"Mitä ensimmäiseen, asunnonmuuttoon, tulee, monsieur – ja tässä minä vetoan älykkääseen ja kunnioitettuun mieheen, – pitikö minun, saatoinko minä olla tottelematta korkean tahdon viittausta?"

Portos oli virkkamaisillaan jotakin, mutta de Saint-Aignan ennätti edelle.

"Ah, suoruuteni tehoaa teihin", sanoi hän tulkiten eleen omalla tavallaan. "Te tunnette minun olevan oikeassa."

Portos ei vastannut mitään.

"Käyn puhumaan tuosta onnettomasta laskuluukusta", jatkoi de Saint-Aignan, nojaten kättään Portoksen käsivarteen. "Siitä pahan syystä ja välineestä, siitä laskuovesta, joka rakennettiin tietämäänne tarkoitusta varten. No niin, toden totta, luuletteko, että minä vapaasta tahdostani olisin sellaiseen paikkaan puhkaisuttanut aukon, joka… Ei, sitä ette usko, ja tässäkin te aavistatte, arvaatte, ymmärrätte tahdon, joka on omani yläpuolella. Te käsitätte viettelyksen, puhumattakaan rakkaudesta, tuosta vastustamattomasta huumauksesta… Hyvä Jumala!.. onneksi olen tekemisissä miehen kanssa, jolla on sydäntä ja tunteellisuutta. Mikä onnettomuus ja häväistys ilman sitä kohtaisikaan tuota lapsiparkaa… ja häntä… jota en tahdo nimittää!"

Turtuneena ja hämmennyksissään de Saint-Aignanin kaunopuheisuudesta ja vilkkaista eleistä Portos istui suorana ja liikkumattomana tuolillaan ja pinnisteli ottaakseen vastaan tämän sanatulvan, josta hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Hänen onnistuikin edes ulkonaisesti pysytellä mukana. Vauhtiin päässyt hoviherra antoi äänelleen uuden vivahduksen ja pitkitti yhä kiihtyvin elein:

"Mitä muotokuvaan tulee – sillä ymmärrän sen olevan pääasiallisena valituksen aiheena, – niin olenko siinäkään syypää? Kuka halusi saada hänen muotokuvansa? Minäkö? Kuka hänet tahtoo omistaa? Minäkö?.. Kuka kuvan maalasi? En kai minä? Ei, tuhat kertaa ei! Tiedän hyvin, että herra de Bragelonnen täytyy olla tuskastuksen vallassa, tiedän kuinka julmia tuollaiset onnettomuudet ovat. Kas, minäkin kärsin siitä. Mutta vastustus ei ole mahdollista. Taistelisiko hän? Sitä naurettaisiin. Itsepintaisuudella hän vain syöksisi itsensä turmioon. Te vastannette minulle, että epätoivo on hulluutta; mutta te itse olette järkevä ja olette minut ymmärtänyt. Näen teidän vakavasta, miettiväisestä, jopa hämmästyneestäkin muodostanne, että tilanteen erikoisuus on teihin vaikuttanut. Palatkaa siis herra de Bragelonnen luo, kiittäkää häntä, kuten minä itse häntä kiitän, siitä että on valinnut välittäjäkseen niin ansiokkaan miehen kuin teidät. Uskokaa, että minä puolestani jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan sille, joka niin taitavasti, niin nerokkaasti on sovittanut riitamme. Ja koska tämä salaisuus, paha kyllä, on joutunut neljän tietoon kolmen asemesta, – tämä salaisuus, joka voi perustaa kunnianhimoisimmankin henkilön onnen, – iloitsen toki saadessani jakaa sen juuri teidän kanssanne, monsieur, iloitsen sydämeni pohjasta. Tästä hetkestä lähtien käyttäkää siis minua, minä jättäydyn kokonaan palvelukseenne. Mitä on minun tehtävä puolestanne? Mitä on minun pyydettävä, jopa vaadittavakin? Puhukaa, monsieur, puhukaa."

Ja senaikaisten hovimiesten tutunomaisen ystävälliseen tapaan Saint-Aignan hypähti Portoksen kaulaan ja sulki hänet hellästi syliinsä. Portos antoi tämän tapahtua, pysyen tavattoman tyynenä.

"Puhukaa", toisti de Saint-Aignan; "mitä pyydätte?"

"Monsieur", virkkoi Portos, "minulla on hevonen tuolla alhaalla. Suokaa minulle ilo nähdä teidän nousevan sen selkään. Se on oivallinen ratsu eikä tee teille mitään kepposia."

"Nousta ratsaille! Mitä varten?" kysyi de Saint-Aignan uteliaana.

"No, ratsastaaksenne kanssani sinne, missä herra de Bragelonne meitä odottaa."

"Ah, hän arvatenkin haluaisi puhua kanssani, tahtoisi kuulla yksityiskohtia. Voi, se on hyvin arkaluontoista! Mutta tällä hetkellä en voi; kuningas odottaa minua."

"Kuningas odottakoon", sanoi Portos.

"Mutta missä sitten herra de Bragelonne nyt on?"

"Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Äh, laskemmeko leikkiä?"

"Emme kai, en minä ainakaan."

Ja Portos jäykisti kasvonpiirteensä mitä ankarimman näköisiksi.

"Mutta Minimeshän on kaksintaistelijain kohtauspaikka? Mitä tekemistä minulla siellä olisi?"

Portos veti verkalleen säilänsä.

"Tässä on ystäväni miekan mitta", virkkoi hän.

"Corbleu! Mies on hullu!" huudahti de Saint-Aignan.

Portoksen korvat karahtivat punaisiksi.

"Monsieur", lausui hän, "ellei minulla olisi kunnia olla teidän kodissanne ja valvoa herra de Bragelonnen etuja, heittäisin teidät ikkunasta ulos. Mutta jääköön se nyt toistaiseksi, ettekä te odotuksesta häviä mitään. Tuletteko Minimesin kentälle, monsieur?"

"Heh!.."

"Tuletteko vapaaehtoisesti?"

"Mutta…"

"Minä kannan teidät, ellette lähde hyvällä! Olkaa varuillanne!"

"Basque!" huusi herra de Saint-Aignan.

Palvelija astui sisään.

"Kuningas kutsuu herra kreiviä", ilmoitti hän.

"Se on eri asia", sanoi Portos; "kuninkaan palvelus ennen kaikkea.

Odotamme siellä iltaan asti, monsieur."

Ja tervehtien de Saint-Aignania tavanomaisen kohteliaasti Portos lähti mielissään, kun oli taaskin sovitellut riita-asian.

De Saint-Aignan katseli hänen jälkeensä. Sitten hän nopeasti sieppasi uudestaan nuttunsa ja liivinsä, riensi pukuaan järjestellen kuninkaan luo ja jupisi mennessään:

"Minimesiin!.. Minimesiin!.. Saapa nähdä, mitä kuningas tähän taisteluhaasteeseen vastaa. Se kohdistuu tosiaankin häneen, pardieu!"

195.
Kilpailijat politiikassa

Apollolle hedelmällisen huviretken jälkeen, jolloin kukin maksoi veronsa runottarille, kuten näiden palvelijat siihen aikaan sanoivat, kuningas tapasi herra Fouquetin häntä odottelemassa.

Ludvigin perässä tuli herra Colbert, joka oli tavoittanut hänet eräässä käytävässä ikäänkuin olisi häntä väijynyt ja seurasi häntä kateellisena ja valvovana varjona. Synkkäpiirteinen, jyhkeä pää ja räikeän komea puku sai Colbertin jossakin määrin muistuttamaan ruumispaarien perässä astuvaa flaamilaista läänitysherraa.

Vihollisensa nähdessään pysyi herra Fouquet tyynenä, koettaen koko seuraavan kohtauksen aikana noudattaa ylemmän vaikeata käytöstä sydämen pursuessa halveksumista, jota kuitenkaan ei tahdo edes ilmaista pelosta, että silläkin osoittaisi liian suurta kunniaa vastustajalleen. Colbert ei peitellyt solvaisevaa iloaan. Hänestä herra Fouquet oli pelannut huonosti ja auttamattomasti hävinnyt, vaikka koitos ei vielä ollutkaan loppunut. Colbert oli noussut siitä valtiomiesten koulusta, joka ihailee vain taitavuutta, pitää arvossa vain menestystä.

Lisäksi Colbert ei ollut ainoastaan kateellinen. Hän todella harrasti kaikesta sydämestään kuninkaan etua, koska hän sisimmässään oli numeroasioissa mitä rehellisin mies. Täten Colbert saattoi itsekseen vedota vihaaville hyvin tervetulleeseen verukkeeseen, että hänellä vihatessaan herra Fouquetia ja syöstessään tämän perikatoon oli valtakunnan hyvä ja kuninkaan arvo silmämääränään.

Mikään näistä seikoista ei jäänyt Fouquetilta huomaamatta. Vihollisensa isojen sieraimien läpi ja silmäluomien alituisesta liikkeestä huolimatta hän katseellaan tunki Colbertin sydämen syvimpään. Hän näki siis kaikki, mitä tuossa sydämessä liikkui: vihan ja voitonriemun. Mutta kun hän kaikki nähdessään itse tahtoi pysyä läpitunkemattomana, kirkasti hän kasvonsa, sai huulilleen sen herttaisen myötätuntoisen hymyilyn, johon vain hän kykeni, ja virkkoi antaen tervehdykselleen samalla kertaa mitä ylevimmän ja luontevimman kimmoisuuden:

"Sire, näen teidän majesteettinne hilpeästä muodosta, että ajelu on tehnyt teille hyvää."

"Se oli tosiaankin ihanaa, herra yli-intendentti, ihanaa! Olisi totisesti pitänyt teidänkin tulla retkellemme mukaan, kun olin teitä kutsunutkin."

"Olin työssä, sire", vastasi yli-intendentti.

Fouquetin ei edes tarvinnut kääntää päätänsä; hän ei vilkaissut herra Colbertiin.

"Ah, maaseutu, herra Fouquet!" huudahti kuningas. "Hyvä Jumala, kuinka mielelläni soisin aina voivani elää maalla, vapaassa ilmapiirissä, puiden alla!"

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne vielä ole väsynyt valtaistuimeen?" sanoi Fouquet.

"En, mutta vihantien metsikköjen valtaistuimet ovat hyvin pehmeät."

"Tällä puheella teidän majesteettinne elvyttää parhaat toivomukseni.

Minulla oli juuri esitettävänä teille pyyntö."

"Kenen puolesta, herra yli-intendentti?"

"Vauxin sinipiioilta, sire."

"Ahaa!" huudahti Ludvig XIV.

"Kuningas on suvainnut antaa minulle lupauksen", jatkoi Fouquet.

"Niin, minä muistan."

"Vauxin juhlat, ne komeat juhlat, eikö niin, sire?" tokaisi Colbert, yrittäen päästä mukavasti osalliseksi keskusteluun.

Syvässä halveksumisessaan Fouquet ei ottanut noita sanoja huomioonsa.

Hän ei tuntunut olevan tietoinen Colbertin läsnäolostakaan.

"Teidän majesteettinne tietää", pitkitti hän, "että haluaisin tiluksillani Vauxissa vastaanottaa rakastettavimman ruhtinaan, mahtavimman kuninkaan."

"Olen luvannut, monsieur", sanoi Ludvig XIV hymyillen, "ja kuningas ei syö sanaansa."

"Ja minä, sire, ilmoitin juuri teidän majesteetillenne, että olen täydellisesti teidän käskettävänänne."

"Lupaatteko minulle paljon ihmeitä, herra yli-intendentti?"

Ja Ludvig XIV katsahti Colbertiin.

"Ihmeitäkö? Oh, ei, sire, sellaisia en mene takaamaan; toivon voivani hankkia hiukan huvia, kenties hiukan unohdustakin kuninkaalleni."

"Ei, ei, herra Fouquet", vastasi kuningas. "Minä pidän kiinni ihmeistä. Oh, tehän olette loihtija, tunnemme kykynne, tiedämme teidän löytävän kultaa, vaikka sitä ei olisi maailmassakaan. Ihmiset sanovat teidän tekevän sitä."

Fouquet tunsi iskun lähteneen kaksinkertaisesta viinestä, hän tunsi kuninkaan samalla kertaa sinkauttaneen nuo sekä omasta että Colbertin jousesta. Hän naurahti.

"Hoo", sanoi hän, "ihmiset tietävät hyvin, mistä kaivoksesta sen kullan ammennan. Tietävät ehkä liiankin hyvin. Muuten", hän lisäsi ylpeästi, "voin vakuuttaa teidän majesteetillenne, että Vauxin juhlien kustannuksiin tarkoitettu kulta ei saa verta eikä kyyneliä vuotamaan. Hikeä ehkä, mutta se palkitaan."

Ludvig jäi hämilleen. Hän tahtoi katsahtaa Colbertiin. Tämä olisikin halunnut vastata, mutta uskollinen, jopa kuninkaallinen kotkan katse Fouquetin silmistä pysähdytti sanat hänen huulilleen.

Sillävälin oli kuningas toipunut. Kääntyen Fouquetin puoleen hän virkkoi:

"Te siis laitatte kutsunne?"

"Niin, sire, jos teidän majesteettinne suvaitsee."

"Miksi päiväksi?"

"Milloin teille sopii, sire."

"Tuo on hetkessä toimivan taikurin puhetta, herra Fouquet. Minä en rohkenisi sanoa niin paljon."

"Teidän majesteettinne tekee milloin hyvänsä mitä vain kuningas voi ja mitä kuninkaan tulee tehdä. Ranskan kuninkaalla on palvelijoita, jotka kykenevät kaikkeen hänen toimissaan tai huvituksissaan."

Colbert koetti katsahtaa yli-intendenttiin nähdäkseen, tiesivätkö nuo sanat vähemmän vihamielisiin tunteisiin palaamista. Mutta Fouquet ei ollut vastustajaansa vilkaissutkaan. Colbertia ei hänelle ollut olemassa.

"No, viikon päästä, tahdotteko?" ehdotti kuningas.

"Viikon päästä, sire."

"Nyt meillä on tiistai; ehkä siirrämme seuraavaan sunnuntaihin?"

"Lykkäys, jonka teidän majesteettinne suvaitsee myöntää, edistää suuresti töitä, joihin arkkitehtini ryhtyvät lisätäkseen kuninkaan ja hänen ystäviensä huvia."

"Ja ystävistäni puhuen", vastasi kuningas, "miten heitä käsittelette?"

"Kuningas on määrääjä kaikkialla, sire. Teidän majesteettinne tekee luettelon ja antaa käskynsä. Kaikki, jotka suvaitsette kutsua, ovat hyvin kunnioitettuja vieraitani."

"Kiitos!" lausui kuningas liikuttuneena yleväsävyisesti esitetystä ylevästä ajatuksesta.

Fouquet jätti sitten hyvästi Ludvig XIV: lle, kun oli muutamin sanoin kosketeltu eräiden virka-asiain järjestelyä. Hän tajusi, että Colbert jäisi kuninkaan luo, että hänestä puhuttaisiin ja että kumpikaan ei häntä säästäisi. Tyydytys antaa viimeinen, hirvittävä isku viholliselleen näytti hänestä korvaukselta kaikesta siitä, mitä hänet saatettaisiin kärsimään.

Kosketettuaan jo ovea hän siis pyörähti kerkeästi takaisin, kääntyen kuninkaaseen päin.

"Anteeksi, sire, anteeksi!" sanoi hän.

"Anteeksi mikä, monsieur?" virkkoi ruhtinas säveästi.

"Vakava virhe, jonka huomaamattani tein."

"Virhe, tekö tehnyt virheen? Ah, herra Fouquet, täytyneehän minun suoda teille anteeksi! Mitä tai ketä vastaan olette rikkonut?"

"Kaikkea sopivaisuutta vastaan, sire. Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne hyvin tärkeän seikan."

"Minkä?"

Colbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli paljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin Ludvig XIV: n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin kaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku kukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin tämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi sitä lyönyt laimin.

"Sire", virkkoi Fouquet huolettomasti, "koska olette suvainnut antaa minulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin yhden viroistani."

"Yhden viroistanne!" huudahti kuningas. "Minkä sitten?"

Colbert kävi kalmankalpeaksi.

"Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon: yliprokuraattorin viran."

Kuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa hikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Kelle myitte viran, herra Fouquet?" kysyi kuningas.

Colbert nojasi uuninreunusta vasten.

"Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel."

"Vanel?"

"Herra intendentti Colbertin ystäviä", lisäsi Fouquet verrattoman välinpitämättömästi, sellaisin unohduksen ja tietämättömyyden ilmein, joita maalari, näyttelijä ja runoilija turhaan yrittäisivät tavata siveltimellä, eleellä tai kynällä. Lopetettuaan, murskattuaan Colbertin tämän ylemmyytensä painolla yli-intendentti kumarsi jälleen kuninkaalle ja lähti puolittain saavuttaneena kostonsa hallitsijan hämmästyksellä ja suosikin nöyryytyksellä.

"Onko mahdollista?" virkahti kuningas itsekseen Fouquetin poistuttua.

"Onko hän myynyt tuon viran?"

"On, sire", vastasi Colbert merkitsevällä äänenpainolla.

"Hän on hullu!" uskalsi kuningas huomauttaa.

Tällä kertaa Colbert ei vastannut; hän oli aavistanut herransa ajatuksen. Tämä ajatuskin kosti hänen puolestaan. Hänen vihaansa yhtyi valtiaan kateus; hänen kukistamissuunnitelmaansa liittyi kuninkaan epäsuosion uhka.

Colbert oivalsi, että tästedes ei hänen vihamielisyytensä mahtavaa rahaministeriä kohtaan enää tapaisi vastustelua kuninkaan taholta. Fouquetin ensimmäistä virhettä, jota voitaisiin käyttää tekosyynä, seuraisi nopeasti hänen rangaistuksensa. Fouquet oli heittänyt pois parhaan aseensa, kilpailijan kostonhalu korjasi sen käytettäväkseen.

Kuningas kutsui Colbertin Vauxin juhliin. Tämä kumarsi kuin mies, joka on varma itsestään; hän otti vastaan kutsun kuin tehdäkseen palveluksen.

Ludvig oli kutsuluetteloa laatiessaan ehtinyt de Saint-Aignanin nimeen, kun päivystävä kamarijunkkari ilmoittikin kreivin.

Colbert vetäysi viisaasti pois kuninkaallisen lemmenairuen saapuessa.

196.
Kilpailijat rakkaudessa

De Saint-Aignan oli lähtenyt Ludvig XIV: n luota tuskin kaksi tuntia sitten. Mutta rakkautensa ensi kuumeessa täytyi kuninkaan edes puhua la Vallièresta, milloin tämä ei ollut hänen silmiensä edessä. Ja ainoa henkilö, jolle hän saattoi huoletta haastaa, oli de Saint-Aignan, joten tämä teikari oli käynyt hänelle välttämättömäksi.

"Ah, sinäkö siinä, kreivi?" huudahti hän tulijan nähdessään, kaksin verroin hyvillään suosikin ilmestymisestä, kun hänen ei enää tarvinnut katsella Colbertia, jonka nyreät kasvot aina saivat hänet alakuloiselle tuulelle. "Sepä hyvä! Hauska nähdä sinua. Tulethan kai matkalle?"

"Matkalle, sire?" kysyi de Saint-Aignan. "Mille matkalle?"

"Nauttimaan herra yli-intendentin meille järjestämästä juhlakaudesta Vauxissa. Ai, de Saint-Aignan, näet kerrankin juhlat, joiden rinnalla meidän huvittelumme Fontainebleaussa on vain lasten leikkiä!"

"Vauxissa? Yli-intendentti toimittaa teidän majesteetillenne juhlat Vauxissa, eikö muuta?"

"Eikö muuta! Kelpaako sinun muka sitä väheksyä! Tiedätkö, sinä ylimieliseksi tekeytyvä, että kun kuulet herra Fouquetin vastaanottavan minut Vauxissa sunnuntaista viikon päähän, ihmiset ihan henkensä kaupalla tavoittelevat pääsyä näihin juhliin? Sanon sinulle siis toistamiseen: sinä tulet mukaan, de Saint-Aignan."

"Kyllä, ellen siihen mennessä ole lähtenyt pitemmälle ja vähemmän hupaiselle retkelle."

"Minne?"

"Manan majoille, sire."

"Hui!" virkahti Ludvig XIV nauraen.

"Ei, puhun vakavasti, sire", sanoi de Saint-Aignan. "Minut on kutsuttu ja vieläpä sellaisella tavalla, etten juuri tiedä, miten siitä voisi kieltäytyä."

"En ymmärrä sinua, ystäväni. Sinulla tosin on runollisia taipumuksia, mutta älä sentään noin hämärän suurelliseksi heittäydy."

"No niin, jos teidän majesteettinne suvaitsee minua kuunnella, en koettele kauemmin kuninkaani kärsivällisyyttä."

"Selitä vainkin."

"Tunteeko kuningas parooni du Vallonin?"

"Kyllä, pardieu! Isävainajani uskollinen palvelija, ja hän on myös oiva pöytäkumppani, ma foi! Sillä kaiketi puhut hänestä, joka oli kanssamme päivällisillä Fontainebleaussa?"

"Aivan. Mutta teidän majesteettinne unohti lisätä hänen ansioluetteloonsa: rivakka ihmisten teurastaja."

"Mitä! Herra du Vallon tahtoo surmata sinut?"

"Tai surmauttaa, ja se on aivan samaa."

"Jopa nyt!"

"Älkää naurako, sire; minä puhun silkkaa totta."

"Ja sinä sanot, että hän tahtoo toimittaa sinut hengiltä?"

"Se on tällä hetkellä sen arvoisan herrasmiehen aikomus."

"Ole huoletta, minä puolustan sinua, jos hän on väärässä."

"Ah, siihen kuuluu 'jos'!"

"Tietysti. No, vastaa nyt kuin olisi kysymys jostakusta toisesta, Saint-Aignan-poloiseni. Onko hän väärässä vai oikeassa?"

"Teidän majesteettinne saa kohta päättää."

"Mitä olet hänelle tehnyt?"

"Oh, en hänelle mitään; mutta näyttää siltä, että olen tehnyt jotakin eräälle hänen ystävälleen."

"Jokseenkin samaa. Ja kuuluuko hänen ystävänsä niihin kuuluihin neljään?"

"Ei, yksi niistä neljästä urhosta on hänen isänsä, siinä kaikki."

"Mitä olet pojalle tehnyt? Annahan kuulua."

"Dame! Olen auttanut jotakuta ryöstämään häneltä mielitietyn."

"Ja sinä tunnustat sen?"

"Täytyy tunnustaa, kun se on totta."

"Siinä tapauksessa olet väärässä."

"Ah, olenko väärässä?"

"Olet, ja totisesti, jos hän tappaa sinut…"

"Noh?"

"Niin hän tekee oikein."

"Ah, se on siis mielipiteenne, sire?"

"Pidätkö menetelmää huonona?"

"Pidän sitä ripeänä."

"Nopea oikeus on hyvää oikeutta, oli esi-isäni Henrik IV: n tapana sanoa."

"Kirjoittakoon siis kuningas nopeasti armahduksen vastustajalleni, joka odottelee Minimes-kentällä surmatakseen minut!"

"Hänen nimensä ja pergamentti."

"Sire, teidän majesteettinne pöydällä on pergamentin palanen, ja hänen nimensä taasen…"

"Hänen nimensä taasen?"

"On Bragelonnen varakreivi, sire."

"Bragelonnen varakreivi?" huudahti kuningas, jonka leikkisyys vaihtui mitä suurimmaksi hämmästykseksi.

Hetkisen vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän pyyhki otsaltaan valuvaa hikeä, hän jupisi:

"Bragelonne!"

"Niin vain, sire", virkkoi de Saint-Aignan.

"Bragelonne, joka oli kihloissa…?"

"Oi, hyvä Jumala, niin! Bragelonne, joka oli kihloissa…"

"Mutta hänhän oli Lontoossa!"

"Kyllä, mutta voin vakuuttaa, sire, että hän ei enää ole siellä."

"Vaan Pariisissa?"

"Minimesissä, odotellen minua, kuten minulla oli kunnia teidän majesteetillenne sanoa."

"Ja tietää kaikki?"

"Ja vielä paljon muutakin! Ehkä kuningas tahtoo nähdä tämän kirjeen, jonka hän on minulle toimittanut…"

Ja de Saint-Aignan veti taskustaan lukijoillemme tutun lappusen.

"Kun teidän majesteettinne on lukenut nuo rivit, saan kunnian selittää, miten paperi tuli käsiini."

Kuningas luki kirjeen kiihtyneenä.

"Niin?" kysyi hän sitten heti.

"No, teidän majesteettinne tuntee erään taiteellisesti taotun lukon, jolla suljetaan eräs mustapuinen ovi, ja tietää, että se ovi eroittaa erään huoneen eräästä sinivalkoisesta pyhätöstä."

"Tietysti, se on Louisen kammio."

"Niin, sire. No, sen lukon reiästä minä tämän kirjeen löysin. Kuka sen on sinne pannut? Herra de Bragelonne vai paholainenko? Mutta kun kirje tuoksuu ambralta eikä tulikiveltä, päätän lähettäjäksi varakreivin."

Ludvig painoi päänsä alas ja näytti vaipuneen surullisiin mietteisiin. Ehkä hänen sydämessään tällä hetkellä tuntui jotakin katumuksen tapaista.

"Oi", virkkoi hän, "se salaisuus on tullut ilmi!"

"Sire, teen kyllä parhaani, jotta salaisuus kuolee siihen rintaan, joka sen kätkee", sanoi de Saint-Aignan aivan espanjalaislaatuisen urheasti. Ja hän liikahti ovea kohti, mutta kuningas viittasi hänet pysähtymään.

"Mihin nyt?" kysyi Ludvig.

"No, sinne, missä minua odotetaan, sire."

"Mitä varten?"

"Taistelemaan tietenkin."

"Taistelemaan?" huudahti kuningas. "Hetkinen, jos suvaitset, kreivi!"

De Saint-Aignan ravisti päätänsä kuin uppiniskainen lapsi, jota tahdotaan estää hyppäämästä kaivoon tai leikkimästä veitsellä.

"Mutta kuitenkin, sire…" virkahti hän.

"Ensiksikään", sanoi kuningas, "en ole selvillä asiasta."

"Oh, mitä siihen tulee, suvaitkoon teidän majesteettinne kysellä", vastasi de Saint-Aignan, "niin kyllä selitän."

"Kuka on sinulle sanonut, että herra de Bragelonne on tunkeutunut mainittuun huoneeseen?"

"Tämä kirjelappu, jonka löysin avaimenreiästä, kuten minulla oli kunnia teidän majesteetillenne ilmoittaa."

"Kuka on sinulle sanonut, että hän itse on sen sinne pannut?"

"Kuka muu olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen tekoon?"

"Olet oikeassa. Millä tavoin hän oli tunkeutunut asuntoosi?"

"Se on peräti pulmallinen juttu, kaikki ovet kun olivat suljetut ja avaimet lakeijani Basquen taskussa."

"No, sitten on lakeijasi lahjottu."

"Mahdotonta, sire."

"Miksi mahdotonta?"

"Siksi, että jos hänet olisi lahjottu, ei poikarukkaa olisi saatettu turmioon selvästi ilmaisemalla hänen toimineen kätyrinä. Sillä häntä olisi voitu myöhemminkin tarvita."

"Oikein. Nyt olisi vain yksi otaksuma jäljellä."

"Saa nähdä, sire, onko se otaksuma sama, joka on juolahtanut minun mieleeni?"

"Ajattelin, että hän on tullut portaista."

"Kah, sire, se tuntuu minusta enemmän kuin luultavalta."

"Sittenkin on välttämätöntä, että joku on myynyt laskuoven salaisuuden."

"Myynyt tai luovuttanut."

"Miksi se eroitus?"

"Siksi, sire, että jotkut henkilöt, ollen kavaltajan palkkion yläpuolella, antavat eivätkä myy."

"Mitä tarkoitat?"

"Oi, sire, teidän majesteettinne on kyllin terävä asian arvaamiseen, säästääksenne minut hankalasta paljastuksesta."

"Olet oikeassa – Madame!"

"Ah!" äännähti de Saint-Aignan.

"Madame, joka on käynyt levottomaksi muutostasi."

"Madame, jolla on hovineitojensa huoneiden avaimet ja joka on kyllin voimakas ilmaisemaan, mitä ei kukaan muu paitsi teidän majesteettinne ja hän voisi kertoa."

"Ja sinä uskot kälyni liittyneen Bragelonneen?"

"Hm, hm, sire…"

"Menneen niin pitkälle, että on ilmaissut hänelle kaikki nuo yksityiskohdat?"

"Kenties pitemmällekin."

"Pitemmällekin!.. Puhu."

"Kenties hän on saattanutkin varakreiviä."

"Minne? Alas huoneisiisiko?"

"Pidättekö asiaa mahdottomana, sire?"

"Ooh!"

"Kuulkaa. Kuningas tietää, rakastaako Madame hajuvesiä?"

"Kyllä hän pitää niistä, sen tavan on hän oppinut äidiltäni."

"Varsinkin rautayrtin tuoksusta?"

"Mieluimmin."

"No niin, asuntoni tuoksuu rautayrtiltä."

Kuningas jäi miettiväiseksi.

"Mutta", virkahti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "miksi Madame liittoutuisi Bragelonnen kanssa minua vastaan?"

Nämä sanat lausuessaan, joihin de Saint-Aignan olisi helposti voinut vastata sanoilla: "naisen mustasukkaisuutta", kuningas tunnusteli ystävänsä sydämen sisintä, nähdäkseen oliko tämä päässyt selville hänen kuherteluistaan kälynsä kanssa. Mutta de Saint-Aignan ei ollut mikään keskinkertainen hovimies. Hän ei kevytmielisesti puuttunut perhesalaisuuksiin, hän oli kyllin paljon seurustellut runotarten kanssa, muistaakseen Ovidius Naso-paran,²¹ jonka silmät saivat vuodattaa kovin paljon kyyneliä rikoksensa sovittamiseksi, kun olivat nähneet jotakin meille tietymätöntä Augustuksen hovissa. Hän siis taitavasti sivuutti Madamen salaisuuden. Mutta osoitettuaan teräväpäisyyttä todistelemalla, että Madame oli tullut Bragelonnen kera hänen asuntoonsa, hän viehättyi toki sikäli myötäämään itserakkaudelle, että yritti esittää edes muunlaisen uskottavan selityksen.

"Miksikö?" toisti de Saint-Aignan. "Unohtaako teidän majesteettinne siis, että kreivi de Guiche on Bragelonnen varakreivin likeinen ystävä?"

"En käsitä, mitä yhteyttä sillä olisi tämän kanssa", vastasi kuningas.

"Ah, anteeksi, sire!" virkkoi de Saint-Aignan. "Minä vain luulin, että herra de Guiche oli Madamenkin hyvä ystävä."

"Olet oikeassa", myönsi kuningas; "ei ole tarvis etsiä enempää, isku on tullut siltä taholta."

"Ja eikö kuningas ole sitä mieltä, että se isku on torjuttava toisella?"

"Kyllä, mutta ei sellaisella kuin Vincennesin metsässä jaellaan", arveli kuningas.

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi de Saint-Aignan, "että minä olen aatelismies ja että olen saanut haasteen."

"Tämä asia ei koske sinua."

"Mutta minua Minimesissä jo toista tuntia odotetaan, sire, – minua, joka esiinnyn syyllisenä ja joudun häväistyksi, ellen noudata kutsua."

"Aatelismiehen ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus kuninkaalleen."

"Sire…"

"Minä käsken sinun jäädä!"

"Sire…"

"Tottele."

"Niinkuin teidän majesteettinne tahtoo, sire."

"Sitäpaitsi kaipaan selvyyttä tähän asiaan; tahdon tietää, kuinka on uskallettu tehdä minusta niin rohkeata pilaa, että on tunkeuduttu rakkauteni suloisimpaan pyhättöön. Niitä, jotka ovat sen tehneet, de Saint-Aignan, ei ole sinun asiasi rangaista, sillä he eivät ole koskeneet sinun kunniaasi, vaan minun."

"Rukoilen, että teidän majesteettinne ei antaisi vihanne langeta herra de Bragelonneen, joka ehkäkin on menetellyt varomattomasti, mutta ei kunnottomasti."

"Riittää! Minä osaan eroittaa oikean väärästä vihani ylimmilläänkin ollessa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan tästä Madamelle!"

"Mutta miten menetellä herra de Bragelonnen suhteen, sire? Hän alkaa tietenkin etsiä minua, ja…"

"Minä puhun tai lähetän sanoman hänelle ennen iltaa."

"Vielä kerran, sire, rukoilen teitä, olkaa suopea."

"Olen kyllin kauan ollut suopea, kreivi", sanoi Ludvig XIV rypistäen kulmiaan. "On aika osoittaa eräille henkilöille, että minä olen isäntä talossani."

Tuskin oli kuningas lausunut nämä sanat, jotka ilmaisivat uuden närkästyksen vain yhtyvän aikaisemman muistoon, kun kamarijunkkari näyttäytyi kynnyksellä.

"Mitä nyt?" kysyi kuningas; "miksi tullaan kutsumatta?"

"Sire", vastasi upseeri, "teidän majesteettinne on kertakaikkiaan antanut minulle määräyksen päästää kreivi de la Fère esille joka kerta kun hänellä on teidän majesteetillenne asiaa."

"Siis?"

"Herra kreivi de la Fère odottaa puheillepääsyä."

Kuningas ja de Saint-Aignan vaihtoivat nämä sanat kuullessaan katseen, joka sisälsi enemmän levottomuutta kuin kummastusta. Ludvig epäröitsi hetkisen. Mutta tehden melkein heti päätöksensä hän sanoi:

"Mene, de Saint-Aignan, mene Louisen luo ilmoittamaan hänelle, mitä meitä vastaan hankitaan. Muista sanoa hänelle, että Madame jälleen aloittaa vainoamisensa ja että hän on pannut liikkeelle henkilöitä, jotka olisivat menetelleet viisaammin pysyessään syrjässä."

"Sire…"

"Jos Louise säikähtyy", jatkoi kuningas, "rauhoita häntä. Sano hänelle, että kuninkaan rakkaus on lävistämätön kilpi. Jos hän, kuten aavistelen, jo tietää kaikki tai on jo puolestaan saanut kärsiä jonkun hyökkäyksen, vakuuta hänelle", lisäsi Ludvig vihasta ja kuumeesta väristen, "vakuuta hänelle että tällä kertaa en tyydy häntä puolustamaan, vaan kostan hänen tähtensä, ja niin ankarasti, että tästälähtein ei kukaan enää uskalla silmiänsäkään kohottaa häneen!"

"Onko siinä kaikki, sire?"

"Kaikki. Mene nopeasti ja pysy uskollisena, sinä, joka elät tämän helvetin keskellä ilman minua houkuttelevan paratiisin toivoa."

De Saint-Aignan vannoi mitä kiihkeimmin uskollisuuttaan. Tarttuen kuninkaan käteen ja suudellen sitä hän lähti säteilevänä huoneesta.

21. Maanpaossa kuollut roomalainen runoilija. Suom.