Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

206.
Baisemeauxin seura

Emme ole unohtaneet, että d'Artagnan ja kreivi de la Fère Bastiljista lähtiessään olivat jättäneet sinne Aramiksen kahden kesken Baisemeauxin kanssa.

Kuvernööri ei hituistakaan huomannut, että keskustelu kärsi hänen kahden vieraansa poistumisesta. Hänestä olivat jälkiruokaviini ja Bastiljin liköörit oivallisia. Hän uskoi, sanomme, että jälkipöydässä tarjoiltu viini oli riittävä elvyke kirvoittamaan jokaisen rehdin miehen kielenkantimen. Linnanpäällikkö tunsi huonosti hänen kunnianarvoisuuttaan, joka ei koskaan ollut niin umpimielinen kuin jälkipöydässä. Mutta hänen kunnianarvoisuutensa tunsi mainiosti herra Baisemeauxin, luottaessaan siihen, että kunnon kuvernöörin niin tehokkaaksi katsoma keino kyllä tosiaan tepsisi isäntään itseensä.

Näköjään laimenematta keskustelu kuitenkin todellisuudessa riutui. Sillä paitsi että Baisemeaux haastoi melkein yksin, puheli hän vielä yksinomaan Atoksen merkillisestä vangitsemisesta ja sitä niin nopeasti seuranneesta vapauttamismääräyksestä.

Baisemeauxilta ei muuten ollut jäänyt huomaamatta, että molemmat määräykset, vangitsemis- kuten vapauttamiskäskykin, olivat kuninkaan omakätisesti kirjoittamia. Ja hänen majesteettinsa otti siten vaivautuaksensa ainoastaan tärkeiden asianhaarojen johdosta. Kaikki tämä oli Baisemeauxille hyvin mielenkiintoista ja samalla kovin hämärää. Mutta kun se Aramikselle oli jo perin selvää, ei tämä kiinnittänyt tapaukseen samaa huomiota kuin kunnon vankilanjohtaja.

Sitäpaitsi Aramis harvoin häiriytyi mistään, eikä vielä ollut edes huolinut mainita herra Baisemeauxille, minkä vuoksi hän itsekään oli tänne saapunut.

Mutta juuri kun Baisemeaux oli parhaassa pohdinnan vauhdissa, keskeytti Aramis hänet yhtäkkiä.

"Sanokaa minulle, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi hän, "eikö teillä Bastiljissa koskaan ole muita hauskutuksia kuin ne, joissa olen saanut kunnian olla mukana täällä pari kolme kertaa käydessäni?"

Käänne oli niin odottamaton, että vankilanjohtaja viirin tavoin, joka äkkiä saa tuulenvastaisen sysäyksen, pysähtyi kesken lauseensa.

"Hauskutuksia?" toisti hän. "Niitähän minulla on alituisesti, monseigneur."

"Ohoo, vai niin! Ja nämä hauskutukset…?"

"Ovat kaikenlaatuisia."

"Varmaankin saatte vieraita?"

"Vieraita? Ei, käynnit eivät ole tavallisia Bastiljissa."

"Vai ovat vierailut harvinaisia?"

"Hyvin harvinaisia."

"Oman seurannekin puolelta?"

"Mitä nimitätte seurakseni?.. Vankejaniko?"

"Oh, ei. Vankinne!.. Tietenkin te käytte heitä katsomassa, eivätkä he tule teidän luoksenne. Tarkoitan sitä seuraa, hyvä herra Baisemeaux, johon olette vakinaisesti kuuluva."

Baisemeaux katsoa tuijotti Aramikseen. Sitten hän virkkoi, ikäänkuin hänen hetkellinen otaksumansa olisi ollut mahdoton:

"Oh, minulla on nykyisin hyvin vähän seuraa. Täytyy tunnustaa, paras herra d'Herblay, että oleskelu Bastiljissa näyttää hienon maailman ihmisistä villiltä ja kolkolta. Naiset varsinkaan eivät tule tänne luokseni ilman jonkunlaista kauhua, jota minun on ylen vaikea tyynnyttää. Ja ihmehän olisikin, jos eivät naisparat hiukan vapisisi nähdessään nämä synkät luolat ja ajatellessaan, että niissä asuu onnettomia vankeja, jotka…"

Ja mitä enemmän Baisemeaux tuijotti piispan kasvoihin, sitä enemmän kelpo vankilanjohtajan mieli kangistui, kunnes se kokonaan herposi.

"Ei, te ette käsitä, hyvä herra Baisemeaux", sanoi Aramis, "te ette käsitä… Minä en puhu seurasta ylimalkaan, vaan eräästä erityisestä seurasta, nimenomaan järjestöstä, jossa te olette jäsenenä."

Baisemeaux oli pudottaa täyden lasillisensa muskattiviiniä, jota hän juuri kohotti huulilleen.

"Jäsenenä", sopersi hän, "jäsenenä?"

"Aivan niin, jäsenenä", toisti Aramis mitä kylmäverisimmin. "Ettekö kuulu erääseen salaseuraan, hyvä herra Baisemeaux?"

"Sala-?!"

"Salaiseen tai salaperäiseen yhdistykseen?"

"Oi, herra d'Herblay!.."

"No, älkää suotta kieltäkö."

"Mutta uskokaa…"

"Minä uskon, mitä tiedän."

"Vannon teille…!"

"Kuunnelkaa minua, hyvä herra Baisemeaux, minä väitän että kuulutte, ja te kiellätte. Jommankumman meistä täytyy olla oikeassa, ja toinen on välttämättömästi väärässä."

"No?"

"No, pian pääsemme selvyyteen."

"Antakaahan kuulla", sanoi Baisemeaux, "antakaa kuulla."

"Juokaa toki ensin muskattinne, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi Aramis.

"Mitä ihmettä! Te näytätte aivan säikähtyneeltä."

"En suinkaan, en ollenkaan, en."

"Juokaa siis."

Baisemeaux maistoi kulauksen, mutta se meni väärään kurkkuun.

"No niin", jatkoi Aramis, "ellette, sanon, kuulu erääseen salaiseen yhdistykseen, tai salaperäiseen, miten tahdotte – nimi ei mitään merkitse, – ellette kuulu sellaiseen seuraan, johon tässä vihjailen, niin silloin ette ymmärrä mitään siitä, mitä nyt aion teille sanoa, siinä kaikki."

"Oh, saatte olla jo edeltäpäin varma, että minä en sitä voi oivaltaa."

"Senpä näemme."

"Niin, koettakaahan."

"Siihen olen tulossa. Jos taasen olette sen seuran jäseniä, vastaatte esitykseeni heti myöntävästi tai kieltävästi."

"Lausukaa kysymyksenne", sopersi Baisemeaux vapisten.

"Mutta te kyllä tunnustanette", jatkoi Aramis yhä järkkymättömän tyynesti, "että tietenkään ei voi kuulua yhdistykseen ja nauttia sen jäsenille suotuja etuja, olematta itse velvollinen muutamiin pikku palveluksiin?"

"Se olisi tosiaan selvää", änkkäsi Baisemeaux, "jos…"

"No niin", pitkitti Aramis, "yhdistyksessä, josta teille puhun ja johon te ette olekaan kuuluvinanne…"

"Sallikaa", hätääntyi Baisemeaux, "en kuitenkaan tahtoisi ehdottomasti sanoa…"

"Tässä järjestössä sitoo kaikkia siihen kuuluvia linnoitusten kuvernöörejä ja päälliköitä erityinen heiltä vaadittu lupaus."

Baisemeaux kalpeni.

"Se sitoumus", jatkoi Aramis lujalla äänellä, "on tällainen…"

Baisemeaux nousi sanomattoman mielenliikutuksen vallassa.

"Sanokaa, rakas herra d'Herblay", mutisi hän, "sanokaa."

Silloin Aramis mainitsi tai pikemminkin saneli samanlaisella äänellä kuin olisi kirjasta lukenut seuraavan pykälän: "Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa tai vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän."

Hän pysähtyi. Baisemeaux näki tuskin eteensä, niin surkeassa tilassa hän oli.

"Onko tämä sitoumuksen sanamuoto?" kysyi Aramis tyynesti.

"Monseigneur!.." voihkasi Baisemeaux.

"Ah, alatte luullakseni ymmärtää?"

"Monseigneur", huudahti Baisemeaux, "älkää tuolla tavoin leikkikö ylemmyydellänne. Sorrun kovin mitättömäksi rinnallanne, jos te ilkikurisesti haluatte houkutella minulta hallintoni pikku salaisuudet."

"Ah, ei, älkää pettäkö itseänne, hyvä herra Baisemeaux. En tutki teidän hallintonne pikku salaisuuksia, vaan tahdon päästä teidän omantuntonne salaisuuksien perille."

"No, vaikka omatuntonikin, rakas herra piispa, mutta ottakaa hiukan huomioon tukala asemani."

"Se ei ole suinkaan tavallinen, herra kuvernööri", jatkoi taipumaton Aramis, "jos kuulutte tarkoittamaani järjestöön. Mutta se on aivan luonnollinen, jos te vapaana kaikista sitoumuksista olette vastuussa ainoastaan kuninkaalle."

"Niin, monsieur, niin, minähän tottelen ainoastaan kuningasta. Ketä Jumalan nimessä pitäisi ranskalaisen aatelismiehen totella muuta kuin kuningasta?"

Aramis ei silmäänsäkään räväyttänyt, vaan jatkoi lempeällä äänellään:

"On hyvin mieluista ranskalaiselle aatelismiehelle, ranskalaiselle kirkon palvelijalle, kuulla niin ansiokkaan miehen lausuvan uskollisen mielialansa noin rehellisesti ja tuon kuultuaan kyetä luottamaan sanoihinne."

"Oletteko siis epäillyt muuta, monsieur?"

"Minäkö? En suinkaan."

"Te uskotte minua?"

"Minä uskon nyt ehdottomasti, monsieur", sanoi piispa painokkaasti, "että te ette kieltäisi kuuliaisuutta esimiehiltä, jos kerran olisitte vapaaehtoisesti lupautunut heidän johtoonsa."

"Esimiehiltä?" parahti Baisemeaux.

"Niin sanoin."

"Herra d'Herblay, te ilvehditte vielä, eikö niin?"

"Tietysti on helpompikin palvella yhtä herraa kuin useata. Mutta kun silti tunnutte olevan pulassa, hyvä herra Baisemeaux, niin se luonnollisesti on omaa syytänne eikä johdu minun erehdyksestäni."

"Ei suinkaan", vastasi ahdistettu vankilanjohtaja entistä enemmän hämillään. "Mutta mitä nyt? Te nousette?"

"Niin, kyllä."

"Lähdettekö?"

"Täytyy jo mennä."

"Kuinka omituinen te olettekaan minua kohtaan, monseigneur!"

"Minäkö omituinen? Mitenkä niin?"

"Voisi luulla, että teitä huvittaa pidellä minua piinapenkissä?"

"Mahdotonta! En millään muotoa soisi teidän joutuvan ikävälle mielelle."

"Jääkää siis."

"Minä en voi."

"Ja miksette?"

"Siksi, että minulla ei ole täällä mitään tehtävää ja että minulla päinvastoin on velvollisuuksia muualla."

"Velvollisuuksia näin myöhään?"

"Niin. Käsittäkää toki, hyvä herra Baisemeaux. Siellä, mistä tulin, ilmoitettiin minulle: 'Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa ja vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän.' Olen saapunut, mutta te ette ymmärrä sanomaani, ja minä palaan ilmoittamaan noille henkilöille, että he ovat erehtyneet ja että heidän on lähetettävä minut muualle."

"Mitä! Te olette…?" huudahti Baisemeaux hirmustuneena katsellen Aramista.

"Veljeskunnan ripittäjä", virkkoi Aramis ääntään muuttamatta.

Mutta vaikka nämä sanat lausuttiinkin varsin säveästi, vaikuttivat ne linnanpäällikköön kuin ukkosen isku. Baisemeaux kävi tuhankarvaiseksi, ja hänestä näyttivät Aramiksen kauniit silmät kahdelta tuliselta miekalta, jotka tunkivat hänen sydämensä pohjaan.

"Ripittäjä!" sopersi hän. "Tekö, monseigneur, olette veljeskunnan lähettämä ripittäjä?"

"Niin; mutta meillä ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa, koska te ette ole veljeskunnan jäsen."

"Monseigneur…"

"Ja veljeskuntaan kuulumattomana te aivan luonnollisesti kieltäydytte noudattamasta sen käskyjä."

"Monseigneur, minä pyydän", hätäili Baisemeaux, "suvaitkaa kuunnella minua."

"Mitä varten?"

"Monseigneur, minä en sano, etten kuuluisi veljeskuntaan…"

"Ahaa!"

"Minä en sano, että kieltäytyisin tottelemasta."

"Äskeinen kuitenkin suuresti vivahti vastustukseen, herra Baisemeaux."

"Ah, ei, monseigneur, ei. Minä tahdoin vain varmistua…"

"Varmistua mistä?" tiukkasi Aramis perin halveksivasti.

"En mistään, monseigneur", peräytyi Baisemeaux matalalla äänellä ja kumartaen kirkkoruhtinaan edessä. "Olen joka aika ja joka paikassa esimiesteni käytettävänä. Mutta…"

"Hyvä on! Tuo kuulostaa paremmalta."

Aramis istahti takaisin tuolille ja ojensi lasinsa Baisemeauxille, joka ei kyennyt sitä täyttämään, kun hänen kätensä vapisi niin rajusti.

"Sanoitte 'mutta'", aloitti piispa jälleen.

"Niin", puolusteli Baisemeaux-parka, "kun minulle ei ollut ennakolta ilmoitettu, en ollenkaan saattanut odottaa…"

"Eikö evankeliumissa sanota: 'Valvokaat, sillä sitä hetkeä ei tiedä kenkään paitsi Jumala?' Eikö veljeskunnan säännöissä sanota: 'Valvokaat, sillä mitä minä tahdon, sitä on teidän aina tahdottava?' Ja mistä syystä ette olisi odottanut ripittäjää, herra Baisemeaux?"

"Koska Bastiljin vangeista ei tällä hetkellä ole kukaan sairaana, monseigneur."

Aramis kohautti olkapäitään.

"Mitä te siitä tiedätte?" virkkoi hän.

"No, minusta näyttää…"

"Herra Baisemeaux", sanoi Aramis heittäytyen taaksepäin nojatuolissaan, "tuossa tulee palvelijanne, jolla on teille jotakin sanottavaa."

Baisemeauxin palvelija tosiaan näyttäytyi kynnyksellä.

"Mikä on?" kysyi Baisemeaux vilkkaasti.

"Herra kuvernööri", ilmoitti palvelija, "teille tuodaan laitoksen lääkärin raportti."

Aramis silmäili Baisemeauxia kirkkain ja varmoin katsein.

"No, käskekää sanantuoja sisälle", sanoi hän.

Mies astui huoneeseen, tervehti ja antoi raportin. Baisemeaux vilkaisi siihen, kohottaen sitten päätään.

"Bertaudièren kakkonen on sairas!" ihmetteli hän.

"Miksi siis sanoitte, hyvä herra Baisemeaux, että kaikki laitoksenne asukkaat olivat terveinä?" lausui Aramis välinpitämättömästi.

Hän kulautti siemauksen muskattiviiniä, irroittamatta katsettaan kuvernööristä. Tämä nyökkäsi raportin tuojalle, ja miehen poistuttua hän huomautti vavahtelevalla äänellä:

"Pykälässä sanottaneen: 'vangin pyynnöstä'?"

"Niin siinä sanotaan", vastasi Aramis. "Mutta kuulustakaahan, mitä teistä nyt tahdotaan, hyvä herra Baisemeaux."

Joku aliupseeri nimittäin pisti päänsä esille ovenraosta.

"Taasko jotakin?" kiivastui Baisemeaux. "Enkö enää saa hetkenkään rauhaa?"

"Herra kuvernööri", sanoi kersantti, "Bertaudièren numero kaksi on antanut vartijansa toimeksi pyytää teiltä rippi-isää."

Baisemeaux oli vähällä kaatua tuoliltaan. Aramis ei viitsinyt häntä rauhoittaa, kuten hän ei ollut huolinut häntä peloitellakaan.

"Mitä siihen vastaan?" äännähti Baisemeaux.

"Mitä vain tahdotte", sanoi Aramis puristaen huulensa yhteen. "Se on teidän asianne; minä en ole Bastiljin kuvernööri."

"Sanokaa", huudahti Baisemeaux nopeasti, "sanokaa vangille, että hänen pyyntönsä täytetään."

Aliupseeri poistui.

"Oi, monseigneur, monseigneur!" änkytti Baisemeaux. "Kuinka olisin saattanut arvata?.. Kuinka olisin voinut aavistaa."

"Kuka teidän käski arvata? Kuka käski aavistaa?" vastasi Aramis ylenkatseellisesti. "Veljeskunta aavistaa, veljeskunta tietää, veljeskunta näkee. Eikö se riitä?"

"Mitä teidän kunnianarvoisuutenne määrää?" kysyi Baisemeaux.

"Minäkö? En mitään. Minä olen vain pappipoloinen, vain vaatimaton ripittäjä. Käskettekö minun mennä sairaan luo?"

"Oi, monseigneur, minä en teitä siihen käske, vaan pyydän."

"Hyvä on. Viekää minut siis sinne."

207.
Vanki

Senjälkeen kun Aramis näin omituisesti oli muuttunut veljeskunnan lähettämäksi ripittäjäksi, Baisemeaux ei enää ollut sama mies.

Tähän asti oli Aramis arvoisalle vankilanpäällikölle ollut kirkonmies, jolle hänen oli osoitettava kunnioitusta, ystävä, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa. Mutta mullistava paljastus oli hänelle tuottanut esimiehen, jolle hän oli vain käskyläinen.

Hän sytytti itse lyhdyn, kutsui vanginvartijan ja kääntyi Aramiksen puoleen.

"Olen monseigneurin käskettävänä", virkkoi hän.

Aramis vain nyökkäsi, viitaten sitten kuvernööriä astumaan edellä.

Baisemeaux siis lähti liikkeelle piispan saattamana.

Oli kaunis, seesteinen ilta. Näiden kolmen miehen askeleet kumahtelivat pengermäin laakakivillä, ja vanginvartijan vyöstä riippuvien avainten kilinä kuului tornikerroksiin asti, ikäänkuin muistuttaakseen niiden asukkaille, että vapaus ei ollut heidän tavoitettavissaan.

Olisi voinut sanoa, että Baisemeauxissa tapahtunut muutos oli ulottunut vanginvartijaan asti. Asianomaisen tornin avainten hoitaja oli piispan ensimmäisen käynnin aikana osoittautunut uteliaaksi ja kyseliääksi, mutta nyt hän esiintyi mykkänä ja kovin totisen näköisenä. Hän käveli pää kumarassa ja näytti ihan tahtovan sulkea korvansa.

Täten saavuttiin Bertaudière-tornin juurelle, ja sen kaksi porrasjaksoa noustiin ääneti ja jokseenkin verkalleen, sillä totellessaankaan ei Baisemeaux suinkaan ollut innostuneen kuuliainen.

Viimein tultiin tyrmän ovelle. Vartijan ei tarvinnut etsiä avainta, se oli hänellä valmiina. Ovi avattiin.

Baisemeaux aikoi astua vangin luo, mutta pidättäen hänet kynnykselle Aramis virkkoi:

"Ei ole kirjoitettu, että kuvernöörin on kuultava vangin rippi."

Baisemeaux kumarsi ja päästi Aramiksen ohitsensa. Ottaen lyhdyn vanginvartijan kädestä piispa astui sisälle ja viittasi sulkemaan oven jälkeensä.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, heristäen korviansa kuunnellakseen, poistuivatko Baisemeaux ja vanginvartija. Varmistuttuaan yhä heikommin kuuluvista askelista, että nämä olivat lähteneet tornista, hän sitten asetti lyhdyn pöydälle ja katseli ympärilleen.

Vihreällä sarssikankaalla päällystetyllä makuusijalla, aivan samanlaisella kuin Bastiljin muutkin vuoteet, paitsi että se oli uudempi, lepäsi leveiden, puoliksi suljettujen uutimien takana se nuori mies, jonka luokse jo kerran ennen olemme piispan saattaneet. Vankilan tavan mukaan ei pidätetyllä ollut valoa. Iltakellon soitua oli hänen täytynyt sammuttaa kynttilänsä. Näemme, kuinka etuoikeutettu hän sentään oli, koska hänelle oli myönnetty harvinainen lupa pitää valoa iltasoittoon asti.

Lähellä vuodetta olevalle isolle, käyräjalkaiselle, nahkapäällysteiselle nojatuolille oli laskettu ihmeen uusilta näyttäviä vaatekappaleita. Pieni pöytä, jolla ei näkynyt kirjoja, ei papereita, ei mustetta, ei kyniä, kyyhötti hylättynä ikkunan edessä. Moniaat vielä täydet lautaset toisella pöydällä todistivat, että vanki oli tuskin koskenutkaan viime ateriaan.

Aramis näki nuoren miehen vuoteelleen ojentuneena, kasvot puolittain käsivarsien peitossa.

Vieraan tulo ei saanut häntä muuttamaan asentoansa; hän odotti tai nukkui. Aramis sytytti kynttilän, työnsi nojatuolin hiljaa taammaksi ja lähestyi vuodetta, sävyssään ilmaisten kunnioittavaa harrastusta.

Nuori mies kohotti päätänsä.

"Mitä minusta tahdotaan?" hän kysyi.

"Ettekö halunnut rippi-isää?"

"Kyllä."

"Syystä että olette sairas?"

"Niin."

"Oletteko pahoinkin sairas?"

Nuori mies loi Aramikseen läpitunkevan katseen ja vastasi vain:

"Kiitän teitä osanotostanne."

Hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi:

"Olen nähnyt teidät jo ennen."

Aramis kumarsi. Tutkistelevalla tähystyksellään oli vanki varmaankin lukenut Vannesin piispan kasvonpiirteistä, että tämän kävijän luonne oli pohjaltaan kylmäkiskoinen, viekas ja vallanhaluinen, – ja se ei nuoren miehen asemassa juuri vaikuttanut rauhoittavasti. Hän virkahtikin samassa:

"Jaksan jo paremmin."

"Siis?" kysyi Aramis.

"Kun vointini on parempi, en mielestäni enää erityisemmin tarvitsekaan ripittäjää."

"Ettekö pidä tarpeellisena edes sitä jouhipaitaa, jota mainittiin leivästänne löytämässänne kirjelapussa?"

Nuori mies säpsähti, mutta ennenkuin hän ehti myöntää tai kieltää jatkoi Aramis:

"Ettekö myöskään välitä hengellisestä miehestä, jolta teillä oli tärkeä tiedonanto odotettavana?"

"Jos niin on", lausui vanki, vaipuen takaisin päänaluselleen, "niin se on toista. Minä kuuntelen."

Aramis katseli häntä nyt tarkemmin ja kummeksui tuota koruttoman ja luontevan majesteettisuuden sävyä, jota ei koskaan saavuteta oppimalla, ellei Jumala ole sitä istuttanut vereen tai sydämeen.

"Käykää istumaan, monsieur", kehoitti nuori mies.

Aramis totteli kumartaen.

"Miltä teistä tuntuu Bastiljissa?" kysyi piispa.

"Varsin hyvältä."

"Ettekö kärsi?"

"En."

"Ette kaipaa mitään?"

"En mitään."

"Ette vapauttakaan?"

"Mitä te nimitätte vapaudeksi, monsieur?" kysyi vanki taisteluun aikovan miehen äänellä.

"Ymmärrän vapaudella kukkia, ilmaa, päivänvaloa, tähtiä, onnea saada juoksennella, minne kaksikymmenvuotiaat, jäntevät jalkanne tahtovat kantaa."

Nuori mies hymyili, mutta olisi ollut vaikea sanoa, johtuiko se alistumisesta vai ylenkatseesta.

"Katsokaa", haastoi hän, "minulla on tuossa japanilaisessa maljakossa kaksi ruusua, jotka eilen poimittiin umppuina kuvernöörin puutarhasta. Ne puhkesivat tänä aamuna, avaten purppurateriönsä silmäini edessä. Kunkin kukkalehtensä lauetessa ne levittivät hurmaavaa tuoksuaan; kammioni on sitä aivan täynnä. Nämä kaksi ruusua, näettehän, ovat lajinsa ihanimpia; ja ruusut ovat viehkeimmät kukkasien joukossa. Miksikä siis toivoisin muita kukkia, kun minulla on kaikkein kauneimmat?"

Aramis katseli nuorta miestä ihmetellen.

"Jos kukkaset tietävät vapautta", jatkoi vanki surumielisesti, "on minulla siis vapaus, koska minulla on kukkia."

"Oi, mutta ilmaa", huudahti Aramis, "ilmaa, joka on niin välttämätön elämälle?"

"Kah, monsieur, lähestykää ikkunaa", pitkitti vanki; "se on auki. Taivaan ja maan välillä tuuli vierittelee jäisiä ja tulisia pyörteitään, lauhkeita usviaan ja leppeitä leyhkiään. Sieltä henkäilevä ilma hyväilee kasvojani, kun noustessani tuolini selkänojalle istumaan – etsien kädelläni tukea ristikosta – kuvittelen uivani avaruudessa."

Mitä kauemmin nuori mies puhui, sitä enemmän piispan otsa synkkeni.

"Valoa?" selitti toinen edelleen. "Minulla on enemmänkin kuin valoa, minulla on aurinkoa. Kuvernöörin lupaa kysymättä, ilman vanginvartijan seuraa, se saapuu joka päivä minua ystävänä tervehtimään. Se pistäytyy sisään ikkunasta, se muodostaa kammiooni pitkän suunnikkaan, joka ulottuu ikkunasta aina vuodeverhojeni ripsuja hapuilemaan. Tämä sädejuova kasvaa kello kymmenestä puoleenpäivään ja kutistuu kello yhdestä kolmeen hitaasti, niinkuin sille tänne riennettyään olisi ikävää minut jättää. Viimeisen säteen kadotessa olen nauttinut sen läsnäolosta viisi tuntia. Eikö se riitä? Minulle on kerrottu, että on onnettomia, jotka murtavat kiveä louhoksissa, työmiehiä, jotka ahertavat maanalaisissa kaivoksissa näkemättä juuri koskaan aurinkoa."

Aramis kuivasi otsaansa.

"Mitä taasen tähtiin tulee, jotka ovat armaita katsella", jatkoi nuori mies, "ovat ne kaikki toistensa kaltaisia, paitsi loistoltaan ja suuruutensa puolesta. Minulla on siinä suhteessa hyvä onni: ellette olisi sytyttänyt tätä kynttilää, olisitte voinut nähdä sen kauniin tähden, jota katselin vuoteeltani ennen tuloanne ja jonka säteily hyväili silmiäni."

Aramis painoi päänsä alas: hän tunsi tämän synkän filosofian – vankeuden elämänkatsomuksen – hulahtavan karvaana aaltona ylitseen.

"Minulta ei siis puutu kukkia, ilmaa, päivänvaloa eikä tähtiä", lausui nuori mies yhä yhtä tyynesti. "Sitten on vielä liikunto. Enkö kävele kaikin päivin kuvernöörin puutarhassa, jos on kaunis ilma, ja täällä, jos sataa – raikkaassa ulkoilmassa lämpimällä, kylmällä lämpimässä, kun rautauunini häätää pakkasenkin tunnun talvella? Ah, uskokaa, monsieur", lisäsi vanki äänenpainolla, joka ei ollut aivan vapaa katkeruudesta, "ihmiset ovat tehneet hyväkseni kaikki, mitä voin toivoa, kaiken, mitä ihminen saattaa haluta."

"Ihmiset, olkoon!" virkkoi Aramis kohottaen jälleen päänsä. "Mutta minusta näyttää, että unohdatte Jumalan."

"Olen todellakin unohtanut Jumalan", vastasi vanki järkähtämättä.

"Mutta miksi minulle sitä sanotte? Mitä hyödyttää puhua vangeille Jumalasta?"

Aramis katseli suoraan silmiin tätä omituista nuorta miestä, jossa marttyyrin alistuminen yhtyi vapaa-ajattelijan hymyyn.

"Eikö Jumala ole kaikessa?" jupisi hän moittivasti.

"Sanokaa kaiken lopussa", vastasi vanki lujasti.

"Olkoon niin!" mukausi Aramis. "Mutta palatkaamme lähtökohtaamme."

"Hyvin kernaasti minun puolestani", vastasi nuori mies.

"Olen teidän rippi-isänne."

"Niin."

"Ja katumuksentekijänä olette te velvollinen sanomaan minulle totuuden."

"Siihen ei minulla ole mitään muistuttamista."

"Jokainen vanki on tehnyt rikoksen, joka on aiheuttanut hänen pidätyksensä. Minkä rikoksen te olette tehnyt?"

"Samaa kysyitte nähdessänne minut ensi kerran."

"Ja te vältitte vastausta silloin kuten nytkin."

"Ja miksi tänään luulette, että teille vastaisin?"

"Koska minä tänään olen teidän ripittäjänne."

"Jos tahdotte minun sanovan, minkä rikoksen olen tehnyt, selittäkää siis minulle, mitä rikos on. Sillä kun en ole tietoinen mistään omantuntoni nuhteesta, johdun sanomaan, etten ole rikollinen."

"Maailman suurten silmissä ei aina ole rikollinen vain siksi, että on tehnyt rikoksia, vaan silläkin perusteella, että tietää sellaisia tehdyiksi."

Vanki kuunteli hyvin tarkkaavasti.

"Niin", sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti, "minä käsitän. Niin, olette oikeassa, monsieur, saatan kyllä sillä tavalla olla rikollinen suurten silmissä."

"Ah, te tiedätte siis jotakin?" virkkoi Aramis luullen vilahdukselta nähneensä panssarin sauman, vaikkakaan ei vikaa varuksessa.

"Ei, en tiedä mitään", vastasi nuori mies; "mutta ajattelen toisinaan ja sanon itselleni noina hetkinä…"

"Mitä sanotte itsellenne?"

"Sanon, että jos tahtoisin ajatella enemmän, tulisin pian hulluksi tai arvaisin monta asiaa."

"Ja silloin?" kysyi Aramis kärsimättömästi.

"Silloin minä pidätyn."

"Pidätytte?"

"Niin, pääni käy raskaaksi, ajatukseni synkistyvät, ja tunnen sortuvani ikävään; toivottelen…"

"Mitä?"

"En oikein tiedä, sillä minä en tahdo päästää itseäni haluamaan sellaista, mitä minulle ei ole, kun yleensä olen niin tyytyväinen siihen, mitä minulla on."

"Pelkäättekö kuolemaa?" kysyi Aramis hiukan levottomana.

"Kyllä", hymähti nuori mies.

Aramis näki tuon hymyn kylmäkiskoisuuden ja vavahti.

"Oh, koska pelkäätte kuolemaa, tiedättekin enemmän kuin tahdotte sanoa!" huudahti hän.

"Mutta", vastasi vanki, "mistä johtuu, että te, joka olette saanut minut pyytämään teitä tänne, – että te, joka pyydettyäni astutte luokseni luvaten jotakin merkillistä paljastusta – mistä johtuu, että tällä hetkellä te puhuttelutattekin minua? Koska me kumpikin käytämme naamiota, säilyttäkäämme se molemmin tai heittäkäämme se yhtaikaa kasvoiltamme."

Aramis tunsi huomautuksen voiman ja oikeutuksen.

– En ole tekemisissä tavallisen ihmisen kanssa, – ajatteli hän. "Kuulkaa, onko teillä kunnianhimoa?" hän kysyi ääneen, valmistelematta vankia puheen uuteen käänteeseen.

"Mitä on kunnianhimo?" kysyi nuori mies.

"Se on", vastasi Aramis, "tunne, joka työntää ihmisiä toivomaan enemmän kuin hänellä on."

"Sanoin olevani tyytyväinen, monsieur; mutta mahdollisesti erehdyn. En tiedä, mitä kunnianhimo merkitsee, mutta kenties minulla on sitä. Avatkaa sieluni, en pyydä parempaa."

"Kunnianhimoinen", sanoi Aramis, "on se, joka tavoittelee jotakin asemansa yläpuolelta."

"Minä en tavoittele mitään asemani yläpuolelta", lausui nuori mies niin varmasti, että se sai Vannesin piispan vielä kerran vavahtamaan.

Hän vaikeni. Mutta nähdessään vangin kiihkeät silmät, rypistyneen otsan ja miettiväisen muodon huomasi kyllä, että hän ei suinkaan odottanut äänettömyyttä. Tämän hiljaisuuden katkaisi Aramis.

"Te valehtelitte minulle teidät ensi kertaa nähdessäni", sanoi hän.

"Valehtelinko?" huudahti nuori mies kohoten vuoteellaan, sellainen sävy äänessä ja sellainen salama silmissä, että Aramis ehdottomasti peräytyi.

"Tarkoitin", oikaisi hän kumartaen, "että salasitte minulta, mitä tiedätte lapsuudestanne."

"Ihmisen salaisuudet ovat hänen omiansa, monsieur", sanoi vanki, "eivätkä ensimmäiselle kysyjälle kerrottavia!"

"Se on totta", myönsi Aramis, kumartaen syvempään kuin äskeisellä kerralla, "aivan totta, suokaa anteeksi. Mutta olenko vielä tänäänkin teille ensimmäinen tulokas? Minä pyydän teitä, vastatkaa, monseigneur!"

Tämä arvonimi aiheutti vangissa lievää hämmennystä, mutta hän ei sen kuullessaan silti näyttänyt ollenkaan kummastuneelta.

"En tunne teitä, monsieur", virkkoi hän.

"Oi, jos rohkenisin, tarttuisin käteenne ja suutelisin sitä."

Nuori mies liikahti ikäänkuin ojentaakseen hänelle kätensä. Mutta salama, joka oli leimahtanut hänen silmistään, sammui luomien reunaan, ja käsi vetäytyi takaisin kylmänä ja uhmaavana.

"Suudella vangin kättä!" epäsi hän päätänsä pudistaen. "Mitä se kannattaisi?"

"Minkätähden", kysyi Aramis, "sanoitte viihtyvänne täällä? Miksi sanoitte minulle, että te ette halua mitään? Miksi tosiaankin minulle sillä tavoin puhumalla estätte minua olemasta avomielinen vuorostani?"

Sama salama välähti kolmannen kerran nuoren miehen silmissä; mutta, kuten jo kahdesti ennen, se sammui mihinkään tulokseen johtamatta.

"Te epäilette minua?" sanoi Aramis.

"Miksi niin tekisin, monsieur?"

"Oh, hyvin yksinkertaisesta syystä: jos tiedätte, mitä teidän täytyy tietää, on teidän epäiltävä koko maailmaa."

"Älkää silloin kummastelko, että epäilen, koska aavistelette minun tietävän, mitä en tiedä."

Aramiksessa tämä tarmokas vastustus herätti ihmettelevää ihailua.

"Oi, te saatatte minut epätoivoon, monseigneur!" huudahti hän, lyöden nyrkillään nojatuoliin.

"Ja minä en ymmärrä teitä, monsieur."

"No, koettakaa minua käsittää."

Vanki tarkkasi kiinteästi Aramista.

"Joskus minusta näyttää", jatkoi tämä, "että minulla on etsimäni mies silmieni edessä… ja sitten…"

"Ja sitten… se mies häviää, niinkö?" sanoi vanki hymyillen. "Sitä parempi!"

Aramis nousi.

"Tosiaan", virkkoi hän, "minulla ei ole mitään sanottavaa ihmiselle, joka varoo minua siinä määrin kuin te epäilyssänne."

"Eikä minulla", lisäsi vanki samassa äänilajissa, "mitään sanottavaa ihmiselle, joka ei tahdo käsittää, että vangin on varottava kaikkia."

"Vanhoja ystäviäänkin?" lausui Aramis. "Oi, se on liiallista varovaisuutta, monseigneur!"

"Vanhoja ystäviäni? Olisitteko te vanhoja ystäviäni, monsieur?"

"Miettikäähän", kehoitti Aramis, "ettekö enää muista nähneenne muinoin kylässä, jossa ensimmäisen lapsuutenne aika kului…?"

"Tiedättekö sen kylän niinen?" kysyi vanki.

"Noisy-le-Sec, monseigneur", vastasi Aramis varmasti.

"Jatkakaa", pyysi nuori mies kasvojen väreiden ilmaisematta myöntämistä tai kieltämistä.

"Kuulkaa, monseigneur", sanoi Aramis, "jos ehdottomasti tahdotte tätä peliä jatkaa, niin jääkäämme tähän. Minä tulin ilmoittaakseni teille paljon asioita, se on totta. Mutta minun on saatava nähdä, että teillä puolestanne on halua tulla ne asiat tietämään. Ennenkuin puhun, ennenkuin ilmaisen niin tärkeitä seikkoja kuin nyt mielessäni kätken, olisi minun tarvinnut – sen myöntänette – saada hiukan apua, ellei avomielisyyttä, – hiukan myötätuntoa, ellei luottamusta. No niin, te sulkeuduttekin teeskenneltyyn tietämättömyyteen, joka herpaannuttaa kieleni… oh, ei sillä tavoin kuin te luulette! Sillä olkaapa miten tietämätön tahansa, tekeytykää kuinkakin välinpitämättömäksi, siitä huolimatta olette yhtä hyvin, mikä olette, monseigneur, eikä mikään – kuulkaa, ei mikään! – voi teitä toiseksi tehdä."

"Lupaan teille", vastasi vanki, "kuunnella kärsivällisesi. Mutta sittenkin minusta tuntuu, että minulla on oikeus toistaa teille jo tekemäni kysymys: kuka te olette?"

"Muistatteko viisi- tai kahdeksantoista vuotta sitten nähneenne Noisy-le-Seciin saapuneen ritarin, seurassaan nainen, joka oli tavallisesti puettuna mustaan silkkiin ja piti tulipunaisia nauhoja hiuksissaan?"

"Kyllä", vastasi nuori mies. "Kerran kysyin sen ritarin nimeä, ja minulle sanottiin hänen olevan abbé d'Herblay. Kummastellessani kirkonmiehen sotilaallista ulkomuotoa sain selitykseksi, että siinä ei ollut mitään ihmeteltävää, hän kun oli ollut kuningas Ludvig XIII: n muskettisotureita."

"No niin", sanoi Aramis, "tuo entinen muskettisoturi, tuo silloinen abbé, sittemmin Vannesin piispa ja tänään teidän ripittäjänne, se olen minä."

"Tiedän sen. Olin teidät tuntenut."

"No, monseigneur, jos tiedätte tuon, on minun lisättävä siihen eräs seikka, jota ette tiedä, – nimittäin että jos kuningas aavistaisi tuon muskettisoturin, tuon abbén, tuon piispan, tuon rippi-isän täälläolon tänä iltana, niin se, joka luoksenne saapuakseen on kaikki uskaltanut, näkisi huomenna pyövelin kirveen välähtävän synkemmän ja toivottomamman vankiluolan pohjalla kuin omanne."

Kuunnellessaan näitä voimakkaasti korostettuja sanoja oli nuori mies noussut vuoteellaan ja tuijotti nyt yhä syvempään ja kiihkeämmin Aramiksen silmiin.