sen?"

"Kunniasanallani!"

"Mikä hänen nimensä on?"

"Seldon."

"Tuo on totisesti tavatonta! Te olette tiennyt tuon, ettekä ole puhunut minulle siitä mitään?"

"Vasta eilen hänen äitinsä kääntyi puoleeni, monseigneur."

"Onko hän köyhä vaimo?"

"Äärimmäisessä kurjuudessa."

"Laupias Jumala", pahoitteli Fouquet. "Sinä sallit toisinaan sellaisia vääryyksiä, että voin käsittää, miksi on onnettomia, jotka epäilevät Sinua! Malttakaas, herra d'Herblay."

Fouquet otti kynän ja kirjoitti nopeasti muutamia rivejä virkaveljelleen Lyonnelle.

Aramis otti kirjeen ja teki lähtöä.

"Odottakaa", pyysi Fouquet vielä.

Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja ojensi hänelle ne kymmenen lappua, jotka sai sieltä käsiinsä. Ne olivat tuhannen livren seteleitä.

"Niin", sanoi hän, "toimittakaahan poika pois vankilasta ja antakaa tämä avustus äidille; mutta älkää millään muotoa sanoko hänelle, että hän on siten kymmenentuhatta livreä rikkaampi kuin minä, sillä silloin hän arvelisi, että minä olen surkea rahaministeri. No, toivoakseni Jumala siunaa niitä, jotka ajattelevat Hänen köyhiänsä."

"Sitä minäkin toivon", lausui Aramis suudellen Fouquetin kättä.

Hän riensi pois, taskussaan kirje Lyonnelle ja setelitukko Seldonin äidille, ja otti mukaansa Molièren, joka oli jo alkanut käydä kärsimättömäksi.

213.

Vieläkin illallinen Bastiljissa

Bastiljin isotauluinen kello kumahdutti seitsemän lyöntiään illalla, – tuo kuuluisa kello, joka kaikkien muiden valtiovankilaan kuuluvien laitteiden tavoin oli kidutusvälineenä, muistuttaen vangituille jokaisen kärsimyshetken tarkoitusta. Bastiljin kellotaulu, joka useimpien silloisten ajannäyttäjäin tapaan oli kuvioilla koristettu, esitti pyhää Pietaria kahleissa, Tämä oli vankiparkojen illallistunti. Jyhkeillä saranoillaan vongahtelevat ovet avasivat pääsyn tarjottimille ja vasuille. Nämä sisälsivät ruokalajeja, joiden herkullisuus, kuten olemme herra Baisemeauxilta itseltään kuulleet, oli sovitettu tyrmään teljetyn aseman mukaan. Tunnemme tässä kohden herra Baisemeauxin teoriat, hänen, joka itse oli keittotaidon saavutusten ylimmäinen jakelija, kuninkaallisen linnoituksen pääkokki, ja jonka täysiä vasuja kannettiin jyrkkiä portaita ylös tuottamaan jotakin lohtua vangeille ruoka-annoksillaan ja rehellisesti täytetyillä viinipulloillaan.

Samaan aikaan oli herra vankilanpäällikön ruokailuhetki. Hänellä oli tänään pöytävieras, ja paistinvarras oli tavallista raskaampi käännellä.

Viiriäisten reunustamia ja silavoitua nuorta jänistä reunustavia paistettuja peltopyyn poikasia, lihaliemessä keitettyä kanaa, uunissa kypsytettyä ja valkoviinillä kostutettua kinkkua, Guipuzcoan artisokkia ja krapukeittoa – siinä herra kuvernöörin ruokalista, liemiruokia ja leikkeleitä mainitsematta. Pöydässä istuen Baisemeaux hykerteli käsiään ja katseli Vannesin piispaa, joka ratsastussaappaissa, harmaassa puvussa ja miekka kupeellaan lakkaamatta puhui nälästään ja osoitti mitä kiihkeintä kärsimättömyyttä. Herra Baisemeaux de Montlezun ei ollut tottunut hänen kunnianarvoisuutensa monseigneur de Vannesin tuttavallisuuksiin, ja tänä iltana hilpeäksi käynyt Aramis uskoi hänelle pikku kaskun toisensa jälkeen. Kirkkoruhtinaassa näkyi entinen muskettisoturi hiukkasen elpyneen. Piispa lähenteli puheessaan vallatonta leikkiä. Herra Baisemeaux taasen antautui joukkoihmisen alttiudella kokonaan sen neljännestunnin tenhoon, minkä hänen vieraansa huoleton avomielisyys hänelle soi.

"Monsieur", virkkoi hän, "sillä tosiaankaan en uskalla teitä tänä iltana puhutella monseigneuriksi…"

"Eikä ole tarviskaan", sanoi Aramis; "sanokaa vain monsieuriksi, – minulla on pitkävartiset saappaat."

"Ja tiedättekös, monsieur, kenestä te minua muistutatte tänä iltana?"

"En,

ma foi

", vastasi Aramis kaataen itselleen viiniä, "mutta toivoakseni muistutan jotakuta kunnon pöytäkumppania."

"Muistutatte kahtakin. Monsieur François, sulkekaa tuo ikkuna, ystäväni; veto saattaisi tuntua hänen kunnianarvoisuudestaan pahalta."

"Ja lähteköön hän täältä!" lisäsi Aramis. "Illallispöytä on valmiiksi katettu, me aterioitsemme kyllä palvelijattakin. Tuttavusten kesken, hyvän ystävän seurassa, minä mielelläni…"

Baisemeaux kumarsi kunnioittavasti.

"Minä mielelläni", jatkoi Aramis, "hyvin mielelläni palvelen itse itseäni."

"Lähtekää, François", käski Baisemeaux. "Sanoin siis, että teidän armonne johtaa mieleeni kaksi henkilöä: toinen on hyvin kuuluisa, hän on edesmennyt kardinaali, tuo suuri kardinaali, la Rochellen valloittaja, jolla oli samanlaiset saappaat kuin teilläkin. Onko totta?"

"On vainkin", myönsi Aramis. "Entä toinen?"

"Toinen on eräs muskettisoturi, hyvin komea, hyvin uljas, hyvin rohkea ja hyvin menestyvä, joka rupesi papista muskettisoturiksi ja muskettisoturista papiksi."

Aramis suvaitsi myhäillä.

"Sitten", jatkoi Baisemeaux hänen kunnianarvoisuutensa hymyn rohkaisemana, "hänestä tuli piispa, ja piispasta…"

"Ah, pysähtykäämme Herran tähden!" virkkoi Aramis.

"Sanoin teille, monsieur, että teette minuun kardinaalin vaikutuksen."

"Lakatkaamme, paras herra Baisemeaux. Te sen sanoitte, minulla on ritarin saappaat, mutta silti en tahdo tänäkään iltana joutua selkkaukseen kirkon kanssa."

"Teillä on kuitenkin pahoja aikeita, monseigneur."

"Oh, sen myönnän, pahoja, kuten kaikki, mikä on maallista."

"Te juoksentelette naamiossa kaupungilla ja katuloilla?"

"Niinkuin sanoitte, naamiossa."

"Ja käyttelette yhä miekkaa?"

"Niinpä kai, mutta ainoastaan kun minut siihen pakotetaan. Suvaitkaahan kutsua François."

"Teillä on viiniä tuossa."

"En kaipaa nyt lisää viiniä, mutta täällä on kuuma, ja ikkuna on suljettuna."

"Minä annan sulkea ikkunat illallista syödessä, jotta en kuulisi vahtikiertoja ja lähettien töminää."

"Ah, niinkö…? Kuuluuko tänne, kun ikkuna on auki?"

"Liian hyvin, ja se häiritsee. Te käsitätte."

"Mutta täällä tukehtuu. François!"

François astui sisään.

"Avatkaa, pyydän, mestari François", virkkoi Aramis. "Te sallitte, rakas herra Baisemeaux?"

"Monseigneur on täällä kotonaan", vastasi kuvernööri.

Ikkuna avattiin.

"Kuulkaahan", sanoi herra Baisemeaux, "nyt kai tunnette itsenne sentään hiukan yksinäiseksi, kun herra de la Fère on palannut kotihaltiainsa luo linnaansa? Hän on kai hyvin vanha ystävä?"

"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin, Baisemeaux, koska olette ollut muskettisoturina kanssamme."

"Pyh, ystävieni kanssa en laske pulloja enkä vuosia."

"Olettekin oikeassa. Mutta minä en herra de la Fèreä ainoastaan rakasta, paras kuvernööri, vaan kunnioitan häntä."

"Hm, minä puolestani, omituista kyllä, myönnän ylemmyyden herra d'Artagnanille. Siinä on mies, joka juo reimasti ja pitkään! Sellaiset pojat antavat ainakin kuulla mitä ajattelevat."

"Baisemeaux, päihtykäämme tänä iltana, hummatkaamme kuten ennen vanhaan. Ja jos sydämeni pohjassa jokin kirveltää, lupaan teille, että saatte nähdä sen kirkkaasti kuin näkisitte lasiinne pudotetun timantin."

"Oiva ehdotus!" innostui Baisemeaux.

Ja hän kaatoi runsaasti viiniä ja kulautti sen ilosta väristen, kun hänelläkin oli jotakin osaa piispan suureen syntiin.

Juodessaan hän ei huomannut, kuinka tarkkaavasti Aramis kuunteli melua isolta pihalta.

Linnaan tuli lähetti kellon lähestyessä kahdeksaa, kun François oli tuonut viidennen pullon pöytään; ja vaikka tuo airut piti melkoista rytäkkää, ei Baisemeaux kuullut mitään.

"Ah, lempo sen vieköön!" ärähti Aramis.

"Minkä sitten? Kuinka niin?" kysyi Baisemeaux. "Toivoakseni ette tarkoita viiniä ettekä sen tarjoojaa?"

"En, vaan hevosta, joka yksinään pitää pihalla sellaista jytyä kuin kokonainen ratsuväen osasto."

"Hoo! Joku sanantuoja", vastasi vankilanpäällikkö, kaataen lasinsa uudelleen täpötäyteen. "Niin, lempo sen periköön ja niin väleen, ettemme hänestä sen koommin kuule! Hip, hurei!"

"Te unohdatte minut, Baisemeaux! Lasini on tyhjä", virkkoi Aramis, osoittaen häikäisevää kristallia.

"Kautta kunniani, te hurmaatte minut… François, lisää viiniä!"

François astui sisään.

"Viiniä, vintiö, ja parhainta!"

"Kyllä, monsieur; mutta… täällä on lähetti."

"Hiiteen hän! Johan sen sanoin."

"Mutta kuitenkin, monsieur…"

"Jättäköön hän kirjelmänsä kansliaan; tarkastamme sen huomenna. Huomenna on aikaa, huomenna hyvä päivä", lasketteli Baisemeaux, laulaa rallattaen näitä viime lauseitaan.

"Ah, monsieur", mutisi sotilas vastoin tahtoaankin, "monsieur…"

"Olkaa varuillanne", tokaisi Aramis, "olkaa varuillanne."

"Minkätähden, rakas herra d'Herblay?" uhmaili Baisemeaux puolipäihtyneenä.

"Kuriirin tuoma kirje linnoituksen komendantille on toisinaan määräys."

"Melkein aina."

"Eivätkö määräykset tule ministereiltä?"

"Tietystikin, mutta…"

"Ja eivätkö nuo ministerit ainoastaan varmenna kuninkaan nimikirjoitusta?"

"Saatatte olla oikeassa. Mutta silti se on kovin kiusallista, kun istuu runsasvaraisessa pöydässä hyvän ystävän kanssa! Ah, anteeksi, monsieur, unohdan, että te olettekin minun illallisvieraanani ja että puhun tulevalle kardinaalille."

"Jättäkäämme kaikki tuo, rakas Baisemeaux, ja palatkaamme käskyläiseenne."

"No niin, mitä hän teki, se François?"

"Hän nurisi."

"Se oli väärin."

"Joka tapauksessa hän nurisi, kuulkaa; on siis jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tekeillä. On mahdollista, että François ei nurkunutkaan väärin, vaan että te erehdytte kieltäytyessänne häntä kuuntelemasta."

"Erehdynkö? Minäkö olisin väärässä Françoisin edessä. Sepä hittoa!"

"Tarkoitan säännöttömyyttä virallisen järjestyksen kannalta. Suokaa anteeksi, että katsoin velvollisuudekseni tehdä teille tämän huomautuksen, kun asia toki saattoi olla tärkeä."

"Hoo, voitte olla oikeassa", sammalsi Baisemeaux. "Kuninkaan käsky on pyhä! Mutta määräykset, jotka saapuvat illallista syödessä, sanon sen vieläkin, piru ne…"

"Jos olisitte tehnyt tuon suurelle kardinaalille, eh, paras herra Baisemeaux, ja jos määräys olisi ollut kiireellinen…"

"Minä teen sen, jotta en häiritsisi piispaa. Eikö se riitä puolustukseksi,

morbleu

!"

"Älkää unohtako, Baisemeaux, että olen kantanut soturin viittaa ja tottunut kaikkialla kohtaamaan käskyjä."

"Te siis tahdotte…?"

"Tahdon, että täytätte velvollisuutenne, ystäväni. Niin, minä pyydän teitä tekemään sen, ainakin tämän sotilaan esimerkiksi."

"Sopiihan niinkin", myöntyi Baisemeaux. François odotti yhä.

"Tuotakoon minulle se kuninkaan käsky", virkkoi Baisemeaux ojentautuen.

Ja hän lisäsi hiljaa: "Tiedättekö, mikä se on? Sanonpa sen teille; jotakin mielenkiintoista, jotakin tähän tapaan: 'Varokaa tulta ruutisäiliön läheisyydessä!' Tai: 'Pitäkää silmällä sitä tai sitä, hän on taitava karkuri!' Hohoi, jospa tietäisitte, monseigneur, kuinka monet kerrat minut ovat yhtäkkiä herättäneet makeimmasta, sikeimmästä unestani nuo ratsastavat lähetit, jotka rientävät täyttä neliä minulle sanomaan tai pikemminkin tuomaan minulle tämäntapaisen kirjelmän: 'Herra Baisemeaux, kuuluuko mitään uutta?' Näkee hyvin, että ne, jotka tuhlaavat aikaansa sellaisten määräysten kirjoittelemiseen, eivät ole koskaan Bastiljissa nukkuneet. Muutoin he tuntisivat paremmin muurien paksuuden, virkailijaini valppauden, kiertovahtieni lukuisuuden. Mutta minkäpä sille mahtaa, monseigneur! Heidän tehtävänsä on kirjoitella minulle kiusatakseen minua, kun olen rauhassa, häiritäkseen minua, kun olen onnellinen", lisäsi Baisemeaux, kumartaen Aramikselle. "Tehkööt he siis, mitä heille kuuluu."

"Ja tehkää te, mitä teille kuuluu", täydensi piispa hymyillen, mutta hänen kiinteä katseensa oli leppoisasta äänensävystä huolimatta käskevä.

François palasi. Baisemeaux otti hänen kädestään ministeristön lähettämän määräyksen. Hän mursi verkalleen kuoren ja luki yhtä vitkallisesti kirjeen. Aramis oli juovinaan ja tarkkasi isäntäänsä kirkkaan lasin lävitse. Luettuaan lausahti Baisemeaux:

"Enkö sitä teille juuri sanonut?"

"Mitä niin?" kysyi piispa.

"Vapautuskäsky. Oliko tämä nyt hyväkin syy meitä häiritä!"

"Hyvä uutinen sille, jota se koskee, sen toki myöntänette, paras kuvernööri."

"Ja kello kahdeksalta illalla!"

"Se on armeliaisuutta."

"Armeliaisuutta, kyllä kai; sitä se on tuolle veitikalle, joka värjöttelee ikävissään, vaan ei minulle, joka huvittelen", murisi Baisemeaux äkämystyneenä.

"Onko se teille tappio? Viedäänkö teiltä tuottoisa vanki?"

"Mitä vielä! Kurja rotta, viiden frangin muonituksella!"

"Näyttäkäähän", pyysi herra d'Herblay, "jollei se ole arkaluontoista?"

"Ei suinkaan; lukekaa."

"Ulkopuolelle on merkitty

kiireellinen

. Huomasittehan sen?"

"On sekin!

Kiireellinen!

… ja mies on istunut täällä kymmenen vuotta! Nyt on muka kiire toimittaa hänet ulos, heti tänä iltana, kello kahdeksalta!"

Ja kohauttaen äärimmäisen halveksivasti olkapäitänsä Baisemeaux paiskasi määräyksen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa.

"Kyllä niillä on metkunsa", sopotti hän suu täynnä ruokaa; "jonakuna kauniina päivänä pidättävät miehen, ruokkivat häntä kymmenen vuotta ja kirjoittelevat: 'Pitäkää sitä veitikkaa tarkoin silmällä!' tai: 'Pitäkää häntä lujalla!' Ja sitten kun on tottunut katselemaan vangittua vaarallisena henkilönä, kirjoittavat yhtäkkiä, ilman syytä, ilman mitään edelläkäypää ilmoitusta: 'Laskekaa menemään.' Ja vielä liittävät kirjeeseen:

kiireellinen!

 Myöntänette, monseigneur, että tuommoinen ähmistyttää."

"Niin kylläkin! Se sapettaa", sanoi Aramis, "mutta määräys pannaan täytäntöön."

"Ka, ka, pannaanhan se täytäntöön!.. Mutta hiukan kärsivällisyyttä sentään!.. Ei minun tässä toki tarvitse orjanakaan liehtoa."

"Hyväinen aika, kaikkein paras herra Baisemeaux, kuka sitä väittää?

Tunnetaanhan teidän riippumattomuutenne."

"Jumalan kiitos!"

"Mutta tunnetaan myöskin hyvä sydämenne."

"No, paha en ole!"

"Ja teidän tottelevaisuutenne ylempiänne kohtaan. Kun on ollut soturi, nähkääs, Baisemeaux, niin ei ikinä unohda kuuliaisuutta."

"Niinpä tottelenkin täsmällisesti, ja huomisaamuna tuo vanki päästetään vapauteen."

"Huomenna?"

"Heti päivän valjetessa."

"Miksei tänä iltana, koska kerran kuninkaallinen vapauttamiskäsky on nimenomaan merkitty kiireelliseksi?"

"Siksi, että me nyt illastamme ja että meilläkin on kiire."

"Rakas Baisemeaux, vaikka olenkin puettuna ratsusaappaisiin, tunnen olevani pappi, ja armeliaisuuden käskyt velvoittavat minua enemmän kuin nälkä ja jano. Se onneton on kärsinyt kyllin kauan, koska juuri äsken sanoitte, että hän on ollut hoidokkinanne kymmenen vuotta. Lyhentäkää hänen koettelemustaan. Onnellinen hetki odottaa häntä, suokaa se hänelle pikimmiten. Jumala palkitsee sen teille paratiisissaan vuosikausien autuudella."

"Te haluatte sitä?"

"Minä pyydän sitä."

"Näin kesken aterian?"

"Pyydän sitä; sellainen työ on kymmenen

benediciten

27

27

  Katolinen pöytärukous.

Suom

.

 arvoinen."

"Tapahtukoon niinkuin tahdotte. Mutta sitten saamme syödä jäähtyneitä ruokia."

"Vähät siitä!"

Baisemeaux kumartui taaksepäin, soittaakseen Françoisia, Ja aivan luonnollisesti hän tällöin kääntyi ovea kohti.

Määräys oli jäänyt pöydälle. Aramis käytti hyväkseen hetkeä, jolloin kuvernööri katseli muualle, vaihtaakseen paperin toiseen, taskustaan vetämäänsä ja samalla tavalla laskostettuun.

"François", huusi vankilanpäällikkö, "kutsuttakoon saapuville herra majuri ja Bertaudièren avainten hoitaja."

François poistui kumartaen, ja pöytäkumppanukset jäivät jälleen kahden kesken.

214.

Veljeskunnan suurmestari

Miesten kesken syntyi tovin äänettömyys, jollaikaa Aramis ei päästänyt vankilanpäällikköä silmistään. Tämä näytti vain puolittain taipuvaiselta häiriytymään kesken illallisen, ja oli selvää, että hän etsi jotakin veruketta, hyvää tai huonoa, viivytelläkseen ainakin jälkiruokiin asti. Sellaisen tekosyyn hän äkkiä näkyi löytäneenkin.

"Ah", huudahti hän, "mutta sehän on mahdotonta!"

"Mitä, mahdotontako?" kysyi Aramis. "Katsokaammehan, hyvä ystävä, mikä on mahdotonta."

"On mahdoton päästää vankia vapauteen tähän aikaan vuorokaudesta. Mihin hän Pariisia tuntematta osaa mennä?"

"Hän menee minne voi."

"Näettekös, yhtä hyvin voisi päästää sokean liikkeelle."

"Minulla on vaunut, vien hänet minne hän haluaa."

"Teillä on vastaus valmiina kaikkeen… François, menkää sanomaan linnanmajurille, että hän avauttaa herra Seldonin kopin, Bertaudièren kolmosen."

"Seldonin?" virkkoi Aramis hyvin yksinkertaisesti. "Sanoitteko Seldonin?"

"Sanoin Seldonin; sehän on vapautettavan nimi."

"Oh, te tarkoitatte Marchialia", sanoi Aramis.

"Marchialia? Vielä mitä! Ei, ei, Seldon hän on."

"Luullakseni te erehdytte, herra Baisemeaux."

"Minä luin vapautuskäskyn."

"Minä myös."

"Ja minä näin Seldonin nimen tuon kokoisilla kirjaimilla." Herra Baisemeaux näytti sormeaan.

"Minä taas luin Marchialin tämän korkuisilla." Ja Aramis näytti kahta sormea.

"Kah, ottakaamme asiasta selvä", ehdotti Baisemeaux, varmana itsestään.

"Paperi on tuossa, tarvitsee vain silmätä sitä."

"Minä luen: 'Marchiali'", vastasi Aramis avaten Paperin. "Katsokaa!"

Baisemeaux katseli, ja hänen käsivartensa herpaantuivat.

"Niin, niin", hän huudahti pelästyneenä, "niin, Marchiali. Siihen on todellakin kirjoitettu Marchiali! Se on aivan totta!"

"Ah!"

"Mitä! Mies, joka on antanut niin paljon puheenaihetta? Mies, josta minua joka päivä varoitettiin pitämään niin tarkkaa huolta?"

"Määräykseen on kirjoitettu Marchiali", toisti taipumaton Aramis.

"Se täytyy tunnustaa, monseigneur, mutta en tästä ymmärrä kerrassaan mitään."

"Täytyy toki uskoa silmiään."

"

Ma foi

, – että siinä tosiaankin on Marchiali!"

"Vieläpä hyvin selvästi kirjoitettuna."

"Se on tavatonta! Minä näen vielä sen määräyksen ja irlantilaisen Seldonin nimen. Minä näen sen. Ah, ja muistanpa, että nimen alla oli mustetahra."

"Ei, siinä ei ole mustetta; ei, siinä ei ole mitään tahraa."

"Oh, kyllä tosiaankin oli! Muistan sen siitäkin, että sormeni hieraisivat läikän päälle siroitettua hiekkaa."

"No, olkoon miten hyvänsä, rakas herra Baisemeaux", huomautti Aramis, "ja mitä tahansa lienettekin nähnyt, määräys on allekirjoitettu, ja siinä käsketään vapauttamaan Marchiali, mustetahroin tai – tahroitta."

"Marchialin vapautuskäsky on allekirjoitettu", toisti Baisemeaux koneellisesti, yrittäen selvittää ajatuksiaan.

"Ja te päästätte matkoihinsa tuon vangin. Jos sydämenne käskee teitä vapauttamaan myöskin Seldonin, niin en sitä lainkaan tahdo vastustaa."

Aramis tehosti tätä lausetta hymyllä, jonka iva lopullisesti karkoitti Baisemeauxin päihtymyksen, antaen hänelle rohkeutta.

"Monseigneur", virkkoi hän, "tuo Marchiali on kaiketikin juuri sama vanki, jota taannoin eräs pappi,

veljeskuntamme

 lähettämä rippi-isä, saapui niin käskeväisenä ja salaperäisesti tapaamaan?"

"Sitä en tiedä, monsieur", vastasi piispa.

"Siitä ei kuitenkaan ole pitkä aika, paras herra d'Herblay."

"Ehkäkään ei; mutta meidän keskuudessamme, monsieur, ei ole hyvä, että ihminen tänään enää tietää, mitä eilinen ihminen on tehnyt."

"Joka tapauksessa", huomautti Baisemeaux, "jesuiittaripittäjän käynti on tuottanut tuolle miehelle onnea."

Aramis ei vastannut mitään, vaan ryhtyi jälleen syömään ja juomaan. Mutta Baisemeaux ei koskenut enää mihinkään pöydältä, vaan otti vielä kerran vapautuskäskyn tarkoin tutkiakseen.

Tämä tutkistelu olisi tavallisissa olosuhteissa nostanut punan kärsimättömän Aramiksen korviin; mutta Vannesin piispa ei niin vähästä suuttunut, varsinkaan kun hän oli itselleen kuiskannut, että kiivastuminen oli vaarallista.

"Menettekö vapauttamaan Marchialin?" kysyi hän. "Kah, onpa tämä sherry ytimekästä ja hyvältä tuoksuvaa, paras kuvernööri!"

"Monseigneur", vastasi Baisemeaux, "minä vapautan vangitun Marchialin, kun olen ensin kutsuttanut määräyksen tuoneen lähetin ja häneltä kyselemällä päässyt asiasta varmuuteen…"

"Määräykset ovat sinetöidyt, eikä niiden sisältöä kuriiri tunne. Mistä siis voitte varmistua, jos saan kysyä?"

"Olkoon, monseigneur; mutta minä lähetän kysymään ministeristöstä, ja silloin herra de Lyonne joko pidättää määräyksen tai hyväksyy sen."

"Mitä se kaikki hyödyttää?" virkkoi Aramis kylmästi.

"Mitä hyödyttää?"

"Niin, kysyn, mitä hyötyä siitä on?"

"Siitä on se hyöty, ettei erehdy, monseigneur, – ettei laiminlyö kunnioitusta, johon alempi on velvollinen ylemmilleen – ettei koskaan jätä täyttämättä virkansa vaatimuksia, jotka on ottanut täyttääkseen."

"Hyvä, te sanoitte tuon niin kaunopuheisesti, että minun täytyy teitä ihailla. On totta, että alempi on velvollinen kunnioittamaan ylempiään. Hän on rikollinen, jos hän erehtyy, ja häntä rangaistaisiin, jos hän laiminlöisi velvollisuutensa tai rikkoisi palveluksensa säännöt."

Baisemeaux katseli piispaa kummastuneena.

"Siitä johtunee", jatkoi Aramis, "että te ryhdytte kysymään neuvoa tyynnyttääksenne omaatuntoanne?"

"Niin, monseigneur."

"Ja että te ylempänne teitä käskiessä tottelette?"

"Sitä ette voi epäillä, monseigneur."

"Tietysti tunnette kuninkaan nimikirjoituksen, herra Baisemeaux?"

"Tunnen, monseigneur."

"Eikö se ole tässä vapauttamiskäskyssä?"

"Totta kyllä, mutta se saattaisi…"

"Ollako väärennetty?"

"Sellaista on nähty, monseigneur."

"Olette oikeassa. Entä herra de Lyonnen nimikirjoitus?"

"Näen sen kyllä määräyksessä. Mutta koska voi väärentää kuninkaan allekirjoituksen, voi vielä helpommin väärentää herra de Lyonnen, eikö totta?"

"Te siirrytte johtopäätöksestä toiseen jättiläisaskelin, herra Baisemeaux", lausui Aramis, "ja teidän perustelunne ovat eittämättömiä.

Mutta mihin sitten nojaatte otaksuessanne nämä allekirjoitukset väärennetyiksi?"

"Siihen, että allekirjoittajat eivät ole saapuvilla. Mikään ei varmista hänen majesteettinsa nimikirjoitusta, eikä herra de Lyonne ole täällä minulle sanomassa, että hän on itse piirtänyt nimensä."

"Niinpä niin, herra Baisemeaux", myönsi Aramis, suunnaten vankilanpäällikköön kotkankatseensa, "hyväksyn niin empimättä epäilyksenne ja tapanne niitä selittää, että tartun heti kynään, jos minulle sellaisen annatte."

Baisemeaux antoi kynän.

"Tyhjä paperi, mikä tahansa", lisäsi Aramis.

Baisemeaux antoi paperin.

"Ja että kirjoitan minäkin, joka olen kieltämättömästi saapuvilla – eikö totta? – määräyksen, jota tiedän teidän varmasti uskovan, vaikka olettekin perin epäluuloinen."

Baisemeaux kalpeni tästä jäätävästä vakuutuksesta. Hänestä tuntui piispan vastikään niin hymyilevä ja iloinen sävy käyneen niin synkäksi ja turmaa uhkaavaksi, että huoneen vahakynttilät muuttuivat kuolinkappelin tuohuksiksi ja laseissa päilyvä viini alkoi punoittaa verenä.

Aramis otti kynän ja kirjoitti. Pelästynyt Baisemeaux luki hänen olkansa yli.

"A.M.D.G.", kirjoitti piispa ja piirsi ristin näiden neljän kirjaimen alle. Sitten hän jatkoi:

'Meidän tahtomme on, että herra Baisemeaux de Montlezun, kuninkaan vankilanpäällikkö Bastiljin linnassa, pitää hänelle tuotua määräystä lainvoimaisena ja panee sen heti täytäntöön.

Allekirjoittanut: d'Herblay, veljeskunnan suurmestari Jumalan armosta.'

Tämä teki kuvernööriin niin syvän vaikutuksen, että hänen piirteensä jäykistyivät, huulet jäivät auki ja silmät tuijottivat. Hän ei liikahtanut, ei edes äännähtänyt.

Suuressa salissa ei kuulunut muuta kuin pienen, kynttiläin ympärillä lentelevän kärpäsen surina.

Viitsimättä edes vilkaista mieheen, jonka hän oli saattanut niin kurjaan tilaan, Aramis veti taskustaan pienen kotelon, jossa oli mustaa lakkaa. Hän taittoi kirjoituksensa kokoon, painoi siihen povellaan ihokkaan alla riippuvalla sinetillä arvokirjaimensa, ja tämän tehtyään hän yhä ääneti ojensi paperin herra Baisemeauxille.

Kädet säälittävästi vapisten tämä loi sumean ja villin katseen sinettiin. Viimeinen liikutuksen välähdys kuvastui hänen piirteissään, ja hän vaipui kuin salaman iskemänä tuolille.

"No, no", sanoi Aramis pitkän äänettömyyden jälkeen, jonka aikana Bastiljin kuvernööri oli ehtinyt hiukan toipua, "älkää saattako minua uskomaan, rakas Baisemeaux, että veljeskunnan suurmestarin läsnäolo peloittaa teitä kuin itse Jumala olisi ilmestynyt, ja että hänen näkemisestään kuolee. Rohkeutta! Nouskaa, antakaa minulle kätenne ja totelkaa."

Rauhoittuneena, elleipä tyydytettynä, Baisemeaux totteli, suuteli Aramiksen kättä ja nousi.

"Hetikö?" jupisi hän.

"Oh, ei mitään liioittelua, isäntäni; asettukaa paikallenne ja antakaamme tuon oivallisen jälkiruuan maistua."

"Monseigneur, minä en toivu sellaisesta iskusta, minä, joka olen nauranut, laskenut leikkiä kanssanne, – joka olen uskaltanut kohdella teitä vertaisenani!"

"Vaiti, veikkonen", vastasi piispa, joka tunsi, kuinka tiukkaan jousi oli jännitetty ja kuinka vaarallista olisi ollut sitä katkaista, "vaiti! Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme: sinulle suojelukseni ja ystävyyteni, minulle kuuliaisuutesi. Kun nämä kaksi veroa on täsmälleen maksettu, saamme jatkaa iloamme."

Baisemeaux mietti. Hän tajusi heti, mitä seurauksia olisi siitä, että häneltä täten väärän määräyksen nojalla kiristettiin vanki; mutta ottaen samalla huomioon suurmestarin virallisen käskyn hänelle antaman vakuuden hän ei tuntenut tuon kiristyksen painoa.

Aramis arvasi hänen ajatuksensa.

"Rakas Baisemeaux", virkkoi hän, "te olette hupsu. Luopukaa toki miettimisistänne, kun kerran minä vaivaudun ajattelemaan puolestanne."

Ja hänen tehtyään uuden liikkeen Baisemeaux kumarsi vielä.

"Miten on minun siinä meneteltävä?" kysyi hän.

"Miten menettelette vapauttaessanne vangin?"

"Minulla on ohjesääntö."

"No, seuratkaa ohjesääntöänne, ystäväiseni."

"Minä menen majurini kanssa vangin kammioon ja tuon hänet ulos, milloin hän on tärkeä henkilö."

"Mutta tuo Marchiali ei liene tärkeä henkilö?" sanoi Aramis huolettomasti.

"Enpä tiedä", vastasi vankilanpäällikkö. Tuntui kuin hän olisi sanonut:

Teidän asianne on se minulle ilmoittaa.

"No, ellette sitä tiedä, olen minä oikeassa. Toimikaa siis tuon Marchialin suhteen niinkuin hän olisi niitä vähäpätöisiä."

"Hyvä, ohjesääntö on selvä."

"Ah!"

"Ohjesääntö sanoo, että vanginvartija tai joku alemmista virkailijoista tuo vangin kuvernöörin luokse kansliaan."

"Sepä viisaasti järjestettyä. Entä sitten?"

"Sitten vangille annetaan takaisin ne arvoesineet, jotka hänellä oli vankilaan suljettaessa, vaatteet ja paperit, jos ministerin käsky ei ole toisin määrännyt."

"Mitä sanoo ministerin käsky tähän Marchialiin nähden?"

"Ei mitään, sillä tuolla onnettomalla ei ollut tänne saapuessaan jalokiviä, ei papereita, tuskin vaatteitakaan."

"Katsokaa, kuinka yksinkertaista tämä on! Tosiaankin, Baisemeaux, te luotte kaikesta hirviöitä. Jääkää siis tänne ja tuottakaa vanki virkahuoneeseenne."

Baisemeaux totteli. Hän kutsui apulaisensa ja ojensi käskykirjeen, jonka soturi silmää räväyttämättä vei asianomaiselle.

Puoli tuntia myöhemmin kuultiin pihalla oven jälleen sulkeutuvan. Se oli vankitornin ovi, joka oli päästänyt saaliinsa vapauteen.

Aramis sammutti huonetta valaisevat kynttilät, jättäen palamaan vain yhden, oven taakse. Tämä värähtelevä valo ei sallinut silmien tarkasti eroittaa esineitä. Epävarmuudellaan ja liikkuvaisuudellaan se sai muodot ja varjot näkymään kaksinkertaisina.

Askeleet lähenivät.

"Menkää miehiänne vastaan", kehoitti Aramis Baisemeauxiä.</p