Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

119.
Madame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla saa selvän puhutusta

Syntyi hetkeksi hiljaisuus, ikäänkuin kaikki yön salaperäiset äänet olisivat vaienneet Madamen kera kuuntelemaan tätä nuorten sydänten luottavaista haastelua lemmenasioista.

Oli Raoulin vuoro puhua. Hän nojasi mukavasti suuren tammen runkoon ja virkkoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:

"Voi, paras ystävä, se on suuri onnettomuus."

"Ah, niin kylläkin", huudahti toinen; "hyvin suuri!"

"Sinä et kuuntele minua, de Guiche, tai oikeastaan et käsitä. Onnettomuutena ei ole se, että rakastat, vaan että sinä et osaa salata rakkauttasi."

"Kuinka niin?" huudahti de Guiche.

"Niin, sinä et laisinkaan huomaa sitä seikkaa, että sinä et enää puhu vain ainoalle oikealle ystävällesi, miehelle, joka mieluummin antaisi surmata itsensä kuin pettäisi sinut, – et huomaa laisinkaan, sanon, että nykyisin et usko rakkauttasi ainoastaan parhaalle ystävällesi, vaan jokaiselle vastaantulijalle."

"Jokaiselle vastaantulijalle!" ähmistyi de Guiche. "Miten voitkaan väittää niin päättömiä, Bragelonne!"

"Minä puhun totta."

"Mahdotonta! Millä tavoin olisin tässä kohden tullut varomattomaksi?"

"Tahdon sanoa, veikkonen, että silmäsi, eleesi, huokauksesi puhuvat, vaikka hillitsetkin kielesi. Jokainen liiallinen intohimo saa ihmisen suunniltaan. Sellainen ihminen ei enää ole omassa vallassaan, hän on hulluutensa uhri, joka kertoilee tuskaansa puille, hevosille, ilmalle, kun ei ole älyllistä olentoa hänen ääntänsä kuulemassa. Mutta ota huomioon, ystävä poloinen, kuinka ani harvoin sattuu, ettei ketään olisi kuuntelemassa sanojamme, varsinkin milloin, kun niitä ei saisi kukaan kuulla."

De Guiche huokasi syvään.

"Niin", jatkoi Bragelonne, "minun täytyy surkutella sinua. Palattuasi tänne olet sata kertaa ja sadalla eri tavalla kertonut rakkaudestasi häneen, ja kuitenkin jo pelkkä paluu oli itsessään hirveä varomattomuus. Teen siitä siis sen johtopäätöksen, että ellet paremmin hallitse esiintymistäsi, tapahtuu piankin räjähdys. Kuka sinut silloin pelastaa? Sanohan, vastaa minulle. Ja kuka pelastaa edes hänetkään? Sillä vaikka hän onkin aivan syytön rakkauteesi, antaa kuitenkin sinun kuohuntasi hänen vihollistensa käsiin aseen."

"Voi, hyvä Jumala!" jupisi de Guiche, ja raskas huokaus seurasi näitä sanoja.

"Tuo ei ole mikään vastaus, de Guiche."

"Onpa kyllä."

"No, mitä siis vastaatkaan?"

"Minä vastaan, ystäväni, että sinä päivänä en ole kuolleempi kuin tänäänkään."

"Minä en käsitä."

"Niin, alituiset jännityksen vaiheet ovat kuluttaneet minut loppuun. Tänään en enää ole ajatteleva, toimiva olento, tänään en enää vastaa tyhjänpäiväisintäkään miestä. Juuri tänään, näetkös, ovatkin viimeiset voimani ehtyneet, viimeiset päätökseni rauenneet, ja minä luovun taistelusta. Kun on sotajalalla, niinkuin me yhdessä olemme olleet, ja lähtee yksinään kahakoimaan, niin kohtaa toisinaan viisi- tai kuusimiehisen partiojoukon ja yksinäänkin ryhtyy puolustautumaan. Sitten saapuu kuusi lisää, mieli kiihtyy ja sisu sitkistyy. Mutta jos ilmestyy vielä kuusi, kahdeksan, kymmenen samaan leikkiin, niin silloin kannustaa hevostaan, jos hevonen vielä on, tai myöskin antaa surmata itsensä välttääkseen pakoa. No, siinä minä nyt olen. Olen ensiksi taistellut itseäni, sitten Buckinghamia vastaan. Nyt on kuningas tullut. Minä en aio taistella kuningasta vastaan, ja kiirehdinpä lisäämään, että vaikka kuningas peräytyisikin, en aio taistella pelkkää tuon naisen luonnettakaan vastaan. Oh, minä en petä itseäni: antauduttuani tämän rakkauden palvelukseen minä saan siinä loppuni."

"Rakastamaasi ei suinkaan sovi moittia", vastasi Raoul; "syy on sinussa."

"Miksi niin?"

"No, tiesithän ennakolta, että prinsessa on hiukan huikentelevainen, uutuuksiin viehättyvä ja herkkä ylistyksille, vaikkapa niitä lausuisi sokea tai lapsi, ja sinä sytyit sellaiseen hehkuun, että palat karrelle! Katsele sitä naista, rakasta häntä, sillä kukapa häntä voi rakastamatta katsella, ellei sydän ole toisaalle kiintynyt. Mutta rakastaessasikin kunnioita ensiksi hänen puolisonsa asemaa, sitten häntä itseään, ja ajattelepa myöskin omaa turvallisuuttasi."

"Kiitos, Raoul."

"Mistä kiität?"

"Siitä, että nähdessäsi minun kärsivän hänen tähtensä lohdutat minua sanomalla hänestä kaiken hyvän, mitä ajattelet, ja ehkä enemmänkin kuin ajattelet."

"Hoo!" virkkoi Raoul; "sinä erehdyt, Guiche, – aina en sano, mitä ajattelen, ja silloin en sano mitään. Mutta puhuessani en osaa teeskennellä enkä pettää, ja kuuntelijani voi minua uskoa."

Sillävälin Madame koetti kaula ojolla, korvat herkkinä, silmät laajenneina tähystää pimeään, kiihkeästi tarkaten pienintäkin kahahdusta lehvistössä.

"Oh, minä tunnen hänet sitten paremmin kuin sinä!" huudahti de Guiche. "Hän ei ole huikentelevainen, vaan pintapuolinen, ei vain tavoittele uutuuksia, vaan on muistamaton ja uskoton; hän ei ole ainoastaan herkkä ylistyksille, vaan myöskin harkitsevan keimaileva ja julma. Luonnottoman keimaileva, niin, niin, minä tiedän sen! Usko minua, Bragelonne, minä kärsin kaikkia helvetin tuskia, ja vaikka olenkin urhea ja intohimoisesti mieltynyt vaaroihin, niin tässä on vaara, joka käy yli voimieni ja miehuullisuuteni. Mutta usko vain, Raoul, että minä toimitan itselleni voiton, joka maksaa hänelle paljon kyyneleitä."

Raoul katseli ystäväänsä, ja kun tämä liikutukseensa tukehtumaisillaan painoi päänsä taaksepäin tammen runkoa vasten, kysyi hän: "Voiton! Millaisen?"

"Millaisenko?"

"Niin, millaisen?"

"Jonakuna päivänä minä astun hänen luokseen, jonakuna päivänä minä sanon hänelle: 'Olin nuori, olin hullu rakkaudesta, mutta minulla oli kylliksi kunnioitusta langetakseni jalkojenne juureen, ja olisin virunut siinä otsa tomussa, ellei katseenne olisi kohottanut minua ja rohkaissut suutelemaan kättänne. Minä luulin ymmärtäväni silmäyksenne, minä nousin, ja sitten, vaikka minä en muuta tehnyt kuin jos mahdollista rakastin teitä entistä enemmän, te aivan huolettomasti löitte minut maahan sydämettömän, uskottoman, lemmettömän naisen oikusta vain! Te ette ansaitse, niin täysiverinen kuninkaallinen prinsessa kuin olettekin, te ette ansaitse kunniallisen miehen rakkautta, ja minä rankaisen itseäni kuolemalla syystä että olen teitä liiaksi rakastanut, ja kuolen teitä vihaten.'"

"Oo", huudahti Raoul säikähtyneenä nuoren miehen sanoissa kaikuvasta syvästä todellisuuden sävystä, "sanoinhan sinulle, de Guiche, että olet hullu!"

"Niin, niin", äännähti de Guiche, jatkaen ajatustaan, "koska meillä ei täällä enää ole sotia, niin lähden pois pohjoiseen, tarjoutuakseni keisarikunnan palvelukseen, ja kaitpa joku unkarilainen, kroaatti tai turkkilainen armahtaa minua luodillaan."

De Guichen juuri lopettaessa joku rahina sai hänet säpsähtämään ja samalla Raoulin kavahtamaan jaloilleen; mutta kreivi jäi puheeseensa ja mietelmiinsä vaipuneena istualleen, puristaen molemmilla käsillään päätänsä. Pensaat taipuivat sivulle, ja nuorten miesten eteen ilmestyi kalpea nainen, puku epäjärjestyksessä. Toisella kädellään hän siirsi oksia syrjään, jotta ne eivät löisi häntä kasvoihin, ja toisella kohotti hartioitaan peittävän viittansa pussikaulusta.

Noista kosteina leimuavista silmistä, majesteettisesta käynnistä, ylväästä liikkeestä ja vielä paljon enemmän oman sydämensä sykinnästä de Guiche tunsi Madamen ja huudahtaen siirsi kätensä ohimoilta silmilleen. Vapisten ja hämmentyneenä Raoul pyöritti hattua käsissään, sopertaen epämääräisiä kohteliaisuuksia.

"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa, "tahdotteko olla niin hyvä ja mennä katsomaan, ovatko neitini jossakin tuolla lehtokäytävillä tai Viisikulmiolla. Ja jääkää te, herra kreivi, tarjotaksenne minulle käsivartenne, sillä minä olen väsynyt."

Jos salama olisi iskenyt onnettoman nuoren miehen jalkojen juureen, olisi se häntä vähemmän tyrmistyttänyt kuin nämä kylmät ja ankarat sanat. Mutta, kuten hän juuri pääsi sanomasta, hän oli rohkealuontoinen mies ja oli vakaalla mielellä tehnyt päätöksensä. Kreivi siis nousi, ja nähdessään Bragelonnen epäröimisen antoi hän tälle silmäniskun, joka kuvasti alistuvaisuutta ja harrasta kiitollisuutta. Sensijaan että olisi heti vastannut Madamelle hän astahti varakreiviä kohti, ja ojentaen hänelle prinsessan pyytämän käden puristi huokaisten toverinsa uskollista kättä, ikäänkuin uhratakseen ystävyydelle sen elonkipinän, joka hänen sydämensä pohjalla vielä kyti.

Madame odotti, – tuo ylpeä ja maltiton nainen tosiaankin odotti, kunnes tämä mykkä puhelu oli päättynyt. Hänen kätensä, hänen kuninkaallinen kätensä, pysyi ojennettuna ilmassa, ja Raoulin lähdettyä se painui ilman suuttumusta, mutta ei ilman liikutusta kreivin käsivarrelle.

He olivat yksinään synkässä, äänettömässä metsässä, jossa ei enää kuulunut muuta kuin Raoulin askeleet nopeasti etääntymässä puiden varjostamilla poluilla. Heidän yläpuolellaan levitti metsä tiheätä ja tuoksuvaa lehväholviaan, jonka lomitse siellä täällä taivaan tähtöset tuikkivat.

Madame vei de Guichea hiljaa satasen askelta tässä epäluotettavassa metsässä, joka illan mittaan oli kuullut ja muille ilmaissut niin paljon asioita. Näin he saapuivat läheiselle aukiolle, mistä saattoi nähdä jonkun matkaa ympärilleen.

"Minä tuon teidät tänne", virkkoi hän aivan kuohuksissaan, "koska sieltä, missä olimme, kuuluu joka sana."

"Kuuluu joka sana, niinkö sanoitte, Madame?" toisti nuori mies koneellisesti.

"Niin."

"Ja se merkitsee?" mutisi de Guiche.

"Niin ollen minä kuulin kaikki teidän puheenne."

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Se minulta vielä puuttui!" änkytti de Guiche, ja hän painoi päänsä alas niinkuin uupunut uimari laskee päänsä aaltoon, joka hänet nielee.

"Te siis arvostelette minua siltä kannalta kuin sanoitte?" virkkoi Madame.

De Guiche kalpeni ja käänsi päänsä sivulle mitään vastaamatta. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Se on hyvä", jatkoi prinsessa mitä lempeimmällä äänellä; "minä pidän enemmän tuollaisesta haavoittavasta suorapuheisuudesta kuin petollisesta imartelusta. Olkoon menneeksi! Teidän mielestänne, herra de Guiche, olen siis keimaileva ja halpamainen."

"Halpamainen!" huudahti nuori mies. "Tekö halpamainen? Oi, sitä en suinkaan ole sanonut, en ole mitenkään voinut sanoa, että se mikä minulle on arvokkainta maailmassa olisi halpaa. Ei, ei, minä en sanonut niin."

"Nainen, joka näkee miehen menehtyvän sytyttämästään tulesta eikä sammuta sitä tulta, on minun mielestäni halpamainen nainen."

"Oh, mitäpä teitä liikuttaa, mitä olen sanonut?" vastasi kreivi. "Mitä olen minä, Herra nähköön, teihin verrattuna, ja miksi välitätte edes, onko minua olemassa vai eikö?"

"Herra de Guiche, te olette miehenä samaa kuin minä naisena, ja tuntien teidät niinkuin tunnen en suinkaan tahdo saattaa teitä kuolemaan. Minä muutan käytökseni ja luonteeni teitä kohtaan. En tahdo olla ainoastaan vilpitön, sillä sitä olen aina, vaan myöskin aivan avomielinen. Minä siis rukoilen teitä, herra kreivi, lakkaamaan minua rakastamasta ja kokonaan unohtamaan, että koskaan olen teitä puhutellut tai teihin katsahtanutkaan."

De Guiche kääntyi, luoden Madameen intohimoisen silmäyksen.

"Te", sanoi hän, "te annatte minulle anteeksi, te rukoilette minua!"

"Niin, tietysti; koska olen tehnyt teille pahaa, täytyy minun se korjata. Asia on siis sovittu, herra kreivi. Te suotte minulle kevytmielisyyteni, keimailuni anteeksi. Älkää keskeyttäkö minua. Minä annan teille anteeksi, että sanoitte minun olevan kevytmielinen ja keimailija, ehkä pahempaakin. Ja te puolestanne luovutte aikeestanne kuolla ja säästätte suvullenne, kuninkaalle ja naisille ritarin, jota kaikki pitävät arvossa ja monet rakastavat."

Viimeisen sanan lausui Madame niin vilpittömällä ja hellälläkin äänenpainolla, että nuoren miehen sydän oli ponnahtaa povesta.

"Ah, Madame, Madame!.." sopersi hän.

"Kuunnelkaa vielä", jatkoi prinsessa. "Kun olette luopunut minusta, ensiksikin koska se on välttämätöntä ja myöskin siksi, että tahdotte täyttää pyyntöni, silloin tuomitsette minua paremmin, ja olenpa varma, että tämän rakkauden – anteeksi – tämän hulluuden asemesta tarjoatte minulle vilpittömän ystävyyden, ja sen vannon kaikesta sydämestäni ottavani vastaan."

Hiki otsalla, kuolema sydämessä, veri hyytyvänä suonissa de Guiche puri huultaan, polki jalkaa, sanalla sanoen kiehui sisällisestä tuskasta.

"Madame", ähkäisi hän, "se, mitä minulle tarjoatte, on mahdotonta, enkä koskaan suostu sellaiseen kauppaan."

"Ja miksi", kysyi Madame, "hylkäätte ystävyyteni?.."

"Ei, ei, en tahdo tietää ystävyydestä, Madame! Mieluummin kuolen rakkaudesta kuin elän ystävyydestä."

"Herra kreivi!"

"Oi, Madame", kiihtyi de Guiche, "olen ehtinyt siihen suureen hetkeen, jolloin ei ole muuta ajatusta, muuta kunnioitusta kuin kunnon miehen ajatus ja kunnioitus jumaloimansa naisen suhteen. Ajakaa minut pois, kirotkaa minut, häväiskää minua, siihen teillä on oikeus. Minä olen valittanut teistä mutta valittanut niin katkerasti vain siksi, että rakastan teitä, olen sanonut teille tahtovani kuolla, ja minä kuolen. Elävänä te minut unohtaisitte, kuolleena ette, siitä olen varma."

Mutta Madame seisoi jo haaveisiin vaipuneena, yhtä liikuttuneena kuin nuori mieskin, ja käänsi hetkeksi päänsä pois, kuten tämä vähän aikaisemmin oli salannut ilmettään.

"Rakastatte siis minua hyvin suuresti?" kysyi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Voi, mielettömästi! Kuollakseni, kuten sanoin. Kuolemaan asti, siitä huolimatta, häädättekö minut pois vai kuunteletteko minua vielä."

"Se on siis toivoton tauti", sanoi Madame nyt hilpeästi, "sairaus, johon on käytettävä vain lieventäviä lääkkeitä. Kas niin, antakaa minulle kätenne… Sehän on jääkylmä!"

De Guiche polvistui ja tyytymättä vain toiseen nosti Madamen molemmat polttavat kädet huulilleen.

"No, rakastakaa minua sitten", myöntyi prinsessa, "koska ei voi toisin olla."

Ja hän puristi melkein huomaamattomasti toisen sormia, täten kohottaen hänet maasta puolittain kuin kuningatar, puolittain kuin sen olisi rakastajatar tehnyt.

De Guichen koko ruumista värisytti.

Madame tunsi vavistuksen nuoren miehen sormissa ja käsitti, että tämä todella rakasti häntä.

"Käsivartenne, kreivi", pyysi hän. "Palatkaamme."

"Oi, madame", sanoi de Guiche hoippuen, häikäistyneenä ja tulinen pilvi silmissään. "Oi, te olette keksinyt kolmannenkin surmakeinon."

"Mutta onhan se kai onneksi pitkällisin?" vastasi toinen. Ja hän vei kreivin Viisikulmiota kohti.

120.
Aramiksen kirjeenvaihtoa

Olemme nähneet de Guichen asiain, itse kreivin aavistamatta syytä tähän äkilliseen muutokseen, odottamattomasti kääntyneen parempaan päin. Oivaltaen Madamen kehoituksen oli Raoul poistunut välttääkseen häiritsemästä tätä selvitystä, jonka seurauksia hän ei laisinkaan arvannut, mennen puhuttelemaan puutarhaan hajaantuneita hovineitoja.

Tällävälin lueskeli kammioonsa palannut Lotringin junkkari kummissaan de Wardesin kirjettä, joka hänelle kertoi tai oikeammin kamaripalvelijansa kädellä kerrotutti Calaisissa saadusta miekaniskusta kaikkine seikkailuun kuuluvine yksityiskohtineen. Lisäksi häntä kehoitettiin siinä ilmoittamaan de Guichelle ja Monsieurille, mitä tässä seikkailussa saattoi olla erityisemmin ikävää näille kummallekin. De Wardes koetti varsinkin tehostaa, kuinka kiihkeästi Buckingham rakasti Madamea, ja lopetti kirjeensä vakuutuksella, että tämä intohimo varmastikaan ei ollut jäänyt vastatunnetta vaille.

Lukiessaan tämän viimeisen kohdan junkkari kohautti olkapäitänsä. Näyttipä de Wardes tosiaankin olevan asioista aivan jäljessä. Hän ei vielä ollut Buckinghamia edempänä!

Junkkari heitti paperin olkansa yli läheiselle pöydälle, halveksivasti ajatellen:

– Tämä on tosiaan ihan uskomatonta. Tuo de Wardes-rukka on kuitenkin älykäs mies, mutta eipä sitä tästä luulisi. Niin sitä maaseudulla homehtuu. Lempo periköön tuon houkkion, jonka piti kirjoittaa minulle tärkeistä asioista ja sepusteleekin tuollaisia typeryyksiä. Mokoman tyhjänpäiväisen kirjeen asemesta olisin hyvinkin keksinyt tuolla ulkona Viisikulmiolla jonkun pikku vehkeilyn, saattaakseni jonkun naisen puheenalaiseksi, toimittaakseni ehkä miekanpiston jollekulle herralle ja huvittaakseni jutulla Monsieuria kolme kokonaista päivää! Hän katsoi kelloaan.

"Nyt", jupisi hän, "on jo myöhäistä. Kello yksi aamulla: kaikki ovat varmaankin palanneet linnaan, viettääkseen lopun yötä kuninkaan luona. Olen haipunut jäljiltä, ja jollei ihan harvinaista onnenpotkausta esiinny…"

Ja niin sanoessaan junkkari ikäänkuin onnensa tähteen vedotakseen lähestyi kiusaannuksissaan ikkunaa, joka antoi puutarhan yksinäisempään osaan päin. Ja ikäänkuin joku paha henki olisi ollut hänen palveluksessaan keksi hän heti linnaa kohti palaavan naisen, jota mies saatteli. Edellisellä oli sama tumma silkkiviitta ja hallitseva ryhti, jotka puolisen tuntia sitten olivat herättäneet hänen huomiotaan.

– No ihme ja kumma! – ajatteli hän lyöden kätensä yhteen; – Jumala minut kirotkoon, kuten ystävämme Buckingham sanoisi, jollei tuossa olekin se salaisuuteni!

Ja hän syöksähti alas portaita, toivoen ehtivänsä ajoissa pihalle tunteakseen tummakaapuisen naisen ja hänen saattajansa. Mutta tullessaan pikku pihan portille hän melkein tölmäsi Madameen, jonka säteilevät kasvot kuvastivat hauskoja paljastuksia niitä suojaavan, vaan ei peittävän hilkan alla. Valitettavasti Madame oli yksinään. Junkkari käsitti, että koska hän vähemmän kuin viisi minuuttia sitten oli nähnyt hänet herrasmiehen seurassa, tämä saattolainen ei voinut olla kaukanakaan. Niinpä hän hädin tervehtien prinsessaa väistyi syrjään, ja kun tämä nähtävästi tuntemista peläten oli edennyt muutamia hätäisiä askeleita ja junkkari näki hänen olevan liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, jotta olisi hänestä välittänyt, kiirehti hän puutarhaan, vilkaisten nopeasti kaikille suunnille ja kooten katseeseensa niin laajan näköalan kuin saattoi.

Hän tuli parahiksi: Madamea seurannut herrasmies oli vielä näköpiirissä, mutta pyrkimässä erästä linnan sivurakennusta kohti, jonka taakse hän oli juuri häviämäisillään. Ei ollut minuuttiakaan menetettävissä. Junkkari ryntäsi perässä, aikoen lähemmäksi tultuaan hiljentää vauhtiansa; mutta kaikesta hänen kiirehtimisestään huolimatta tuntematon ehti kääntyä ulkoportaiden mutkasta ennen häntä. Mies käveli kuitenkin verkalleen, mietteissään ja pää painuneena surun tai onnen taakan alla, joten oli selvää, että jos hän kulmasta käännyttyään ei hetimiten astuisi sisälle jostakin ovesta, täytyi junkkarin vielä saavuttaa hänet.

Niin olisi varmasti tapahtunut, jollei junkkari juuri kulmauksessa olisi kohdannut kahta muuta henkilöä, jotka kääntyivät sieltä päinvastaiseen suuntaan. Junkkari oli pahasti ärähtämäisillään näille kahdelle kiusankappaleelle, mutta päätänsä kohottaessaan hän tunsi yli-intendentin. Fouquetin seuralaista ei junkkari ollut ennen tavannutkaan; se oli hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispa. Kohtaamansa henkilön tärkeyden pysähdyttämänä ja sovinnaisuuden pakottamana esittämään anteeksipyyntöjä, missä hän itse muuten olisi sellaisia odottanut, junkkari peräytyi askeleen. Ja koska herra Fouquet toki nautti kaikkien kunnioitusta, elleipä ystävyyttä, ja koska itse kuningas, joka pikemmin vihasi häntä kuin rakasti, kohteli rahaministeriä hyvin huomattavana henkilönä, menetteli junkkari niinkuin kuningas olisi menetellyt: hän tervehti herra Fouquetia, joka vastasi tervehdykseen hyväntahtoisen kohteliaasti, nähdessään että herrasmies oli loukannut häntä epähuomiosta ja ilman minkäänlaista pahaa tarkoitusta. Melkein samassa hän sitten tunsikin tulijan ja lausui muutamia kohteliaisuuksia, joihin toisen ei sopinut olla vastaamatta. Vaikka keskustelu olikin varsin lyhyt, näki Lotringin junkkari suureksi mielipahakseen tuntemattoman hahmon pienenemistään pienenevän ja lopuksi häipyvän varjoon. Hän alistui kohtaloonsa, ja kerran alistuttuaan antautui kokonaan herra Fouquetin seuraan.

"Kah, monsieur", sanoi hän, "te saavutte hyvin myöhään. Täällä on teitä suuresti kaivattu, ja olen kuullut Monsieurin ihmettelevän, että kuninkaan lähettämästä kutsusta huolimatta pysyitte poissa."

"Minun oli mahdoton tulla, monsieur, mutta heti kun suoriuduin asioista, läksin matkalle."

"Onko Pariisissa rauhallista?"

"Täydellisesti. Pariisi otti aivan tyynesti vastaan viime verotuksen."

"Ahaa, te halusittekin varmentua pariisilaisten hyvästä tahdosta, ennen kuin tulitte ottamaan osaa juhliimme."

"Tulen kuitenkin tosiaan hiukan myöhään. Käännynkin teidän puoleenne kysymyksellä, onko kuningas ulkona vai linnassa ja voinenko tavata häntä tänä iltana vai pitääkö odottaa huomiseen."

"Olemme kadottaneet kuninkaan näkyvistämme puolisen tuntia sitten", selitti junkkari.

"Ehkä hän on Madamen luona?" kysyi Fouquet.

"Madamen luona? Sitä en luule, sillä tapasin juuri Madamen, joka meni huoneisiinsa pikku portaista; ja jollei se herrasmies, joka juuri äsken kulki ohitsenne, ollut kuningas itse…"

Junkkari odotti, toivoen täten saavansa tietää takaa-ajamansa herrasmiehen nimen.

Mutta olipa Fouquet tuntenut de Guichen tahi ei, hän vastasi vain:

"Ei, monsieur, hän ei ollut kuningas."

Pettyneenä junkkari kumarsi hyvästiksi, mutta samalla vielä kerran vilkaistuaan ympärilleen ja huomattuaan herra Colbertin eräässä ryhmässä, hän lisäsi:

"Kas, herra yli-intendentti, tuolla puiden alla on joku, joka voi antaa teille tarkempia tietoja kuin minä."

"Kuka?" kysyi Fouquet, jonka heikko näkö ei kyennyt tunkemaan varjon läpi.

"Herra Colbert", vastasi junkkari.

"Sepä mainiota. Tuoko henkilö tuolla, joka puhuu noiden soihtuja kantavain miesten kanssa, hänkö on herra Colbert?"

"Hän juuri. Antaa määräyksiään juhlavalaistuksen toimeenpanijoille huomista varten."

"Kiitos, monsieur."

Ja päänliikkeellä herra Fouquet ilmaisi saaneensa kaikki haluamansa tiedot. Junkkari puolestaan, joka päinvastoin ei ollut saanut mitään tietää, vetäytyi pois syvään kumartaen. Tuskin oli hän lähtenyt, kun Fouquet kulmiaan rypistäen vaipui äänettömänä mietteisiinsä. Aramis tarkasteli häntä hetkisen jonkunlaisella surumielisellä säälillä.

"Kah", virkkoi hän, "johan pelkkä tuon miehen nimikin saa teidät järkkymään! Hyväinen aika! Vastikään oltuanne voitonvarma ja iloinen te synkistytte tuon keskinkertaisen aaveen näkemisestä. Kuulkaahan, monsieur, uskotteko onneenne?"

"En", vastasi Fouquet alakuloisesti.

"Ja miksi ette?"

"Siksi että olen tällä hetkellä liian onnellinen", vastasi toinen väräjävällä äänellä. "Ah, hyvä d'Herblay, te, joka olette niin laajatietoinen, tunnette varmaan kertomuksen eräästä Samoksen tyrannista. Mitä voin minä heittää mereen torjuakseni uhkaavan onnettomuuden? Voi, toistan vieläkin, ystäväni, että olen liian onnellinen! Niin onnellinen, etten mitään enempää toivo… Olen noussut niin korkealle… Tiedätte tunnuslauseeni: Quo non ascendam. Minä olen noussut niin korkealle, että nyttemmin voin vain laskeutua. Mahdotonta on siis minun uskoa jatkuvaa menestystä, se kun jo on inhimillisestä edistyksestä poikkeava."

Aramis hymyili tähdäten seuralaiseensa leppoisan ovelan katseen.

"Jos tuntisin onnenne, johon viittaatte", virkkoi hän, "niin ehkä pelkäisin teidän joutuvan epäsuosioon; mutta te pidätte minua todellisena ystävänänne, nimittäin vain onnettomuudessa hyvänä apuna. Se on jo paljon ja kallisarvoista, sen tiedän; mutta minulla on tosiaan oikeus pyytää teitä aika-ajoin uskomaan minulle onnellisiakin kokemuksianne, joihin tiedätte minun ottavan hartaammin osaa kuin jos ne sattuisivat minulle itselleni."

"Hyvä kirkkoruhtinas", nauroi Fouquet, "minun salaisuuteni ovat liian lihallisia, uskoakseni niitä piispalle, olkoon hän kuinkakin maailmallinen."

"Pyh! Ripityksenä?"

"Oh, minä punastelisin liikaa, jos te olisitte rippi-isäni!" Ja Fouquet huokasi.

Aramis katseli häntä jälleen ilmaisematta ajatuksiaan muulla tavoin kuin mykällä hymyllään.

"Kyllähän varovaisuus on suuri hyve", virkkoi hän sitten.

"Hiljaa!" varoitti Fouquet. "Myrkyllinen matelija on nyt tuntenut minut ja tulee tänne päin."

"Colbert?"

"Niin; väistykää syrjään, hyvä d'Herblay, – en tahdo, että se myyrä näkee teidät seurassani. Hänessä syntyisi nurjaa mieltä teitä kohtaan."

Aramis puristi hänen kättänsä.

"Tarvitsenko minä hänen ystävyyttään", virkkoi hän, "kun minulla on teidät!"

"Emme tiedä kuinka pitkäksi aikaa", vastasi Fouquet surumielisesti.

"Sinä päivänä, jos se päivä koskaan koittaa", lausui Aramis tyynesti, "me kyllä osaamme tulla toimeen ilman herra Colbertin ystävyyttä tai uhmata hänen epäsuosiotaan. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra Fouquet, miksi ollenkaan neuvottelette tuon myyrän kanssa, kuten häntä suvaitsette nimittää? En käsitä siitä olevan mitään hyötyä. Miksi ette sensijaan mene kuninkaan tai edes Madamen puheille?"

"Madamenko?" virkkoi yli-intendentti muistelustaan hajamielisenä.

"Niin kylläkin… Madamen."

"Muistattehan", jatkoi Aramis, "että meille on ilmoitettu Madamen päässeen kuninkaan suureen suosioon pari kolme päivää sitten. Olisi luullakseni teidän valtioviisautenne ja minun suunnitelmieni mukaista, että uutterasti mielistelisitte hänen majesteettinsa ystävättäriä. Tällä tavoin voitte vastustaa herra Colbertin kasvavaa vaikutusvaltaa. Käykää siis mahdollisimman pian Madamen luona ja hankkikaa hänestä liittolainen."

"Mutta", epäröi Fouquet, "oletteko aivan varma, että kuninkaan silmät tällä hetkellä todellakin ovat iskeytyneet häneen?"

"Jos viisari olisi kääntynyt, on sen täytynyt tapahtua vasta eilisaamusta lähtien. Tiedättehän, että minulla on urkkijani."

"Hyvä, minä lähden sinne suoraa päätä, ja kaiken varalta osuu minulla olemaan esittelyvälinekin – kaksi komeata vanhanaikaista kameaa timanttikehyksessä."

"Olen ne nähnyt, – kerrassaan upeita ja ruhtinaallisia."

Heidät keskeytti sanantuojaa opastava palvelija.

"Herra yli-intendentille", virkkoi kuriiri äänekkäästi, antaen Fouquetille kirjeen.

"Hänen ylhäisyydelleen Vannesin piispalle", sanoi lakeija hiljaa, pistäen kirjelapun Aramiksen käteen.

Ja kun palvelijalla oli soihtu, asettui hän yli-intendentin ja piispan väliin, jotta molemmat saattoivat lukea samaan aikaan.

Nähdessään hienon ja tiheän käsialan kotelon osoitteessa Fouquet säpsähti ilosta. Vain ne, jotka rakastavat tai ovat rakastettuja, käsittävät sen levottomuuden, jota hän aluksi tunsi, sekä sitä seuranneen onnen. Hän mursi kiihkeästi sinetin. Kirje sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

'On tunti siitä kun lähdin luotasi; on kulunut vuosisata siitä kun sinulle viimeksi sanoin: Minä rakastan sinua.'

Siinä kaikki.

Madame Bellière oli tosiaankin lähtenyt Fouquetin luota tuntia aikaisemmin, viivyttyään tämän seurassa kaksi päivää. Ja peläten muistonsa häipyvän kaivatusta sydämestä hän lähetti kuriirin tuomaan tätä tärkeätä asiakirjaa.

Fouquet suuteli kirjettä ja maksoi siitä tuojalle kourallisen kultaa.

Aramis taasen, kuten jo sanoimme, luki soihdun toisella puolella – mutta kylmempää harkintaa kuvastavin kasvoin – seuraavan tiedonannon:

'Kuningas on tänä iltana joutunut omituiseen seikkailuun. Eräs nainen rakastaa häntä. Hän sai sen sattumalta tietää kuunnellessaan tuon nuoren tytön keskustelevan toveriensa kanssa. Näin on kuningas kokonaan joutunut uuden oikkunsa valtaan. Naisen nimi on neiti de la Vallière, ja hän on siksi keskinkertainen kauneudeltaan, että kuninkaan mielistyminen ei voine kasvaa suureksi intohimoksi.

Pitäkää silmällä neiti de la Vallièrea.' Ei sanaakaan Madamesta.

Aramis käänsi verkalleen kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa. Fouquet taasen yhä ahmi kirjeensä tuoksua.

"Monseigneur!" virkkoi Aramis, koskettaen häntä käsivarteen.

"Noh?" kysyi Fouquet.

"Juolahti mieleeni ajatus. Tunnetteko la Vallière-nimistä neitosta?"

"En tosiaankaan!"

"Koettakaahan muistella."

"Kah, niin, hän lienee Madamen seuranaisia."

"Varmaankin sama."

"Entä sitten?"

"Niin, monseigneur, sen tyttösen luona teidän pitääkin käydä tänä iltana."

"Mitä ihmettä?"

"Ja lisäksi teidän on lahjoitettava kameanne sille tyttöselle."

"Jopa nyt jotakin!"

"Te tiedätte, monseigneur, että voitte luottaa neuvoihini."

"Mutta näin odottamatta…"

"Se on minun asiani. Nopeasti vain tekemään oikein kohtelias vierailu la Vallièren luokse, monseigneur. Minä menen takuuseen rouva de Bellièren edessä, että käyntinne on kokonaan valtiollista laatua."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä", huudahti Fouquet vilkkaasti; "minkä nimen lausuittekaan!"

"Nimen, jonka täytyy teille todistaa, herra yli-intendentti, että tietäen niin hyvin teidän asianne minun täytyy olla hyvin selvillä myöskin muiden toimista. Menkää mielistelemään pikku la Vallièrea."

"Käyn kenen luona vain haluatte", vastasi Fouquet, paratiisi sydämessään.

"No, no, astukaahan jo takaisin maan päälle, te seitsemännen taivaan matkalainen", hillitsi Aramis. "Tuossa tulee herra Colbert. Kas, hänen joukkonsa näkyy lukiessamme karttuneen. Ne ympäröivät häntä, ylistävät ja onnittelevat; ehdottomasti hän on mahtimies."

Colbert todellakin lähestyi kaikkien puutarhaan vielä jääneiden hovimiesten saattamana, ja jokainen kehui häntä juhlan järjestelystä, niin että hän ihan haljetakseen pöhistyi.

"Jos Lafontaine olisi saapuvilla", huomautti Fouquet hymyillen, "niin tässäpä hänellä olisi oiva tilaisuus lukea satunsa Sammakosta, joka tahtoi pullistautua härän kokoiseksi."

Colbert saapui häikäisevässä valokehässä; Fouquet odotti häntä tyynenä, keveän ivallinen hymy huulillaan. Colbert myhäili hänelle. Jo neljännestunti sitten oli hän huomannut vihollisensa ja lähestyi kierrellen. Colbertin hymy ennusti jotakin uutta vihamielisyyttä.

"Ohoh", kuiskasi Aramis hiljaa yli-intendentille, "se hylky aikoo pyytää teiltä vielä muutamia miljoonia ilotulitustensa ja värillisten lyhtyjensä maksamiseksi."

Colbert tervehti ensimmäisenä, koettaen tehdä sävynsä kunnioittavaksi.

Fouquet vain hiukan nyökäytti päätänsä.

"No, monseigneur", kysyi Colbert, "mitä sanovat silmänne? Onko meillä hyvää aistia?"

"Erinomaisesti", vastasi Fouquet, ilmaisematta sanoissaan vähäisintäkään ivaa.

"Oh", virkkoi Colbert ilkeästi, "te osoitatte suopeutta… Me olemme köyhiä, me kuninkaan väki, eikä Fontainebleau ole Vauxin linnaan verrattavissa."

"Totta kyllä", myönsi Fouquet, joka tyyneydellään hallitsi kaikkia läsnäolijoita.

"Minkäpä sille voi, monseigneur", jatkoi Colbert. "Olemme puuhanneet vähäisten varojemme mukaisesti."

Fouquet teki hyväksyvän liikkeen.

"Mutta", pitkitti Colbert, "teidän loistonne arvoista, monseigneur, olisi tarjota hänen majesteetilleen juhla ihmeellisissä puutarhoissanne… noissa puutarhoissa, jotka ovat teille maksaneet kuusikymmentä miljoonaa."