Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

60.
Taistelusuunnitelma

Yö oli kulunut jo pitkälle, kun abbé Fouquet saapui veljensä puheille. Gourville oli lähtenyt hänen saattajakseen. Tärkeän käänteen jännityksessä nämä kolme kokoontunutta miestä esiintyivät pikemmin saman väkivaltaisen ajatuksen yhdistäminä salaliittolaisina kuin mahtavan valtiomiehen kotiseurueena.

Fouquet asteli pitkän aikaa edes takaisin, katse tähdättynä lattiaan ja kädet nyrkkiin puristuvina. Viimein hän huokaisten reipastausi kysymään:

"Kuulehan, abbé, mitä väkeä se onkaan, jota sinä illalla puhuit elätteleväsi?"

Sotaisa hengenmies näytti epäröivän.

"Älä suotta arkaile, minä en nyt paheksu tapojasi; mutta puhun vakavasti, niin että sinun ei sovi laisinkaan kierrellä, ja joutavan kerskailun saat tällä kertaa tyyten jättää silleen."

"No, suora totuus on se, että minulla on satakaksikymmentä ystävää tai huvikumppania, jotka ovat vannoutuneet minulle kuin varkaat hirsipuulle."

"Voitko luottaa heihin?"

"Kaikessa."

"Eivätkö he saata sinua epäillyksi kolttosistaan?"

"Minä en esiinny omassa nimessäni."

"Ja he ovat päättäväisiä miehiä?"

"He polttavat Pariisin, jos takaan heille, että he eivät siitä joudu roviolle."

"Pyydän sinulta sellaista palvelusta, abbé", sanoi Fouquet pyyhkien hikeä kasvoiltaan, "että toimitat tuon joukkosi niitä miehiä vastaan, jotka sinulle osoitan, määrähetkellä… Käykö se laatuun?"

"Ensi kertaa eivät he ole käymässä tappeluun."

"Mutta ovatko tuollaiset rosvot valmiita karkaamaan aseistetun vartionkin kimppuun?"

"Se on heidän tapojaan."

"Hanki siis parvesi kokoon Vincennesin tielle kello kahdeksi huomenna."

"Sieppaamaan huostaansa Lyodotin ja d'Eymerisin… Kiperä homma!"

"Saattaa hiukan olla. Pelkäätkö?"

"En omasta puolestani, vaan sinun. On hyvin lähellä se arvaus, että ministeri siinä on noussut kapinaan kuningasta vastaan."

"Mitäpä siitä välität, jos maksan… Varmemmin menetät tukeni, jollet kykene tuottamaan tätä käännettä asemaan."

"Minusta olisikin viisaampaa sallia kuninkaalle tuo pikku tyydytys ilman mellakkaa."

"Et oivalla seurauksia, abbé. Lyodotin ja d'Eymerisin vangitseminen oli tähdätty iskuksi minua vastaan; jos se toimenpide kehittyy vihollisteni aikeitten mukaisesti, niin vaikutusvaltaani väheksytään yhä enemmän, pian pannaan minut syytteeseen, ja silloin sinua kohtaa mutkaton karkoituskäsky."

"Olen käskettävänäsi. Miten siis menettelen?"

"Sanoin jo, että nuo kaksi rahamiestä, jotka nyt tahdotaan tehdä järjestelmän uhreiksi, vaikka rikollisia vilisee rankaisemattomina, on huomenna vapautettava vihamiesteni raivolta. Sinä saat itse järjestää toimenpiteesi. Pidätkö onnistumista mahdollisena?"

"Ka, mikäpä siinä."

"Mihin suuntaan aiot toimia?"

"Asia tuntuu ihan yksinkertaiselta sinänsä. Tavallisena mestaussaattueena on kaksitoista kaupunginvartion miestä."

"Huomenna ehkä satakin."

"Sen otan lukuun, ja enemmänkin, – sanokaamme kaksi sataa."

"Mutta silloin sinun joukkosi ei riitä?"

"Älähän huoli. Sadantuhannen katsojan seassa on hyvinkin kymmenentuhatta sellaista heittiötä, taskuvarasta ja tappelupukaria, jotka eivät rohkene ottaa aloitetta umpimähkäiseen mellakkaan, mutta minun miesteni hälyttäminä pian puhdistavat koko paikan. Minä nimittäin ajattelen, että toiminnan näyttämöksi on valittava itse Grève-tori."

"Se voi olla parempi… Mutta miten siellä menetellään vankien suhteen?"

"Heidät kiidätetään johonkin torin varrella olevaan taloon, mistä voi tehdä vastarintaa uudelle kiinniotolle… Niin, yhä parempaa: muutamissa sikäläisissä taloissa on kaksi ulospääsyä, – toinen torin puolelle, ja toinen johtaa Rue de la Mortellerielle, Vannerielle tai Tixeranderielle. Vangit voivat heti pujahtaa tiehensä takaovesta."

"Mutta siitä kohdasta on nimenomaan päätettävä haitallisten sattumain välttämiseksi."

"Mikä niistä nyt olisi sopivin…"

"Minäpä tiedän", huudahti Fouquet ja teki Gourvillelle merkin, jonka tämä näkyi oivaltavan. "Eräältä ystävältäni olen toisinaan saanut lainaksi avaimen taloon, jonka hän on vuokrannut Baudoyer-kadun varrelta. Sen tilava puutarha ulottuu erään Grève-torin rakennuksen takarajaan."

"Siinä meidän suojamme", sanoi abbé. "Minkä rakennuksen?"

"Vilkasliikkeisen krouvin, jonka kyltti esittää Pyhää Neitsyttä."

"Se ei ole minulle outo", ilmoitti abbé.

"Ikkunat torin puolella. Takaovi johtaa pihalle, jonka aidassa minun ystäväni puutarhan puolella on muistaakseni veräjä."

"Oivallista", sanoi abbé.

"Vangit toimitetaan krouviin ja sieltä takatietä pois Baudoyer-kadun puutarhan kautta, sillaikaa kun krouvin etuovea puolustetaan ensi hätään. Hyvinpä tunnetkin kaikki asiat!"

"Sen pitäisi onnistua äkillisenä temppuna. Paljonko tarvitset räyhääjiesi juomahimon ja rahanahneuden tyydyttämiseen?

"Sitä puhetapaa! Kuulisivatpa tuon! Muutamat heistä ovat ylen herkkäluontoisia."

"Tarkoitan vain olevan välttämätöntä saattaa heidät sellaiselle päälle, että he uhmaavat maailmaa ja taivasta, sillä huomenna taistelen kuningasta vastaan, ja minun täytyy voittaa, ymmärrätkö?"

"Tahtosi täytetään. Anna loput ohjeesi."

"Muu on sinun asiasi."

"Anna siis vain massisi."

"Lue abbélle satatuhatta livreä, Gourville."

"Mainiota… älkäämme säästäkö mitään kuluja, niinhän?"

"Oikein."

"Mutta varovaisuutta sentään tarvitaan, monseigneur", muistutti Gourville. "Jos tämä tulee tietoon, niin menetämme päämme."

"Vastako sinua nyt jänistää, Gourville?" virkkoi Fouquet punehtuen pahastuksesta.

"Ei, minun on voitettavana säälini eikä sinunkaan tarvitse olla huolissasi. No niin, abbé, onko asia selvä?"

"Selvä on. Kello kahdeltatoista tulee joukkoni krouviin valmistautumaan käsikähmää varten. En säästä viima enkä taloa: minulla on suunnitelmani; kyllähän näet, kun käyn työhön."

"Missä sinä oleskelet?"

"Kaikkialla enkä missään."

"Miten saan tietoja?"

"Pikalähetin välityksellä, jonka ratsu pysytelköön juuri ystäväsi puutarhassa. Mikä hänen nimensä onkaan?"

Fouquet katsahti Gourvilleen, joka kiirehti vastaamaan isäntänsä puolesta:

"Talon kyllä tuntee. Pyhän Neitsyen kuvan kapakka edessä, korttelin ainoa puutarha takana."

"Saattakaa häntä, Gourville", lopetti Fouquet, "ja lukekaa hänelle rahat. Niin, mutta malttakaahan vielä… eikö tälle hankkeelle tosiaan voi antaa erityistä uskottavalta tuntuvaa tekosyytä?"

"Se on varsin luonnollisesti katumellakka", sanoi abbé.

"Katumellakka millä perusteella? Sillä onhan asema sellainen, että jos Pariisin väestö milloinkaan on tyytyväinen kuninkaan toimiin, niin ainakin rahamiehiä hirtettäessä."

"Kyllä minä sen kohdan järjestän", lupasi abbé.

"Järjestät huonosti, ja silloin voi Gourvillellä olla syytä huolestukseensa."

"En toki, en toki… aatos jo kypsyy aivoissani."

"Sano se."

"Mieheni huutakoot: 'Eläköön Colbert!' ja karatkoot käsiksi vankeihin muka repiäkseen heidät kappaleiksi, koska hirsipuu on verenimijöille liian lievä rangaistus."

"Hei, siinäpä tosiaan aatos!" ilahtui Gourville. "Lempo soikoon, herra abbé, on teillä mielikuvitusta! Jotakin tällaista minä kaipasin."

"Monsieur, olen sukuni arvoinen", vastasi abbé ylpeästi.

"Narri!" jupisi Fouquet, lisäten ääneen: "Se on nerokasta! Toteuttakaa homma vuodattamatta verta."

Gourville ja abbé läksivät yhdessä hyvin puuhakkaina.

Yli-intendentti heittäysi levolle, mutta pysyi vielä kauan valveilla, puolittain hautoen huomispäivän kohtalokkaita toimenpiteitä ja puolittain unelmoiden rakkaudesta.

61
Pyhän Neitsyen kuvan krouvi

Seuraavana päivänä kellon lähetessä kahta oli Grève-torille kokoontunut viisikymmentätuhatta katselijaa kahden hirsipuun ympärille, jotka oli pystytetty Pelletierin rantalaiturin puoliselle reunalle rintasuojusta vasten. Aamulla olivatkin kaikki Pariisin viralliset julkihuutajat kiireesti kierrelleet sekä keskikortteleissa että etenkin hallialueilla ja esikaupungeissa julistaen väsymättömillä, käheillä äänillään sitä suurta oikeudentekoa, että kuningas oli tuomituttanut kaksi petollista virkamiestä, kaksi kruunun varasta ja kansan köyhdyttäjää. Ja tämä kansa, jonka parasta nyt näin lämpimästi harrastettiin, ei tahtonut olla osoittamatta kunnioitustansa kuninkaalle, vaan oli lähtenyt myymälöistään, pajoistaan ja työhuoneistaan, hiukan todistaakseen kiitollisuuttansa Ludvig XIV: lle, aivan kuin vieraat, jotka pelkäävät käyttäytyvänsä epäkohteliaasti, elleivät noudata kutsua.

Kuuluttajain kovaäänisen, mutta kompastelevan lukemisen mukaan sisälsi tuomio, että Grève-torilla saatettaisiin kuolemanrangaistukseen kaksi veronkantajaa valtion varojen anastamisesta ja hävittämisestä, laittomien verojen kiristämisestä ja asiakirjain väärentämisestä, "nimitaulu yläpuolelleen naulattuna", kuten sanat kuuluivat. Mutta näitä nimiä ei ilmaistu tuomiossa. Pariisilaisten uteliaisuus oli senvuoksi äärimmäisilleen jännittynyt, ja kuten jo mainitsimme, odotti tavaton ihmispaljous kuumeellisen kärsimättömästi mestaushetkeä. Oli jo levinnyt tieto, että vangit oli siirretty Vincennesin linnaan, sieltä tuotaviksi Grève-torille. Sentähden kuhisi Saint-Antoinen esikaupunki ja sieltä johtava samanniminen katu täynnä väkeä, sillä Pariisin asujaimisto jakautuu suurina mestauspäivinä kahteen luokkaan: toiset tahtovat katsella tuomittujen ohimenoa – säveinä ja arkasydämisinä, mutta elämän kulkua tarkkailevina luonteina, – ja toiset taasen tunkeutuvat katsomaan itse kuolemaa, kaivaten voimakkaita mielenliikutuksia.

D'Artagnan oli aamupäivällä saanut kuninkaalta viimeiset ohjeet ja hyvästellyt ystävänsä, joita tällähaavaa ei ollutkaan tavattavissa muita kuin Planchet. Hän suunnitteli nyt päiväjärjestyksensä kuten jokaisen monipuuhaisen henkilön tulee tehdä, jotta hän osaisi käyttää kalliit hetket oikealla vuorolla niiden parhaaksi tehoksi.

"Lähtö on määrätty kello kolmeksi aamulla", hän alkoi puoleltapäivin laskeskella; "minulla on siis viisitoista tuntia käytettävissäni. Vähentäkäämme siitä nukkumiseen kuusi tuntia, kun en mukavasti tule toimeen lyhyemmällä unella; siis yksi tunti aterioimiseen; saamme seitsemän. Tunti käyntiin Atoksen luona; tullaan kahdeksaan. Kaksi tuntia sekalaiseen ajanhukkaan; pääsemme kymmeneen. Jäljellä on siis viisi tuntia.

"Tunti rahain nostamiseen tai oikeastaan epäyksen saamiseen herra Fouquetilta; toinen samaisten rahojen perimiseen herra Colbertilta sekä hänen kysymystensä ja irvistystensä vastaanottamiseen; kolmas aseitteni ja vaatekertaani katsastukseen ja saappaitteni rasvauttamiseen. Vieläkin jää kaksi tuntia Mordioux, kuinka rikas olenkaan!"

Ja sitä sanoessaan d'Artagnan tunsi outoa ilahdusta, nuoruuden hurmaa, joka menneisyyden ihanain ja onnellisten vuosien tuulahduksena nousi hänelle huumaavana päähän. "Näiksi kahdeksi tunniksi", jatkoi muskettisoturi, "menenkin nostamaan ensimmäisen neljännesvuokrani Pyhän neitsyen kuvasta. Se virkistää. Kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä! Voi pahus, onpa se hämmästyttävää! Jos köyhä saisi ainoasta livrestään kaksitoista denieriä kasvuksi, niin se olisi oikeutta, oivallista; mutta hänen täytyy pitää se hedelmättömänä taskussaan. Rikas sitävastoin korjaa satoa rahoistaan, joita hänen ei tarvitse käyttää… Tässäkin nyt saan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä kuin taivaasta pudonneina. Minä siis menen Pyhän Neitsyen kuvaan ja tyhjennän vuokralaiseni kanssa lasillisen espanjalaista viiniä, jota hän ei voi olla minulle tarjoamatta. Mutta järjestys kaikessa, d'Artagnan, järjestys olla pitää! Järjestetäänpä nyt aika täsmällisiin vuoroihin: 1. Atos. 2. Pyhän Neitsyen kuva. 3. Herra Fouquet. 4. Herra Colbert. 5. Illallinen. 6. Vaatteet, saappaat, hevoset, matkareppu. 7. Ja viimeiseksi. Uni."

Tämän järjestelyn mukaisesti d'Artagnan lähti suoraa päätä kreivi de la Fèren luo, jolle hän vaatimattomasti ja teeskentelemättömästi kertoi osan uudesta myötäkäymisestään.

Atos oli eilispäivästä asti ollut väkisinkin jonkun verran levoton d'Artagnanin käynnistä kuninkaan luona, mutta pari sanaa riitti selittämään kaikki. Hän neuvoi ystäväänsä säästämään itseään ja varovasti tarjoutui saattamaan häntä siinä tapauksessa, että se kävi päinsä.

"Mutta, rakas ystävä", virkkoi d'Artagnan, "enhän minä mihinkään matkusta."

"Mitä! Tulet sanomaan jäähyväisiä etkä lähde minnekään?"

"Ka, kyllähän, kyllähän", vastasi d'Artagnan hiukan punastuen, "pistäydyn katsomassa maatilaa ostaakseni."

"Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa sovitan neuvoni toisin. Sen sijaan, että sanoisin: 'älä anna surmata itseäsi', sanonkin: 'älä anna puijata itseäsi'."

"Minä ilmoitan sinulle, veikkonen, jos joku tila on erityisesti mieleiseni; silloin saanen käyttää hyväkseni sinun asiantuntemustasi."

"Kyllä, kyllä", suostui Atos hienotuntoisena ehkäisten hymyänsä pääsemästä näkyviin.

Raoul noudatti isänsä pidättyväisyyttä. D'Artagnan oivalsi olevan liian salamyhkäistä poistua ystäviensä parista tekosyyllä, ellei edes ilmaissut matkan suuntaa.

"Olen valinnut Mansin piirin", hän sanoi Atokselle. "Eiköhän siellä ole hyvät maat?"

"Mainiot, ystäväiseni", vastasi kreivi huolimatta muistuttaa hänelle, että Mans oli samalla taholla kuin Tourainen maakunta, joten hän korkeintaan kaksi päivää odottamalla voisi saada ystävästään seuralaisen.

Mutta d'Artagnan oli enemmän hämillään kuin kreivi ja sotkeusi jokaisella huomautuksellaan yhä pahemmin.

"Lähden huomenna aamun valjetessa", sanoi hän lopuksi. "Suotko minulle seurasi siihen asti, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier", vastasi nuorukainen, "jollei herra kreivi tarvitse minua."

"En, Raoul; minulla on tänään puhelu Monsieurin, kuninkaan veljen, luona."

Raoul pyysi Grimaudilta miekkaansa, jonka tämä heti toi.

"Hyvästi sitten, rakas ystävä!" lisäsi d'Artagnan avaten sylinsä Atokselle.

Atos syleili häntä kauan, ja muskettisoturi, joka hyvin käsitti hänen hienotuntoisuutensa, kuiskasi hänen korvaansa:

"Valtion asia!"

Atos vastasi ainoastaan merkitsevällä kädenpuristuksella, ja he erosivat. Raoul pisti kätensä vanhan ystävänsä kainaloon, ja d'Artagnan vei hänet Saint-Honoré-kadulle.

"Minä johdan sinut nyt Pluto-jumalan³⁷ luokse", sanoi d'Artagnan nuorelle miehelle; "valmistaudu nyt koko päiväksi katselemaan kultakolikkojen pinoamista. Taivasten tekijä, olenpa minä muuttunut!"

"Mutta katsokaahan, kuinka ihmisiä tungeksii kaduilla", huomautti Raoul.

"Onko tänään joku juhlakulkue liikkeellä?" kysyi d'Artagnan eräältä kuljeksijalta.

"Ei, nyt hirtetään, monsieur", vastasi ohikulkija.

"Mitä! Hirtetään?" kertasi d'Artagnan; "Grèvelläkö?"

"Niin, monsieur."

"Lempo sellaisen vintiön periköön, joka laittautuu hirteen juuri silloin kun minun pitää nostaa vuokraneljännekseni!" huudahti d'Artagnan. "Oletko nähnyt ketään hirtettävän, Raoul?"

"En, monsieur… Jumalan kiitos!"

"Sellainen on nuoruus… Jos olisit ollut vartiopäällikön vuorolla juoksuhaudassa, niinkuin minä monasti, ja joku vakooja… mutta suo anteeksi, Raoul, minä höpöttelen. Sinä olet oikeassa, hirttäminen on inhoittava näky… Mihin aikaan se tapahtuu, monsieur, jos saan luvan kysyä?"

"Monsieur", vastasi kuljeksija kunnioittavasti, ihastuksissaan siitä, että sai keskustella kahden sotilashenkilön kanssa, "se lienee määrätty kello kolmeksi."

"Hoo, kello on vasta puoli kaksi; lisätkäämme vauhtia, niin ehdimme ajoissa nostamaan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreäni ja poistua ennen kuin tuomittu tuodaan."

"Tuomitut, monsieur", oikaisi porvari, "sillä niitä on kaksi."

"Kiitän tuhannesti, monsieur", sanoi d'Artagnan, joka vanhemmalle puolelle ikäänsä päästyään oli suennut erittäin kohteliaaksi sävyltään. Vetäen Raoulia mukanaan hän riensi Grève-torille päin. Muskettisoturi oli peräti tottunut väentungoksiin, ja hänen vastustamatonta nyrkkiään tehosti hartiain harvinainen notkeus, muutoin eivät kumppanukset olisikaan pitkään aikaan päässeet perille. He seurasivat rantalaituria, jolle olivat poikenneet Saint-Honoré-kadulta. D'Artagnan tunkeusi edellä; hänen kyynärpäänsä, nyrkkinsä ja hartiansa raivasivat taitavasti tietä kolmena kiilana, jotka puhkoivat ja hajoittivat ryhmiä kuin kapulakasoja. Vahvikkeena hän usein käytti rautaista miekankahvaansa, jonka survaisi itsepintaisimpien tungeksijain kylkien lomitse, ja pidellen sitä joko vipukankena tai sorkkarautana hän eroitti mielensä mukaan miehen vaimosta, sedän veljenpojasta tai veljen veljestä. Kaikki tämä tapahtui niin luonnollisesti ja niin herttaisesti hymyillen, että vain pronssikylkinen patsas olisi hetkisen vastustanut kahvan kutittelua ja ainoastaan kivinen sydän jäänyt ihastumattomaksi myhäilystä, joka leikki muskettisoturin huulilla. Ystäväänsä seuraten Raoul säästi naisia, jotka ihailivat hänen kauneuttaan, ja hallitsi miehiä, jotka tunsivat hänen lihaksiensa jäntevyyden, ja tällä tavoin nuo kaksi halkoivat aaltoilevaa ihmismerta.

He pääsivät molempien hirsipuiden näkösälle, ja Raoul käänsi tympeytyneenä katseensa niistä. D'Artagnan ei edes nähnyt niitä; hänen talonsa hammaslaitainen pääty ikkunoineen, jotka olivat täpösen täynnä uteliaita kasvoja, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Torilla ja talonsa ympärillä hän havaitsi melkoisen joukon lomalle laskettuja muskettisotureita, jotka vaimoineen tai ystävineen odottivat juhlallisen toimituksen hetkeä.

Enimmin ilahdutti häntä se huomio, että hänen vuokralaisellaan kapakoitsijalla näkyi olevan enemmän vieraita kuin hän kykeni palvelemaankaan. Kolme viinuria ei riittänyt tyydyttämään kaikkia janoisia, joita kuhisi krouvisalissa, pikku huoneissa ja pihallakin.

D'Artagnan käänsi Raoulin huomion tähän vilkkaaseen liikenteeseen ja virkkoi hänelle:

"Sillä veijarilla ei ole mitään veruketta vuokranmaksunsa lykkäämiseen. Katsohan tuota ryyppääjien liutaa, Raoul, – ihan niitä voisi luulla paremmiksi ihmisiksi. Mordioux, mutta täällähän ei ole ollenkaan tilaa!"

D'Artagnanin onnistui kuitenkin siepata isäntä kiinni esiliinan nurkasta ja tehdä itsensä tunnetuksi.

"Voi, herra chevalier", parpatti kapakoitsija päästään pyörällä, "minä tulen minuutin kuluttua; minulla on täällä sata virmapäätä, jotka mullistavat kellarini ylösalaisin."

"Kellarinne ehkä, mutta eivät rahalipastanne."

"Oh, monsieur, teidän kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistolianne ovat huoneessani valmiiksi laskettuina, mutta siellä on kolmekymmentä huimapäätä, jotka ovat avauttaneet itselleen kokonaisen portviini-nassakan ja tuskin jättävät siitä kimpejäkään jäljelle. Suokaa minulle minuutti aikaa, vain minuutti."

"Olkoon menneeksi sitten!"

"Minä lähden täältä", sanoi Raoul hiljaa d'Artagnanille; "tämä iloisuus on alhaista."

"Nuori mies", vastasi d'Artagnan vakavasti, "sinä jäät minun luokseni tänne. Sotilaan tulee tottua kaikenlaisiin näytelmiin. Nuorissa silmissä on karaistavia hermoja, ja ihminen ei ole todellisesti ylevä ja hyvä, ennen kuin silmä on paatunut ja sydän silti jäänyt pehmeäksi. Tahtoisitko sitäpaitsi jättää minut yksikseni, pikku Raoulini? Siinä tekisit pahasti. Maltas, tuollahan on pihalla puu; tule sen siimekseen, – siellä voimme hengittää vapaammin kuin täällä viininhöyryjen kuumentamassa ilmassa."

Uuteen paikkaansa he kuulivat väkijoukkojen yhä yltyvää pauhua, samalla kun heidän huomiotaan ei välttänyt ainoakaan huudahdus tai liike niiden vieraiden keskuudessa, jotka istuivat pöytien ympärillä krouvisalissa tai pikku huoneisiin hajaantuneina.

Jos d'Artagnan olisi tahtonut asettua etuvartioksi jotakin asetyötä valmisteltaessa, ei hän olisi voinut valita edullisempaa sijaa. Puuta, jonka alla Raoul ja hän istuivat, verhosi jo sankka lehvistö. Se oli jykevärunkoinen riippakastanja, joka loi varjonsa niin ränstyneelle pöydälle, etteivät vieraat olleet voineet käyttää sitä hyväkseen.

Tältä paikalta d'Artagnan saattoi pitää silmällä kaikkea, kuten sanottu. Hän tarkkailikin viinurien juoksentelua edes takaisin, uusien janoisten saapumista ja milloin ystävällistä, milloin ynseätä vastaanottoa, jota tulokkaat kokivat entisten istujain taholta. Hän yritti siten saada aikaansa kulumaan, sillä ikävöityjä rahoja ei vieläkään kuulunut. Raoul jo muistuttikin siitä viivytyksestä.

"Monsieur", hän sanoi, "te ette hoputa vuokralaistanne, ja tuomitut saapuvat kohtsiltään. Silloin syntyy sellainen tungos, ettemme pääse täältä enää pois."

"Sinä olet oikeassa", myönsi muskettisoturi. "Haloo! Hei! Tänne joku, mordioux!"

Mutta turhaan hän huusi ja takoi rikkinäistä pöytää, joka murtui siruiksi hänen lujan nyrkkinsä iskuista; ketään ei tullut. D'Artagnan aikoi itse lähteä tavoittamaan isäntää, kovistaakseen häneltä varman selvyyden, kun takana olevaan puutarhaan johtava veräjä kirskahti ruostuneilla saranoillaan ja ritariksi pukeutunut mies ilmestyi puutarhasta, veräjää sulkematta astuen poikki pihan. Luotuaan syrjäsilmäyksen d'Artagnaniin ja hänen seuralaiseensa suuntasi tulija askeleensa krouviin, kävellessään tähdäten joka suunnalle katseita, jotka tuntuivat kykenevän lävistämään sekä muureja että sieluja.

"Kas vain", sanoi d'Artagnan itsekseen, "vuokralaiseni pitävät yhteyttä keskenään… No, hänkin varmaan on joku hirttämistä harrastava utelija."

Samassa vieraitten melu ja rähinä taukosi krouvin huoneissa. Tuollaisissa tilaisuuksissa on hiljaisuus yhtä huomattava kuin yltyvä metelikin. D'Artagnan kurkoittausi tähyämään, mistä näin äkillinen muutos johtui.

Hän näki ritariasuisen miehen ilmestyneen krouvin päähuoneeseen ja pitävän siellä puhetta vieraille, jotka kaikin kuuntelivat häntä tarkkaavasti. D'Artagnankin olisi kenties voinut kuulla, mitä hän haastoi, ellei väenpaljouden huumaava sorina ulkopuolelta olisi kaameasti säestänyt puhujan lauseita. Mutta hän lopetti pian, ja kaikki läksivät kapakasta pikku ryhminä perätysten; vain kuusi miestä jäi huoneeseen. Johtajaksi ilmaantunut vei nyt kapakoitsijan syrjään ja pidätteli tätä enemmän tai vähemmän tärkeässä haastelussa, sillaikaa kun toiset sytyttivät lieteen suuren tulen, vaikka ilma oli keväinen ja aurinko paistoi.

"Merkillistä", virkahti d'Artagnan Raoulille, "minusta miehet tuntuvat jotenkuten tutuilta!"

"Eikö täällä ole savun hajua?" sanoi Raoul.

"Pikemmin salaliiton", vastasi d'Artagnan.

Juuri silloin saapui miehistä neljä pihalle; näköjään ilman mitään pahoja aikeita he asettuivat vartioksi puutarhan veräjän lähelle, silloin tällöin luoden d'Artagnaniin paljonpuhuvia silmäyksiä.

"Hiisi vieköön", huomautti d'Artagnan hyvin hiljaa Raoulille, "täällä on jotakin tekeillä. Oletko luonnostasi utelias, Raoul?"

"Miten sattuu, herra chevalier."

"Minä olen utelias kuin vanha akka. Tule hetkiseksi kadun puolelle, niin vilkaisemme torille. Lyönpä vetoa, että tästä tulee erikoisempi näky."

"Mutta tiedättehän, herra chevalier, etten tahdo olla toimettomana ja välinpitämättömänä katselemassa kahden onnettoman kuolemaa."

"Entä minä sitten! Luuletko minua sellaiseksi raakalaiseksi? Me käännymme takaisin, kun se aika tulee. Mennään!"

He siirtyivät päärakennukseen ja asettuivat ikkunan luo, jonka eteen ei ollut jäänyt ketään, – mikä oli vielä merkillisempää kuin kaikki muu. Kaksi viimeisiksi jäänyttä ryyppääjää hoiteli vain tulta, ollenkaan tarkkailematta torille. Nähdessään d'Artagnanin ja hänen ystävänsä astuvan sisälle he mutisivat: "Ahaa, apuvoimia!"

D'Artagnan töykkäsi Raoulia kyynärpäällään.

"Niin, veikkoset, apuvoimia", sanoi hän. "Cordieu, siinäpä aimo roihu. Kenet aiotte siinä korventaa?"

Miehet purskahtivat iloiseen nauruun ja lisäsivät yhä puita tuleen, mitään vastaamatta. D'Artagnan ei voinut pidättyä heitä katselemasta. Tovin kuluttua toinen lämmittäjä virkkoi:

"Teidät kai lähetettiin tänne sanomaan meille, kun tulee oikea hetki?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan, joka olisi mielellään tahtonut tietää, mitä ajatella asiasta. "Mitäs muutakaan varten täällä olisin?"

"Olkaa siis hyvä ja asettukaa ikkunaan, pitääksenne tarkoin tilannetta silmällä." D'Artagnan hymyili partaansa, antoi Raoulille merkin ja sijoittui sävyisästi ikkunan ääreen.