Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

90.
Atoksen suostumus

Raoul oli lähtenyt Palais-Royalista sellaisin aatoksin, jotka eivät sietäneet siekailua toimeenpanossa. Hän heittäysi senvuoksi heti satulaan ja suuntasi kulkunsa Bloisin tielle, sillaikaa kun uuden Orléansin herttuan ja Englannin prinsessan häitä vietettiin suurella hoviväen remulla, mutta de Guichen ja Buckinghamin raskaana koettelemuksena. Varakreivi ratsasti niin rivakasti, että hän päätyi perille kahdeksassatoista tunnissa. Matkalla hän oli kypsytellyt perusteitansa, ja kuumekin on vääjäämätön todiste, jota Raoul saattoi käyttää hyväkseen tilansa kuvaamisessa.

Kreivi istui työhuoneessaan, lisäten moniaita sivuja muistelmiinsa,⁵² kun Raoul astui sisälle Grimaudin ohjaamana. Terävänäköinen aatelismies huomasi heti ensi silmäyksellä poikansa sävyssä jotakin erikoista.

"Näytpä tulevan tärkeällä asialla?" sanoi hän osoittaen Raoulille tuolia, sitten kun oli syleillyt aavistamatonta tulijaa, "Niin, monsieur", myönsi nuori mies, "ja pyydän teitä suomaan minulle samaa hyväntahtoista huomaavaisuutta kuin aina ennenkin olen saanut osakseni."

"Puhu, Raoul."

"Olisi arvotonta minun koettaa vaikuttaa teidänlaiseenne mieheen millään esipuheella, monsieur. Neiti de la Vallière on tullut Pariisiin Madamen hovineidoksi. Minä olen tarkoin tutkinut itseäni, tuntien rakastavani häntä yli kaiken ja katsoen tästä syystä mahdottomaksi jättää häntä yksinäiseksi asemaan, jossa hänen maineensa ja siveytensä voisi joutua vaaraan. Haluan senvuoksi naida hänet, monsieur, ja tulin pyytämään suostumustanne siihen, että liittomme solmitaan nyt heti."

Atos oli kuunnellut ilmoitusta aivan äänettömänä ja ilmeelläänkään osoittamatta mielialaansa. Raoul oli aloittanut puheensa väkinäisen levollisesti, mutta lopulta hänen jokainen sanansa ilmaisi harrasta liikutusta.

Kreivi tähtäsi nyt Bragelonneen syvän katseen, jota hiukan sumensi jonkunlainen kaiho.

"Olet siis tarkoin miettinyt asiaa?" hän kysyi.

"Kyllä, monsieur."

"Luulin jo lausuneeni sinulle mielipiteeni tästä liitosta."

"Totta kyllä, monsieur", vastasi Raoul hyvin hiljaa, "mutta te sanoitte myös, että jos pysyisin kannallani…"

"Ja se on siis muuttumaton?"

Bragelonne sopersi jotakin myönnytykseksi.

"Kiintymyksesi täytyy todellakin olla tavattoman voimakas", jatkoi Atos levollisesti, "kun tietäessäsi minut niin peräti vastahakoiseksi sitä hyväksymään yhä katsot mahdottomaksi alistua."

Raoul pyyhkäisi vapisevalla kädellään otsaansa, jolle oli kihonnut hikihelmiä. Atos katseli häntä, ja sääli valtasi hänen koko sydämensä. Hän nousi.

"Hyvä", sanoi hän; "omat tunteeni eivät merkitse mitään, kun sinun onnesi on ratkaistavana. Vetoat minuun, ja minä tahdon asettua käytettäväksesi. Mitä minulta siis oikeastaan haluat?"

"Oi, suopeutta, monsieur, suopeutta ensiksikin", vastasi Raoul tarttuen hänen käteensä.

"Sinä erehdyt mielialastani, Raoul; sinulla on sydämessäni parempikin sija", lausui kreivi. Raoul suuteli pitelemäänsä kättä kuin kiihkeä rakastaja. "Kas niin, kas niin", jatkoi Atos, "olen valmis kuulemaan, Raoul: sanohan, mitä minun siis olisi nyt tehtävä asiassa?"

"Oh, ei mitään niin erityistä, monsieur – olisi vain hyvä, jos ottaisitte vaivaksenne kirjoittaa kuninkaalle ja pyytää minun puolestani hänen majesteettinsa suostumusta avioliitolleni, kun kuulun hänen seurueeseensa."

"Oikein, se on hyvä ajatus, Raoul. Kuninkaalla on nyt tosiaan sananvaltaa tulevaisuutesi järjestämisessä; menettelet kaikin puolin soveliaasti, alistuessasi kaksinkertaiseen koetukseen."

"Voi, monsieur!"

"Täytän pyyntösi heti, Raoul."

Kreivi lähestyi ikkunaa ja kumartui siitä hiukan ulos.

"Grimaud!" huusi hän.

Grimaud pisti päänsä jasmiiniaidan läpi, jonka oksia hän oli karsimassa.

"Ratsuni!" jatkoi kreivi.

"Mitä se käsky merkitsee, monsieur?" kummeksui Raoul.

"Että me lähdemme taipaleelle kahden tunnin kuluttua."

"Minne?"

"Pariisiin."

"Kuinka? Pariisiin! Te tulette Pariisiin, monsieur?"

"Eikö kuningas ole Pariisissa?"

"On tietysti."

"No niin, eikö meidän ole mentävä sinne? Miten voit muutakaan ajatella?"

"Mutta monsieur", esteli Raoul melkein säikkyen tällaisesta isällisestä palvelevaisuudesta, "en pyydä teitä vaivautumaan niin pitkälle: voittehan yksinkertaisesti kirjeellä…"

"Olet erehdyksissä tärkeydestäni, Raoul; ei ole soveliasta tavallisen aatelismiehen kirjoittaa kuninkaalleen. Minä tahdon ja minun tulee puhua hänen majesteettinsa kanssa. Sen teen. Me lähdemme yhdessä, Raoul."

"Te osoitatte ihan ylenpalttista auliutta, monsieur!"

"Mitä luulet hänen majesteettinsa pitävän sinusta?"

"No, hyvin kyllä."

"Onko hän suorastaan ilmaissut käsitystänsä sinusta?"

"Hän on lausunut minulle armollisen tyytyväisyytensä."

"Minkä johdosta?"

"Herra d'Artagnanin suosituksen perusteella, luullakseni, kun minulla oli ensin ollut onni käyttää miekkaani hänen majesteettinsa palvelukseksi eräässä Grève-torilla sattuneessa mellakassa. Ilman turhamaisuutta minulla on niin ollen syytä uskoa olevani hänen majesteettinsa suosiossa."

"Sitä parempi!"

"Mutta minä ihan rukoilen teitä", jatkoi Raoul, "älkää kohdelko minua enää noin muodollisen vakavasti ja pidättyvästi, – muutoin jään pahoittelemaan, että tottelin tunnetta, joka on kaikkia muita vaikutteita voimallisempi."

"Jo toistamiseen huomautat minulle siitä, Raoul; se ei ole tarpeellista. Tahdot nimenomaista suostumustani, olen sen antanut: älkäämme puhuko siitä sen enempää. Tule nyt katsomaan uusia istutuksiani, Raoul."

Nuori mies tiesi, että kun kreivi kerran oli ilmaissut tahtonsa, ei siinä enää ollut sijaa vastaväitteille. Hän painoi päänsä alas ja seurasi isäänsä puutarhaan. Atos näytteli hänelle rauhallisesti oksastuksia, vesoja ja taimilavoja. Tämä tyvenyys kävi Raoulille yhä painostavammaksi. Se rakkaus, joka täytti hänen sydämensä, tuntui hänestä niin suurelta, että sen olisi tullut tehota kaikkeen myötätuntoiseen ympäristöön; miten saattoikaan isä sulkeutua kylmäksi sen vaikutukselle? Hän keräsikin kaikki voimansa ja huudahti äkkiä:

"Monsieur, teillä täytyy lopultakin olla joku erityinen syy vieroksua neiti de la Vallièreä; hän on niin hyvä, niin säveä ja sielultaan puhdas, että teidän harvinaisen etevä huomiokykynne muutoin ehdottomasti myöntäisi hänelle oikean arvonsa. Luojan nimessä, sanokaa, onko näiden kahden suvun kesken jotakin salaista vihamielisyyttä, perittyä vastakohtaisuutta?"

"Katsohan, Raoul, tuota kielolavaa", sanoi Atos vain, "kuinka edullisesti noihin kukkasiin vaikuttaa siimes ja kosteus, etenkin sykomorinlehvien suoja, joka läpäisee hyvin lämpöä, mutta pidättää auringon säteet suoraan porottamasta terälehdille!"

Raoul pysähtyi, puri huultaan ja tunsi veren syöksähtävän ohimoihinsa.

"Monsieur", hän sitten tiukkasi urheasti, "anon yhä selitystä; teidän tulee jo pitää poikaanne miehenä."

"Niinpä osoita minulle olevasi mies", vastasi Atos ankarana suoristautuen; "tähän asti olet vain näyttänyt puutteellista pojantunnetta. Pyytelin sinua odottamaan edullista loistavan avioliiton tilaisuutta, kun olisin hankkinut sinulle puolisoksi varakkaimman aatelin parhaimmistosta; tahdoin saada sinulle sen kaksinkertaisen loiston, jota kunnia ja rikkaus voivat antaa jalosukuisen syntyperän pohjalla."

"Monsieur", tokaisi Raoul äkilliseen kiihtymykseen taipuen, "minua herjattiin äskettäin siitä, etten tiedä äitiäni!"

Atos kalpeni, rypisti sitten kulmiaan uhkaavasti kuin muinaistaruston ylijumala ja lausui majesteettisesti:

"Tahdon tietää, mitä sinä vastasit."

"Oi, anteeksi… anteeksi…" mutisi Raoul malttuen.

"Mitä sinä vastasit?" tivasi kreivi jalkaa polkien.

"Monsieur, minulla oli miekka kädessäni, solvaisija seisoi puolustusasennossa; löin häneltä aseen aidakkeen yli ja sinkautin hänet samaa tietä."

"Ja minkätähden et surmannut häntä?"

"Hänen majesteettinsahan on kieltänyt kaksintaistelut, monsieur, ja minä esiinnyin silloin kuninkaan lähettiläänäkin."

"Hyvä", sanoi Atos; "mutta sitä suurempi syy on minun nyt mennä kuninkaan puheille."

"Mitä aiotte sanoa hänelle, monsieur?"

"Pyydän oikeutusta miekkani paljastamiseen miestä vastaan, joka on tuottanut meille sen häväistyksen."

"Monsieur, jos en ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt, niin suokaa minulle anteeksi."

"Olenko lausunut mitään moitteita esiintymisestäsi, Raoul?"

"Mutta kun nyt aiotte pyytää kuninkaalta lupaa…"

"Minä anon hänen majesteetiltaan vahvistusta avioliitollesi, mutta asetan ehdoksi, että ilmaiset minulle, kuka siten puhui äidistäsi."

"Mutta miksi teidän tarvitsee tietää sitä nimeä, monsieur? Minuahan hän tahtoi loukata, ja kun hänen majesteettinsa antaa luvan kaksintaisteluun, jää kosto minun asiakseni."

"Hänen nimensä?"

"En voi sallia, että panette henkenne alttiiksi."

"Pidätkö minua tyhjän mahtailevana don Diegona? Hänen nimensä?"

"Te vaaditte välttämättömästi?"

"Se on tahtoni."

"Varakreivi de Wardes."

"Vai niin", sanoi Atos. "Hyvä on, minä tunnenkin hänet. Mutta hevosemme ovat valmiina. Kahden tunnin odotuksen asemesta lähdemmekin matkalle nyt heti. Ratsaille, varakreivi, ratsaille!"

91.
Monsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle

Kreivi de la Fèren taivaltaessa Raoulin kanssa Pariisia kohti oli Palais-Royal näyttämönä kohtaukselle, jota Molière olisi pitänyt hyvänä huvinäytelmän piirteenä.

Oli kulunut neljä päivää Orléansin uuden herttuaparin häistä. Pikimmältään einehdittyään Monsieur siirtyi etuhuoneisiinsa huulet nyrpistyneinä ja silmäkulmat kureessa. Ateria ei ollut tuottanut mitään hauskuutta. Madame oli antanut tarjota aamiaisensa omassa huoneessaan, ja Monsieur oli saanut ainoiksi pöytäkumppaneikseen Lotringin junkkarin ja Manicampin. Murkinalla istuttiin kolme neljännestuntia kenenkään virkkamatta halaistua sanaa. Manicamp, vähemmän perehtyneenä hänen kuninkaallisen korkeutensa likeiseen seurusteluun kuin kumppaninsa, yritti turhaan lukea prinssin silmistä, mitä hänen nyreytensä merkitsi. Lotringin junkkari, jonka ei tarvinnut arvailla mitään, hän kun tiesi kaikki, söi sillä hyvällä ruokahalulla, jota hänelle aina antoi toisten vastoinkäyminen. Hän nautti sekä Monsieurin ärtyisyydestä että Manicampin kiusallisesta hämistä, vankalla aterioimisellaan vasiten pidätellen pöydässä kärsimätöntä prinssiä, joka kiihkeästi halusi nousta seurastaan.

Filip jo usein pahoitteli alkuaan sallineensakaan Lotringin junkkarin tulla niin likeiseksi seuralaiseksi, että tämä ei enää katsonut tarpeelliseksi noudattaa mitään muodollisuutta herraansa kohtaan. Sellaisella katumapäällä Monsieur nytkin oli; mutta hän pelkäsi teräväkielistä ritaria melkein yhtä paljon kuin hänestä toisin ajoin pitikin, ja hän tyytyi raivoamaan vain sisällisesti. Tuon tuostakin hän tähtäsi katseensa kattoon ja taasen vilkaisi alas piirakkaan, jota nuori junkkari ripeästi lohkoi; kiukunpurkauksen hillinnässä hänen kasvonsa elähtelivät yhä ihmeellisemmissä ilmeissä, joita ammatti-ilveilijä olisi kadehtinut. Viimein asema kävi hänelle kuitenkin aivan sietämättömäksi, ja hedelmiin päästäessä hän nousi äkäisenä, kuten sanottu, jättäen junkkarin lopettamaan murkinaa miten mielensä teki, samalla kun Manicamp heti poukkosi suoraksi kuin seiväs, lautasliina kädessä. Monsieur kiirehti melkein juosten etuhuoneeseen ja antoi lähimmälle palatsinvartijalle hiljaa käskyn, sitten kääntyen sivuhuoneiden kautta takaisin yksityispuolelleen, jotta hänen ei olisi tarvinnut uudestaan astua ruokasalin läpi. Hän tahtoi tavoittaa äitiänsä; leskikuningatar oleksi tavallisesti rukouskammiossaan tähän aikaan, kello kymmenen tienoissa aamupäivällä. Itävallan Anna istui kirjoittamassa, kun Filip astui sisälle.

Leskikuningatar rakasti sydämellisesti nuorempaa poikaansa, joka oli kaunis kasvoiltaan ja säveä luonteeltaan. Filip tosiaan olikin hellämielisempi ja vaikkapa naisekkaampikin kuin kuningas. Hän oli valloittanut äitinsä mieltymyksen pikku tunteilulla, joka tuntuu viehättävältä naisissa; Itävallan Anna, joka oli hartaasti toivonut tytärtä, huomasi tässä pojassaan paljon sellaista herkkää huomaavaisuutta, hienotuntoista huolenpitoa ja kujeellista mielistelyä, mikä on luonteenomaista kehittyvälle tyttöselle. Niinpä hän äidin parissa ollessaan ihaili tämän sieviä käsivarsia, antoi hänelle neuvoja uusista leivoslajeista tai hajuvesien valmistusohjeita, jolla alalla kuningatar oli jo ennestään hyvin laajatietoinen, suuteli hänen käsiänsä ja silmiään lapsekkaan herttaisesti, toi hänelle aina makeisia mukanaan, suositteli uusia koruja. Vanhemmassa pojassaan Itävallan Anna rakasti kuningasta tai oikeastaan kuninkuutta: Ludvig XIV edusti hänen silmissään Jumalan säätämää valtiutta. Hän oli kuninkaan parissa leskikuningatar, mutta Filipiä hän kohteli pelkästään äitinä, saaden nuoremman poikansa tuntemaan, että äidin helma on kaikista turvapaikoista suloisin ja varmin. Pienestä lapsesta asti hän olikin tottunut pakenemaan sen suojaan, kun veljen ja hänen välissään oli noussut rajuilma; useinkin olivat kuningas ja hänen läheisin, mutta tottelemattomin alamaisensa paitasilla joutuneet nyrkein ja kynsin kiistasille makuusijasta, kamaripalvelija Laporten ollessa tällaisen majesteettirikoksen ainoana ja voimattomana todistajana, ja voitollinen Filip oli menestyksensä säikyttämänä tullut pyytämään äidiltä lohdutusta ja välitystä anteeksiantoon, johon Ludvig taipui vain työläästi ja ensin puolinaisesti.

Anna ei siten ainoastaan ollut tottunut tyynnyttävällä sovittelulla tasoittamaan kaikkia poikiensa erimielisyyksiä, vaan oli samalla päässyt heidän luottamukseensa ja tunsi heidän kaikki salaisuutensa. Kuningas kyllä oli hiukan kateellinen äidillisen hellyyden erityisestä kääntymisestä nuoremman veljen osaksi, mutta hän oli äitiänsä kohtaan kuitenkin alistuvaisempi ja huomaavaisempi kuin hänen luonteeseensa muuten kuului. Erityisestikin oli leskikuningatar osannut saada vaikutuksensa tuntuviin nuoren kuningattaren suhteen. Hän hallitsi melkein itsevaltiaasti kuninkaan taloudessa, ja samanlaista tulevaista valta-asemaa hän oli jo monin tavoin valmistellut itselleen nuoremman poikansa kodissa. Niinpä hän oli melkein ylpeä, aina kun havaitsi Filip-herttuan saapuvan luokseen apean näköisenä, kalpein poskin ja punoittavin silmin, sillä hän käsitti silloin heti, että heikommuutensa huomannut tai kapinallinen tarvitsi nyt apua.

Leskikuningatar istui kirjoittamassa, kuten sanottu, kun Monsieur astui hänen rukouskammioonsa, – ei tällä kertaa itkettynein silmin ja vaalein kasvoin, mutta rauhattomana, kiusaantuneena ja äreänä. Hän suuteli hajamielisesti äidin käsivartta ja istuutui ennen kuin toinen viittasikaan. Itävallan Annan ehdottoman hovisäännöstelyn johdosta tämä sovinnaisuuden unohdus ilmaisi suurta sielullista rasitusta, ja etenkin Filipissä, joka muuten niin auliisti osoitti mitä mielistelevintä kunnioitusta.

"Mikä sinun on?" kysyi Itävallan Anna kääntyen poikaansa päin.

"Voi, madame, minulla on paljonkin sydämelläni", jupisi prinssi allapäin.

"Tosiaankin näytät kovin vaivaantuneelta", sanoi kuningatar asettaen kynänsä kirjoitustelineelle. Filip rypisti silmäkulmiaan, muttei vastannut. "On kai kuitenkin joku asia enemmän mielessäsi kuin muut?"

"Kyllä, pääasiallisesti ajattelenkin erästä seikkaa, madame."

"Annahan kuulua."

Filip avasi suunsa purkaakseen kaikkia huoliaan, jotka raskauttivat hänen sydäntään ja tuntuivat pelkästään kaipaavan pääsyä ilmoille, haihtuakseen olemattomiin. Mutta yhtäkkiä hän pidättyikin, keventäen kuormaansa vain syvällä huokaisulla.

"No, no, Filip, lujuutta vain", reipastutti äiti. "Kun ihmisellä on valittamista, tuntuu melkein aina joku henkilö kiusalliselta, eikö niin?"

"Se ei ole niinkään sanottua, madame."

"Kenestä tahdot puhua? Älä nyt suotta pidättele."

"Pulana on se, että sanottavani on kovin arkaluontoista laatua, madame!"

"Jopa nyt!"

"Epäilemättä, – sillä kun on nainen…"

"Ahaa, kysymys onkin puolisostasi?" virkahti leskikuningatar ilmeisen uteliaasti. "No, ei sinun tarvitse siinä tapauksessa ollenkaan arastella, poikani. Minä olen äitisi, ja Madame on minulle vain vieras. Koska hän kuitenkin on miniäni, voit olla varma siitä, että sinunkin tähtesi kuuntelen täydellä harrastuksella, mitä sinulla hän hänestä puhuttavaa."

"Sanokaahan te itse, madame", kysyi Filip, "ettekö ole huomannut mitään?"

"Huomannut mitäänkö, Filip?.. Sinä puhut hirmuisen epämääräisesti!

Mitä laatua sen havainnon pitäisi olla?"

"No, puolisoni on sievä."

"On kyllä."

"Silti hän ei ole suorastaan kaunotar."

"Ei, mutta varttuessaan hän saattaa yhä melkoisesti komistua. Olethan nähnyt, kuinka tuntuvasti hän on muutamassa vuodessa muuttunut edukseen. Hän kehittyy vielä paljonkin ollessaan vasta seitsemäntoista vanha. Kasvuiässä olin minäkin hyvin laiha. Mutta Madame on todella jo sellaisenaan sievä."

"Ja se on luonnollisesti tullut huomatuksi."

"Niin, sievä nainen vetää aina katseita puoleensa, ja sitä enemmän prinsessa."

"Hän on saanut hyvän kasvatuksen?"

"Äiti on hiukan kylmäluontoinen ja vaatelias, mutta kaikin puolin terveesti ajatteleva nainen. Nuoren prinsessan kasvatus on voinut jäädä hiukan puutteelliseksi, mutta perusteissa en luule olleen mitään vikaa. Sen käsityksen ainakin sain kuninkaallisten vieraittemme oleskellessa täällä; en tiedä, miten asiat lienevät kehittyneet sittemmin Englannissa."

"Mitä tarkoitatte?"

"No, onhan tiettyä, että monetkin hiukan keveät luonteet helposti saavat haitallisia vaikutuksia myötäkäymisestä."

"Kas, tepä sen sanoitte, madame: minä todellakin luulen, että prinsessa on hiukan kevytmielinen."

"Sinun ei sovi toki liioitella, Filip: hänellä on vilkas mieli ja sen verran keimailuhalua kuin nuorelle naiselle on aivan luonnollista, – mutta korkeissa henkilöissä se pikku vika kääntyy hovin eduksikin, poikani. Jossakin määrin mielistelevä prinsessa tavallisesti saa muodostumaan loistavan hovin; hänen hymynsä sirottelee ympärille ylellisyyttä, henkevyyttä ja urheuttakin, ja aatelisto taistelee paremmin sellaisen ruhtinaan puolesta, jolla on viehättävä puoliso."

"Paljon kiitoksia, madame", vastasi Filip ärtyisesti. "Maalaatte eteeni todella peloittavia kuvia, äitini."

"Kuinka niin?" kysyi kuningatar teeskennellyn yksinkertaisesti.

"Te tiedätte, madame", sanoi Filip apeasti, "että menin naimisiin hyvin vastahakoisesti."

"Mutta johan sinä alat ihan huolestuttaa minua! Sinulla on siis mielestäsi jotakin vakavaa muistuttamista puolisostasi?"

"Ei nyt juuri vakavaakaan…"

"Niinpä heitä jo silleen tuo murheellinen katsantosi. Jos omassa seurapiirissäsi näyttäydyt tuollaisena, niin sinua päätellään kovin onnettomaksi aviomieheksi."

"Tyytyväinen aviomies en olekaan", vastasi Filip, "ja se saakin tulla tunnetuksi."

"Mutta Filip!"

"Ma foi, madame, sanon teille suoraan, että minä en ollut lainkaan ajatellut elämääni tällaiseksi."

"Selitä toki."

"Vaimoni ei toden teolla ole minun; hän välttelee minua kaikin ajoin. Aamupäivät hän omistaa vastaanottoihin, kirjeenvaihtoon, pukeutumishommiin; iltaisin ovat tanssiaiset ja konsertit kaikkena."

"Sinä olet mustasukkainen, Filip!"

"Minäkö? Jumala varjelkoon! Muut näytelkööt luulevaisen aviomiehen typerää osaa; mutta kiusaantunut olen."

"Sinä moitit vaimoasi ihan viattomista pikkuseikoista, Filip, ja niin kauan kun sinulla ei ole mitään tärkeämpää aihetta…"

"Mutta ilman rikkomuksiakin saattaa nainen aiheuttaa rauhattomuutta, äiti! Erityinen seurustelu ja joidenkuiden henkilöiden huomattavampi suosiminen nuoren aviovaimon taholta riittää useinkin kiukustuttamaan kaikkein luottavaisintakin miestä."

"Kas, nyt siis olemme päässeet itse asiaan, vaikka se oli vähän vaikeata. Vikana onkin erityinen seurustelu ja armollisuus joitakuita kohtaan! Vai tässä se kipeä kohta on!"

"Niin, ja minusta siinä on kylliksi."

"Vakavampaa se on todellakin. Jo neljän päivän kuluttua häistä on vaimosi siis muka alkanut suosia jotakuta? Varo värittämästä asiaa, Filip; pelkällä luulemisella ei voi mitään todistaa."

Äitinsä totisuudesta hätääntyneenä prinssi aikoi vastata jotakin, mutta kykeni vain sopertamaan muutamia käsittämättömiä sanoja.

"No, sinä jo peräännyt", sanoi Itävallan Anna. "Se ilahduttaa minua, ja oikein on myöntää erehdyksensä."

"Ei!" huudahti Filip; "minä en ota takaisin sanojani, vaan aion todistaa. Olen puhunut erityisestä seurustelusta ja mieltymyksestä. No, kuunnelkaahan vain."

Leskikuningatar valmistausi kuuntelemaan; hänen ilmeensä kuvasti sitä juoruamisen mielihyvää, jota parahinkin nainen ja äiti – kuningatarkin – aina tuntee saadessaan sekaantua pikku aviokiistoihin.

"Sanokaa te minulle ensiksikin", aloitti Filip, "minkätähden vaimoni on yhä pitänyt englantilaisen saattueensa. Mistä se johtuu?" Ja Filip laski käsivartensa ristiin rinnalle, katsellen äitiään ikäänkuin varmana siitä, että tällä ei voinut olla mitään vastattavana siihen vihjaukseen.

"Mutta siinähän ei ole mitään merkillistä", selitti kuitenkin Itävallan Anna. "Englantilaiset ovat hänen maanmiehiänsä, he ovat uhranneet paljon varoja saattaakseen häntä Ranskaan ja olisi epäkohteliasta ja valtiollisestikin ajattelematonta lähettää äkkipäätä pois ritarijoukkoa, joka on kaikin tavoin tahtonut osoittaa uskollista kiintymystään."

"Onpa se kaunista uhrautuvaisuutta todellakin, äitiseni, – siirtyä kurjasta ilmastosta herttaiseen maahan, missä kultarahalla saa aikaan enemmän tehoa kuin saarivaltakunnassa neljällä! Kaunista kiintymystä lähteä pikku matkalle naisen tähden, johon on rakastunut!"

"Rakastunut, Filip! Ajatteletko, mitä puhut?"

"Täydellä todella!"

"Ja kuka siis muka on rakastunut Madameen?"

"Komea Buckinghamin herttua… Alatteko puolustaa minulle häntäkin, äiti?"

Itävallan Anna punastui, mutta hymyilikin samalla. Herättihän Buckinghamin nimi hänen mielessään muistoja, jotka olivat sekä suloisia että suruisia!

"Buckinghamin herttua?" mutisi hän.

"Niin, oikeita naisten lellipoikia, kuten isoisäni Henrik IV sanoi."

"Buckinghamin herttuat ovat uskollisia ja urheita", sanoi Itävallan Anna rohkaistuen.

"Kas niin, oivallista! Siinä nyt äitikin asettuu miniänsä armastelijan puolelle!" huudahti Filip niin katkeroituneena, että hänen herkkä mielensä oli jo järkkyä kyyneliin.

"Poikani, poikani!" varoitti leskikuningatar; "tuollainen sanantapa ei sovi sinun arvollesi! Vaimollasi ei ole mitään armastelijaa ja missään tapauksessa ei Buckinghamin herttua joutuisi sille sijalle: sanon vieläkin, että se suku on uskollista ja kunniantuntoista; he eivät ikinä häpäisisi vieraanvaraisuuden lakeja."

"Oh, madame", kivahti Filip, "herttua on englantilainen, ja pitävätkö he suuressakaan kunniassa Ranskan ruhtinasten omaa?"

Kuningatar punastui toistamiseen hilkkansa suojassa ja oli kääntyvinään ottamaan kynäänsä kirjoitustelineeltä, salatakseen hämmennystään.

"Kyllä nyt osaatkin käyttää sanoja, jotka aivan oudoksuttavat, Filip", virkkoi hän, "ja suuttumuksesi sokaisee sinut, samalla peloittaen minua. Ole toki järkevä ja ajattele asiaa maltillisesti!"

"Minun ei tarvitse sitä pohtia, madame; onhan minulla silmät päässä."

"Ja mitä olet näkevinäsi?"

"Näen selkeästi, että Buckingham ei tahtoisi ollenkaan väistyä vaimoni läheltä. Hän rohkenee tuoda lahjoja, ja toinen ottaa vastaan. Eilen Henriette tuoksui orvokeilta, mutta te tiedätte hyvin, madame, itse turhaan tavoittaneenne sitä hajuvettä meidän liikkeistämme. No, herttualla sitävastoin oli mukanaan orvokintuoksuinen hajuainekotelo. Hänestä siis on vaimoni hienostelu lähtöisin."

"Mutta jopa todella rakentelet pyramideja neulankärjille", sanoi Itävallan Anna; "jätä pois sellainen mielettömyys. Mitä pahaa, kysyn sinulta, siinä on, että maanmies antaa prinsessalleen uuden hajuaineen valmistusohjeen? Tuollaiset kummalliset päähänpistot herättävät mielessäni ikäviä muistoja isästäsi, joka usein tuotti minulle syyttömästi kärsimyksiä."

"Buckinghamin herttuan isä esiintyi varmaankin pidättyväisemmin ja kunnioittavammin kuin poikansa", tokaisi Filip pikaisesti, huomaamatta, kuinka tukalana survaisuna ne sanat koskivat äidin sydämeen.

Kuningatar kalpeni ja painoi kouristuneella kädellä poveaan, mutta nopeasti tointuen hän virkkoi:

"No niin, olet kai tullut luokseni jossakin erityisessä tarkoituksessa?

Mitä oikeastaan haluaisit?"

"Aikomuksenani on ilmoittaa teille, että minun täytyy puuttua asiaan tarmokkaasti, – en ota enää sietääkseni mitään kiusaannusta Buckinghamin taholta."

"Et ota sietääksesi?"

"En."

"Miten siis menettelet?"

"Valitan kuninkaalle."

"Ja mitä tahtoisit häneltä vastaukseksi?"

"Jos hän ei katso voivansa auttaa asiaa", lausui Monsieur, kasvoillaan tuiman päättäväisyyden ilme, joka oli harvinaisena vastakohtana niiden tavalliselle säyseydelle, "niin ryhdyn itse tekemään oikeutta!"

"Mutta mitä siis pidät oikeutenasi tässä kohden?" tiedusti Itävallan Anna huolestuneena.

"Minä vaadin, että herttua jättää rauhaan vaimoni, – että hän poistuu Ranskasta, ja sen voinkin ilmoittaa hänelle itselleen."

"Sinä et saa vihjatakaan hänelle mitään sellaista, Filip", kielsi kuningatar. "Jos todella ajattelet sellaista vieraanvaraisuuden loukkausta, niin kuninkaan on ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin kiivastuksesi taltuttamiseksi."

"Uhkaatteko minua, äiti, kun tulin valittamaan teille surkeata asemaani!" huudahti Filip itkunsekaisesti.

"Minun täytyy hillitä hätäännyttävää maltittomuuttasi. Vakuutan sinulle, että töykeys tai vain vähäinenkin kohteliaisuuden laiminlyöminen herttuaa taikka jotakuta hänen saattolaistaan kohtaan aiheuttaisi mitä arveluttavinta rikkoutumista Englannin ja Ranskan väleissä. Mitä! Prinssikö, Ranskan kuninkaan veli, ei kykenisi peittelemään vaikkapa todellistakin pahastuksen aihetta valtiollisen välttämättömyyden vaatimuksesta!" Filip liikahti äkäisesti. "Sitäpaitsi", lisäsi kuningatar, "tässä nyt ei ole kysymystäkään todellisesta tai mahdollisesta valitusperusteesta, vaan haittana on pelkästään naurettava luulevaisuus."

"Madame, minä tiedän mitä tiedän."

"Tiedä mitä hyvänsä, joka tapauksessa kehoitan sinua kärsivällisyyteen."

"En kykene asettumaan kärsivälliseksi, madame."

Kuningatar nousi seisaalle muodollisen jäykästi ja kylmäkiskoisesti.

"Selitä minulle siis lopullinen tahtosi", sanoi hän.

"Minun ei näköjään sovi tahtoa mitään, madame; mutta minä lausun toivomukseni. Jos herttua ei itsellään vetäydy loitommaksi, niin minä ainakin kiellän häneltä pääsyn huoneisiini."

"Jätämme sen asian kuninkaan ratkaistavaksi", päätti Itävallan Anna hieman värähtävällä äänellä.

"Mutta, madame", huudahti Filip lyöden kätensä yhteen, "olkaa nyt äitini älkääkä kuningatar, kun kerran puhuttelen teitä poikananne; eihän herttuan ja minun välien selvittämiseen tarvita kuin parin minuutin keskustelu."

"Sellaisen keskustelun minä ehdottomasti kiellän", vastasi kuningatar jälleen jyrkemmin; "se ei olisi arvosi mukaista."

"No, sittenpä ilmoitankin kantani Madamelle!"

"Oh", virkahti Itävallan Anna muistojen kaihon vallassa, "älä milloinkaan esiinny käskijänä vaimosi edessä, poikani. Voitettu vaimo ei aina ole kääntynyt."

"Mitä siis tehdä?.. Pitänee kysyä neuvoa muilta."

"Kyllä kannattaisikin ottaa mukaan teeskentelevät neuvonantajasi, chevalierisi ja de Wardesisi! Ei, jätä asia minun haltuuni, Filip. Sinähän haluat vain, että Buckinghamin herttua vetäytyy loitommaksi?"

"Mitä pikimmin, madame."

"No, lähetä hänet minun luokseni! Myhäile hänelle, älä anna mitään vihiä vaimollesi, kuninkaalle, kellekään. Älä ota vastaan neuvoja muilta kuin minulta. Voi, minä tiedän, mitä neuvojain häiritsemä koti on!"

"Tottelen teitä, äiti", lupasi Filip huojentuneena.

"Ja sinä tulet tyytyväiseksi, Filip. Käy tavoittamassa herttuaa."

"Hoo, se ei olekaan vaikeata, pardieu! Hän on tietysti Madamen ovella odottamassa aamupäivän ensimmäistä vastaanottoa."

"Hyvä!" sanoi Itävallan Anna levollisesti. "Sanohan herttualle, että pyydän häntä käymään tervehdyksellä luonani."

Filip suuteli äitinsä kättä ja läksi toimittamaan asiaansa.