Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

68.
D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan

Päivän valjetessa d'Artagnan itse satuloitsi Furetin, joka oli mässännyt kaiken yötä, yksinään ahmien kahden kumppaninsa apejäännökset.

Muskettisoturi otti täyden selvyyden isännästä, jonka huomasi ovelaksi ja epäluuloiseksi sekä kaikesta sydämestään ja sielustaan kiintyneeksi herra yli-intendenttiin. Ollakseen herättämättä hänen epäilyksiään pysyi d'Artagnan senvuoksi jutussaan, että hänen tehtävänään oli tarkastella muutamia suolakuivattamoita ostohankkeissa.

Lähteä La Roche-Bernardista laivassa Belle-Islelle olisi aiheuttanut huomaavaista tulkintaa, johon kenties jo muutenkin oltiin johtumassa, niin että hänestä milloin tahansa saatettiin ilmoittaa linnaan. Olihan sekin omituista, että tuo matkustavainen ja hänen lakeijansa olivat jääneet salaperäisiksi d'Artagnanille, vaikka hän kyllä oli koettanut urkkia heistä tietoja isännältä, joka näkyi hyvin tuntevan heidät.

Muskettisoturi kuulusteli siis lähitienoon suolapatoja ja lähti taivaltamaan rämeille, jättäen meren oikealleen ja tunkeutuen tuolle laajalle ja autiolle tasangolle, joka muistuttaa lieju-ulappaa, kun sen hopeisina aaltoina kohoilee siellä täällä muutamia suolaharjanteita.

Furetin pienet jäntevät koivet patikoitsivat vinhasti jalan levyisinä maavalleilla, joilla suolapadot jakausivat erilleen. Nähdessään ainoastaan kylmän kylvyn olevan seurauksena mahdollisesta kompastuksesta d'Artagnan huoletta antoi hevosen tepastaa tasaista menoaan ja tyytyi katselemaan taivaanrannan kolmea suippoa kellotornia, jotka tyyten kohottoman lakeuden helmasta pistäysivät ylöspäin kuin pystyyn isketyt peitset.

Piriac, Batzin kauppala ja Croisic, kaikki aivan toistensa näköisiä, etupäässä kiinnittivät hänen huomiotaan, mutta toisinaan kääntyessään silmäilemään muutakin näköpiiriä hän havaitsi toisella puolella taivaanrannan rajassa kolme muuta kellotornia, – Guéranden, Pouliguenin ja Saint-Joachimin. Koko näköpiiri tuntui siten keilaradalta, jolla Furet ja hän olivat palloina kierimässä.

Piriac oli ensimmäinen satama oikealla. D'Artagnan poikkesi sinne, huomattavimpien suolankeittäjäin nimet huulillaan. Juuri kun hän käväisi katsomassa pikku satamaa, läksi sieltä merelle viisi isoa lotjaa kivillä lastattuina.

D'Artagnanista tuntui kummalliselta, että kiviä vietiin seudulta, missä niitä ei ollut louhittavissa. Hän turvautui herra Agnanin kaikkeen herttaisuuteen, kysyessään satamassa näkemiltään miehiltä selitystä näin outoon ilmiöön. Muuan vanha kalastaja vastasi matkustavaiselle, että kivet eivät olleet Piriacista saatuja eivätkä tietysti myöskään ympäristön suolarämeiltä.

"Mistä niitä sitten saadaan?" tiedusti muskettisoturi.

"Ne tuodaan Nantesista ja Paimboeufistä, monsieur."

"Ja minne niitä viedään?"

"Belle-Islelle, monsieur."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan samaan tapaan kuin oli ilmaissut harrastustaan kirjanpainajan kapistuksia kohtaan. "Belle-Islellä on siis rakennustöitä?"

"Niinhän tietenkin, monsieur. Joka vuosi herra Fouquet korjauttaa linnan muureja."

"Onko linna rapistumassa?"

"Se on hyvin vanha."

"Niinpä niin."

– Oikeastaan, – ajatteli d'Artagnan, – mikään ei ole luonnollisempaa, ja jokaisellahan on oikeus korjauttaa kiinteimistöään. Joutavanpäiväisesti voitaisiin tulla minulle sanomaan, että linnoitan Pyhän Neitsyen kuvaa, kun minun täytyy sitä paikkauttaa jossakin kohden. Totisesti luulenkin, että hänen majesteetilleen on annettu eksyttäviä tietoja, joten kuningas voi hyvinkin olla ihan väärässä.

"Eikö muuten teistäkin", hän jatkoi ääneen kalastajalle, sillä hänen retkensä päämääräänhän kuului epäluuloisen näytteleminen, "eikö teistäkin, hyvä mies, tunnu sentään merkilliseltä, että näitä kiviä kuljetetaan juuri tätä kautta?"

"Kuinka niin?" kysyi kalastaja.

"Nehän tulevat Nantesista ja Paimboeufistä Loire-virran varrelta, eikö niin?"

"Kyllä. – ne lautataan alas virtaa."

"Se on mukavaa, sen myönnän; mutta miksei niitä viedä suoraan Saint-Nazairesta Belle-Islelle?"

"Ka lotjat ovat huonoja aluksia ja kestävät kehnosti merenkäyntiä", vastasi kalastaja.

"Eihän se ole mikään syy."

"Suokaa anteeksi, monsieur, kyllä kuulee, että te ette ole milloinkaan ohjaillut purjealusta", huomautti kalastaja, ja hänen äänessään oli jonkunlainen halveksimisen väre.

"Selittäkää minulle tuo seikka, minä pyydän, ystäväiseni. Tulla Paimboeufistä Piriaciin, lähteäkseen Piriacista Belle-Islelle – se on minusta nähden samaa kuin matkustaisin La Roche-Bernardista Nantesin kautta tänne."

"Vesitse se olisi lyhempi tie", vastasi kalastaja järkähtämättömästi.

"Mutta onhan siinä hitonmoinen mutka?"

Kalastaja pudisti päätänsä.

"Lyhin tie paikasta toiseen on suora viiva", intti d'Artagnan.

"Te unohdatte vuoroveden, monsieur."

"No, vaikka otetaankin lukuun luode ja vuoksi."

"Ja tuulen."

"Joutavia! Eihän se ole vakinainen."

"Se ei ole vastuksena tällä reitillä: Loiren vuolle työntelee aluksia melkein Croisiciin asti. Jos niissä on jotakin paikattavaa tai miehistö haluaa levähtää, ne tulevat sitten rantaa pitkin Piriaciin. Täältä lähtee merivirta vastakkaiseen suunaan, vieden alukset puolenkolmatta lieuen päähän Dumet-saarelle."

"Vaikka niinkin."

"Sieltä Vilainen virranpaine työntää ne toiselle saarelle, Hoedicille."

"Se on selvä."

"No niin, monsieur, siltä saarelta Belle-Isleen on ihan suora matka. Bellekirkin molemmin puolin hyrskehtivä meri soluu kuin peilinä kanavana noiden kahden saaren välissä; jaalat lipuvat sen pinnalla kuin hanhet Loirella, – niin on sen asian laita."

"Yhdentekevää", väitti itsepintainen Agnan, "se on kuitenkin pitkä kiertotie."

"Ka, mutta joka tapauksessa herra Fouquet tahtoo niin", vastasi kalastaja lopettaakseen keskustelun, ja tuon kunnioitusta herättävän nimen mainitessaan hän otti villamyssyn päästänsä.

D'Artagnanin katse – nopea ja läpitunkeva kuin miekanterä – havaitsi ukon sydämessä vain yksinkertaista luottamusta, hänen kasvonpiirteissään pelkkää tyytyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Hän sanoi: "herra Fouquet tahtoo niin", aivan kuin olisi sanonut: "se on Jumalan tahto."

D'Artagnan oli yhteen menoon urkkinut liiankin pitkälle; jaalojen lähdettyä merelle jäi Piriaciin sitäpaitsi ainoastaan yksi kaljaasi, nimittäin tämän ukon, ja se ei näyttänyt merikelpoiselta ilman laajaperäisiä korjauksia. Niinpä d'Artagnan taputteli taas Furetia; joka uudeksi sitkeytensä todisteeksi lähti säveästi liikkeelle, kavioillaan velloen suolanevaa ja turpa ojennettuna navakkaan tuuleen, joka paineli lakoon seudun laihaa kasvullisuutta – vihvilätäpliä ja kanervakaistaleita.

Kello viiden ajoissa hän saapui Groisiciin.

Jos d'Artagnan olisi ollut runoilija, niin hän olisi varmaan ihastunut nähdessään avaran ranta-aukean, joka nousuveden aikana kuohuu ulappana, mutta luoteen jäljiltä jää harmahtavaksi erämaaksi, missä polyypit ja kuihtuneet levät haastavat hävityksen kieltä ja sinne tänne siroitellut valkoiset vierinkivet muistuttavat suunnattomalla hautuumaalla esiin tulleita ihmisluita. Mutta sotilaalla, politikolla, kunnianhimon kannustamalla miehellä ei ollut sitä suloista viihdykettä, että hän olisi katsellut taivaalta menestyksen enteitä ja varoituksen merkkejä. Punainen taivas merkitsee näille miehille myrskyä ja rajuilmaa. Valkoiset hattarat sinilakea vasten leijumassa vain ilmoittavat, että meri pysyy tyynenä ja rauhallisena.

D'Artagnan huomasi taivaan siniseksi, haistoi ilmassa maatuulen tuoksua rantarämeiltä ja päätti: Ensi korkeanveden aikana lähden ulapalle vaikka pähkinänkuoressa.

Croisicissa hän näki kuten Piriacissakin suunnattomia kiviröykkiöitä kasatuiksi rantaan. Nämä jättiläismuurit, joita jokaisessa korkeanveden käänteessä purettiin Belle-Islelle vietäviksi, olivat muskettisoturille kannustuksena edellisen havaintonsa aiheuttamaan arvailuun. Muuriako herra Fouquet korjautti näin suuressa määrin? Vai rakennuttiko hän linnoitusta? Päästäkseen selville hänen täytyi nähdä työmaa.

D'Artagnan toimitti Furetin talliin, illasti majatalossa ja kävi levolle. Päivän koittaessa hän asteli satamaan eli oikeammin vierinkivillä täytetylle rannalle.

Croisicin satama on viisikymmentä jalkaa mitaltaan, ja sen vartiotorni muistuttaa lautaselle asetettua piparkakkua. Laakea ranta on lautasena. Vartiotorni-kakku on muodostunut sadoista multakuormista, jotka mukulakivillä lujittaen on pyöristetty kartioksi, kiertoportaat kupeessaan. Sellainen se on nyt, ja sellainen se oli silloin, – kakku vain oli hiukan pienempi, eikä sen kyljissä nähty sitä säleaitaa, joka nykyään on sen koristeena, kun tuon köyhän ja hurskaan kauppalan rakennuslautakunta on nähnyt hyväksi laitattaa suojuksen kiemurtelevalle askelmapolulle, joka alhaalta johtaa ylimmälle pengermälle.

Rannalla jutteli kolme, neljä kalastajaa sardiineista ja äyriäisistä. Herra Agnanin silmät säihkyivät teeskentelemättömän hyväntuulisesti, ja hänen huulillaan väikkyi ystävällinen hymy, kun hän lähestyi miehiä.

"Kalastetaanko tänään?" hän kysyi.

"Kyllä, monsieur", vastasi muuan, "ja me odotamme vain nousuveden tasaantumista."

"Missä te kalastatte, ystäväiseni?"

"Rannikolla, monsieur."

"Missä tapaatte parhaita pyyntipaikkoja?"

"Ka, miten sattuu, – kiertäen saaret, esimerkiksi."

"Mutta saarille on pitkä matka?"

"Ei kovinkaan; neljän lieuen taival."

"Neljän lieuen! Sehän on aikamoinen purjehdusretki!"

Kalastaja nauroi herra Agnanille päin silmiä.

"Niin toki", pitkitti tämä yksinkertaisessa tietämättömyydessään, "sillä eikö neljän lieuen päässä merellä jo menetä maata näkyvistään?"

"Jotakuinkin… saattaa sattua."

"Pitkä matka se vain on… liian pitkä minulle, kun ajattelin pyytää teitä ottamaan minut veneeseenne ja näyttämään, mitä en ole koskaan nähnyt."

"Mitä niin?"

"Elävää merikalaa."

"Herra siis tulee sisämaasta?" sanoi toinen kalastajista.

"Sieltäpä niin; olen pariisilainen."

Bretagnelainen kohautti olkapäitään, mutta tiedusti sitten: "Onko herra Pariisissa nähnyt herra Fouquetia?"

"Usein", vastasi Agnan.

"Usein?" toistivat kalastajat piirittäen pariisilaisen. "Te tunnette hänet?"

"Jossakin määrin; hän on isäntäni hyvä ystävä."

"Vai niin!" huudahtivat kalastajat.

"Ja minä olen nähnyt hänen linnansa Saint-Mandéssa ja Vauxissa, ja hänen hotellinsa⁴³ Pariisissa."

"Se on tietystikin komea?"

"Uhkea kerrassaan."

"Mutta niin komea se ei ole kuin Belle-Isle", puuttui puheeseen kolmas kalastaja.

"Pyh", äännähti herra Agnan purskahtaen hyvin halveksivaan nauruun, joka pahastutti kaikkia läsnäolijoita.

"Kyllä kuulee, ettei herra ole nähnyt Belle-Isleä", sanoi kalastajista uteliain. "Tiedättekö, että se on kuuden lieuen ala pitkin- ja poikkipäin ja että siellä on puita, joiden vertaisia ei näe edes Nantesin valleilla?"

"Puita kallioluodolla?" huudahti d'Artagnan; "sitäpä tosiaan haluaisin nähdä."

"Se käy helposti laatuun; me kalastamme Hoedic-saaren luona, tulkaa mukaan. Sieltä te näette kuin paratiisina Belle-Islen tummat puut kuvastumassa taivasta vasten; saapa herra nähdä linnankin valkoisen hahmon aivan kuin nousevan merestä."

"On kai se on komeata", myönteli d'Artagnan; "mutta tiedättekö, että herra Fouquetin linnassa Vauxissa on sata tornia?"

Bretagnelainen kohotti ihmetellen päätänsä, mutta hän ei luopunut käsityksestään.

"Sata tornia!" hän sanoi. "Olkoon vain, Belle-Isle on verrempi.

Tahdotteko nähdä Belle-Islen?"

"Olisiko se mahdollista?" kysyi herra Agnan.

"Miksei, kuvernöörin luvalla."

"Mutta minä en tunne kuvernööriä."

"Koska tunnette herra Fouquetin, niin ilmoitatte vain nimenne."

"Voi, hyvät ystävät, minä en ole mikään aatelismies!"

"Jokainen pääsee Belle-Islelle", selitti kalastaja leveällä, puhtaalla murteellaan, "ellei hänellä ole mitään pahaa mielessään Belle-Isleä tai sen herraa kohtaan."

Muskettisoturi tunsi heikon väristyksen ruumiissaan, mutta virkkoi vain: "Kunhan olisin varma, etten tule merikipeäksi…"

"Tuossako?" virkahti kalastaja ylpeästi viitaten sievään, kaarevakupeiseen purteensa.

"No, hyvä! Te vaiennatte kaikki epäilykseni", huudahti herra Agnan. "Tulenpa tähystämään Belle-Isleä, vaikka luultavasti en saa nousta maihin."

"Me kyllä poikkeamme saarelle, me."

"Te? Kuinka niin?"

"Ka, myydäksemme kaloja kaapparilaivoihin."

"Hohoo, kaapparilaivoihin… mitä sanottekaan?"

"Herra Fouquet rakennuttaa parhaillaan kahta sellaista alusta, hätistelläkseen hollantilaisia tai englantilaisia, ja me myymme kaloja kutterien miehistöille."

– Kas, kas! – ajatteli d'Artagnan, – yhä parempaa ja parempaa! Kirjapaino, vallinsarvia ja kaappareita!.. Herra Fouquet ei totisesti ole mikään tavallinen läänitysherra, kuten otaksuin. Kannattaapa liikkua hiukan, katsellakseni hänen puuhiaan likeltä.

"Me lähdemme matkaan puoli kuudelta", lisäsi kalastaja tyytyväisenä.

"Olkoon menneeksi! Minä tulen mukaan; en käy välillä enää missään."

D'Artagnan näkikin kalastajien vintturilla hinaavan purtensa vesille; meri nousi, ja lopuksi herra Agnan antoi miesten autella hänet veneeseen, hyvin esitetyllä pelollaan nauratellen pikku kalastajapoikia, jotka tähystivät häntä suurilla, älykkäillä silmillään. Hän heittäysi neljään taipeeseen käännetylle purjeelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia, ja kahden tunnin kuluttua alus halkoi ulapan pintaa ison, nelikulmaisen purjeensa varassa.

Kalastajat kohdistivat kaiken mielenkiintonsa pyyntihommaan, joten heidän huomiotaan ei herättänyt vieraan hyvä viihtyminen. Tämä ei kalvennut eikä voihkinut, ei näkynyt ollenkaan voivan pahoin. Kun kukaan ei ehtinyt ohjaamaa purtta, vaappui ja töyssähteli vene aivan kamalasti, mutta ensikertainen purjehtija säilytti kaiken uhalla hyväntuulisuutensa ja ruokahalunsa.

He kalastivat innokkaasti, ja saalis oli jotensakin runsas. Makrillit ja kampelat ihan hypähtelivät puraisemaan koukkuihin, joissa syöttinä oli äyriäisiä. Tavattoman isot meriankeriaat ja turskat olivat jo nykäisseet poikki kaksi peruketta, ja edellistä lajia oli kolme liejuisina kiemuroina sätkimässä purren varastolokeron seiniä vasten.

D'Artagnan toi onnea mukanaan, sanoivat hänelle kalastajat. Soturista tämä puuha oli niin hauskaa, että hänkin tarttui toimeen, nimittäin siimaan, ja päästeli kaikuvia ilonrähähdyksiä ja meheviä voimasanoja, jotka olisivat voineet hämmästyttää hänen muskettimiehiäänkin, aina kun paulaan mennyt saalis tempoilullaan jännitti hänen käsivoimiaan ja pani hänen taitonsa koetteelle.

Näin hupainen ajanvietto oli saanut hänet unohtamaan valtiollisen tehtävänsä. Hän rimpuili parhaillaan jäntevän meriankeriaan kanssa, toisella kädellään ottaen tukea veneen laidasta, voidakseen toisella kiskoa korjuuseen vastustajansa, jonka kita oli ammollaan pinnassa, kun venepäällikkö huomautti hänelle:

"Olkaa varuillanne, ettei teitä nähdä Belle-Isleltä!"

Noilla sanoilla oli d'Artagnaniin taistelupäivän ensimmäisen tykinluodin vingahduksen teho: häneltä kirposi sekä siima että ankerias, jotka toisissaan kiinni ollen palasivat syvyyteen. D'Artagnan havaitsi nyt korkeintaan puolen lieuen päässä Belle-Islen kallioiden siintävät ääripiirteet, joiden yli linnan valkoinen hahmo kohosi majesteettisena. Taampana häämöitti maata metsineen ja vehmaine niittyineen, jotka olivat karjan laitumina. Se näky kiinnitti muskettisoturin huomion ensiksi puoleensa. Aurinko oli nimittäin jo kohonnut taivaanlaen itäiselle neljännekselle, ja kultasäihkyänsä merelle valaessaan se kiehtoi lumotun saaren niin häikäisevään loisteeseen, että silmä eroitti ainoastaan tasaiset paikat; jokainen varjo piirsi jyrkän, synkän viirun niittyjen tai muurien hohtavaan pintaan.

"Kas, kas!" virkahti d'Artagnan katsellessaan mustia kalliomöhkäleitä; "tuossapa nähdäkseni on luonnonvarustuksia, jotka eivät tarvitse insinöörien työtä, tehdäkseen maihintulon vaikeaksi. Mistä hitosta voikaan poiketa koko maakappaleelle, jonka itse Luoja näyttää niin huolellisesti suojanneen?"

"Tuolta puolen", vastasi purren omistaja, kääntäen purjetta ja antaen peräsimelle työntäisyn, joka suuntasi veneen sievää pikku satamaa kohti; tottumaton ei voinut eroittaakaan tätä poukamaa vastarakennetun vallituksen juurelta.

"Mikä tuo paikka onkaan?" kysyi d'Artagnan.

"Se on Locmaria", vastasi kalastaja.

"Entä tuo taloryhmä edempänä?"

"Se on Bangos."

"Ja sen takana?"

"Saujeu… ja sitten tullaan linnaan."

"Mordioux, täällähän on kokonainen maailma! Kas vain, tuolla on sotamiehiäkin!"

"Belle-Islellä on seitsemäntoistasataa miestä, monsieur", ilmoitti kalastaja ylpeästi. "Tiedättekö, että piakkoisin linnoitusmiehistöön kuuluu kaksikolmatta komppaniaa jalkaväkeä?"

– Tuhat tulimmaista! – ajatteli d'Artagnan polkaisten jalkaa; – hänen majesteettinsa näkyy lopultakin olleen oikeassa. Laskettiin rantaan.

69.
Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin tavatessaan vanhan tuttavan

Vähäisimmänkin aluksen maihintulo tuottaa sen verran hämminkiä ja sekasortoa, että mieli ei saa tarvitsemaansa vapautta, voidakseen ensi silmäyksellä tutustua uuteen paikkaan, joka avautuu katseille. Kiikkerä laskusilta, merimiesten rauhaton eloisuus, veden loiske rantakiviä vasten, odottavain huudot ja hyörinä – kaikki tuollainen monijakoinen aistimus saa tuloksekseen epäröimisen sekavuutta.

Vasta penkereelle noustuaan ja muutaman minuutin seistyänsä sen kaltaalla d'Artagnan niin ollen huomasi, että satamassa ja etenkin kauempana kuhisi tavattomasti työmiehiä.

Alapuolellaan hän tunsi ne viisi lotjaa, joiden oli nähnyt lohkokivillä lastattuina lähtevän Piriacin satamasta. Näitä kiviä hilattiin rantaylänteelle viidenkolmatta tai kolmenkymmenen talonpojan muodostamalla ketjulla. Isot kivet sälytettiin työrattaille, jotka kuljetettiin samaan suuntaan kuin pienemmätkin kärrättiin, – tietenkin työmaalle, mutta niiden töiden merkitystä ja laajuutta ei d'Artagnan vielä voinut arvioida. Kaikkialla vallitsi yhtä vilkas tuoksina kuin Telemakhos näki noustessaan maihin Salentumissa.⁴⁴

D'Artagnanilla oli hyvä halu tunkeutua edemmäksi, mutta vähäisimmänkin uteliaisuuden osoittaminen olisi herättänyt epäluuloa. Sentähden hän siirtyi eteenpäin vain vähin erin, tuskin mennen yli sen rajan, jonka kalastajat muodostivat rannalla; mitään puhumatta hän tarkkaili kaikkea ja ehkäisi yksinkertaisilla kysymyksillä tai kohteliailla tervehdyksillä kaikki ne oletukset, joita hänestä olisi muutoin saattanut syntyä. Sillaikaa kun hänen seuralaisensa hoitivat ammattiaan, kaupiten ja punniten kalojaan työväelle ja kyläläisille, ehti d'Artagnan kuitenkin hiljalleen loitommaksi, ja rauhoittuneena nähden, että häntä niin vähän huomattiin, alkoi hän tutkivasti ja pelottomasti tähystellä kaikkea etäämpänä ilmenevää. Tuotapikaa hän havaitsikin maisemassa piirteitä, joista soturin silmä ei voinut erehtyä.

Ristitulen aikaansaamiseksi lahdelmasoikion keskiviivan yli oli satamakaaren kumpaiseenkin päähän rakennettu kaksi patteria, nähtävästi järeitä kanuunia varten, sillä d'Artagnan näki työmiesten laittavan pohjaperustuksia ja sovittelevan kuntoon puoliympyrän muotoista puualustaa, jolla laventtipyörä käännetään tykinsuun tähtäämiseksi rintasuojan yli mihin suuntaan hyvänsä.

Sivummalla toiset työmiehet päällystivät mullalla täytettyjen vallivasujen avulla holvivarustusta uudeksi patteriksi, jossa näkyi ampuma-aukkoja. Työnjohtaja kutsui täsmällisin vuoroin työmiehiä, jotka puuvitsaksilla sitelivät risukimppuja mullan vahvikkeiksi, ja toisia, jotka lohkoivat turvesuunnikkaita ampumareikien peitteeksi.

Noita jo pitkälle joutuneita töitä viimeisteltiin niin voimaperäisesti, että ne olivat piammiten valmistumaisillaan; ampumareikien kohdalle ei ollut vielä asetettu tykkejä, mutta näiden alusiksi oli jo pantu tammilaahkoja kovaksi poljetun sorakerroksen tukevalle pohjalle, ja jos tykistöä jo oli saarella, saattoi satama parin kolmen päivän kuluttua olla täydessä puolustuskunnossa.

Kääntäessään katseensa rantapattereista sisempiin varustuksiin d'Artagnan suurimmaksi ihmeekseen huomasi Belle-Islen olevan linnoitettu aivan uuden järjestelmän mukaan, jota hän oli useinkin kuullut kreivi de la Fèren mainitsevan suurena edistysaskeleena, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sitä käytännössä. Nämä linnakerakennus-suunnitelmat eivät kuuluneet Marollaisin hollantilaiseen eivätkä ritari Antoine de Villen ranskalaiseen järjestelmään, vaan noudattivat Manesson Malletin menetelmää; tämä etevä insinööri oli noin kuusi tai kahdeksan vuotta sitten siirtynyt portugalilaisesta armeijasta Ranskan palvelukseen. Varustustyöt olivat merkillisiä siinä suhteessa, että ne eivät kohonneet maan pinnasta kuten vanhanaikaiset puolustusvallitukset, vaan päin vastoin syventyivät maan sisään, niin että ylipääsemättömiä muureja vastasivat näissä rotkomaiset kaivannot.

D'Artagnan ei tarvinnut pitkääkään aikaa huomatakseen tämän järjestelmän paremmuuden, se kun ei myöntänyt ahdistajan tykeille mitään otetta. Merenpinnan alapuolelle ulottuvina voitiin kaivannot sitäpaitsi maanalaisten sulkujen avulla laskea tulvilleen. Nämä työt olivat muuten melkein lopulleen valmiina. Muuan ryhmä, jolle työnvalvoja jakeli käskyjä, oli juuri sijoittamassa päätekiviä paikoilleen.

Työntökärryjä varten oli laitettu kaivannon yli lankuista silta, joka yhdisti laitaseudun sisäosaan. Yksinkertaisen uteliaasti d'Artagnan tiedusti, oliko luvallista sivullisen mennä sillan yli, ja hänelle vastattiin, ettei siitä ollut mitään kieltoa. Niinpä hän astui sillalle ja lähestyi ryhmää, aluksi tarkaten äsken huomaamaansa määräilijää, joka näytti olevan heidän yli-insinöörinsä. Pöytänä palvelevalle isolle paadelle oli levitetty asemapiirros, ja muutaman askeleen päässä miehestä oli nostovipu käynnissä.

Insinööri käänsi puoleensa d'Artagnanin huomion muullakin kuin luonnollisella tärkeydellään. Hänen hieno ihokkaansa oudoksutti tässä toimessa, johon muurarimestarin asu olisi ollut käytännöllisempi kuin herrasmiehen. Hän oli sitäpaitsi harvinaisen kookas varreltaan, hartiat olivat valtavan leveät, ja päässä oli hattu, jossa komeasti heilui tavallista runsaampikin määrä töyhtösulkia. Hänen liikkeensä ilmaisivat mitä ylväintä majesteettisuutta, ja hän näytti – sillä hänestä näkyi ainoastaan roteva selkä – pärmänttäävän miehille laiskuudesta tai tarmottomuudesta.

D'Artagnan asteli likemmäksi. Silloin töyhtöhattuinen heitti viittilöimästä ja vaistomaisesti itse ponnistaen käsillään polviansa vasten katseli köyryisenä kuuden työmiehen punnerrusta ison lohkokiven kohottamiseksi sen verran maasta, että alle voitaisiin työntää kapula kannattimeksi, kunnes nostovivun köysi saataisiin pujotetuksi alitse. Hikisinä huohottaen yrittivät nuo kuusi paaden yhdelle sivulle kerääntyneinä pinnistää kaikki voimansa vääntääkseen kiven syrjää kahdeksan tai kymmenen tuumaa koholle maasta, seitsemännen seistessä valmiina kieräyttämään kulman alle telan, jonka varaan taakka olisi laskettu. Mutta kivi oli kahdesti hellinnyt heidän käsistään ennenkuin sitä oli saatu riittävän korkealle siten kiilattavaksi. On sanomattakin selvää, että miehet kiven luiskahtaessa alas hypähtivät taaksepäin säästääkseen jalkateriänsä rusentumasta, ja niinpä oli paasi vain mätkähtänyt syvemmälle pehmeään maahan, tehden seuraavan ponnistuksen yhä vaikeammaksi.

Kolmas koetus ei onnistunut paremmin, vaan aiheutti lisääntyvää toivottomuutta, vaikka töyhtöhattuinen noiden kuuden kumartuessa kiven yli oli itse komentanut mahtavalla äänellä: "Hii-jop!" kuten voimahankkeissa on tapana.

Hän suoristi nyt vartensa ja pauhasi:

"Hohoi! Mitä tämä merkitsee? Olkipoikasiako olenkin työhön ottanut?.. Corboeuf, pois tieltä, niin saatte nähdä, kuinka kiveä nostetaan!"

– Hitto! – tuumi d'Artagnan; – luuleeko hän saavansa yksin hievahtamaan tuon möhkäleen? Se olisi merkillistä!

Miehet peräytyivät insinöörinsä käskystä nyreinä ja päätänsä pudistellen; vain puukangen pitelijä jäi paikoilleen valmiina täyttämään tehtävänsä.

Töyhtöhattuinen lähestyi kiveä, köyristyi, työnsi molemmat kätensä alisyrjän alle, jäykisti voimalliset lihaksensa ja vähääkään tärisemättä nosti hitaasti kuin kone möhkäleen kokonaisen jalan verran maasta. Telamies otti tilaisuudesta vaarin ja työnsi kannattimensa kiven alle.

"Noin!" sanoi jättiläinen, päästämättä paatta putoamaan, vaan hiljaa laskien sen telalle.

"Mordioux!" huudahti d'Artagnan; "tunnen ainoastaan yhden miehen, joka pystyy tuollaiseen voimannäytteeseen."

"Häh?" äännähti rojo kääntyen.

"Portos!" mutisi d'Artagnan hämmästyneenä; "Portos Belle-Islellä!"

Töyhtöhattuinen puolestaan tähysti valepukuista isännöitsijää ja tunsi hänet siinäkin asussa.

"D'Artagnan!" huudahti hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. "Hst!" kuiskasi hän d'Artagnanille.

"Hst!" varoitti muskettisoturi yhtaikaa. Ja tosiaan, jos d'Artagnan olikin saanut ilmi Portoksen, oli hän itsekin paljastunut tälle.

Kumpaisenkin valtasi yksityisen salaisuutensa säilyttämisen tärkeys. Ensi työkseen he silti heittäysivät toistensa syliin. Ystävyyssuhdettaan he eivät tahtoneet salata läsnäolijoilta, vaan nimensä.

Mutta syleilyä seurasi miettiminen.

– Millä hiton lailla voikaan Portos olla Belle-Islellä kiviä nostelemassa? – ihmetteli d'Artagnan, mutta sen kysymyksen hän teki sielussaan. Vähemmin valtioviisaana Portos ajatteli ääneen.

"Miten penteleessä sinä olet joutunut Belle-Islelle?" hän tiedusti d'Artagnanilta; "mitä aiotkaan täällä tehdä?"

Tähän täytyi vastata vähääkään epäröimättä, sillä d'Artagnanin itserakkautta olisi iäti kaivellut se ajatus, että Portos oli saanut hänet ymmälle.

"Pardieu, veikkoseni, minä olen Belle-Islellä syystä että sinä olet täällä."

"Älä nyt!" virkahti Portos ilmeisesti ällistyksissään tästä perusteesta ja koettaen saada siitä tolkkua sillä harkintakyvyllä, jonka hänellä vanhastaan tunnemme.

"Niinhän tietenkin", jatkoi gascognelainen haluamatta suoda ystävälleen miettimisaikaa; "kävin tavoittamassa sinua Pierrefondsissa."

"Todellako?"

"Ihan."

"Etkä tavannut minua?"

"En, mutta tapasin Moustonin".⁴⁵

"Jakseleeko hän hyvin?"

"Paksusti."

"Mutta eihän sentään Mouston sanonut sinulle, että minä olen täällä."

"Miksei hän olisi minulle sitä sanonut? Olenko kenties menettänyt Moustonin luottamuksen?"

"Et kaiketikaan, mutta hän ei tiennyt sitä."

"Kas, siinä ainakin syy, joka ei loukkaa itserakkautta."

"Mutta miten oletkaan menetellyt tavoittaaksesi minut?"

"Voi, veikkoseni, noin suuri herra jättää aina jälkiä matkoiltaan, ja vähäänpä luulisinkaan pystyväni, jollen osaisi seurata ystävieni ladulla."

Näin imartelevakaan selitys ei täydellisesti tyydyttänyt Portosta.

"Mutta minä en ole voinut jättää mitään jälkiä, kun tulin valepuvussa", muistutti hän.

"Vai tulit valepuvussa", tuumasi d'Artagnan.

"Ihan muina miehinä."

"Ja millä tavoin?"

"Myllärinä."

"Kykeneekö sinunlaisesi hieno mies jäljittelemään rahvaan esiintymistä siinä määrin, että koko ympäristö hairahtuisi?"

"Mutta minä vakuutan sinulle, ystäväiseni, että yksikään ei päässyt minusta selville, sillä niin hyvin näyttelin osaani."

"Et kuitenkaan niin hyvin, etten minä olisi sinua saavuttanut ja keksinyt."

"Totta kyllä, mutta miten saavuttanut ja keksinyt?"

"Maltas hiukan, kun selitän. Ajattele, että Mouston…"

"Äh, sitä Moustonin tomppelia!" sanoi Portos soukentaen kulmakarvojensa kaaripehkoja.

"Mutta maltas nyt, maltahan toki! Ei Moustonissa ole vikaa, kun hän ei itsekään tiennyt, missä sinä olit."

"Niin oikein. Ja juuri sentähden olen niin utelias käsittämään tulosi."

"Kylläpä olet kärsimätön, Portos."

"Pohtiminen hermostuttaa minua hirveästi."

"Pian käsität. Aramis kirjoitti sinulle Pierrefondsiin, eikö niin?"

"Kyllä."

"Hän kirjoitti, että sinun piti tulla ennen kuin aequinoctiun ehtii?"

"Se on totta."

"No, siinä se juttu", sanoi d'Artagnan toivoen tämän perusteen riittävän Portokselle.

Parooni näkyi pusertavan aivoistaan rajua ajatusurakkaa.

"Ahaa, kas, nyt ymmärrän! Kun Aramis pyysi minua tulemaan ennen kuin aequinoctium joutuu, sinä haistoit, että minun piti yhtyä hänen seuraansa. Sinä kuulustit, missä Aramis oli, tuumien itseksesi: 'Missä Aramis on, siellä tapaan Portoksen.' Sinä sait tietää, että Aramis oli Bretagnessa, ja silloin ajattelit: 'Portos on Bretagnessa.'"

"Oikeaan osattu! Sinusta olisi tullut oiva poppamies, veikkoseni. Nyt siis käsität aseman. La Rochs-Bernardiin saapuessani kuulin puhuttavan Belle-Islen erinomaisista linnoitustöistä. Kuvaus herätti uteliaisuuttani. Astuin kalastajapurteen ollenkaan aavistamatta, että sinä olit juuri täällä. Maihin noustuani näin rotevan peijoonin nostavan kiveä, jota itse Aias ei olisi saanut järkähtämään. Silloin minulle valkeni: 'Ei kukaan muu kuin parooni de Bracieux pysty tuollaiseen temppuun.' Sinä kuulit lausumani, käännyit katsomaan, tunsit minut, me syleilimme toisiamme ja kautta sieluni, jos haluat, rakas ystävä, syleilemmepä vielä toistamiseen."

"Se nyt on tosiaan sitä myöten selvää", myönsi Portos, ja hän syleili d'Artagnania niin sydämellisesti, että muskettisoturi haukkoi ilmaa viiden minuutin ajan.

"Kas, kas, väkevämpi kuin milloinkaan", änkkäsi soturimme, "ja onneksi juuri käsivarsissa yhä voima."

Portos kiitti armollisella hymyllä.

Niiden minuuttien aikana, jotka d'Artagnan tarvitsi hengähtääkseen, hän oli ajatellut esitettävän osansa vaikeutta. Piti alituiseen kysellä säästyäkseen vastailemasta. Tarpeeksi puhallettuaan hän oli selvillä suunnitelmastaan.