Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

"Ei, monsieur", vastasi kapteeni tyynesti, "te erehdytte."

"Mitä muutakaan voisi olla seurauksena?"

"Että minä menen puhuttelemaan kuningasta, jonka hyvässä suosiossa olen, – jolle minulla on ollut onni tehdä muutamia palveluksia jo silloin kun te ette vielä ollut syntynytkään ja joka juuri äsken lähetti minulle pyynnöstäni allekirjoitettuna täyttämättömän vangitsemislomakkeen Bastiljin kuvernööriä herra Baisemeaux de Montlezunia varten, – ja että sanon kuninkaalle: 'Sire, eräs mies on kehnosti solvannut herra de Bragelonnea kunniattomalla huomautuksella hänen äidistään. Olen kirjoittanut hänen nimensä lomakkeeseen, jonka teidän majesteettinne on suvainnut minulle antaa, niin että herra de Wardes on nyt lähetetty kolmeksi vuodeksi Bastiljiin.'" Ja d'Artagnan otti taskustaan valmiiksi vahvistetun määräyksen ja näytti sitä de Wardesille.

Huomatessaan sitten, että nuori mies ei ollut täysin vakuuttunut, vaan piti varoitusta ainoastaan uhkauksena, hän kohautti olkapäitään ja astui kylmäkiskoisesti pöydän ääreen, missä oli kirjoitusneuvot ja kynä, jonka pituus olisi voinut peloittaa itse topografi Portostakin.

Nyt de Wardes tajusi että uhkaus oli aivan vakava. Bastilji oli jo siihen aikaan varma hauta. Hän astui askeleen Raoulia kohti ja sanoi melkein kuulumattomalla äänellä:

"Monsieur, pyydän teiltä anteeksi herra d'Artagnanin äskeisen sanelun mukaisesti ja siihen pakotettuna."

"Vielä silmänräpäys, monsieur", huomautti muskettisoturi mitä levollisimmin; "te hairahdutte sanoissanne. Täsmällisempää on lausua: 'ja kuten omatuntoni vaatii'. Uskokaa minua, nämä sanat ovat paremmat kuin oma ehdotuksenne; vielä parempi olisi, että ne myös sattuvammin ilmaisisivat mielialaanne."

"Olkoon menneeksi niin", mukausi de Wardes. "Mutta totta puhuen myöntäkää, hyvät herrat, että miekanpisto läpi ruumiin, kuten entiseen aikaan annettiin, oli parempi kuin tällainen mielivalta."

"Ei, monsieur", vastasi Buckingham, "sillä miekanpisto ei ratkaise, oletteko oikeassa vai väärässä; se osoittaa ainoastaan, oletteko enemmän tai vähemmän taitava kuin vastakumppaninne."

"Monsieur!" huudahti de Wardes.

"Oh, te tahdotte lausua jotakin ilkeyttä", puuttui puheeseen d'Artagnan, "ja minä teen teille palveluksen, kun keskeytän teidät."

"Joko nyt riittää, monsieur?" kysyi de Wardes.

"Jo kerrassaan", vakuutti d'Artagnan; "ja nämä herrat ja minä olemme hyvin tyytyväisiä teihin."

"Mutta minäpä takaan teille, monsieur", uhkasi de Wardes, "että teidän sovinnonhieromisestanne ei tule onnellisia seurauksia."

"Kuinka niin?"

"Minä lyön vetoa, että herra de Bragelonne ja minä erkanemme entistä vihamielisempinä."

"Mitä minuun tulee, niin te ehdottomasti erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "minä en nyt enää tunne vähäisintäkään kaunaa teitä kohtaan sydämessäni."

Viimeinen isku musersi de Wardesin. Hän silmäili neuvottomana ympärilleen.

D'Artagnan kumarsi kohteliaasti herrasmiehille, jotka olivat hyväntahtoisesti olleet saapuvilla selvittelyssä, ja vieraat poistuivat puristaen hänen kättään.

Mutta yksikään käsi ei ojentunut de Wardesille. "Haa!" karjaisi nuori mies kykenemättä enää hillitsemään raivoa, joka kipeästi kuohutti hänen sydäntään; "minä en siis tapaa ketään, jolle voisin kostaa!"

"Kyllä sentään, monsieur, sillä minä olen paikalla", virkkoi uhkaava ääni hänen korvaansa.

Käännähtäessään de Wardes näki Buckinghamin herttuan, joka epäilemättä oli tässä tarkoituksessa jättäytynyt jäljellepäin ja lähestynyt häntä.

"Te, monsieur!" huudahti de Wardes.

"Niin, minä. Minähän en ole Ranskan kuninkaan alamainen, enkä jää hänen alueelleen, koska olen lähdössä Englantiin. Minullekin on kasautunut yltäkyllin mielenkarvautta ja kiukkua, joten hehkun halusta saada kostaa jollekulle niinkuin tekin. Hyväksyn kyllä herra d'Artagnanin perusteet, mutta minua ei mikään sido sovelluttamaan niitä teihin. Olen englantilainen, ja esitän vuorostani nyt teille samaa, mitä olette turhaan ehdottanut muille."

"Herra herttua!" hämmästeli de Wardes.

"No, hyvä herra de Wardes, kun kerran olette niin talttumattoman vimman vallassa, niin ottakaa siis minut auttamaan sen purkautumista. Olen puolentoista vuorokauden kuluttua Calaisissa. Tulkaa mukaan, taival tuntuu meistä lyhyemmältä, jos matkaamme yhdessä. Vedämme sitten miekkamme rantahietikolla, jota vuoksi nousee peittämään, niin että se vuorotellen on kuusi tuntia Ranskan kamaraa ja kuusi tuntia Jumalan aluetta."

"Hyvä on", vastasi de Wardes; "suostun tarjoukseenne."

"Pardieu", sanoi herttua, "jos surmaatte minut, hyvä herra de Wardes, niin teette minulle erinomaisen palveluksen, sen takaan."

"Parastani yritän mieliksenne, herttua", vastasi de Wardes.

"On siis sovittu, – otan teidät saattolaisekseni."

"Olen käytettävissänne. Totisesti tarvitsenkin kunnollista vaaraa ja kuolemanuhkaa tyynnytyksekseni."

"No, luulen teidän löytäneen, mitä olette tavoitellut. Palvelijanne, herra de Wardes; huomenna aamulla ilmoittaa lakeijani teille täsmälleen lähtöhetken, ja me matkustamme yhdessä kuin hyvät ystävykset. Yleensä taivallan hyvin kiireisesti. Hyvästi!"

Buckingham kumarsi de Wardesille ja palasi kuninkaan luo. De Wardes läksi rivakasti astelemaan asuintaloonsa.

95.
Herra Baisemeaux de Montlezun

De Wardesin saatua hiukan jyrkeän opetuksensa Atos ja d'Artagnan lähtivät yhdessä alas portaita, jotka johtivat kuninkaallisen palatsin pihalle.

"Kuulehan", virkkoi Atos ystävälleen, "kyllä Raoulille käy mahdottomaksi välttää joutumasta ennemmin tai myöhemmin kaksintaisteluun tuon de Wardesin kanssa; se mies on yhtä säikkymätön kuin pahanilkinenkin."

"Niin, tunnenhan ne penteleet", muisteli d'Artagnan, "oltuani tekemisissä isän kanssa. Sanonpa sinulle, että se pahalainen pani minut lujille, vaikka siihen aikaan olin joustavimmassa kunnossani ja julman sisukas. Olisi kuitenkin kannattanut katsella, kuinka minä hänet lopulta ratkoin. Voi, veikkonen, sellaisia kiistakoitoksia ei saakaan nähdä nykyään; minulla oli ikäänkuin elohopeaa suonissani, käteni ei kyennyt hetkeäkään pysymään alallaan, ja sen sinä tiedätkin, Atos, joka olet nähnyt minut pitelemässä miekkaa. Ei siinä enää ase ollutkaan pelkkä teräskalu, vaan kiemurteleva ja venyvä käärme tapaamassa otollisinta puraisuasentoa; otin välimatkaksi kuusi jalkaa, sitten kolme, tunkeusin ihan kiinni viholliseen ja taas kimmahdin kymmenen jalkaa sivulle. Ei pätenyt ihmisvoima vastustamaan sitä hurjaa reuhtomista. Ja kaikesta huolimatta tuo vanhempi de Wardes sukunsa sitkeydellä ja kiukkuisella urheudella piti puoliaan niin kauan, että muistan ottelun päättyessä sormieni tuntuneen puutuneilta."

"Poika siis tavoittelee Raoulia, kuten sanoin", virkkoi Atos, "ja Raoul onkin aina helposti käsillä. Varmasti de Wardes ärsyttää hänet ratkaisuun."

"Samaa arvelen minäkin, hyvä ystävä, mutta Raoul on harkinnut asemansa hyvin: hän on ympäristölleen sanonut, että hän ei kanna mitään kaunaa de Wardesia vastaan. Niinpä toinen joutuu yksinään riidanrakentajaksi, ja silloin Raoul jää edulliselle puolelle. Kuningas ei voi pahastua hänelle, ja pikku närkästyksestä me kykenisimme Ludvigin lepyttàmäänkin. Mutta mistä tämä pelko ja rauhattomuus sinussa, joka et hevin hätäänny?"

"Katsos, olen muutenkin ahdistuneella mielellä. Raoul menee huomenna kuninkaan luo, joka lausuu hänelle käsityksensä eräästä avioliitosta. Raoul tuskastuu kuten rakastavainen ainakin, ja jos hän pahimmoikseen kohtaa de Wardesin, niin pommi räjähtää heti."

"Meissä on miestä estämään se räjähdys."

"Ei minussa, sillä minä tahdon palata maalle. Kaikki tämä hovin tekoloisto ja viheliäinen vehkeily tympäisee sieluani. En ole enää siinä iässä, että voisin suopua uudenaikaisiin pikkumaisuuksiin. Olen lukenut Luonnon suuresta kirjasta niin paljon kaunista ja suurta, etten voi uhrata mitään harrastusta joutavanpäiväiseen supinaan, jolla tuo väki pyrkii pettämään itseänsä. Sanalla sanoen ikävystyn pilalle Pariisissa kaikkialla muualla paitsi sinun seurassasi, ja kun en voi lyöttäytyä eroamattomaksi saattolaiseksi, niin riennänkin takaisin kotipuoleeni."

"Oh, kuinka väärässä sinä olet, Atos, ihan kieltäen alkuperäisen olemuksesi ja sielusi tarkoitusperän! Sinunlaatuisesi miehet ovat luotuja säilymään täysissä sielunkyvyissään viimeiseen päiväänsä asti. Vanha espanjalainen säiläni, jonka muistanet La Rochellen päiviltä, palveli minua kolmekymmentä vuotta ihan täysikelpoisena; viime talvena satuin sen pudottamaan Louvren marmorilattiaan, ja se napsahti poikki, veikkoseni, mutta teetinpä siitä metsästyspuukon, joka kestää vielä sata vuotta. Sinä, Atos, noin uskollinen, rehellinen, järkkymättömän miehuullinen ja harvinaisen laajatietoinen ylimys, sinä olet mies, jota tarvitaan kuninkaitten neuvojaksi ja tueksi. Jää tänne: herra Fouquet ei ole pitkäaikainen."

"Kas vain", sanoi Atos hymyillen, "d'Artagnanko siten ensin kohottaa minut pilviin ja Olympon jumalain tasalle, sitten paiskatakseen minut maahan ryömimään? Minulla on suurempia pyrkimyksiä, ystäväiseni. Alistuisinko ministeriksi, orjaksi! Enkö ole korkeammalla, kun minua ei mikään ulkonainen riippuvaisuus kahlitse? Muistan sinun toisinaan sanoneen minua suureksi Atokseksi, mutta jos olisin ministeri, niin kyllä vainkaan et näkisi minussa aihetta siihen määritelmään. Ei, ei, minä en sillä tavoin astu valjaisiin."

"No, ei siitä sitten sen enempää; luovu kaikesta, veljellisyydestäkin!"

"Voi, veikkonen, melkeinpä nyt sydännyt tylyksi!"

D'Artagnan puristi lämpimästi Atoksen kättä. "Ei, ei, lähde kaikista huolista vapaana itsenäiseen yksinäisyyteesi. Raoul tulee kyllä toimeen, minä pysyn Pariisissa."

"Lausun sinulle siis vain hyvästi; huomenna aamun valjetessa nousen ratsaille."

"Ethän voi yksin palata hotelliisi; minkätähden et ole ottanut Grimaudia mukaasi?"

"Grimaud nukkuu, veliseni; hän menee hyvissä ajoin makuulle. Vanhus-parka alkaa raihnaantua. Hän tuli mukanamme Bloisista, mutta minä pakotin hänet täällä pysyttelemään kotosalla, sillä jos hänen pitäisi lähteä riittämättömän levon jälkeen neljänkymmenen lieuen paluumatkalle, menehtyisi hän valituksen sanaa virkkamatta. Mutta ilman Grimaudiani en saa olluksi matkoilla."

"Minäpä annan sinulle soihdunkantajaksi muskettisoturin. Hei, tänne joku!" ja d'Artagnan kumartui alimman porrassillakkeen kullatun kaiteen yli.

Seitsemän tai kahdeksan muskettisoturia kiirehti heti näkyviin alakerran eteisestä.

"Kuka teistä tarjoutuu saattamaan herra kreivi de la Fèreä?" huusi d'Artagnan.

"Kiitän teitä huomaavaisuudestanne, hyvät herrat, mutta minä en mitenkään voi vastaanottaa palvelusvuorolla vartioitsevan aatelismiehen syrjäytymistä tällä tavoin virkavelvollisuuksistaan", kieltäysi Atos.

"Minun kyllä sopisi palata kreivin mukana", lausui joku, "mutta minulla on puheltavaa herra d'Artagnanille."

"Kuka se on?" kysyi d'Artagnan tirkistäen hämyyn.

"Minä, hyvä herra d'Artagnan."

"Herra varjele, eikö se olekin Baisemeauxin ääni!"

"On oikein, monsieur."

"Mutta, hyvä Baisemeaux, mitä te siellä pihaovella värjöttelette?"

"Odotan teidän määräyksiänne, hyvä herra d'Artagnan."

"Äh, minua epäkelpoa!" virkahti d'Artagnan; "teillehän tosiaan oli annettu tieto aiotusta vangitsemisesta. Ja tulittekin vielä itse, sen sijaan että olisitte lähettänyt jonkun virkamiehenne!"

"Halusin samalla saada hiukan puhua kanssanne."

"Olisitte ilmoittanut minulle!"

"Saatoin odottaakin", vastasi herra Baisemeaux sävyisästi.

"Minä jätän sinut. Hyvää yötä vain, d'Artagnan", toivotti Atos ystävälleen.

"Älä toki mene ennen kuin esittelen sinulle herra Baisemeaux de Montlezunin, Bastiljin kuvernöörin." Baisemeaux ja Atos kumarsivat toisilleen. "Mutta te olettekin kyllä tuttuja jo vanhastaan", lisäsi d'Artagnan.

"Olen hämärästi muistelevinani", myönsi Atos.

"Niin, tiedätkös, hyvä ystävä, tässä on sama Baisemeaux, joka meidän vastustajanamme Richelieun henkivartiostossa palvellessaan toimitti meille tilaisuuden moneen kelpo otteluun suuren kardinaalin päivinä."

"Aivan oikein", vastasi Atos, hyvästellen heidät kohteliaasti.

"Herra kreivi de la Fère, jolla oli salanimenä Atos", supatti d'Artagnan Baisemeauxin korvaan.

"Niin, niin, uljas mies, yksi niistä kuuluisista neljästä sankarista", muisti Baisemeaux.

"Aivan. No, rupeammeko juttusille, hyvä Baisemeaux?"

"Jos suvaitsette."

"Mitä ensiksikin määräyksiin tulee, niin niitä ei olekaan. Kuningas on luopunut vangituttamasta asianomaista."

"Voi, sepä ikävää!" huoahti Baisemeaux.

"Hitto! Ikävääkö se on?" huudahti d'Artagnan nauraen.

"Niinpä tietenkin", selitti vankilanpäällikkö, "sillä hoidokithan ovat minun pääomaani."

"Kas, se on totta. En tullut ajatelleeksi sitä puolta asiasta."

"Ei siis ketään liikene minulle?" Baisemeaux huokasi toistamiseen. "Teidän sitä kelpaa", sanoi hän sitten; "nyt olette muskettisoturien kapteeni!"

"Kyllähän tämä vetelee. Mutta enpä näe, mitä kadehtimista teillä olisi minussa: Bastiljin kuvernöörinähän olette Ranskan tärkeimmän linnan päällikkö."

"Kyllähän niin", myönsi Baisemeaux apeasti, "Tuon sanotte kuin olisitte omia kaittavianne, mordioux! Mielelläni minä vaihtaisin vuosirahani teidän palkkaetuihinne!"

"Älkäämme puhuko mitään palkkaeduista", sanoi Baisemeaux, "jollette tahdo kiusata minua ihan suunniltani."

"Mutta tehän katselette oikealle ja vasemmalle kuin vangitsemista peläten, vaikka itse hoidatte niitä, jotka siihen pinteeseen joutuvat!"

"En vain soisi, että meitä kuultaisiin; olisi taatumpaa puhella hiukan syrjässä, jos myöntäisitte minulle sen suosiollisuuden."

"Baisemeaux, Baisemeaux, unohdatte siis, että me olemme olleet tuttavuksia jo viidenneljättä vuoden aikana! Älkää nyt noin nöyristelkö edessäni, niinkuin tapanani olisi syödä Bastiljin kuvernöörejä nahkoineen karvoineen!"

"Enhän minä sitä!"

"No, tulkaa siis pihalle, minä käyn käsikynkkäänne; kuu paistaa kirkkaasti, ja tuolla tammirivin reunassa käyskennellen te kerrotte minulle surullisen tarinanne. Tulkaa pois." Hän veti alakuloisen vankilanpäällikön mukaansa käsipuolesta, alkoi sitten kävelyttää häntä kuutamossa pihan laidalla ja virkkoi hänelle karskin suopeasti:

"No niin, suu puhtaaksi nyt, Baisemeaux! Mikä painaakaan mieltänne?"

"Se on pitkä juttu."

"Mieluumminko vain vaikertelette? Sitä taitaisi kestää vielä pitempään.

Kumma paikka tuo teidän surkeilunne – lyönpä kuitenkin vetoa, että te korjaatte puoleenne viisikymmentätuhatta livreä puhdasta tuloa noista Bastiljin kyyhkysistä."

"Kunpa niin olisivatkin asiat, hyvä herra d'Artagnan!"

"Te hämmästytätte minua, Baisemeaux; tokihan teidän kelpaa elellä hyvinkin, ystäväiseni. Tekö nyt muka myös heittäydytte valittamaan, mordioux! Jos vien teidät kuvastimen eteen, niin näette pyylevän, kukoistavan ja täyteläisen miehen kuin Hollannin juuston; te huomaatte, että silmänne loistavat kuin hehkuvat hiilet ja että te ilman tuota kolkkoa hymyä, jolla nyt vasiten vedätte otsanne kureeseen, ette vielä näyttäisi viidenkymmenenkään vanhalta. Mutta ikäähän teillä on kuusikymmentäkin vuotta, mitä?"

"Totta kyllä…"

"Pardieu, hyvinhän siis jakselette noilla viidenkymmenentuhannen livren vuosituloilla."

Pikku Baisemeaux polkaisi jalkaansa.

"Ei suinkaan arviossani ole vikaa?" jatkoi d'Artagnan. "Oikeastaan te ansaitsette enemmänkin; se on helppo laskea. Te olitte tätä ennen, viimeksi herra de Mazarinin henkivartioston kapteeni, – kaksitoistatuhatta livreä vuodessa; sitä palkkaa nostitte kaksitoista vuotta, vaurastuitte siinä ja pääsitte sitten vielä paljon paremmille tuloille."

"Kaksitoistatuhatta livreä? Oletteko järjiltänne!" huudahti Baisemeaux kiusaantuneena. "Se vanha kitupiikki ei milloinkaan maksanut kuuttatuhatta enempää, ja menoja sain suorittaa samaisesta virasta aina jonkun verran yli kuudentuhannen. Herra Colbert suvaitsi antaa minun nostaa vuosittain vaivaiset viisikymmentä pistolia ylimääräisenä lahjapalkkiona, mutta ilman Montlezunin pikku läänitystilan tuottamia kahdentoistatuhannen livren vuosituloja en olisi mitenkään tullut toimeen."

"No, mutta nythän olette kerrassaan kissan päivillä Bastiljissa. Toivottavasti saatte vapaan asunnon ja ruuan, ja vakinainen vuosipalkka on tietääkseni kuusituhatta livreä?"

"Vaikkapa."

"Hyvät ja huonot vuodet lukuunottaen noin viisikymmentä vankia, jotka keskimäärin tuottavat tuhannen livreä kukin."

"Niillä main kyllä."

"Hyvinkin viisikymmentätuhatta livreä vuodessa, joten siis olette kolmen vuoden mittaan korjannut puoleenne sataviisikymmentätuhatta livreä ylimääräistä tuloa."

"Te ette ota huomioon erästä seikkaa, hyvä herra d'Artagnan, kun itse olette saanut suoranaisen virkanimityksen kuninkaalta: minä sain toimeni herroilta Tremblaylta ja Louvièrelta!"

"Totta kyllä, niin, – ja Tremblay ei ollut sellainen mies, joka olisi ihan lahjaksi jättänyt teille paikkansa."

"Hoo, ei sen paremmin Louviérekaan. Minun oli suostuttava suorittamaan Tremblaylle lunastusta seitsemänkymmentäviisituhatta livreä."

"Sievä erä!.. Entä Louvièrelle?"

"Saman verran."

"Heti näppiin?"

"Ei toki, se olisi ollut mahdotonta. Kuningas lisäksi ei tahtonut – tai oikeammiten herra de Mazarin ei tahtonut – jättää noita kahta herraa näköjään huonoille päiville, ja niinpä he saivat vielä erikseen julkisesti vahvistetuiksi itselleen kerrassaan muhkeat peräytymisehdot."

"Mitä he vielä saattoivat tarvita teidän myönnettyänne heille noin suuren hyvityksen?"

"Ajatelkaas – kolmen vuoden ylimääräiset vuositulot päällepäätteeksi!"

"Älkää nyt perhanassa – niin ettäkö nuo sataviisikymmentätuhatta livreä ovatkin lisäksi luisuneet heidän taskuihinsa?"

"Ihan."

"Ja sitäpaitsi vielä…"

"Niin, sitäpaitsi jäi maksettavakseni omista varoistani tuo erityinen korvaus kolmena eränä."

"Se on luonnotonta kiristystä!"

"Eikä siinä vielä kaikki."

"Mitä ihmettä?"

"Jos vähänkin viivyttelen sopimuksen täyttämisessä, niin nuo herrat saavat astua takaisin virkaan, jälleen hoitaakseen sitä yhteisenä etuutenaan. Tähän ehtoon on saatu kuninkaan vahvistus."

"Se on eriskummaista, uskomatonta!"

"Niin vain on asian laita."

"Minä surkuttelen teitä, Baisemeaux-parka. Mutta, hyvä ystävä, miksi lemmossa herra de Mazarin siis myönsikään teille tällaista näennäistä suosionosoitusta? Yksinkertaisempaa olisi ollut säästää teidät mokomalta nylkemiseltä."

"Olisihan kyllä, mutta hänellä ei ollut vapaata toimintavaltaa asiassa, kun toiselta puolen oli suosikkeja hyviteltävä ja toisaalta suojelijani tahtoi toimittaa minut virkaan."

"Suojelijanne! Kuka?"

"Parbleu, teidän ystäviänne, herra d'Herblay."

"Herra d'Herblay? Aramis!"

"Aramis, niin juuri – hän on ollut erinomaisen sydämellinen minua kohtaan."

"Sydämellinen! Toimittaessaan teidät tuollaiseen puserrukseen?"

"Kuulkaahan ensin, kuinka kaikki kävi. Minä tahdoin kardinaalin palveluksesta päästä paremmille tuloille. Herra d'Herblay puhui puolestani Louvièrelle ja Tremblaylle; minun tekikin mieleni tätä paikkaa, jonka tiesin tuottoisaksi, mutta nuo herrat esittivät niin ylettömiä vaatimuksia, että valittelin mahdottomaksi haalia koolle niin paljon, kun vasta neljäntenä vuonna pääsisin varsinaisiin tuloihin käsiksi. Silloin hän tarjoutui vastaamaan jokaisesta maksusta."

"Häh? Aramis? Te pökerrytätte minut – Aramisko meni takuuseen puolestanne?"

"Mitä suurinta auliutta osoittaen. Hän hankki vahvistuksen virkavaihdolleni; Tremblay ja Louvière erosivat; minä olen vuosittain suorittanut kaksikymmentäviisituhatta livreä kumpaisellekin noista herroista korvauksena, ja aina toukokuussa on herra d'Herblay itse tuonut minulle Bastiljiin viisituhatta pistolia siten jaettaviksi krokotiileilleni."

"Olette siis sataviisikymmentätuhatta livreä velkaa Aramikselle?"

"Ei, siitähän minulla nyt onkin tuska ja hätä, kun summa on vasta sadassatuhannessa."

"Nyt en oikein ymmärrä."

"No, hän on tullut vasta kahtena vuonna. Mutta tänään on toukokuun viimeinen päivä, eikä häntä kuulunut, ja huomenna on lankeemispäivä. Ellen kello kahdeksitoista suorita viimeistä korvausmaksua, niin nuo herrat sopimuksen mukaan ovat oikeutettuja astumaan entiselle paikalleen, jonka kaikki ylimääräiset tulot he tähänkin asti ovat nauttineet. Minä joudun puille paljaille, uurastettuani kolme vuotta pienellä vuosipalkalla ja ihan tyhjän tähden maksettuani siitä lainavaroilla satatuhatta livreä, hyvä d'Artagnan."

"Merkillinen juttu!" mutisi d'Artagnan.

"Käsitättekö nyt, että otsani rypistymiseen on aihetta?"

"Onpa totisesti!"

"Joskin siis olen pyöreä kuin Hollannin juusto ja punoittava kuin persikka, – vaikka silmäni loistavatkin kuin hehkuvat hiilet, niin myöntänette olevan syytä ahdistavaan pelkoon, että piammiten en saa juustoa tai persikkaa nähdäkseni pöydällänikään, vaan joudun sammuttamaan silmieni loisteen kyyneliin."

"Murheellinen paikka."

"Sentähden olen tullut teidän luoksenne, herra d'Artagnan, sillä ainoastaan te voitte päästää minut pälkäästä."

"Millä ihmeen lailla?"

"Te tunnette abbé d'Herblayn."

"Jo toki!"

"Tiedätte hänen elelevän salaperäisesti?"

"No, niin kyllä."

"Te tietenkin voitte mainita minulle hänen nykyisen seurakuntansa, sillä Noisy-le-Secistä etsiessäni kuulin vain, että hän on muuttanut."

"Hiisi vieköön, hän on Vannesin piispana!"

"Vannesin, – Bretagnessa?"

"Niin."

Pikku mies repi tukkaansa.

"Minua onnetonta!" vaikersi hän; "miten minä huomiseksi puoleenpäivään ehtisin siellä matkustaa!.. Olen mennyttä miestä. Vannesissa! Vannesissa!"

"Epätoivonne koskee minuun kovasti. Mutta kuulkaahan, piispa ei aina asu hiippakunnassaan; hänen ylhäisyytensä ei kenties olekaan niin kaukana kuin pelkäätte."

"Voi, sanokaa minulle hänen osoitteensa!"

"En tiedä sitä suorastaan, ystäväiseni."

"Olen sitten ehdottomasti hukassa! Menen heittäytymään kuninkaan jalkoihin."

"Mutta minun täytyy ihmetellä teitä, Baisemeaux! Kun Bastilji kerran kykenee tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä, niin miksette ole pusertanut siitä sataatuhatta?"

"Syystä että minä olen rehellinen mies, hyvä herra d'Artagnan, ja annan vangeilleni niin hyvän ruokahoidon kuin he voivat toivoakin."

"No, te ansaitsette luottamusta… Luvatkaa vain kunniasanallanne, että te ette hiisku mitään yhdellekään sielulle, niin saatte minulta pikku vihjauksen."

"En tavuakaan virka, hyvä kapteeni, en ikinä!"

"Te tahdotte saada käsiinne Aramiksen?"

"Kaikella muotoa!"

"No, käykää siis kuulustamassa herra Fouquetilta."

"Mitä tekemistä…?"

"Teillähän on nyt paksu pää!.. Missä Vannes on?"

"Hitto!.."

"Vannes on samaa hiippakuntaa kuin Belle-Isle. Belle-Isle on herra Fouquetin lääniä, ja hän herra d'Herblaylle toimittikin piispannimityksen."

"Te avaatte silmäni ja annatte minulle takaisin elämän!"

"Hyvä on. Menkää siis ihan yksinkertaisesti sanomaan herra Fouquetille, että te haluatte puhutella d'Herblayta."

"Aivan oikein – erinomainen aatos!" huudahti Baisemeaux innostuksissaan, varmana siitä, että muskettikapteeni tiesi enemmän kuin sanoi.

"Ja minulla siis on kunniasananne?" huomautti d'Artagnan pysähdyttäen hänet ankaralla silmäyksellä.

"Oi, pyhästi!" vakuutti pikku mies ollen kapaisemaisillaan juoksuun.

"Minne nyt niin kiire?"

"Herra Fouquetin luo suoraa päätä!"

"Ei, hän on kuninkaan peliseurassa. Kunhan menette hänen asuntoonsa varhain aamulla, niin siinä kaikki, mitä voitte tehdä."

"Minä menen; kiitos!"

"Lykästäköön yrityksenne!"

"Kiitos!"

"Sepä oli kummallinen tarina", jupisi d'Artagnan, noustessaan verkkaan ylös portaitaan Baisemeauxin lähdettyä. "Mitä lemmon harrastusta Aramiksella voi olla hänen siten autellakseen Baisemeaux'ta? Hm!.. sen me vielä jonakuna päivänä saamme tietoon."