Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

66.
Matka

Oli jo kenties viidettäkymmenettä kertaa, kun tämä pronssisydäminen ja teräslihaksinen mies nyt jätti kotinsa ja ystävänsä, sanalla sanoen kaikki, tavoittaakseen menestystä tai kuolemaa. Jälkimmäinen oli aina kuin peläten väistynyt hänen tieltään; menestys taasen oli vasta kuukausi sitten varsinaisesti asettunut hänen liittolaisekseen.

Vaikkakaan hän ei ollut mikään suuri ajattelija Epikurokseen tai Sokrateeseen verraten, oli hänellä kuitenkin harvinaista järkevyyttä, kun laaja elämänkokemus oli kypsyttänyt hänen harkintaansa. Ihminen ei voi olla niin miehuullinen, uskalias ja ovela kuin d'Artagnan, ellei tuollaiseen ominaisuuksien yhtymään kuulu myöskin jonkunlaista luontumusta mietiskelyyn.

Hän oli sieltä täältä poiminut herra de la Rochefoucauldin⁴⁰ elämänohjeista murusia, jotka olisivat kelvanneet Port-Royalin herrain kääntää latinaksi, ja Atoksen ja Aramiin seurassa hän oli tallettanut mieleensä paljonkin hyviä katkelmia Senecasta ja Cicerosta, kun ystävät olivat omalla kielellään sovelluttaneet niitä arkielämän käytäntöön.

Sitä rikkauden halveksumista, jota gascognelaisemme oli kolmekymmentäviisi ensimmäistä toimintavuottansa noudattanut uskonkappaleenaan, oli hän jo pitkän aikaa pitänyt urheuden lakikirjan ensimmäisenä pykälänä.

1. §, – sanoi hän: Mies on urhoollinen sentähden, että hän ei omista mitään; mies ei omista mitään sentähden, että hän halveksii rikkautta.

Näitä peruslauseita ojennusnuoranaan noin kauan pidettyänsä hän senvuoksi rikastuneena nyt näkikin tarpeelliseksi kysyä itseltään, vieläkö hän rikkaudestaan huolimatta yhä oli urhoollinen.

Jokaiselle muulle paitsi d'Artagnanille olisi Grève-torin seikkailu voinut kelvata vastaukseksi. Moni omatunto olisi tyytynyt siihen, mutta d'Artagnan oli kyllin miehuullinen tiedustaakseen itseltään suoraan ja tunnontarkasti, oliko hän todella miehuullinen. Itsetunto sanoi:

– Mutta minusta nähden paljastin miekkani varsin reippaasti ja heiluttelin sitä hyvinkin kunnollisesti Grève-torilla, jotta voin olla varma urhoollisuudestani.

Siihen muistutti rehellisyys:

– Maltas nyt, hyvä kapteeni, tuo ei ole mikään vastaus. Sinä päivänä olin urhoollinen sentähden, että taloni pistettiin tuleen, ja voisi veikata sata ja tuhannenkin yhtä vastaan, että jos noille metelöitsijöille ei olisi sattunut sitä onnetonta päähänpistoa, heidän hyökkäyssuunnitelmansa olisi onnistunut tai ainakaan en minä olisi puuttunut mylläkkään.

– Mitä nyt voidaan yrittää minua vastaan? Minulla ei ole taloa poltettavana Bretagnessa, eikä aarretta, joka voitaisiin ryöstää.

– Ei, mutta minulla on nahkani, d'Artagnanin kallis nahka, joka merkitsee minulle enemmän kuin kaikki maailman talot ja aarteet, – tämä nahka, johon olen kiintynyt yli kaiken, koska se kaiken kaikkiaan on kääreenä ruumiille, jossa lämmin sydämeni on hyvinkin tyytyväinen sykkimään ja siis elämään.

– Haluan siis elää, ja toden teolla elän paljon paremmin, paljon täyteläisemmin rikastumisestani asti. Kuka lempo väittikään, että rahat tärvelevät elämän? Kautta sieluni, siinä ei ole perää! Minusta päin vastoin tuntuu, että nyt imen itseeni kaksin verroin ilmaa ja aurinkoa. Mordioux, millaista sitten tulleekaan, jos vielä saan varallisuuteni kaksinkertaiseksi ja tämän raipan sijasta, jota nyt pidän kädessäni, jonakuna päivänä saan kouraista marskin sauvaa?

– Tokko minulle sitten enää onkaan riittämiin asti ilmaa ja aurinkoa.

– Se ei totisesti ole mikään haave; kuka pentele voisi sitä estää, että kuningas tekee minusta herttuan ja marskin niinkuin hänen isänsä Ludvig XIII korotti Albert de Luynesin herttuaksi ja konnetabeliksi? Enkö minä ole yhtä urhoollinen ja toki toisen mokoman älykkäämpi kuin tuo de Vitryn tomppeli? Kas siinäpä juuri onkin vastus ylenemiselleni: minulla on liiaksi järkeä! – Onneksi, jos maailmassa on oikeutta, on minulla erityisiä vastaedellytyksiä: Onnetar on totisesti minulle velkaa palkkion kaikesta, mitä olen tehnyt Itävallan Annan hyväksi, ja korvauksen kaikesta, mitä hän ei ole tehnyt minun hyväkseni. – Tälläpä hetkellä nyt olen kuninkaan suosiossa, ja sellaisen kuninkaan, joka näkyy tahtovan hallita. Kannatelkoon Jumala häntä pysymään tällä loistavalla polulla! Sillä jos hän tahtoo hallita, hän tarvitsee minua, ja jos hän tarvitsee minua, täytyy hänen luonnollisesti antaa minulle mitä on luvannut. Lämpöä ja valoa! Suhteellisesti arvostellen samoan siis tänä päivänä aivan kuten entiseenkin aikaan tyhjästä kaikkeen. – Vain se on eroa, että nykyinen tyhjä oli entisen kaikki; ainoastaan tämä pikku muutos ilmenee elämässäni. – Ja nyt, katsotaanpa myös sydämen laitaa, kun kerran äsken puhuin siitä. Mutta totisesti puhuinkin siitä ainoastaan kuin entisen ajan muistona.

Gascognelaisemme laski käden rinnalleen ikäänkuin vasiten tunnustellakseen sydämen paikkaa.

"Voi sinua onnetonta!" jupisi hän karvaasti hymyillen. "Voi poloista! Olit hetkisen siinä toivossa, ettei sinulla sydäntä olekaan, ja onpa se sinulla vainkin, sinä epäkelpo hovimies, vieläpä se on mitä kapinallisinta lajia."

– Sinulla on sydän, joka puhuu herra Fouquetin puolesta, – hän ajatteli edelleen. – Mitä kuitenkaan herra Fouquet on kuninkaaseen verraten? Juonittelija, todellinen salavehkeilijä, joka ei edes välittänyt salata sinulta, että hänellä on luvattomia hankkeita. Mikä ase sinulla olisikaan häntä vastaan, ellei hänen kohtelias käytöksensä ja nerokkuutensa olisi tehnyt huotraa sille aseelle! – Aseellinen kapina!.. sellaiseen on herra Fouquet tehnyt itsensä syypääksi!

– Kun siis kuningas aivan epämääräisesti aavistelee herra Fouqetin suunnittelevan salahankkeita, tiedän minä sitävastoin ja voin todistaa, että herra Fouquet on aiheuttanut verenvuodatusta kuninkaan alamaisten kesken.

– Katsokaammepa nyt: jos tämän kaiken tietäessäni olen vaiti, niin mitä enempää voikaan tämä sydän vaatia, niin pehminnyt kuin se onkin herra Fouquetin miehevästä menettelystä, viidentoistatuhannen livren etumaksusta, tuhannen pistolin arvoisesta timanttisormuksesta, hymyilystä, jossa oli yhtä paljon katkeruutta kuin hyväntahtoisuuttakin? Minä pelastan hänen henkensä.

– Toivoakseni, – jatkoi muskettisoturi, – tämä typerä sydän nyt vaikenee ja katsoo kaikki välit selvitetyiksi herra Fouquetin kanssa.

– Kuningas on nyt siis aurinkoni, ja koska sydämeni on selviytynyt vapaaksi herra Fouquetista, niin varokoon kukaan asettumasta aurinkoni eteen! Eteenpäin hänen majesteettinsa Ludvig XIV: n puolesta, eteenpäin!

Nämä mietteet olivat ainoina pidäkkeinä, jotka saattoivat hidastuttaa d'Artagnanin kulkua. Niistä suoriuduttuaan hän hoputti hevosensa vauhtia.

Mutta niin verraton kuin Zephyre olikin, ei se kuitenkaan jaksanut juosta herkeämättä. Toisena päivänä se jätettiin Chartresiin erään vanhan ystävän luo, jonka d'Artagnan oli saanut kaupungin majatalonisännistä.

Sieltä lähtein muskettisoturi matkasi kyytihevosella pysähtymättömästi Chateaubriandiin saakka. Tämä oli vielä kyllin kaukana rannikosta, jotta kukaan ei voinut arvata d'Artagnanin pyrkivän merelle, ja niin etäällä Pariisista, että hänen ei voitu epäillä nimenomaan juuri sieltä tulevan. Ja Chateaubriandissa hänen majesteettinsa Ludvig XIV: n lähetti, joka oli sanonut lähettäjäänsä auringokseen ollenkaan aavistamatta, että tämä vielä varsin vähäpätöinen tähti kuninkuuden taivaalla aikanaan omaksuisi tuon taivaankappaleen vertauskuvakseen, – lakkasi käyttämästä kyytilaitosta ja osti kerrassaan kehnonnäköisen hevosen, jollaisen selkään ratsuväen upseeri ei olisi häväistyksen pelosta milloinkaan rohjennut nousta.

Mutta oikeastaan ei d'Artagnankaan lähtenyt tällä uudella ratsulla taipaleelle, vaan raudanharmaaseen ihokkaaseen ja kastanjanruskeihin housuihin pukeutunut kansalainen papin ja maallikon väliltä; kirkonmiestä muistutti varsinkin se, että d'Artagnan oli pannut päähänsä nukkavierun samettikalotin ja tämän päälle suuren, mustan hatun. Hän ei käyttänyt enää miekkaa, vaan ainoastaan sauvaa, joka oli nauhalla sidottu kyynärvarteen riippumaan, – mutta tarpeen tullen lupausi sille odottamattomaksi liittolaiseksi hyvä kuuden tuuman mittainen tikari, joka lymyili viitan alla.

Chateaubriandissa ostettu juoksija täydensi muodonvaihdoksen. Sen nimi oli – tai oikeastaan sille oli d'Artagnanilta tullut nimeksi – Furet.⁴¹

"Jos olen Zephyrestä tehnyt Furetin", sanoi d'Artagnan, "niin pitääpä minun muodostaa omastakin nimestäni joku typistysmuoto. D'Artagnanin sijasta minun sopiikin olla lyhyesti Agnan; se on luonnollinen myönnytys harmaalle ihokkaalleni, kupuhatulleni ja hivuneelle patalakilleni."

Herra Agnan siis ratsasti paljonkaan tärskymättä Furetilla, joka taivalsi tasaisesti kuin todellinen taiturihevonen ja hienoisella hölkällään silti vaivattomasti vähensi matkaa kahdentoista lieuen verran päivässä, ollenkaan uupumatta neljällä kuivalla koivellaan, jotka olivat hoikat kuin puikot, mutta d'Artagnanin tottunut silmä oli paksun takkukarvan alta heti keksinyt niiden vakaan jäntevyyden.

Taipaleella matkailija teki huomioitaan; hän tutki karua ja autiota seutua, miettiessään soveliainta veruketta lähteäkseen Belle-Isle-en-meriin ja siellä tarkastellakseen kaikkea epäluulojen heräämättä.

Tällä tavoin hän pääsi näkemään, että hänen asiansa sai suurempaa merkitystä, mikäli päämäärä läheni. Tässä syrjäisessä maakunnassa, muinaisessa Bretagnen herttuakunnassa, joka ei vielä ollut mikään ranskalainen seutu ja tuskin on sitä tänä päivänäkään, ei kansa tunnustanut Ranskan kuningasta varsinaiseksi valtiaakseen, ei ollut hänestä tietääkseenkään. Yksi ainoa valtiollinen suhde oli sille selvillä. Sen entiset herttuat eivät enää hallinneet, – mutta se oli vain täyttämätön paikka eikä merkinnyt muuta. Herttuain yksinvallan sijalle oli siirtynyt läänitysherrain valtius, ja näiden yläpuolella oli vain Jumala, jota ei ole milloinkaan unohdettu Bretagnessa, Noiden linnan- ja pitäjänvaltiaitten joukossa oli Fouquet Belle-Islen herrana rikkain ja enimmin suosittu.

Itse maakunnassakin, vieläpä tuon salaperäisen saaren näkösällä, ihannoitsivat sen ihmeitä monenmoiset tarinat ja muistotiedot. Sinne ei sallittu kenen hyvänsä tulla; tuo kuuden lieuen pituinen ja yhtä leveä saari oli linnoitettu läänitystila, jota kansa oli pitkät ajat pitänyt kunniassa, etenkin kun sen muistoihin liittyi paikkakunnalla niin pelätty nimi kuin de Retz. Vähän aikaa sen jälkeen kun Kaarle IX korotti tämän läänitystilan markiisikunnaksi, oli Belle-Isle joutunut herra Fouquetin haltuun.

Saaren kuuluisuus oli jo hyvin vanhaa juurta; sen nimi tai oikeammin nykyisen nimen merkitys ulottui taaksepäin vanhimpaan muinaisuuteen, jolloin se tunnettiin Kalonesoksena.⁴² Tämä yli-intendentin maaomaisuus oli siis sellaisenaankin erikoinen, puhumattakaan sen asemasta kuuden lieuen päässä Ranskan rannikosta yksinäisenä meren valtiaana kuin majesteettinen laiva, joka sataman suojaa halveksien laskee ylpeästi ankkurinsa keskelle valtamerta.

D'Artagnan tutustui vähitellen Fouquetin poikkeukselliseen mahtiin tällä valtakunnan kolkalla, näyttämättä vähääkään hämmästyneeltä monesta merkillisestä kuulemastansa; hän sai myös selville, että paras keino lähempien tietojen saamiseksi oli pistäytyä La Roche-Bernardiin, Vilaine-joen suulla sijaitsevaan melkoisen isoon kaupunkiin.

Sieltä hän kenties saattoi poiketa laivamatkalle. Muussa tapauksessa hän aikoi taivaltaa suolarämeikön halki Guérandeen tai Croisiciin, siellä odottaakseen soveliasta tilaisuutta pujahtaa Belle-Islelle. Hän oli muuten Chateaubriandista lähdettyään huomannut, ettei mikään ollut Furetille mahdotonta herra Agnanin kannustamana ja että Furetin avulla ei mikään ollut mahdotonta herra Agnanille. Niinpä hän ennen pitkää valmistautuikin eräässä La Roche-Bernardin majatalossa syömään illallisekseen sorsaa ja öljykakkua, ja noiden kahden bretagnelaisen herkun huuhtelemiseksi alas kurkustaan hän tilasi kellarista omenaviiniä, jonka heti huulilleen laskiessansa havaitsi vielä äärettömästi enemmän bretagnelaiseksi.

67.
D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä ilmestymiseksi on opetellut kirjanpainajan ammatin

Ennen kuin istuutui pöytään d'Artagnan tapansa mukaan hankki tietoja olosuhteista; mutta uteliaisuuden selviönä on, että ken tahtoo toimittaa kyselynsä hyvin ja hedelmällisesti, hänen tulee ensin itse tarjoutua kuulusteltavaksi. Ainaisen taidokkaasti etsi matkamiehemme senvuoksi hyödyllistä utelijaa La Roche-Bernardin majatalosta.

Ensimmäisessä huonekerrassa osui parhaillaan kaksi matkustajaa olemaan niinikään illastamispuuhissa. D'Artagnan oli tallissa nähnyt heidän hevosensa ja yleisönhuoneessa palvelijansa. Toinen matkusti nimittäin lakeijan keralla kuten jonkun verran huomattavana henkilönä; tällä parilla oli ratsuinaan kaksi komeata ja lihavaa percheläistä tammaa. Toinen matkalainen oli vähäpätöisemmältä näyttävä pikku mies pölyttyneessä päällystakissaan, kuluneissa liinavaatteissaan ja enemmän katukiveyksen kuin jalustimien hivuttamissa saappaissaan. Hän oli tullut Nantesista kärryillä, joiden edessä oli niin Furetin näköinen hevonen karvaltaan, että d'Artagnan olisi saanut etsiä sadan lieuen piiristä parempaa täydennystä parivaljakoksi. Kärryissä oli useita isoja, vanhoihin vaatekaistaleihin käärittyjä myttyjä.

– Tämä matkamies on minun lajiani, – ajatteli d'Artagnan. – Hän kelpaa ja soveltuu minulle, ja minä kaiketi myös hänelle. Herra Agnan harmaassa ihokkaassa ja hivuneessa patalakissa ei ole arvoton illastamaan känttyräsaappaisen ja takkuluuskaisen herrasmiehen kanssa.

Hän kutsui luokseen isännän ja käski tämän toimittaa sorsansa, öljykakkunsa ja omenaviininsä vaatimattomalta näyttävän herrasmiehen huoneeseen. Hän itse kapusi lautanen kädessään ylös puuportaita ja kolkutti kamarin ovelle. "Sisään!" huusi tuntematon.

D'Artagnan astui sisään hymy huulilla, lautanen kainalossa, hattu toisessa kädessään ja kynttilä toisessa.

"Suokaa anteeksi, monsieur", hän haastoi, "olen matkustavainen kuten tekin, en tunne majatalossa ketään, ja pahana tapanani on ikävystyä aterioidessani yksin, niin että ruoka ei minulle maistu enkä siitä kostu. Te teitte minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, kun äsken kävitte alhaalla avauttamassa ostereita. Huomasin lisäksi, että teillä on ihan samanlainen hevonen kuin minulla ja että isäntä – epäilemättä tämän yhdennäköisyyden perusteella – on asettanut ne vierekkäin talliin näköjään peräti sopuisiksi kumppanuksiksi. Miksipä siis herrat olisivat erossa, monsieur, kun hevoset pitävät seuraa toisilleen? Sentähden tulin pyytämään teiltä sitä suosiota, että sallisitte minun istua pöydässänne. Nimeni on Agnan, Agnan teidän palvelukseksenne, monsieur, – olen ansiottomasti isännöitsijänä rikkaalla ylimyksellä, joka haluaa näillä tienoin ostaa suolakuivattamoita ja lähetti minut tarkastelemaan sopivia alueita. Soisin tosiaan hartaasti, monsieur, että minun olemukseni miellyttäisi teitä yhtä paljon kuin te herätätte minun mieltymystäni; se olisi minulle suuri kunnia."

Vieraalla – jonka d'Artagnan näki vasta ensi kertaa kunnollisesti, sillä hän oli varemmin päässyt silmäämään tätä vain vilahdukselta, – oli kirkkaat, mustat silmät, kellahtava hipiä ja viidenkymmenen ikävuoden painosta hiukan rypistynyt otsa; kasvonpiirteet kuvastivat vaatimatonta säyseyttä, mutta hänen katseissaan oli ilmeistä älykkyyttä.

– Voisipa sanoa, – ajatteli d'Artagnan, – että tämä veitikka on kaiken ikänsä työskennellyt vain päänsä yläosalla: silmillään ja aivoillaan. Hän lienee tiedemies; suu, nenä ja leuka eivät hänellä ilmaise yhtään mitään.

"Monsieur", vastasi täten tutkisteltu, "tulonne on minulle kunniaksi. Minä en kylläkään ole ikävissäni", hän lisäsi hymyillen, "minulla on seuraa, joka voi aina kiinnittää mieltäni. Mutta hyvillä mielin kuitenkin otan vastaan käyntinne."

Niin sanoessaan känttyräsaappainen mies silti loi levottoman katseen pöydälleen, jolta osterit olivat kadonneet, – jäljellä oli vain viipale suolaista sianlihaa.

"Isäntäni toimittaa minulle tänne sievän siivekäspaistin ja oivallisen öljykakun, monsieur", kiirehti d'Artagnan ilmoittamaan, uuden kumppaninsa pikaisestakin silmäyksestä luettuaan kuokkavieraan hyökkäyksen pelkoa. Toisen kasvot ilmaisivat selvästi huojennusta, ja samassa saapuikin isäntä mainittuine herkkuineen. Öljykakun ja sorsan lisäännyttyä käristetyn läskinviipaleen vierelle d'Artagnan ja toinen kumppanus kumarsivat, istuutuivat vastatusten ja jakoivat veljellisesti kaiken syötävän.

"Myöntänette, monsieur, että yhteenliittyminen on oiva ajatus", virkkoi d'Artagnan.

"Kuinka niin?" kysyi suu täynnä vieras.

"No, senpä minä selitän", sanoi d'Artagnan. Vieraan leukapielet tekivät välirauhan, hänen kuullakseen paremmin. "Ensiksikin meillä on nyt kahden kynttilän herttainen valo, sen sijaan että meillä erikseen oli kumpaisellakin vain yksi."

"Se on totta", myönsi vieras, johon huomautuksen pätevyys tehosi ilmeisesti.

"Toisekseen huomaan teidän pitävän parhaiten minun öljykakustani, kun taasen minulle tämä läskinviipaleenne maistuu mainiosti."

"Hauska sattuma tosiaan!"

"Ja paremman valaistuksen ja makuni mukaisen aterioimien yläpuolelle vielä asetan seurustelun tuottaman mielihyvän."

"Te olettekin tosiaan hilpeä haastelija", kiitti tuntematon hyvillään.

"Ka, niin kai, – hilpeä kuten kaikki tyhjäpäiset ihmiset. Hoo, samaten ei ole teidän laitanne; näen silmissänne kaikenlaatuista neroa."

"Oh, monsieur…"

"No, myöntäkää pois, että te olette tiedemies."

"Toden totta, melkein kyllä… henkisen työn tekijä olen, sanoi kirjailija."

"Kas niin!" huudahti d'Artagnan ihastuneesti lyöden kätensä yhteen; "enpäs vainkaan erehtynyt! Jo on ihme, että minulla siis on onni viettää iltani kirjailijan parissa, – kenties kuuluisankin?"

"Ei", vastasi tuntematon punastuen, "sitä sanaa ei minä oikein voi käyttää."

"Vaatimaton!" huudahti d'Artagnan hurmaantuneena; "hän on vaatimaton!" Ja suorasukaisen sydämellisesti hän jälleen kääntyi virkkamaan vieraalle: "Mutta nimetkää minulle edes teoksenne, monsieur, sillä ettehän ole maininnut vielä omaa nimeänne, joka minulle selvittäisi kaikki."

"Nimeni on Jupenet, monsieur", ilmoitti kirjailija.

"Kaunis nimi!" kehui d'Artagnan; "kaunis nimi, kautta kunniani, ja ties kuinka minusta – suokaa anteeksi erehdykseni, jos hairahdun – ties miten minusta tuntuukaan kuin olisin kuullut sitä jossakin mainittavan."

"Olenhan sepittänyt runoutta", huomautti nero säveästi.

"Ah, niin, minulle tietenkin on lausuiltu runojanne."

"Sitä en luule, sillä säkeitäni ei ole julkaistu", selitti runoilija punehtuen. "Sain sitten valmiiksi murhenäytelmän…"

"Sen minä olenkin nähnyt näyttämöllä!"

Runoilija punastui entistä enemmän. "Erehdytte siinäkin, sillä Bourgogne-hotellin teatteriseurue ei ottanut sitä esittääkseen", tunnusti hän, huulillaan hymy, joka kaihossaan kuitenkin ilmaisi jotakin sisäistä ylpeyttä.

D'Artagnan puri huultansa.

"Huomaatte siis, monsieur", jatkoi runoilija, "että olette hairahtunut minusta: kun olen vielä yleisölle tuntematon, ette tekään ole voinut kuulla puhuttavan minusta."

"Ihan minä olen ymmällä. Nimi Jupenet on kuitenkin niin soinnukas ja aivan kuin luonnostaan kuuluva herrain Corneillen, Rotroun ja Garnierin rinnalle. Toivoakseni suvaitsette ystävällisesti lausua minulle muutamia otteita murhenäytelmästänne, monsieur, myöhemmällä, jälkiruuaksi. Siitä tulee oikea sokerileivos paistimme päällisiksi, mordioux! Ah, pyydän anteeksi, monsieur, kun kieleltäni livahti herrani ja isäntäni lempisadatus, jonka tulen toisinaan lainanneeksi, koska se tuntuu niin säädylliseltä. Sen vapauden otan luonnollisesti vain hänen poissaollessaan, sillä käsitättehän, että kun hän saapuvilla – mutta tämä omenaviini on totisesti viheliäistä, monsieur, eikö teistäkin? Ja tuo peijakkaan ruukkukin on epämuotoinen, että se pyrkii keikahtelemaan kumoon."

"Jos kiilaisimme hiukan?"

"Panisimme alle tuen? Niin, mutta minkä?"

"Tuohon syrjän täytteeksi voisi asettaa veitsen."

"Ja millä leikkaisimme sorsaa? Aiotteko sen jo heittää silleen?"

"Sitä en ajatellut. Mutta malttakaas…"

Runoilija penkoi taskuaan ja sai hyppysiinsä pienen, nelitahkoisen metallipuikon, lähes puolentoista tuuman mittaisen. Mutta samassa hän nähtävästi katsoi olleensa varomaton ja aikoi pistää sen takaisin; silloin d'Artagnan ojensi kätensä sitä kohti, muskettisoturin huomiota kun ei mikään välttänyt.

"Kas, siinäpä näpsä kapine", hän sanoi; "saako sitä katsella?"

"Kyllä vain", mukausi runoilija, joka ilmeisesti katui äskeistä päähänpistoaan, "katsella sitä sopii, mutta se katseleminen ei teitä hyödytä", hän lisäsi hieman turhamaisena, "sillä ellen teille sano, mitä sillä tehdään, ette voi aavistaakaan sen käyttöä."

D'Artagnan oli runoilijan hämmennyksestä heti johtunut arvelemaan, että tässä piili jotakin, ja huomionsa kerran käännyttyä tähän kohtaan hän sulkeusi itse mitä suurimpaan varovaisuuteen, joka hänelle kaikissa tilaisuuksissa turvasikin ylemmyyden. Herra Jupenetin kehaisusta huolimatta hän muuten oli esinettä silmätessään tuntenut sen ihan hyvin. Se oli kirjapainon kirjake.

"Arvaatteko, mikä se on?" jatkoi runoilija.

"En kuolemaksenikaan!" ällisteli d'Artagnan.

"No, tämä pienoinen valettu tanko, monsieur", elähtyi mestari selittämään, "on painokirjain."

"No kaikkea!"

"Versaali."

"Jopa nyt!" ja herra Agnanin suurenneet silmät ilmaisivat mitä yksinkertaisinta hämmästelyä.

"Niin, monsieur, versaali eli iso J, nimeni ensimmäinen kirjain."

"Että tämäkö on kirjain?"

"Niin, monsieur."

"Taidan puhua kovin tyhmästi, mutta minä en vain käsitä, kuinka sana syntyy, jos tämä on kirjain."

"Sanako?"

"Painettavaksi, niin."

"Se käy helposti. Voin sen kyllä selittää, jos asia herättää harrastustanne."

"Ihan ihmeesti se saattaa minut uteliaaksi."

"No, katsokaa nyt tarkoin."

Jupenet otti taskustaan seitsemän tai kahdeksan tuollaista metallipuikkoa lisää, d'Artagnanin tähystäessä niitä peräti tarkkaavaisena.

"Ahaa!" huudahti d'Artagnan, "teillä siis onkin kokonainen kirjapaino taskussanne! Peste, onpas tämä ihmeellistä – kaikkea sitä matkustellessaan oppii, mon Dieu!"

"Terveydeksenne", toivotti Jupenet tyytyväisenä.

"Teidän terveydeksenne, mordioux, teidän! Mutta odottakaas, älkäämme kilistäkö tällä omenaviinillä. Tämä on kurjaa juomaa ja arvotonta miehelle, joka on tottunut ammentamaan elvykkeensä Hippokreneesta – niinhän te runoilijat nimittänette lähdettänne?"

"Niin, monsieur, se on kylläkin alkulähteemme nimenä, joka johtuu kahdesta kreikkalaisesta sanasta: hippos on hevonen, ja…"

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "toimitanpa eteenne nestettä, joka johtuu yhdestä ainoasta ranskalaisesta sanasta eikä sen takia ole huonompaa – se sana on rypäle. Tämä omenaviini sekä ellottaa että paisuttaa sisuksiani. Sallikaa minun tiedustaa isännältämme, eikö hänellä jossakin kellarinsa sopessa ole joitakuita kunnon pulloja Beaugencyn tai Ceranin mehua."

Huudettu isäntä säntäsi heti ylös portaita.

"Älkää huoliko, monsieur", esteli runoilija, "meillä ei ole enää aikaa juoda viiniä, ellemme tahdo erityisesti kiirehtiä, sillä minun on käytettävä korkeanveden hetkeä, lähteäkseni alukseen."

"Mihin alukseen?"

"Belle-Islen laivaan."

"Vai niin, te lähdette Belle-Islelle?" virkkoi muskettisoturi.

"Joutavia, – aikaa teillä on yltäkyllin, monsieur", viihdytti isäntä; "laiva lähtee vasta tunnin kuluttua, ja kun kuulette naapurinne lähtevän, silloin kerkiätte vielä hyvin tekin."

"Lähteekö siis hänkin Belle-Islelle?"

"Niin kuuluu."

"Se herrasmies, jolla on lakeija mukanaan?" kysyi d'Artagnan. "Varmaan joku aatelinen?"

"En ollenkaan tiedä", vastasi isäntä, "mutta hän juo samaa viiniä kuin te nyt tilasitte."

"Lempo, sehän on meille suuri kunnia", virkkoi d'Artagnan isännän noutaessa pyydetyn pullon.

"Ette siis ole koskaan nähnyt mitään tekstiä painettavan?" aloitti runoilija sitten uuden viinilasillisen ääressä palaten vallitseviin ajatuksiinsa.

"En ikänäni."

"Katsokaas, sanaan kuuluvat kirjakkeet pannaan vierekkäin, tällä tavoin: Ly, tuosta otan h: n ja e: n, kaksi nn:ää, loput kirjakkeet ovat y ja s", puheli runoilija pistäen kirjakkeet hyvin tottuneesti kokoon. "Lyhennys", hän lausui lopuksi.

"Mainiota!" tuumi d'Artagnan. "Siinä kirjaimet tosiaan ovat koolla, mutta mitenkä niitä voi pidellä?" ja hän kaatoi vieraalleen toisen lasillisen viiniä.

Jupenet hymyili tietävästi ja veti taskustaan nyt esiin pienen metalliviivoittimen, jossa sisäsyrjä ja oikeanpuolinen päätylaita kohosivat suorassa kulmassa ylöspäin ja keskikohdalla oli väliseinän näköinen kaide. Täten muodostuvan lokeron sisäpuolelle hän latoi kirjakkeita riviksi, pidätellen niitä koossa vasemmalla peukalollaan.

"Ja mikä tuommoinenkin kummallinen viivoitin lienee nimeltään?" ihmetteli d'Artagnan. "Arvattavasti silläkin on nimensä."

"Tämä on latomishaka", selitti Jupenet. "Tällaisen avulla muodostetaan rivit."

"Latomishaka!" tuumi muskettisoturi. "Sanonpa totisesti vieläkin, että ihan teillä on täysi kirjapaino taskuissanne", ihasteli d'Artagnan puhjeten sellaiseen naurunhörötykseen, että runoilija ei voinut ollenkaan aavistaa olevansa urkittavana.

"Ei", vastasi tämä kuitenkin pidättyvästi, "olen vain laiska kirjoittamaan, ja kun olen päässäni sepittänyt säkeen, ladon sen heti valmiiksi kirjapainoa varten. Tällä tavoin nyt aion saada tuotteeni helpommin painatetuiksi."

– Niin kai! – tuumi d'Artagnan itsekseen. – Mordioux! tästä pitää ottaa selko.

Ja nopsasti keksien soveliaan verukkeen muskettisoturimme poistui tuokioksi pöydästä, riensi alas portaita ja juoksi vajaan, missä kärryt olivat. Tikarinsa kärjellä tunnustellen yhden vaatepäällyksisen mytyn sisältöä hän varmistausi siitä, että koko kuorma oli latomotarpeita.

– Hyvä! – ajatteli d'Artagnan. – En vielä tiedä, linnoittaako herra Fouquet Belle-Isleä tuntuvasti; mutta tässä ainakin on henkisiä ampumatarpeita linnaan.

Tyytyväisenä havainnostaan hän palasi seuraansa. D'Artagnan tiesi nyt mitä tahtoikin tietää, mutta pysyi kuitenkin näyttelijäkumppaninsa parissa, kunnes viereisestä huoneesta kuului lähtöhälinää. Samassa kirjanpainajakin kiirehti jalkeille, jo aikaisemmin annettuaan käskyn hevosensa valjastamisesta. Ajoneuvot odottivat ulko-oven edustalla. Toinen matkustavainen nousi ratsaille lakeijansa kanssa pihalla.

D'Artagnan saattoi Jupenetia satamaan asti, missä tämä siirrätti kärrynsä ja hevosensa alukseen. Samaten otti varakas matkustavainen mukaan lakeijansa ja molemmat ratsunsa. Mutta kaikella oveluudellaankaan ei d'Artagnan saanut vihiä miehen nimestä; kasvonpiirteet hän kuitenkin painoi ainiaaksi mieleensä.

Muskettisoturillamme oli hyvä halu mennä laivaan noiden kahden matkustavaisen kanssa, mutta hänet peräytti rannalta takaisin majataloon tärkeämpi harrastus kuin uteliaisuus, nimittäin taatun menestyksen tavoittaminen. Hän astui huoaten huoneeseensa ja heittäysi heti vuoteelle, ollakseen hyvissä ajoin aamulla valmis käyttämään yön levon antamia vereksiä aatteita ja neuvoja.