Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Tämä hankala sattuma saattoi kääntyä onnelliseen loppuun, jos de Guiche jäi kykenemättömäksi liikkumaan, kunnes de Wardes ehti panostaa kolmannen laukauksensa, jolloin vastustaja olisi hänen armoillaan. Mutta de Guiche pääsikin tuota pikaa jalkeille, ja hänellä oli molemmat pistoolit panostettuina.

De Guiche käsitti aseman, oli oltava de Wardesia rivakampi. Hän juoksi kohti, ehtiäkseen taatulle tähtäysviivalle ennen kuin toinen saisi pistoolinsa kuntoon.

De Wardes näki hänen lähestyvän kuin myrskytuulena. Luoti oli tiukkaan mahtuva ja pyrki juuttumaan kiinni latasimen tielle. Hätäinen panostus saattoi haaskata hukkaan viimeisen laukauksen. Huolellinen panostus merkitsi ajanhukkaa ja hengen menettämistä sillä tavoin.

Hän hypähdytti ratsunsa sivulle. De Guiche kiepahti kannoillaan ja laukaisi juuri kun hevonen laskeusi neljälle jalalle. Luoti vei de Wardesilta hatun.

Toinen oivalsi saaneensa hetkisen aikaa ja panosti pistoolinsa vireästi. Nähdessään vastustajansa pysyvän satulassa de Guiche heitti hyödyttömäksi käyneen pistoolinsa pois ja kohotti toisen, jälleen hyökäten kohti. Mutta jo kolmannella askeleella de Wardes äkillisesti tähdäten ampui. Kuului kiukkuinen ärjähdys; kreivin käsivarsi koukistui ja putosi alas, hellittäen pistoolin. Mutta de Wardes näki kreivin heti kumartuvan, tempaavan aseensa vasempaan käteen ja rynnistävän uudestaan.

Se oli ratkaiseva hetki.

"Olen hukassa", jupisi de Wardes; "hän ei ole kuolettavasti haavoittunut."

Mutta juuri kun de Guichen pistooli oli noussut tähtäykseen, kreivi lyyhistyi yhtäkkiä kasaan. Hän oihkaisi tuskaisesi ja kierähti de Wardesin ratsun jalkoihin.

"Kas sitä!" mutisi voittaja, nykäisi ohjaksista ja iski molemmat kannukset hevosen kupeisiin. Elukka loikkasi elottoman ruumiin yli ja kiidätti ratsastajansa nopeasti linnaan.

Sinne saavuttuaan de Wardes neljännestunnin ajan aprikoitsi äskeistä. Malttamattomasti rientäessään pois taistelupaikalta hän ei ollut varmistautunut siitä, oliko de Guiche todella kuollut. De Wardesin kiihtynyt mieli kohdistui nyt kaksinaiseen pulmaan. De Guiche oli joko saanut surmansa tai ainoastaan haavoittunut. Jos hän oli hengetön, niin oliko hänen ruumiinsa siten jätettävä susien raadeltavaksi? Se oli tarpeetonta julmuutta, koska vainaja ei voinut mitään puhua. Mutta jos hän oli vain haavoittunutkin, sopiko hänen olla toimittamatta apua, kun häntä muussa tapauksessa pidettäisiin villinä, jolla ei ollut mitään parempia tunteita – sillä itse kaksintaistelu tuskin oli salattavissa?

Tämä näkökohta oli määräävä. De Wardes tiedusti Manicampia ja kuuli tämän menneen levolle sitten kun oli turhaan kysellyt de Guichea yhtyäkseen hänen seuraansa. De Wardes läksi herättämään nukkujaa ja kertoi hänelle tapauksen. Manicamp kuunteli sanattomana, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat yhä lisääntyvää tarmokkuutta, jota niiden ei olisi luullut kykenevän kuvastamaan. Ja toisen lopetettua hän virkahti vain yhden sanan:

"Lähtekäämme!"

Matkalla Manicamp tuntui hyvin miettiväiseltä, ja hänen katsantonsa synkistyi sitä mukaa kuin de Wardes lähemmin selitteli kohtausta.

"Luulette siis, että hän on kuollut?" hän viimein virkkoi.

"Voi, valitettavasti!"

"Ja te taistelitte sillä tavoin ihan ilman todistajia?"

"Hän tahtoi niin."

"Se on kummallista!"

"Kuinka niin kummallista?"

"Se ei ole lainkaan de Guichen luonteen mukaista."

"Ettehän kai epäile sanaani?"

"Hm, hm!"

"Te olette epäuskoinen?"

"Hiukan… Mutta huomautan jo ennakolta, että käyn vielä epäuskoisemmaksi, jos näen poikaparan hengettömänä."

"Herra Manicamp!"

"Herra de Wardes!"

"Te tunnutte loukkaavan minua!"

"Miten vain tahdotte kantani käsittää. Mitä voinkaan? En ole koskaan sietänyt herrasmiehiä, jotka tulevat ilmoittamaan: 'Olen surmannut herra sen ja sen eräässä sopessa; se on ikävä onnettomuus, mutta tapahtui rehellisessä taistelussa.' On kutakuinkin pimeä yö sellaiseen taisteluun, herra de Wardes!"

"Hiljaa, nyt olemme perillä."

Pikku aukio alkoikin jo näkyä; keskemmällä häämöitti hevosen jäykistyvä raato. Ratsusta oikealle virui kreiviparka tummalla nurmella verissään, kasvot maata vasten. Hän oli jäänyt paikalleen eikä näyttänyt liikahtaneenkaan.

Manicamp heittäysi polvilleen, kohotti ystävänsä ruumista ja havaitsi sen kylmäksi ja hurmeiseksi. Hän laski taakkansa alas ja ojentausi pitkäkseen koettelemaan viereltä, kunnes löysi de Guichen pistoolin.

"Morbleu!" äännähti hän nousten vaaleana kuin haamu, pistooli kädessään; "morbleu, te ette erehtynyt, hän on kuollut!"

"Kuollut?" toisti de Wardes.

"Niin, – ja hänen pistoolinsa on panostettu", lisäsi Manicamp sormellaan koettaen sankkia.

"Mutta sanoinhan teille, että minä laukaisin juuri kun hän hyökkäsi kohti ja tähtäsi minuun."

"Oletteko ihan varma siitä, että teillä oli kaksintaistelu hänen kanssaan, herra de Wardes? Minun täytyy tunnustaa pahoin pelkääväni, että te vain teitte murhan. Hoo, siivolla nyt, – te olette ampunut pistoolinne tyhjäksi, mutta hänen pistoolissaan on luoti! Te olette surmannut hänen hevosensakin, ja de Guiche, Ranskan parhaita ampujia, ei ole satuttanut teihin eikä teidän ratsuunne! Kuulkaapas nyt, herra de Wardes, teille oli onnetonta, että toitte minut tänne: kaikki tuo veri on nousut päähäni, olen hieman päihdyksissä, ja kautta kunniani luulenkin, että näin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa lasketan luodin otsaanne! Herra de Wardes, uskokaa sielunne Jumalan haltuun!"

"Ettehän toki ajattele sellaista, herra de Manicamp?"

"Ajattelenpa juuri lujasti."

"Te murhaisitte minut?"

"Ilman tunnonvaivoja, ainakaan tällähaavaa."

"Oletteko aatelismies?"

"On tullut olluksi paashina, joten kokeet on kyllä kaikki suoritettu."

"Antakaa minun siis puolustautua."

"Kyllä kai, tehdäksenne minulle saman kuin Guiche-poloiselle!"

Ja kohottaen pistoolin Manicamp suuntasi sen de Wardesin rintaa kohti, käsivarsi ojennettuna ja silmäkulmat päättäväisesti rypistyneinä.

De Wardes ei yrittänyt edes paeta, hän seisoi kuin salaman iskemänä. Kamalan hetkisen hiljaisuudessa, joka de Wardesista tuntui vuosisadalta, kuului silloin huokaus.

"Hei", huudahti de Wardes, "hän elää, hän elää! Auttakaa, herra de Guiche, minut tahdotaan murhata!"

Manicamp kavahti taaksepäin, ja molempien aatelismiesten kannattelemana kreivi vaivalloisesti kohousi toisen käsivartensa varaan. Manicamp viskasi pistoolin sivulle ja huudahti ilosta. De Wardes pyyhki kylmän hien kostuttamaa otsaansa.

"Olipa jo aika!" mutisi hän.

"Miten on laitasi?" kysyi Manicamp de Guichelta; "millä tavoin olet haavoittunut?"

De Guiche osoitti musertunutta käsivarttaan ja veristä rintaansa.

"Kreivi!" huudahti de Wardes; "minun syytettiin murhanneen teidät. Puhukaa, pyydän, vahvistakaa, että meillä oli kunniallinen kaksintaistelu!"

"Se on totta", vastasi haavoittunut, "herra de Wardes taisteli rehellisesti, ja ken hyvänsä väittää muuta, hän saa minusta vihamiehen."

"No, monsieur", sanoi Manicamp, "auttakaa minua nyt ensin kantamaan ystäväparkaani, ja jälkeenpäin annan teille mitä hyvitystä vain haluatte, – tai jos olette kovin kiireissänne, niin tehkäämme paremminkin: laittakaamme kreiviin nenäliinoistamme siteet ja käyttäkäämme ne kaksi luotia, jotka vielä ovat jäljellä."

"Ei kiitos", kieltäysi de Wardes. "Kahdesti olen tunnin kuluessa katsellut kuolemaa hyvin läheltä: se on ruma nähdä, ja mieluummin otan vastaan anteeksipyyntönne."

Manicamp naurahti, ja kivuistaan huolimatta kreivikin hymyili.

Toiset tahtoivat kantaa häntä, mutta hän vakuutti jaksavansa kävellä itse. Luoti oli murskannut nimettömän ja pikkusormen sitten luiskahtaen sivulle kylkiluusta, rintaan tunkeutumatta. Hänet oli siis tainnuttanut enemmän kipu kuin vamman vaarallisuus. Seuralaiset tukivat häntä kumpaisestakin kainalosta ja toivat hänet siten kaupunkiin sen lääkärin luo, joka oli hoitanut kuolinvuoteella fransiskaanimunkkia, Aramiksen edeltäjää.

153.
Kuninkaan illallinen

Kuningas oli tällävälin istuutunut pöytään, ja hänen sinä päivänä vähälukuiset kutsuvieraansa olivat asettuneet paikoilleen molemmin puolin, saatuaan tavanmukaisen viittauksen istuutua.

Vaikkakaan hovisääntö ei siihen aikaan vielä ollut niin yksityiskohtaisesti vakiinnutettu kuin myöhemmällä, oli Ranskan hovista jo kuitenkin poissa se vanhanaikainen hyväntuulisuus ja patriarkallinen sydämellisyys, joka siellä vallitsi vielä Henrik IV: n päivinä; sen oli Ludvig XIII: n epäluulo vähitellen häivyttänyt, toimittaakseen sijalle suurellista prameilua, kun hän turhaan tavoitteli majesteettista juhlallisuutta ympäristökseen.

Kuningas aterioitsi siis nykyään erikseen pienen pöydän ääressä, joka neuvoskunnan puheenjohtajan pulpetin tavoin kohosi yli muiden pöytien; sitä sanottiin pieneksi pöydäksi, mutta meidän täytyy lisätä, että se kuitenkin oli viereisiä pöytiä isompi. Tälle pöydälle koottiin sitäpaitsi runsain valikoima ruokalajeja, – kalaa, metsänriistaa, kotieläinten lihaa, hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä tavattoman monessa muodossa valmistettuina. Kuningas oli nuori ja voimakas, ahkera metsästäjä ja innostunut kaikkinaisiin ruumiinharjoituksiin; kaikkien bourbonien perintönä hänellä lisäksi oli vilkas verenkierto, joka edistää ruuansulatusta ja antaa nopeasti uudistuvaa ruokahalua. Hän oli peloittavan nirso, kärkäs morkkaamaan kokkejansa; mutta hänen antaessaan heille tunnustuksensa hänen kiitollisuutensa ilmeni ylenpalttisena.

Kuningas aloitti ateriansa aina useilla liemikeitoilla, joko hämmennettyinä yhteen tai erikseen tarjottuina; nämä hän yhdisti tai oikeastaan eroitti lasillisella vanhaa viiniä kunkin lajin välillä. Hän söi nopeasti ja ahnaanlaisesti.

Portos oli kunnioittavasti odottanut kyynärpään töyttäystä d'Artagnanilta oman vuoronsa merkiksi, mutta nähdessään kuninkaan rivakasti ryhtyvän eri ruokalajeihin hän kääntyi muskettisoturiin ja sanoi puoliääneen:

"Sopinee jo käydä käsiksi, kun hänen majesteettinsa antaa noin hyvää esimerkkiä? Katsohan vain!"

"Kuningas syö ja keskustelee samalla kertaa", vastasi d'Artagnan; "pidä varasi, että jos hän sattuu puhuttelemaan sinua, sinulla ei silloin ole suu täyteen ahdettuna, sillä se olisi säädytöntä."

"Parasta sitten olisikin, ettei maistaisi mitään", arveli Portos. "Myönnän kuitenkin, että minun on nälkä, ja tämä kaikki tuoksuu ärsyttävästi, koetellen sekä hajuhermoja että ruokahalua."

"Älä ajattelekaan olla syömättä", sanoi d'Artagnan; "siten pahastuttaisit hänen majesteettiaan. Kuninkaalla on tapana sanoa, että ken syö vankasti, hän tekee paljon työtäkin, ja hän ei pidä siitä, että hänen pöydässään vain makustellaan."

"Mutta jos kerran pitää syödä, niin miten voi välttää, ettei suu ole täynnä?" Portos huolestui.

"On kyettävä nielaisemaan kaikki kerrallaan alas, kun kuningas suvaitsee puhutella", neuvoi muskettikapteeni.

"Hyvä!"

Ja Portos kävi työhön kohteliaan innokkaasti. Kuningas kohotti tuon tuostakin katseensa lautasestaan, ja asiantuntijana hän pani merkille tämän pöytävieraansa oivalliset taipumukset.

"Herra du Vallon!" sanoi hän.

Portos oli juuri tekemisissä jänispaistin kanssa, josta hän oli pistänyt selkäpalan puolikkaan suuhunsa. Kuullessaan nimeänsä mainittavan hän hätkähti, teki hurjan ponnistuksen kurkkulihaksillaan ja pakotti viipaleen kokonaisena painumaan alas.

"Sire" vastasi hän tukahtuneella, mutta silti juuri kuuluvalla äänellä.

"Tarjottakoon herra du Vallonille tätä karitsanselkää", sanoi kuningas.

"Pidättekö nuoresta lampaasta, herra du Vallon?"

"Minä pidän kaikesta, sire", vastasi Portos.

D'Artagnan kuiskasi apuna:

"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne suvaitsee minulle tarjota."

"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne vain tarjoaa", kertasi Portos.

Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi.

"Mies syö vankasti, kun hän tekee paljon työtä", lausui hän hyvillään siitä, että hänen seurueessaan oli noin voimallinen syömäri.

Portos sai vadin viereensä ja siirsi kelpo kimpaleen lautaselleen.

"No, mitä pidätte siitä?" kysyi kuningas.

"Erinomaista", vastasi Portos tyynesti.

"Onko teidän seudullanne näin hienoa lampaanlihaa, herra du Vallon?" jatkoi kuningas.

"Sire", vastasi Portos, "minä luulen, että meillä päin kuten muuallakin kaikki paras ensinnäkin kuuluu kuninkaalle, mutta toisekseen, minä en syö lammasta samalla tavoin kuin teidän majesteettinne."

"Vai niin! Miten te sitten käytätte lampaanlihaa?"

"Tavallisesti annan laittaa karitsan kokonaisena."

"Koko karitsan kerrallaan?"

"Niin sire."

"Ja millä tavoin?"

"No, minulla on saksalainen kokki, sire; hän täyttää karitsan pienillä Strassburgin makkaroilla, Troyesin hanhenmaksoilla ja Pithiviersin leivoksilla. Ties miten hän sitten saakaan karitsasta luut otetuksi pois niinkuin lintujen suhteen menetellään, jättäen paikoilleen nahan, joka käristyy elukan ympäri makeaksi kuoreksi. Kun sitten leikkelee paistin kauneiksi viipaleiksi ikäänkuin jättiläismakkaran, niin siitä tihkuu punaista mehua, joka on sekä silmälle miellyttävää että kielelle herkullista."

Ja Portos ihan maiskautti suutansa.

Kuninkaan silmät suurenivat mielihyvästä, ja ottaessaan muhennettua fasaania, jota hänelle tarjottiin, virkkoi hän:

"Sellaista haluaisin minäkin maistaa, herra du Vallon. Kuinka? Karitsa kokonaisena?"

"Niin, ihan kokonaisena, sire."

"Tarjotkaa toki fasaania herra du Vallonille: huomaan hänen osaavan arvostella ruokia." Määräys täytettiin. Lampaaseen palaten jatkoi kuningas: "Mutta eikö siitä tule liian rasvaista?"

"Ei, sire, rasva sulaa ja nousee mehun pinnalle; siitä leikkelijäni kuorii sen pois hopeakutrilla, jonka olen teettänyt vain sitä varten."

"Ja te asutte…?" kysyi kuningas.

"Pierrefondsissa, sire."

"Pierrefondsissa? Missä se on? Belle-Islenkö tienoilla?"

"Ei, sire, Pierrefonds on Soissonnaisin maakunnassa."

"Minä vain luulin, että laidunnatte lampaitanne rannikon suolakentillä, kun sanoitte niitä niin herkullisiksi."

"Ei, sire, mutta kyllä minun niittyni ajavat saman asian."

Kuningas siirtyi väliruokiin, päästämättä silti näkyvistään Portosta, joka jatkoi hommaansa entistä halukkaammin.

"Teillä on mainio ruokahalu, herra du Vallon", virkkoi kuningas; "te olette mieluisa pöytäkumppani."

"Totisesti, sire, jos teidän majesteettinne jolloinkin suvaitsisi tulla Pierrefondsiin, niin kyllä me kahteen mieheen söisimme lampaan, sillä teidän majesteetiltannekaan ei puutu ruokahalua."

D'Artagnan antoi Portokselle nasevan potkaisun pöydän alla. Portos punastui.

"Ollessani teidän majesteettinne onnellisessa iässä", sanoi Portos parantaakseen, "minä palvelin muskettisoturina enkä mielestäni koskaan saanut syödä kyllikseni. Teidän majesteetillannekin on hyvä ruokahalu, kuten minulla oli kunnia sanoa, mutta te valikoitsette niin huolellisesti, että teitä ei voi sanoa suursyömäriksi."

Kuningas näytti ihastuvan vastakumppaninsa kohteliaisuudesta.

"Ettekö koettele tätä hyytelöä?" sanoi hän Portokselle.

"Sire, teidän majesteettinne kestitsee minua niin armollisesti, että minä rohkenen puhua suoraan."

"Kyllä, sanokaa, herra du Vallon, sanokaa vain mielipiteenne."

"No niin, sire, makeiden ruokien alalla minä pidän ainoastaan piirakantapaisista, ja niidenkin tulee olla tukevia; kaikenkaltainen vaahto paisuttaa vatsaa ja ottaa tilaa, joka minusta on turhaa siksi tyhjille aineksille."

"Hei, hyvät herrat", virkkoi kuningas osoittaen Portosta, "tässä näette esikuvallisen aterioitsijan. Sillä tavoin meidän esi-isämme söivät, jotka osasivat hoidella ruumistaan hyvin", lisäsi hänen majesteettinsa, "kun me sitävastoin vain nokimme."

Niin sanoessaan hän otti eteensä annoksen kinkulla silavoitua kalkkunanrintaa. Portos puolestaan saalisti kulhollisen peltopyytä ja rantakanaa.

Juomanlaskija täytti vireästi hänen majesteettinsa lasin.

"Kaatakaa herra du Vallonille minun viiniäni", sanoi kuningas.

Tämä oli suurimpia kunnianosoituksia kuninkaallisessa ruokapöydässä.

D'Artagnan puristi ystävänsä polvea ja kuiskasi:

"Jos vain jaksat syödä puoletkin tuosta villikarjun päästä, jonka näen tuolla, niin ennustan, että vuoden kuluttua olet herttua ja pääri."

"Ryhdyn siihen kohtsiltään", vastasi Portos levollisesti.

Karjunpään vuoro tulikin pian, sillä kuningasta huvitti koetella hauskan pöytäkumppaninsa voimia; hän ei lähettänyt Portokselle mitään ruokaa ennen kuin oli itse sitä maistanut, Joten hän otti sirpaleen karjuakin. Portos kunnostautui erinomaisesti; sen sijaan, että olisi syönyt puolet, kuten d'Artagnan oli häntä kehoittanut, hän jätti muille vain neljänneksen.

"Ei voi muuta ajatella", sanoi kuningas puoliääneen, "kuin että aatelismies, joka lopettaa kaikki päivänsä noin vankalla aterialla ja hyvällä ruokahalulla, on ehdottomasti valtakuntani parhaita alamaisia."

"Kuuletko?" kuiskasi d'Artagnan ystävänsä korvaan.

"Kyllä, lienen tosiaan päässyt hiukan suosioon", vastasi Portos keinuttaen tuoliaan.

"Niin, sinulla on tuulta purjeissa. On, on ihmeellisesti!"

Siten kuningas ja Portos yhä pitkittivät syöntiänsä muun seurueen suureksi huviksi; jotkut olivat koettaneet kilpailla heidän kanssaan, mutta väsyneet kesken.

Kuningas alkoi punehtua; tämä veren virtaaminen kasvoihin oli merkkinä siitä, että hän oli saamassa kyllikseen. Viini ei silloin vaikuttanut kuninkaaseen elähyttävästi, kuten maistelijoihin yleensä, vaan teki hänet synkäksi ja vaiteliaaksi. Portos päinvastoin kävi iloiseksi ja puheliaaksi. D'Artagnanin jalan täytyi useaan kertaan huomauttaa hänelle siitä seikasta.

Kun jälkiruoka tuotiin sisään, ei kuningas enää ajatellut Portosta; hän tuijotteli pääovelle, ja hänen kuultiin tuon tuostakin kysyvän, mikä saattoikaan viivyttää herra de Saint-Aignania.

Vihdoin, kun hänen majesteettinsa juuri syvään huoaten lopetti keitettyä luumuannosta, ilmestyi kreivi saliin. Kuninkaan silmät, jotka olivat vähitellen himmentyneet, kirkastuivat heti. Kreivi astui kuninkaan pöytää kohti, ja hänen lähestyessään Ludvig XIV nousi pöydästä.

Kaikki tekivät samoin, – Portos hädin ehti ahmaista mantelikakun, jonka siirappisisus olisi kytkenyt krokotiilin leukapielet yhteen. Illallinen oli päättynyt.

154.
Illallisen jälkeen

Kuningas tarttui Saint-Aignanin käsivarteen ja poistui hänen kanssaan viereiseen huoneeseen.

"Kauanhan viivyitkin, kreivi!" sanoi kuningas.

"Tahdoin tuoda mukanani vastauksen, sire", vastasi de Saint-Aignan.

"Hän tarvitsi siis pitkän ajan vastatakseen kirjeeseeni!"

"Sire, teidän majesteettinne suvaitsi kirjoittaa runomitalla, ja neiti de la Vallière tahtoi maksaa kuninkaalle samalla mitalla."

"Säkeitä, Saint-Aignan!" huudahti kuningas. "Anna tänne, anna tänne!"

Ludvig mursi sinetin pienestä kirjeestä, joka todella sisälsi runon; ne säkeet on historia säilyttänyt, ja ne osoittavat enemmän tahtoa kuin kykyä. Sellaisinaankin ne hurmasivat kuningasta, joka äänekkäästi ilmaisi riemastustaan; mutta samassa yleinen hiljaisuus varoitti Ludvigia, joka muutenkin pyrki huolellisesti noudattamaan sopivaisuutta, että hänen ilonsa saattoi antaa aihetta huomautuksiin.

Hän kääntyi takaisin ja pisti kirjelipun taskuunsa; yhdellä harppauksella hän oli pitosalin kynnyksellä, jonka eteen vieraat olivat kokoontuneet.

"Herra du Vallon", sanoi hän, "olen suureksi mielihyväkseni nähnyt teidät luonani, ja mieluista on minulle tavata teitä vastakin."

Portos kumarsi kuin Rhodoksen kolossi ja vetäysi takaperin pois salista.

"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningas, "te jäätte odotushuoneeseen palvelusvuorolle; olen teille kiitollinen siitä, että toimititte minulle tilaisuuden tutustua herra du Valloniin… Hyvät herrat, palaan huomenna Pariisiin Espanjan ja Hollannin lähettiläiden hyvästelyä varten. Näkemiin."

Sali tyhjentyi heti.

Kuningas tarttui de Saint-Aignanin käsivarteen ja pani hänetkin lukemaan la Vallièren sepitelmän.

"No, miltä se tuntuu sinusta?" kysyi hän.

"Tenhoavalta, sire!"

"Niin minustakin, ja jos nämä säkeet tulisivat tunnetuiksi…"

"Ne herättäisivät runoilijain kateutta. Mutta heidän näkyviinsähän ne eivät joudu."

"Ja sinä näit hänen lukevan minun sepitykseni?"

"Voi, sire, hän ihan ahmi silmillään rivejänne."

"Pelkään niiden kyllä olleen heikkoja."

"Sitä ei neiti de la Vallière niistä ajatellut."

"Luuletko säkeitteni siis miellyttäneen häntä?"

"Aivan varmasti, sire."

"Minun pitäisi siis nyt jälleen vastata."

"Oh, sire… näin hetikö… illallisen jälkeen? Teidän majesteettinne rasittuisi."

"Saatat olla oikeassa; on vahingollista työskennellä kylläisenä."

"Olletikin runoilla, – ja kreivittärenkin piirissä ollaan nyt kuohuksissa."

"Mitenkä niin kuohuksissa?"

"Kah, sire, kaikki naiset ovat hädissään de Guiche-parkaa kohdanneesta onnettomuudesta."

"Hyvä Jumala, onko kreiville tapaturma sattunut?"

"On, sire, hän on menettänyt toisen kätensä, saanut suuren haavan rintaansa ja makaa kuolemaisillaan."

"Voi toki! Keltä sitä kuulit?"

"Manicamp oli vastikään kantanut hänet erään Fontainebleaun lääkärin luo, ja huhu on levinnyt sieltä tänne."

"Kantanut? Guiche-parka! Mutta miten se on tapahtunut?"

"Niin, siinäpä kysymys, teidän majesteettinne."

"Sanotpa tuon kerrassaan kummallisella äänellä, Saint-Aignan. Selitä minulle yksityiskohtaisesti… Mitä hän sanoo?"

"Hän ei puhu mitään… sire, mutta toiset…"

"Kutka toiset?"

"Jotka olivat häntä kantamassa, sire."

"Ja keitä he olivat?"

"Minä en tiedä, sire; mutta herra de Manicamp tietää, ollen kreivin ystävä."

"Kuten kaikkikin ovat", huomautti kuningas.

"Eivät niinkään", tokaisi de Saint-Aignan, "te erehdytte, sire: ihan kaikki eivät ole herra Guichen ystäviä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tahtooko teidän majesteettinne, että selitän suoraan?"

"Tahdon tietysti."

"No, luulen kuulleeni kahden aatelismiehen riitaantumisesta, sire."

"Milloin?"

"Tänä iltana, teidän majesteettinne käydessä illallispöytään."

"Se ei merkitse mitään. Olen niin ankarin määräyksin kieltänyt kaksintaistelut, että kukaan ei rohjenne niitä rikkoa."

"Jumala minua varjelkoon puolustamasta ketään!" huudahti de Saint-Aignan. "Puhun vain teidän majesteettinne käskemänä."

"Sano siis, miten kreivi de Guiche haavoittui."

"No, villikarjun väijytyksessä sen sanotaan sattuneen, sire."

"Tänä iltana?"

"Niin, nyt äsken."

"Käsi menetettynä, haava rinnassa! Kuka hänen kanssaan oli metsästämässä?"

"En tiedä, sire… Mutta herra Manicampin täytyy olla kaikesta selvillä."

"Sinä salaat minulta jotakin, Saint-Aignan."

"En mitään, sire, en mitään."

"Selitä minulle siis tämä tapaturma. Johtuiko se ehkä musketin halkeamisesta?"

"Mahdollista kyllä. Mutta ei, sire, nyt muistankin, että de Guichen pistooli löytyi panostettuna hänen viereltään."

"Pistooli? Mutta eihän kai villikarjun pyyntiin varustauduta pistoolilla."

"Sire, kerrotaan myös, että de Guichen hevonen on saanut surmansa ja että raato on vielä metsässä aholla."

"Hevonen? De Guicheko lähtenyt villikarjun väijytykseen ratsain? En totisesti ymmärrä mitään puheestasi, Saint-Aignan. Missä onnettomuus on tapahtunut?"

"Rochin-metsikössä, keskiaukiolla, sire."

"Hyvä. Kutsuhan tänne herra d'Artagnan."

De Saint-Aignan totteli, ja muskettisoturi ilmestyi tuotapikaa.

"Herra d'Artagnan", määräsi kuningas, "te lähdette liikkeelle salaportaiden pikku veräjästä."

"Kyllä, sire."

"Nousette ratsaille."

"Kyllä, sire."

"Ja lähdette Rochin-metsikössä olevalle aholle. Tunnetteko paikan?"

"Sire, olen kahdesti ollut siellä kaksintaistelussa."

"Mitä!" huudahti kuningas hämmästyneenä vastauksesta.

"Siihen aikaan kun kardinaali de Richelieu oli säätänyt sellaisesta kuolemanrangaistuksen, sire", selitti d'Artagnan levollisesti.

"No, se on toista, monsieur. Menette siis sinne ja tutkitte paikan tarkoin. Siellä on mies haavoittunut, ja tapaatte kuolleen hevosen. Te lausutte minulle sitten käsityksenne tästä tapauksesta."

"Hyvä on, sire."

"On sanomattakin selvää, että tahdon kuulla oman mielipiteenne enkä sivullisten selityksiä."

"Tunnin kuluttua ilmoitan sen, sire."

"Kiellän teitä puhumasta kellekään mitään sillävälin."

"Paitsi lyhtyä pyytääkseni", huomautti d'Artagnan.

"Niin tietenkin", myönsi kuningas hymyillen tälle vapaapuheisuudelle, jota hän ei suvainnut muilla kuin muskettisoturien kapteenilla.

D'Artagnan poistui pikkuportaille.

"Kutsuttakoon nyt lääkärini", lisäsi Ludvig.

Tämä saapui hengästyksissään kymmenen minuutin kuluttua.

"Monsieur", käski kuningas, "te lähdette herra de Saint-Aignanin mukana, minne hän teidät vie, ja annatte minulle sitten lausuntonne sen potilaan tilasta, jonka tapaatte perillä."

Henkilääkäri totteli sanattomana niinkuin tähän aikaan jo alettiin noudattaa Ludvig XIV: n määräyksiä, ja läksi huoneesta de Saint-Aignanin edellä.

"Sinä, Saint-Aignan, lähetät luokseni Manicampin, ennen kuin lääkäri pääsee häntä puhuttelemaan."

De Saint-Aignan poistui vuorostaan.