Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

55.
Rahaministerin hengellinen veli

Fouquet kiirehti pääsemään pikaisesti työhuoneeseensa ja kääntämään kuvastimen jälleen paikoilleen. Tuskin hän oli ehtinyt perille, kun kuuli koputusta ovelta, ja samalla huusi tuttu ääni:

"Avatkaa, monseigneur, minä pyydän, avatkaa."

Joutuisasti Fouquet järjesteli hiukan kaikkea, mikä olisi voinut ilmaista hänen kiihtymyksensä ja poissaolonsa; hän hajoitti paperit kirjoituspöydälleen, otti kynän käteensä ja aikaa voittaakseen huusi oven läpi:

"Kuka siellä nyt on?"

"Mitä! Eikö teidän ylhäisyytenne minua tunne?" vastasi ääni.

"Kyllähän", jupisi Fouquet itsekseen, "kyllä minä tunnen sinut ihmeellisen hyvin, ystäväiseni!" Ja ääneen hän lisäsi: "Gourvilleko?"

"No tietysti, monseigneur!"

Fouquet nousi, vilkaisi vielä kerran tärkeimpään kuvastimeensa, astui ovelle, työnsi peitelevyn syrjään ja avasi.

"Voi, monseigneur, monseigneur", päivitteli Gourville tullessaan sisälle, "sitä kovuutta!"

"Kuinka niin?"

"No, johan olen neljännestunnin ajan rukoillut teitä avaamaan, edes vastausta saamatta."

"Tiedäthän kertakaikkiaan, että minä en anna häiritä itseäni työssä. Sinä olisit luonnollisesti poikkeuksena, Gourville, mutta muiden vuoksi tahdon, että ohjettani pidetään aivan ehdottomana."

"Monseigneur, tällä hetkellä eivät minua olisi pidättäneet mitkään ohjeet, eivät salvat eivätkä seinät. Pian olisin rikkonut kiellot ja ovet!"

"Ahaa, on siis jotakin merkillistä tapahtunut?" virkkoi Fouquet.

"On ihan ihmeitä, monseigneur!"

"Mikä on hätänä?" kysyi Fouquet hiukan järkkyneenä läheisimmän uskottunsa mielenkuohusta.

"On perustettu salainen tuomioistuin, monseigneur."

"Sen kyllä tiedän; mutta kokoontuuko se, Gourville?"

"Se on jo istunut, monseigneur, ja julistanut tuomion."

"Tuomion!" äännähti Fouquet kykenemättä salaamaan värähdystään ja kasvojensa vaalenemista. "Tuomion! Ketä vastaan?"

"Se on tuominnut kaksi ystäväänne…"

"Lyodotin ja d'Eymerisin, vai mitä?"

"Niin, monseigneur… kuolemaan!"

"Syyhyn langetettuina! Oh, sinä erehdyt, Gourville, – se on mahdotonta."

"Tässä on jäljennös päätöksestä, jonka kuningas kuuluu vahvistavan tänään, ellei hän jo ole nimeänsä kirjoittanutkin."

Fouquet sieppasi kiihkeästi paperin, luki sen ja antoi takaisin Gourvillelle. "Ei sille saada kuninkaan allekirjoitusta", hän vakuutti.

Gourville pudisti päätänsä.

"Monseigneur, Colbert on rivakka kehoittaja; älkää pitäkö hänen nykyistä vaikutustaan vähäpätöisenä."

"Taas Colbert!" kivahti Fouquet; "lempo, sillä nimellä on ihan kiusattu korviani parin kolmen päivän aikana! Liian tärkeäksi tehdään noin mitätön mies, Gourville. Ilmestyköön Colbert esiin, niin katselenpa häntä; kohottakoon päänsä, niin painan sen tomuun; mutta ymmärräthän, että minun täytyy saada edes jonkunlainen suoranainen aihe esiintyäkseni mokomaa varjokuvaa vastaan."

"Malttakaa mielenne, monseigneur, sillä te ette tiedä, että Colbert on jo pitkällä… Ryhtykää joutuin tutkimaan hänen toimintaansa; tuo juro finanssimies muistuttaa meteoria, jota silmä ei koskaan täydellisesti havaitse ennen kuin sen väistäminen on myöhäistä."

"Ohoh, Gourville, jopa nyt jotakin!" sanoi Fouquet hymyillen. "Salli minun olla säikkymättä noin helposti, ystäväiseni. Meteori – Colbert! Corbleu, kyllä sellainen tähdenlento takerrutetaan… No, kaipaan kuulla toimista enkä voi ottaa huomioon pelkkiä kuvitelmia. Mitä hän on nimenomaan tehnyt?"

"Hän on tilannut kaksi hirsipuuta Pariisin pyöveliltä", sanoi Gourville yksinkertaisesti.

Fouquet suoristausi, ja hänen silmänsä leimahtivat.

"Oletko varma sanoistasi?" hän huudahti.

"Tässä on todiste, monseigneur."

Gourville ojensi yli-intendentille tiedonannon, joka oli saapunut eräältä rahaministerin kannattajiin kuuluvalta kaupungintalon kirjurilta.

"Niin, se näkyy olevan totta", mutisi ministeri; "mestauslava rakennetaan… mutta kuningas ei ole vahvistanut, tuomiota, Gourville, hän ei kirjoita nimeään."

"Siitä saan kohtsiltään tiedon", virkkoi Gourville.

"Millä tavoin?"

"Jos kuningas on vahvistanut tuomion, niin hirsipuut lähetetään tänä iltana kaupungintalolle, ollakseen valmiina pystyssä huomisaamuna."

"Mutta, ei, ei!" ryhtyi Fouquet jälleen vastustamaan; "te erehdytte kaikin ja eksytätte minuakin vuorostani. Toissa-aamunahan Lyodot vielä kävi luonani, ja kolme päivää sitten sain d'Eymeris-paralta lähetyksen syrakusalaista viiniä."

"Mitä se todistaa", huomautti Gourville vastaan, "muuta kuin että tuomioistuin on kokoontunut salassa, tutkinut asiaa syytettyjen poissaollessa ja saattanut päätökseen koko jutun ennen kuin heidät pidätettiin?"

"Mutta onko heidät siis vangittu?"

"On toki."

"Mutta missä, milloin ja miten?"

"Lyodot eilen keskipäivällä, d'Eymeris tois-iltana palatessaan rakastajattarensa luota. Heidän katoamisensa ei ollut ketään huolestuttanut, mutta sitten Colbert äkkiä riisui naamionsa ja julkaisi asian; sitä huudellaan nyt rumpujen säestyksellä Pariisin kaduilla, ja todellakaan, monseigneur, ei ole enää juuri muita kuin te tietämättömänä tästä suuresta tapauksesta."

Fouquet alkoi yhä tuskallisemmaksi yltyvän levottomuuden vallassa astella edes takaisin huoneessaan.

"Mitä päätätte, monseigneur?" sanoi Gourville.

"Jos asiat olisivat sillä kannalla, niin lähtisin kuninkaan luo!" huudahti Fouquet. "Mutta minä käyn kaupungintalon edustalla: jos tuomio on vahvistettu, niin saamme nähdä!"

Gourville kohautti hartioitaan.

"Epäuskoisuus", hän huoahti, "sinä olet kaikkien suurten sielujen vitsaus!"

"Gourville!"

"Niin", jatkoi toinen, "ja sinä syökset heidät häviöön niinkuin tarttuva tauti äkillisesti tuhoaa voimakkaimmankin terveyden."

"Lähtekäämme!" huudahti Fouquet; "avaa ovi, Gourville."

"Olkaa varuillanne", sanoi Gourville; "abbé³⁶ Fouquet tuli äsken."

"Kah! Veljeni täällä?" virkahti Fouquet kiusaantuneesti. "Hän siis tietää jonkun ikävän uutisen, jonka hän tapansa mukaan heti ilomielin kiidättää minulle? Diable, kun veljeni on tullut, ovat asiani tosiaan hankalalla kannalla, Gourville; mikset sanonut sitä minulle aiemmin, niin olisin helpommin varmistunut!"

"Olette nyt kohtuuton", virkkoi Gourville naurahtaen; "ei hänellä liene pahaa mielessä."

"Ei kannata häntä puolustella", kivahti Fouquet; "siinä on mies ilman sydäntä, tyhjäpäinen, pohjaton hurvittelija."

"Hän tietää teidät rikkaaksi."

"Ja tahtoo saattaa minut häviöön."

"Ei, hän haluaa vain rahaa, siinä kaikki."

"Se ajaa saraan asian! Satatuhatta écuta kuukausittain kahden vuoden aikana! Corbleu, minä hänen hupinsa maksan, Gourville, ja tunnen tilini." Gourville puhkesi viekkaaseen naurun hykähtelyyn. "Niin, sinä tahdot sanoa, että hänet kustantaa kuningas", lausui yli-intendentti. "Voi, Gourville, se on viheliäistä pilaa, nyt ei sovi sellainen!"

"Älkää pahastuko, monseigneur."

"Lähtekäämme jo! Abbé Fouquet menköön vain matkoihinsa, minulta ei liikene kolikkoakaan."

Gourville astahti ovelle päin.

"Hän on nyt pysynyt kuukauden poissa", jatkoi Fouquet; "miksei yksin tein kahta!"

"Hän pahoittelee huonoa seuraansa", arveli Gourville, "ja huomaa teidät paremmaksi kuin kaikki heittiönsä."

"Ei kestä kiittää. Olet tänään ruvennut omituiseksi puoltajaksi, Gourville… abbé Fouquetin puhdistajaksi!"

"No, kaikilla asioilla ja ihmisillä on hyvä puolensa, hyödyllinen piirteensä, monseigneur."

"Abbén elättämillä ja juottamilla retkuillako on hyödyllinen piirteensä? Todista se minulle."

"Voi hyvinkin sattua sellainen tilanne, että te tyydytykseksenne näette noiden lurjusten olevan käytettävissänne, mon seigneur."

"Neuvot minua siis sovintoon arvoisan abbén kanssa?" virkkoi Fouquet ivallisesti.

"Neuvon teitä, monseigneur, pidättymään riidasta sadan tai sadankahdenkymmenen hirtehisen kanssa, jotka päittäin ojentaessaan yhteen lyömämiekkansa muodostaisivat kolmekintuhatta ihmistä saartavan teräsketjun."

Fouquet loi Gourvilleen läpitunkevan silmäyksen, astui hänen ohitseen ja ilmoitti lakeijoille:

"Hyvä on, abbé Fouquet tulkoon tänne. Olet oikeassa, Gourville", hän myönsi palatessaan.

Tovin kuluttua pastori ilmestyi kynnykselle moneen kertaan kumarrellen.

Hän oli neljänkymmenen ja viidenviidettä ikävuoden väliltä, puolittain kirkonmieheksi ja puolittain soturiksi pukeutunut, näöltään pastorin hahmoon istutettu tappelupukari; näki kyllä, että hänellä ei ollut säilää kupeellaan, mutta samalla tunsi, että hän ei liikuskellut vailla taskupistooleja. Fouquet tervehti häntä vähemmin vanhemman veljen kuin ministerin tapaan.

"Mitä voin tehdä palvelukseksesi, abbé?" hän tiedusti.

"Huh, kuinka kuivakiskoisesti sitä kysyt, veliseni!"

"Kysyn kesken kiireiden."

Abbé silmäili yrmeästi Gourvillea ja huolestuneesti rahaministeriä, sitten aloittaen:

"Minun on tänä iltana maksettava kolmesataa pistolla herra de Bregille… Pelivelka, pyhä velka."

"Edelleen?" virkkoi Fouquet ripeästi, sillä hän käsitti, että abbé Fouquet ei olisi häntä häirinnyt tuon rahtusen takia.

"Tuhannen teurastajalle, joka ei tahdo enää suorittaa tilauksia."

"Sitten?"

"Kaksitoistasataa vaatturille", pitkitti abbé; "se juutas on pakottanut minut korjauttamaan seitsemän saattueeni pukua, niin että huonekuntani livreijat alkavat jo ränstyä ja rakastajattareni uhkaa ottaa sijalleni erään veronkantajan, mikä olisi nöyryyttävää kirkon arvolle."

"Onko vielä lisää?" kysyi Fouquet.

"Sinä huomaat", sanoi abbé nöyrästi, "että minä en ole pyytänyt mitään itselleni."

"Se on hienotuntoista", vastasi vanhempi veli; "omaa osuuttasi kuitenkin odotan kuullakseni."

"Mutta minä en pyydä – en totisesti tällä kertaa… vaikka tosin olenkin ahtaalla, sen saat uskoa."

Ministeri mietti tovin.

"Kaksitoistasataa pistolia vaatturille", hän sanoi; "pukuihinko muka?"

"Pidän sata miestä kunnossa!" vastasi abbé ylväästi; "on sitä siinä rasitusta."

"Miksi noin monta?" vastasi Fouquet; "oletko joku Richelieu tai Mazarin, käyttääksesi sadan miehen henkivartiota? Mitä voit tehdä tuommoisella joukolla? Sanohan, selitä!"

"Sinäkö pyydät selitystä!" huudahti abbé; "oh, kuinka voitkaan kysyä, minkätähden pidän sellaista joukkoa? Hohoi!"

"Mutta kysyn vainkin. Mihin tarvitset sataa miestä? Vastaa toki!"

"Kiittämätön!" morkkasi abbé yhä kiihtyneemmin.

"Kerro asia."

"No, ymmärrät kai, etten minä tarvitse muuta kuin yhden kamaripalvelijan, vieläpä palvelisin itse itseäni, jos olisin yksin. Mutta sinä, jolla on niin paljon vihamiehiä… sata miestä ei riitäkään minulle sinun puolustamiseesi. Sata urhoa!.. niitä pitäisi olla kymmenentuhatta. Elätän tuollaista seuruetta vain estääkseni ketään korottamasta ääntänsä sinua vastaan julkisilla paikoilla ja kokoustilaisuuksissa, ja ilman tätä tukea sinä olisit niin yleiseen sadateltuna ja kaikkien hampaissa, että yltyvä sättiminen syöksisi sinut kunniattomana alas viikossa, – ei, ei viikkoakaan säilyisi asemasi, kuuletko?"

"Hei, en tiennytkään, että olen sinusta saanut sellaisen esitaistelijan, abbé."

"Sinä epäilet!" kivahti abbé. "Kuulehan vain, mitä juuri eilenkin tapahtui Rue de la Hachettella. Muuan mies kaupitsi siellä kananpoikaa."

"Noh, mitä haittaa siitä minulle oli, abbé?"

"Sen kuulet. Kananpoika ei ollut lihava. Muuan ostelija kieltäysi maksamasta siitä kahdeksaatoista souta, sanoen järjettömäksi vaatia sellaista hintaa nahasta ja luista, joista Fouquet oli korjannut lihan ja rasvan."

"Vai niin."

"Huomautus herätti naurua", jatkoi abbé, "naurua sinun kustannuksellasi, mort de tous les diables! Roskaväkeä kertyi ympärille, ja ilvehtijä lisäsi: 'Antakaa minulle Colbertin hoidattama kananpoikanen, niin hitto vieköön maksankin mitä tahdotte.' Sille oitis taputettiin käsiä. Ruma häväistys, käsitäthän, – häväistys sellainen, joka pakottaa veljen peittämään kasvonsa!"

Fouquet punehtui.

"Ja sinä peitit?" hän tokaisi.

"En", kertoi abbé, "sillä laumassa oli parahiksi eräs mieheni, – äsken maalta saapunut tulokas, herra de Menneville, johon olen suuresti mieltynyt. Hän raivasi tiensä tungoksen läpi ja sanoi viisastelijalle: 'Tuhat tulimmaista, herra ilveilijä, miekanisku Colbertin kukistamisen puolesta!' 'Isku ja pisto Fouquetin häviölle!' vastasi toinen. He paljastivat säilänsä ruokatavaramyymälän edustalla, liuta uteliaita ympärillään ja ikkunat täynnä kurkistelijoita."

"Miten kävi?" kysyi Fouquet hiukan elähtyen.

"No, minun Mennevilleni varrasti naurajan läsnäolijain suureksi tyrmistykseksi ja sanoi ruokatavarakauppiaalle: 'Ottakaa tämä kalkkuna, hyvä mies, se on lihavampi kuin kananpoikanne.' Siinä näet", lopetti abbé voitokkaasti, "mihin minä käytän tuloni; minä kannattelen suvun kunniaa."

Fouquet painoi alas päänsä.

"Ja minulla on sata tuollaista", lisäsi abbé vielä vahvistukseksi.

"No niin", sanoi Fouquet; "esitä laskelmasi Gourvillelle ja jää tänne illaksi."

"Tuleeko täällä illalliskestit?"

"Tulee."

"Mutta kassa on kiinni?"

"Gourville avaa sinulle. Menehän vain, abbé."

Abbé kumarsi.

"Olemme siis sopuisina?" hän sanoi.

"Varsin. Tule, Gourville."

"Lähdetkö liikkeelle? Entä kemut?"

"Tulen tunnin kuluttua takaisin, ole huoletta." Ja Gourvillelle yli-intendentti lausui hiljaa: "Toimita valjaisiin englantilaiset ratsuni; ajetaan ensin Pariisin kaupungintalon luo."

56.
Herra de la Fontainen viini

Vaunut olivat jo tuomassa Fouquetin vieraita Saint-Mandéhen; koko talo oli jo lämpenemässä illallisen valmisteluissa, kun yli-intendentti suuntasi nopsat hevosensa Pariisin teille. Ajoneuvot kääntyivät loppumatkalla Seinen laiturikaduille, missä liikkui vähimmin väkeä, ja päätyivät kaupungintalon luokse neljännestä vailla kahdeksan. Fouquet astui alas Rue du Long-Pontin kulmassa ja suuntasi askeleensa jalkaisin Grève-torille Gourvillen saattamana.

Torin senpuolisessa käänteessä he näkivät mustaan ja sinipunaiseen pukeutuneen miehen raahaavan Pyhän Neitsyen kuvan krouvista isoa viinipulloilla täytettyä vasua ja vievän sen vuokravaunuihin; hän oli juuri nousemaisillaan itsekin niihin, ilmoittaen määräpaikakseen Vincennesin, kun Fouquet virkahti rahastonhoitajalleen:

"Kas, mutta siinähän on Vatel, hovimestarini!"

"Niin tosiaankin, monseigneur", myönsi Gourville.

"Mitä tekemistä hänellä on ollut tuollaisessa krouvissa?"

"Sieltä hän epäilemättä on ostanut tuon viinilähetyksen."

"Mitä kummaa! Ostetaanko minulle viiniä kapakasta?" sanoi Fouquet. "Kellarini on siis kovin viheliäisesti varustettu!" Hän lähestyi keittiöpäällikköänsä, joka peräti huolellisesti järjesteli viiniostostansa vaunuissa. "Vatel, hoi!" kutsui hän käskevällä äänellä.

"Varokaa, monseigneur", muistutti Gourville, "joudutte huomatuksi."

"Vaikka!.. mitä siitä? Vatel!"

Korea-asuinen mies käänsi heihin säyseät ja ilmeettömät kasvonsa; hänen silmissään näkyi kyllä jotakin säihkyä, ja huulilla väikkyi hyvin lievä myhäily, mutta tarkkaaja olisi hyvin pian havainnut, että se hohde ja hymy eivät kohdistuneet mihinkään eivätkä ilmaisseet mitään. Vatel joko muhoili kuin hupakko tai hommasi sävyisästi kuin lapsi.

"Hoo, – monseigneur?" virkkoi hän nyt huomatessaan puhuttelijansa.

"Niin, minä. Mitä hittoa te teette, Vatel?.. Ostatteko viiniä Grève-torin krouvista! Männynkäpyyn tai Vihreihin Raitoihin se kenties vielä kelpaisi."

"Mutta, monseigneur", sanoi Vatel tyynesti, luotuaan karsaan silmäyksen Gourvilleen, "mikäs tässä sitten on hätänä?.. Pidänkö kellariani kehnossa kunnossa?"

"Ette tosiaan, Vatel, ette; mutta…"

"Mitä! Onko sentään vikaa?" tokaisi Vatel.

Gourville kosketti varoittavasti yli-intendenttiä kyynäspäähän.

"Älkää pahastuko, Vatel; minä vain luulin kellarini – teidän kellarinne kyllin hyvin varustetuksi, jotta sen täydentämiseen ei tarvittaisi Pyhän Neitsyen kuvan apua."

"Ka, monsieur", vastasi Vatel hieman halveksivasti vaihtaen puhuttelusanaansa, "teidän kellarinne on niin hyvin varustettu, että muutamat seuralaisenne joutuvat pitopöydässänne juotavan puutteeseen."

Fouquet katsahti kummastuneena Gourvilleen ja sitten Vateliin.

"Mitä sanottekaan?"

"Minä sanon, että teidän juomanlaskijallanne ei ollut kaikkien makuun soveltuvia viinejä. Herrat de la Fontaine, Pélisson ja Conrart ovat istuneet kuivin suin. He eivät pidä hienoista lajeista: mikäs auttoi?"

"Ja te siis…"

"Minulla on tässä nyt joignylaista, johon he ovat mieltyneet. Tiedän heidän pistäytyvän Pyhän Neitsyen kuvaan kerran viikossa maistelemaan sitä. Siksipä päätin varata heille samaa."

Fouquetilla ei ollut enää mitään sanottavaa… hän oli melkein liikuttunut. Vatelilla sitävastoin näkyi olevan vielä paljonkin sydämellään, kun hän oli päässyt lämpenemään. "Yhtä hyvin te voisitte moittia minua siitä, monseigneur, että itse noudan Rue Planche-Mibraylta sitä omenaviiniä, jota herra Loret käyttää ollessaan päivällisillänne."

"Juoko Loret minun luonani omenaviiniä?" huudahti Fouquet nauraen.

"Ka, juopi, monsieur, niin juuri, – ja siksi hän mielellään tuleekin vieraaksenne."

"Vatel, sinä olet kunnon mies!" huudahti Fouquet puristaen hovimestarinsa kättä. "Kiitän sinua, Vatel, kun olet oivaltanut, että minun luonani herrat de la Fontaine, Conrart ja Loret merkitsevät yhtä paljon kuin herttuat ja päärit, yhtä paljon kuin prinssit, ja ovat minun yläpuolellani. Sinä olet hyvä palvelija Vatel, ja minä nostan palkkasi kaksinkertaiseksi."

Vatel ei edes kiittänyt; hän kohautti hiukan olkapäitänsä, jupisten oivan lauselman:

"Nöyryyttävää on saada kiitosta velvollisuutensa täyttämisestä."

"Hän on oikeassa", virkkoi Gourville, yhdellä ainoalla liikkeellä kääntäen Fouquetin huomion toisaanne. Hän nimittäin viittasi mataliin kahden hevosen vetämiin vankkureihin, joissa keikkui kaksi rautarenkailla lujitettua hirsipuuta selällään päälletysten kytkettyinä yhteen vitjoilla; kaksinkertaisella poikkipienain korokkeella istuva kaupunginpalvelija yritti hiukan nolostuneen näköisenä parhaansa mukaan sietää sen satahenkisen tyhjäntoimittajaparven sutkauksia, joka hirsipuiden tarkoituksen vainuten saatteli kuormaa kaupungintalolle asti. Fouquet hätkähti.

"Päätös on tehty, näettehän", sanoi Gourville.

"Mutta se ei ole valmiissa kunnossa", vastusti Fouquet.

"Voi, älkää eksyttäkö itseänne, monseigneur! Kun kerran teidän ystävyyttänne on niin nukutettu, epäluulojenne heräämistä karteltu ja nuo telineet nyt ovat tuossa, niin te ette mahda mitään tuomion muuttamiseksi."

"Mutta minä en ole sitä varmentanut."

"Herra de Lyonne kaiketi on sen tehnyt teidän sijastanne."

"Minä lähden Louvreen."

"Ettekä lähde."

"Neuvotko minulle sellaista raukkamaisuutta!" huudahti Fouquet. "Kehoitat hylkäämään ystäväni, suostuttelet minua taistelukuntoisena heittämään maahan aseet, jotka minulla on kädessäni?"

"En esitä teille mitään sellaista, monseigneur. Voitteko tällä hetkellä jättää virkanne?"

"En."

"No niin, entä jos kuningas katsoo tarpeelliseksi päästä meistä eroon?"

"Hän voi antaa minulle eroni etäältä kuten läheltäkin."

"Tuskin, ellette vasiten lähde loukkaamaan hänen itsetuntoaan."

"Mutta minä en voi heittäytyä halpamaiseksikaan enkä alistu siihen, että ystäväni kuolevat, – heidät on pelastettava."

"Onko välttämätöntä teidän mennä sitä varten Louvreen?"

"Gourville!"

"Pitäkää varanne… kerran Louvreen mentyänne teidän täytyisi kaikella pontevuudella puolustaa ystäviänne, avoimesti julistaa kantanne, – äärimmäisyyteen asti vastustaa kuningasta, kun hän kaiketi kuitenkin pysyisi lujana, – täytyy heittää yrityksenne ajoissa kesken ja sitoutua auttamattomasi hylkäämään heidät kohtalonsa varaan, hyväksyen heidän tuomionsa."

"En ikinä!"

"Suokaa anteeksi… kuningas ehdottomasti vaatisi teitä muussa tapauksessa ottamaan eronne, tai te varmaankin itse ilmoittaisitte eroavanne."

"Sen tekisin."

"Sentähden on todennäköisesti turmiollista ristiriitaa vältettävä…

Palatkaamme Saint-Mandéhen, monseigneur."

"En hievahda tältä paikalta, missä aiotaan panna toimeen se rikos ja syöstä minut häpeään, ennen kuin keksin keinon vihollisteni häviöksi, Gourville!"

"Monseigneur", vastasi Gourville, "minä säälittelisin teitä, ellen tietäisi teidän tästä neuvottomuudestanne huolimatta olevan meidän vuosisatamme neroja. Te omistatte sataviisikymmentä miljoonaa, asemaltanne vastaatte kuningasta, varallisuudeltanne olette sataviisikymmenkertaisesti häntä vahvempi. Colbert ei edes älynnyt suostuttaa häntä vastaanottamaan Mazarinin lahjoitusta. Mutta kun on valtakunnan rikkain mies ja vain viitsii käytellä rahojaan, ei miehestä ole mihinkään, ellei hän kykene saamaan mitä tahtoo. Palatkaamme Saint-Mandéhen, sanon minä."

"Neuvotellaksemme Pélissonin kanssa? Ehkä on parempi."

"Ei, monseigneur, vaan lukemaan rahojanne likoon!"

"Lähdetään!" sanoi Fouquet säihkyvin silmin; "niin, niin, Saint-Mandéhen!"

Hän nousi jälleen vaunuihinsa, Gourville kintereillään. Taipaleella he Saint-Antoinen esikaupungin päässä saavuttivat Vatelin pikku ajoneuvot, hovimestarin rauhallisesti kuljettaessa niissä joignylaisviiniään. Höllin ohjaksin ohitse nelistäessään mustat ratsut säikähdyttivät aran vuokrahevosen, ja säikähtyneenä hovimestari pisti päänsä esille vaununovesta parkaisten: "Varokaa pullojani!"