Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

202.
Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta

Vaunut olivat saapuneet Bastiljin ensimmäiselle portille, missä vahtisotilas pysähdytti tulijat. Mutta d'Artagnanin tarvitsi virkkaa vain sananen, ja ajopelit päästettiin sisälle. Hallintopihalle johtavaa katettua pääkujaa ajettaessa d'Artagnan – jonka ilveksensilmä huomasi kaikki, vieläpä tunkeusi muurienkin läpi – huudahti yhtäkkiä:

"Hei, mitä minä näenkään?"

"No", virkkoi Atos tyynesti, "kenet näet, ystäväni?"

"Katsohan tuonne päin!"

"Pihaanko?"

"Niin, mutta nopeasti, joudu."

"Siellä on vaunut."

"Aivan!"

"Tuodaan jotakuta onnetonta vankiraukkaa, kuten minutkin."

"Olisipa se hullunkurista…!"

"Minä on käsitä."

"Kiirehdi vielä katsahtamaan nähdäksesi, kuka noista vaunuista astuu ulos."

Samassa tuli toinen vahtisotilas pysähdyttämään d'Artagnania. Virallisista muodollisuuksista suoriuduttaessa Atos saattoi nähdä sadan askeleen päässä miehen, jota ystävä oli hänelle osoittanut. Tämä henkilö astui juuri vaunuista hallintorakennuksen portaiden edessä.

"No", kysyi d'Artagnan, "näetkö hänet?"

"Kyllä; harmaapukuinen mies."

"Mitä siitä sanot?"

"Enpä oikein tiedä. Harmaapukuinen mies astumassa ulkovaunuista, siinä kaikki."

"Atos, löisin vetoa, että se on hän."

"Kuka hän?"

"Aramis."

"Aramisko vangittu? Mahdotonta!"

"En sano, että hänet on vangittu, koska näemme hänet yksinään vaunuissa."

"Mitä hän sitten täällä tekee?"

"Oh, hän tuntee Baisemeauxin, vankilanpäällikön", vastasi muskettisoturi salamielisesti. "Ma foi, saavumme juuri hyvään aikaan!"

"Miten niin?"

"Nähdäksemme."

"Olen hyvin pahoillani tästä kohtauksesta, joka on hänelle kiusallinen ensiksikin siksi, että hän näkee minut, ja toisekseen syystä että hänet nähdään."

"Viisaasti päätelty."

"Valitettavasti ei Bastiljin kohtauksissa auta mikään; vaikka yhteentörmäystä välttääkseen tahtoisikin peräytyä, se ei käy laatuun."

"Kuulehan, Atos, minulla on tuuma. On säästettävä Aramikselta mainitsemasi mielipaha."

"Mitä tehdä?"

"Kas näin… tai selittääkseni paremmin, anna minun kertoa asia omalla tavallani. En kehoita sinua valehtelemaan, se kun olisi sinulle mahdotonta."

"No niin?"

"Ka, minä valehtelen kahden edestä; se on ylen helppoa gascognelaisen luonteelle ja tottumukselle!"

Atos hymyili. Vaunut pysähtyivät minne edellisetkin olivat seisahtuneet, ihan hallintorakennuksen eteen.

"Sovittu siis?" kuiskasi d'Artagnan ystävälleen.

Atos nyökkäsi myöntymyksen merkiksi. He nousivat portaita. Jos lukijamme ihmettelevät, että he niin helposti olivat päässeet Bastiljiin, on muistettava, että d'Artagnan ulkoportilla, joka oli ankarimmin vartioitu, oli ilmoittanut tuovansa valtiovankia. Mutta kolmannella portilla, koska he kerran jo olivat sisällä, hän virkkoi vahtisotilaalle vain: "Herra Baisemeauxin luo."

Pian he olivat vankilanpäällikön ruokasalissa, jossa d'Artagnanin silmät ensinnä kiintyivät Aramiksen kasvoihin. Tämä istui Baisemeauxin vieressä, odotellen hyvää ateriaa, jonka tuoksu jo leijui kautta huoneiston.

Jos d'Artagnan teeskentelikin ihmetystä, niin Aramis ei sitä teeskennellyt. Hän säpsähti nähdessään molemmat ystävänsä, ja hänen mielenliikutuksensa oli ilmeinen.

Sillävälin Atos ja d'Artagnan tervehtivät, ja kummastunut Baisemeaux, hämillään näiden kolmen vieraansa yhtymisestä, alkoi tuhansin elein kierrellä ja kaarrella heidän ympärillään.

"Kas vain!" virkahti Aramis. "Mikä sattuma…?"

"Samaa kysymme sinulta", vastasi d'Artagnan.

"Olemmeko kaikin saapuneet tyrmään teljettäviksi?" huudahti Aramis, tekeytyen hilpeäksi.

"Hehheh", naurahti d'Artagnan, "kyllähän nämä seinät hitonmoisesti haiskahtavat vankilalta. Herra Baisemeaux, tehän tuonnoin kutsuitte minut illalliselle?"

"Minä?" huudahti Baisemeaux.

"Kah, näytätte kuin pilvistä pudonneelta! Ettekö enää muista?"

Baisemeaux kalpeni, punastui, tarkkasi häntä silmäilevää Aramista ja änkytti lopuksi:

"Kyllä… kovin mielissäni… mutta… kuolemakseni… minä en… voi kurjaa muistia!"

"Noh, minä olen väärässä", sanoi d'Artagnan muka närkästyneenä.

"Mitenkä väärässä?"

"Muistan nähtävästi päin honkia."

Baisemeaux ryntäsi hänen luokseen.

"Älkää välittäkö muotoseikoista, hyvä kapteeni", lepytteli hän, "minulla on huonoin pää koko kuningaskunnassa. Kun olen poissa kyyhkysteni parista ja niiden lakan ulkopuolella, en ole kuusi viikkoa palvelleen sotamiehen arvoinen."

"Nyt siis kuitenkin muistatte!" virkkoi d'Artagnan pontevasti.

"Niin, niin", vastasi vankilanpäällikkö epäröiden, "minä muistan."

"Olimme silloin kuninkaan luona; te kerroitte minulle kaikenlaisia juttuja asioistanne herrojen Louvièresin ja Tremblayn kanssa."

"Ah, aivan niin!"

"Ja herra d'Herblayn hyväntahtoisuudesta teitä kohtaan."

"Oo!" huudahti Aramis katsahtaen onnetonta vankilanpäällikköä aivan suoraan silmiin. "Sanoitte, että teillä oli huono muisti, herra Baisemeaux!"

Tämä keskeytti muskettisoturin äkkiä.

"Aivan niin, olette oikeassa! Minusta tuntuu kuin olisin siellä vielä. Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi! Mutta tietäkää, paras herra d'Artagnan, että te millä hetkellä tahansa, kutsuttuna tai kutsumatta, olette isäntä talossani, te ja ystävänne herra d'Herblay", sanoi hän kääntyen Aramiksen puoleen, "sekä monsieur", hän lisäsi kumartaen Atokselle.

"Olenkin ajatellut tätä", vastasi d'Artagnan. "Syy tulooni on seuraava: kun minulla tänä iltana ei ollut mitään tehtävää kuninkaallisessa palatsissa, tahdoin tulla koettelemaan arkiruokaanne, ja tiellä tapasin sitten herra kreivin."

Atos kumarsi.

"Herra kreivi, joka saapui hänen majesteettinsa luota, jätti minulle määräyksen, joka vaatii nopeata toimeenpanoa. Kun olimme täällä lähellä, tahdoin kuitenkin edes tulla puristamaan kättänne ja esittelemään teille tämän herrasmiehen, josta puhuitte minulle niin edullisesti kuninkaan luona samana iltana kun…"

"Mainiota, mainiota! Kreivi de la Fère, luullakseni?"

"Aivan niin."

"Herra kreivi on tervetullut."

"Ja hän illastaa teidän molempien kanssa, eikö niin? Minä, poloinen vainukoira, juoksen sillävälin virkatoimessani. Teitä onnellisia kuolevaisia!" hän lisäsi huoahtaen kuten Portos olisi saattanut tehdä.

"Te lähdette siis?" huudahtivat Aramis ja Baisemeaux samaan iloisen kummastuksen tunteeseen yhtyneinä.

D'Artagnan huomasi vivahduksen.

"Jätän tilalleni", hän virkkoi, "ylevän ja oivallisen pöytäkumppanini", ja hän löi Atosta hiljaa olkapäälle. Tämäkin oli ihmeissään eikä voinut olla sitä hiukan osoittamatta. Mutta sen huomasi ainoastaan Aramis, sillä herra Baisemeaux ei ollut yhtä terävä kuin nuo kolme ystävystä.

"Mitä! Menetämmekö me teidät?" toisti kelpo vankilanpäällikkö.

"Pyydän teiltä tuntia tai puoltatoista. Minä palaan jälkipöytään."

"Oh, me odotamme", ehdotti Baisemeaux.

"Siinä ette tekisi mielikseni."

"Palaatko sinä?" virkkoi Atos epäilevästi.

"Varmasti", vastasi ystävä, puristaen merkitsevästi hänen kättään. "Odota minua, Atos", hän lisäsi matalammalla äänellä; "ole hilpeä, äläkä Jumalan tähden puhu asioista!"

Uusi luottamuksellinen kädenpuristus sai kreivin varmistumaan siitä, että oli välttämätöntä pysyä varovaisena ja tutkimattomana.

Baisemeaux saattoi d'Artagnania ovelle.

Monin sukoilevin sanoin kävi Aramis nyt Atokseen käsiksi, Päättäneenä saada tämän puhumaan. Mutta Atoksella oli kaikki sielunlahjansa korkeimmassa asteessa. Tarpeen tullen hän oli maailman ensimmäinen puhuja; mutta hän olisi ennen kuollut kuin hiiskahtanut sanaakaan, jos asiat vaativat vaitioloa.

Kymmenen minuutin kuluttua d'Artagnanin lähdöstä nämä kolme herrasmiestä siis asettuivat aivan erinomaisen keittotaidon herkuilla runsaasti katettuun pöytään. Lämpimät ruokalajit suurissa astioissa, säilykkeet ja mitä erilaisimmat viinit esiintyivät vuoronsa jälkeen tällä kuninkaan kustannuksella tarjoillulla aterialla, jonka menoarviosta herra Colbert olisi helposti voinut säästää kaksi kolmannesta, silti ketään Bastiljissa laihduttamatta. Kuitenkin ainoastaan Baisemeaux söi ja joi vankasti. Aramis ei hylkinyt mitään, vaan maisteli kaikkea. Liemen ja kolmannen väliruokalajin jälkeen Atos ei enää nauttinut mitään.

Keskustelu oli sellaista kuin se saattoi olla kolmen luonteeltaan ja tarkoituksiltaan niin erilaisen henkilön välillä. Aramis ei lakannut kyselemästä itseltään, mistä merkillisestä syystä Atos oli jäänyt Baisemeauxin luo, vaikka d'Artagnan oli sieltä poistunut, ja miksi d'Artagnan oli lähtenyt vaikka Atos oli jäänyt. Atos koetti tutkia Aramiksen sielun koko syvyyttä, – mitä tuo verukkeista ja salajuonista elävä mies mielessään hautoi. Tarkkaavaisesti tätä tähyillessään kreivi nimenomaan haistoi hänellä olevan jotakin tärkeätä hankkeissa. Sitten hänkin keskittyi omiin asioihinsa, kysellen itseltään, miksi d'Artagnan oli niin omituisen äkkiä lähtenyt Bastiljista, jättäen sinne niin huonosti esitellyn, niin epävirallisesti luovutetun vangin.

Mutta me emme pysähdy näitä henkilöitä tutkistelemaan. Jätämme heidät runsaan aterian tähteiden ääreen – leikeltyjen salvukukkojen, peltopyyn viipaleiden ja herra de Baisemeauxin vieraanvaraisen veitsen silpomien kalojen pariin, seurataksemme d'Artagnania.

Hypäten vaunuihin, jotka olivat hänet tuoneet, huusi muskettisoturi ajajan korvaan:

"Kuninkaan palatsiin, niin että kaviot iskevät tulta!"

203.
Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana

Herra de Saint-Aignan oli toimittanut tehtävänsä neiti de la Vallièren luona, kuten on edellä ilmennyt. Mutta parhaallakaan kaunopuheisuudellaan hänen ei onnistunut saada nuorta tyttöä varmistumaan siitä, että hänellä oli kyllin voimakas suojelija kuninkaassa ja että hän ei tarvinnut ketään muuta maailmassa, kun hallitsija oli häntä puolustamassa. Itkettynyt Louise päinvastoin jo ensi sanasta, jolla kuninkaan uskottu mainitsi suuren salaisuuden ilmitulon, päästi äänekkäitä parahduksia ja antautui niin kokonaan murheen valtaan, että kuningas ei olisi pitänyt sitä itselleen mairittelevana, jos hän johonkin huoneen nurkkaan piiloutuneena olisi voinut olla todistajana. Lähettinä de Saint-Aignan pahastui siitä kuten hänen herransa olisi saattanut tehdä, ja saapui kuninkaalle ilmoittamaan näkemänsä ja kuulemansa. Me siis tapaamme hänet hyvin kiihtyneenä Ludvigin luona, joka itse oli vieläkin kiihtyneempi.

"Mutta", virkkoi kuningas hovimiehelleen, kun tämä oli lopettanut kertomuksensa, "mitä hän on sitten päättänyt? Näenkö hänet edes heti ennen illallista? Tuleeko hän, vai onko minun mentävä hänen luokseen?"

"Luulen, sire, että jos teidän majesteettinne tahtoo hänet nähdä, on välttämätöntä, että te ette ota ainoastaan ensi askelta, vaan kuljette vastaan koko tien."

"Ei mitään minulle! Hänen sydämensä riippuu siis vielä niin paljon Bragelonnessa?" jupisi Ludvig XIV hampaittensa välistä.

"Oi, sire, se ei ole mahdollista, sillä teitä neiti de la Vallière rakastaa, ja rakastaa kaikesta sydämestään. Mutta te tiedätte, että herra de Bragelonne kuuluu tuohon jäykkään rotuun, joka näyttelee roomalaisia sankareita."

Kuningas hymyili heikosti. Hän tiesi, mistä oli kysymys. Atos oli juuri lähtenyt hänen luotaan.

"Mitä neiti de la Vallièreen tulee", jatkoi de Saint-Aignan, "hänet on kasvatettu leskiherttuattaren perheessä, siis hyvin ankaratapaisessa kodissa. Nuo kaksi kihlattua ovat vannoneet muodollisia pikkuvaloja kuutamossa ja tähtien tuikkeessa, ja katsokaas, sire, niitä on nyt hiton vaikea äkkipäätä ratkoa!"

De Saint-Aignan luuli vielä voivansa naurattaa kuningasta, mutta Ludvigin heikko hymyily vaihtuikin päinvastoin mitä täydellisimmäksi vakavuudeksi. Hän tunsi jo esimakua niistä omantunnon kaiveluista, joita kreivi de la Fère oli d'Artagnanin kanssa haastellessaan luvannut hänelle tuottaa. Hän ajatteli, että nuo kaksi nuorta ihmistä olivat tosiaankin toisiaan rakastaneet ja vannoneet toisilleen uskollisuutta, että toinen heistä oli pitänyt sanansa ja toinen oli liian rehellinen säästyäkseen valansa rikkomisen aiheuttamilta sieluntuskilta.

Ja tunnonvaivojen yhteydessä kalvoi mustasukkaisuus ankarasti kuninkaan sydäntä. Hän ei virkkanut enää sanaakaan ja sensijaan että olisi mennyt äitinsä, kuningattaren tai Madamen luo hiukan ilostuakseen ja naurattaakseen naisia kuten hänellä oli tapana sanoa, heittäytyi hän avaraan nojatuoliin, jossa hänen maineikas isänsä Ludvig XIII niin monet päivät ja vuodet oli tuntenut ikävää Baradasin ja Cinq-Marsin seurassa.

De Saint-Aignan ymmärsi, että kuningas ei tällä hetkellä ollut huvitettavissa. Viimeisenä apulähteenään hän rohkaistui lausumaan Louisen nimen. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä teidän majesteettinne tekee tänä iltana? Pitääkö ilmoittaa neiti de la Vallièrelle?"

"Dame, mielestäni hänelle on ilmoitettu!" vastasi kuningas.

"Lähdetäänkö ajelemaan?"

"Ajelemastahan juuri on tultu", vastasi kuningas.

"Siis, sire?"

"Siis mietiskelkäämme, de Saint-Aignan, mietiskelkäämme kukin kohdastamme. Kun neiti de la Vallière on murehtinut murheensa" – tunnonpistokset tekivät työtään, – "suvainnee hän antaa meille tietoja itsestään!"

"Ah, sire, voitteko käsittää sen hartaan ja uskollisen sielun noin väärin?"

Kuningas nousi punaisena kiukusta; mustasukkaisuus puri vuorostaan. De Saint-Aignanista alkoi asema näyttää tukalalta, mutta silloin oviverho kohosi. Kuningas teki äkillisen liikkeen; hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hänelle saapui kirje de la Vallièreltä. Mutta lemmenviestin tuojan asemesta hän näki muskettisoturiensa kapteenin mykkänä seisovan ovensuussa.

"Herra d'Artagnan!" virkahti kuningas. "Ah!.. Mitä kuuluu?"

D'Artagnan katsahti de Saint-Aignaniin. Kuninkaan silmät kääntyivät samaan suuntaan. Näiden katseiden tarkoitus olisi ollut jokaiselle selvä, saati de Saint-Aignanille. Hovimies kumarsi ja lähti. Kuningas ja d'Artagnan jäivät kahden kesken.

"Onko tehtävänne täytetty?" kysyi kuningas.

"On sire", vastasi muskettisoturien kapteeni vakavalla äänellä, "olen pannut toimeen käskynne."

Kuningas ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Mutta ylpeys kielsi häntä jäämästä siihen. Kun kuningas on tehnyt päätöksen, vaikka vääränkin, täytyy hänen todistaa kaikille tekonsa näkijöille ja ennen kaikkea itselleen, että hän niin menetellessään on ollut oikeassa. Tätä varten on olemassa keino, melkein pettämätön keino, nimittäin vikojen etsiminen uhrista.

Mazarinin ja Itävallan Annan kouluttama Ludvig tiesi paremmin kuin kukaan ruhtinas on koskaan tiennyt, mitä kuninkaan alaan kuului. Ja hän yritti koetella tuota tietämystään tässä tilaisuudessa. Hetkisen vaitiolon jälkeen, ja tuumiskeltuaan itsekseen, mitä tässä olemme ääneen lausuneet, jatkoi hän huolettomasti:

"Mitä kreivi sanoi?"

"Ei mitään, sire."

"Mutta ei suinkaan hän antanut vangita itseään sanaa hiiskumatta?"

"Hän sanoi odottaneensa vangitsemista, sire."

Kuningas kohotti ylväästi päänsä.

"Otaksun, että kreivi de la Fère ei jatkanut kapinallisuuttaan", virkkoi hän.

"Ensiksikin, sire, mitä te nimitätte kapinallisuudeksi?" kysyi muskettisoturi tyynesti.

"Onko kuninkaan silmissä kapinallinen se henkilö, joka ei ainoastaan anna sulkea itseään Bastiljiin, vaan vielä vastustaa niitä, jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?"

"Jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?" huudahti kuningas. "Mitä minä kuulen, kapteeni? Oletteko hullu?"

"En luule, sire."

"Puhutte henkilöistä, jotka eivät tahtoneet vangita herra de la Fèreä?.."

"Niin, sire."

"Ja keitä ne henkilöt ovat?"

"Tietenkin ne, joiden tehtäväksi teidän majesteettinne sen oli antanut", sanoi muskettisoturi.

"Mutta teidänhän toimeksenne minä sen annoin", huudahti kuningas.

"Niin, sire, minun."

"Ja te sanotte, että määräyksestänne huolimatta aioitte jättää vangitsematta henkilön, joka oli minua solvaissut?"

"Se kyllä oli ehdottomasti aikomukseni, sire."

"Haa!"

"Vieläpä hänelle ehdotin, että hän nousisi hevosen selkään, jonka olin hänelle varannut Conférencen tulliportille."

"Ja missä tarkoituksessa olitte varannut sen hevosen?"

"No, sire, jotta kreivi pääsisi le Havreen ja sieltä Englantiin."

"Te siis kavalsitte minut, monsieur?" huudahti kuningas säkenöiden hurjaa ylpeyttä.

"Aivan."

Ei ollut mitään vastattavaa tuolla sävyllä lausuttuihin sanoihin.

Kuningas tunsi niin jäykän vastarinnan, että häntä tyrmistytti.

"Niin menetellessänne oli teillä ainakin joku syy, herra d'Artagnan?" kysyi hän majesteettisesti.

"Minulla on aina peruste, sire."

"Se teko ei ainakaan johtunut ystävyydestä, siitä ainoasta syystä, jota saattaisitte pitää pätevänä, ainoasta, jolla voisitte puolustautua, sillä olinhan teitä tässä suhteessa tahtonut säästää."

"Minuako, sire?"

"Enkö ollut antanut teille ehdon valtaa pidättää kreivi de la Fère tai olla pidättämättä?"

"Kyllä, sire; mutta…"

"Mutta mitä?" kiivaili kuningas.

"Mutta ilmoittaen, sire, että ellen minä häntä vangitse, niin henkivartionne kapteeni tekisi sen."

"Enkö kohdellut teitä kyllin ritarillisesti, kun en pakottanut teitä itseänne ryhtymään asiaan?"

"Minua kyllä, sire; ette ystävääni."

"Enkö?"

"Ette suinkaan, koskapa ystäväni joka tapauksessa olisi vangittu, teinpä sen sitten minä tai vartion kapteeni."

"Ja tuo on teidän uskollisuuttanne, monsieur? Uskollisuutta, joka järkeilee, joka valitsee? Te ette ole soturi, monsieur!"

"Odotan teidän majesteettinne sanovan, mikä olen."

"Te olette frondelainen!"

"Senjälkeen siis kun Frondea ei enää ole, sire…"

"Mutta jos puheenne on totta…"

"Minä puhun aina totta, sire."

"Mitä varten tulitte tänne? Sanokaa!"

"Tulin lausumaan kuninkaalle: sire, kreivi de la Fère on Bastiljissa…"

"Se ei suinkaan ole teidän ansiotanne, kuten näkyy."

"Totta, sire. Mutta sittenkin hän on siellä, ja koska hän on siellä, on tärkeätä, että teidän majesteettinne sen tietää."

"Haa, herra d'Artagnan, te uhmailette kuningastanne!"

"Sire…"

"Herra d'Artagnan, ilmoitan teille, että käytätte kärsivällisyyttäni väärin."

"Päinvastoin, sire."

"Mitenkä päinvastoin?"

"Minäkin tulin vangituttamaan itseni."

"Tekö vangituttamaan itsenne?"

"Tietysti. Ystävälleni tulee siellä ikävä, ja minä olen saapunut ehdottamaan teidän majesteetillenne, että sallisitte minun olla hänen seuranaan. Sanokoon teidän majesteettinne vain sanan, niin vangitsen itse itseni; en siihen tarvitse henkivartion kapteenia, siitä menen takuuseen."

Kuningas hyökkäsi pöydän luo ja sieppasi kynän kirjoittaakseen d'Artagnanin vangitsemiskäskyn.

"Muistakaa, että tämä tapahtuu iäksi, monsieur", huudahti hän uhkaavalla äänellä.

"Sen kyllä arvaan", vastasi muskettisoturi; "sillä kerran tehtyänne tämän kauniin tekosen ette enää uskaltaisi katsoa minua silmän."

Kuningas viskasi kynän kiivaasti kädestään.

"Menkää tiehenne!" ärjäisi hän.

"Oh, en, sire, – suvaitkoon teidän majesteettinne minun vielä kieltäytyä."

"Mitä, ettekö mene?"

"Sire, minä tulin puhuakseni säveästi kuninkaalle. Kuningas on valitettavasti kuohuksissa, mutta siitä huolimatta sanon hallitsijalleni kaikki, mitä minulle on hänelle sanottavaa."

"Eronpyyntönne, monsieur", huudahti kuningas, "eronpyyntönne!"

"Sire, te tiedätte kyllä, että virkaeroni ei ole minulle vastenmielinen, koskapa Bloisissa sinä päivänä, jolloin teidän majesteettinne epäsi kuningas Kaarlelta ystäväni kreivi de la Fèren hänelle antaman miljoonan, esitin eronpyyntöni kuninkaalle."

"No, kiirehtikää sitten."

"Ei, sire; sillä tässä ei ole kysymys eronpyynnöstäni. Teidän majesteettinne oli tarttunut kynään, lähettääksenne minut Bastiljiin. Miksi muutitte mielenne?"

"D'Artagnan, itsepäinen gascognelainen! Kumpi meistä on kuningas, tekö vai minä? Sanokaa."

"Te, sire, valitettavasti."

"Mitä, valitettavasti?"

"Niin, sire; sillä jos minä olisin…"

"Jos te olisitte kuningas, hyväksyisitte herra d'Artagnanin kapinallisuuden, niinkö?"

"Aivan varmasti!"

"Todellakin?"

Kuningas kohautti olkapäitään.

"Ja minä sanoisin muskettisoturieni kapteenille", jatkoi d'Artagnan, "sanoisin hänelle, katsellen häntä leppeillä silmillä enkä tulisilla hiilillä – niin, sanoisin hänelle: 'Herra d'Artagnan, unohdin olevani kuningas. Astuin alas valtaistuimeltani solvaamaan aatelismiestä.'"

"Monsieur", huudahti kuningas, "luuletteko olevan ystävällenne puolustukseksi, että viette hänestä hävyttömyydessä voiton?"

"Oh, sire, minä menen kyllä pitemmälle kuin hän", virkkoi d'Artagnan, "mutta se on teidän syynne. Minä sanon teille, mitä tuo perin hienotuntoinen mies ei ole haastanut, sanon: Sire, te olette uhrannut hänen poikansa, ja hän puolusti poikaansa. Te olette uhrannut hänet itsensä; kun hän puhui teille kunnian, uskon ja hyveen nimessä, työnsitte te hänet luotanne, ajoitte pois, toimititte vankityrmään. Minä olen kovempi kuin hän, sire, ja sanon teille: Valitkaa, sire! Haluatteko ystäviä vai lakeijoita, sotilaita vai kumarrustaitureita, todellisia miehiä vai narreja? Tahdotteko, että teitä rakastetaan vai että teitä pelätään? Jos mieluummin haluatte halpamielisyyttä, juonittelua, pelkurimaisuutta, sire, niin sanokaa se. Silloin me lähdemme, me, jotka olemme muinaisen kunnon viimeisiä jäännöksiä, jopa sen ainoita esikuvia; me, jotka olemme palvelleet ja samalla kenties rohkeudessa ja ansioissa voittaneet monia jälkimaailmalle tunnettuja suuria miehiä. Valitkaa, sire, ja tehkää valintanne nopeasti. Säilyttäkää, mitä teillä vanhassa aatelistossanne vielä on suuria ja yleviä miehiä; hovikeikareita teille aina on kylliksi tarjolla. Kiirehtikää lähettämään minut Bastiljiin ystäväni luo. Sillä ellette ole osannut kuunnella kreivi de la Fèreä, kunnian säveintä ja jalointa ääntä; ellette osaa kuunnella d'Artagnania, vilpittömyyden suorapuheisinta ja tuiminta tulkkia, niin olette huono kuningas, ja huomenna olette kuningasparka. Huonoja kuninkaita kammotaan; heikot kuninkaat syöstään vallasta. Tämä oli minulla teille sanottavaa, sire; oma syynne, että pakotatte minut menemään näin pitkälle."

Kuningas heittäytyi kylmänä ja kalmankalpeana taaksepäin nojatuolissaan. Oli ilmeistä, että jos ukkonen olisi iskenyt hänen jalkojensa juureen, ei se olisi häntä enemmän kummastuttanut. Näytti siltä kuin hänen hengityksensä olisi salpautunut ja hän ollut kuolemaisillaan. Tuo vilpittömyyden tuima ääni, kuten d'Artagnan oli sitä nimittänyt, oli lävistänyt hänen sydämensä kuin terävä miekka.

D'Artagnan oli sanonut kaikki mitä hänellä oli ollut lausuttavaa.

Ymmärtäen kuninkaan vimmastuksen hän veti miekan huotrastaan, ja lähestyen kunnioittavasti Ludvig XIV: ttä hän asetti sen pöydälle.

Mutta raivostuneella eleellä kuningas työnsi säilän pois, ja se putosi pöydältä, vierien d'Artagnanin jalkoihin. Kaikesta kylmäverisyydestään huolimatta ei muskettisoturi voinut hillitä itseään. Hän vaaleni vuorostaan ja virkkoi suuttumuksesta kuohuen:

"Kuningas voi syöstä sotilaan epäsuosioon, voi ajaa hänet maanpakoon, voi tuomita hänet kuolemaan. Mutta olkoonpa hän vaikka satakertaisesti kuningas, hänellä ei ole oikeutta solvaista häntä hänen miekkaansa häpäisemällä. Sire, Ranskan kuningas ei ole koskaan halveksuen työntänyt pois minunlaiseni miehen kalpaa. Tälle tahratulle miekalle, muistakaa se, sire, ei tästälähin ole muuta huotraa kuin oma sydämeni tai teidän. Minä valitsen omani, sire; kiittäkää siitä Jumalaa ja pitkämielisyyttäni."

Sitten hän syöksähti miekkaansa kohden.

"Langetkoon vereni teidän päällenne, sire!" huudahti hän.

Ja tukien miekan kahvaa lattiaan hän ojensi nopealla liikkeellä terän rintaansa vasten.

Mutta vielä joutuisammin ehätti kuningas kietaisemaan oikean käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja vasemmallaan tarttumaan miekkaan keskeltä terää, pistäen sen ääneti huotraan.

Jäykkänä, kalpeana ja yhä vapisten salli d'Artagnan apuaan antamatta kuninkaan tehdä tämän kaiken.

Sitten Ludvig heltyneenä palasi pöydän luo, otti kynän, piirsi muutamia rivejä, varusti ne allekirjoituksellaan ja ojensi paperin d'Artagnanin käteen.

"Mikä tämä on, sire?" kysyi kapteeni.

"Määräys herra d'Artagnanille heti päästää vapaaksi kreivi de la Fère."

D'Artagnan tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Sitten hän käänsi paperin kokoon, pisti sen nahkakölterinsä poveen ja läksi.

Ei kuningas eikä kapteeni virkkanut sanaakaan.

– Oi, ihmissydän, kuninkaitten kompassi! – huoahti Ludvig yksin jäätyään. – Milloin opin lukemaan sinun poimuistasi kuin avoimen kirjan lehdiltä? Mutta minä en ole huono kuningas, en heikko kuningas; olen vain vielä lapsi.