Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

"Sen tiedän, sire."

"Pitääkö siis uskoa, että te ette luota sanaani?"

"Oh, sire, älkää toki uskoko mitään sellaista!"

"Olen tahtonut näyttää teille, että te, niin hyvä palvelija, olitte menettänyt hyvän isännän; olenko missään määrin vaatimustenne mukainen herraksenne?"

"Se alkaa olla vakaumukseni, sire."

"Ryhdytte siis jälleen palvelustoimiin, monsieur. Teidän komppanianne on ollut hajoamistilassa lähdöstänne saakka, ja miehistö kuljeskelee kaduilla ja mellastelee kapakoissa, joissa tapahtuu kaksintaisteluita minun ja isäni kielloista huolimatta. Te järjestätte komppanian kuntoon mitä pikimmin."

"Kyllä, sire."

"Te ette enää erkane seurueestani."

"Hyvä!"

"Ja te lähdette mukanani armeijaan, pysytellen telttani välittömässä läheisyydessä."

"Sire", huomautti d'Artagnan, "jos palvelukseni muodostuu tuollaiseksi, ei teidän majesteettinne tarvitse maksaa minulle kahtakymmentätuhatta livreä, sillä minä en tuon ohjelman mukaan tule sitä palkkaa ansainneeksi."

"Minä tahdon, että te voitte esiintyä hoviarvonne mukaisesti; tahdon että saatte pidetyksi hyvää seuraa pöydässänne, – että muskettikapteeni on huomattava henkilö."

"Ja minä", sanoi d'Artagnan kiivaasti, "en pidä lahjarahoista, minä tahdon ansaita varani! Teidän majesteettinne antaa minulle joutiotoimen, jonka ken hyvänsä hoitaa neljästätuhannesta livrestä."

Ludvig XIV puhkesi nauramaan.

"Olette ovela gascognelainen, herra d'Artagnan; houkuttelette esiin sydämeni salaisuuden."

"Ahaa, teidän majesteetillanne on siis salaisuus?"

"Niin, monsieur."

"No hyvä, silloin otan vastaan tarjoamanne kaksikymmentä tuhatta livreä, sillä minä säilytän sen salaisuuden, ja vaiteliaisuus on näinä aikoina määrättömän kallisarvoista. Suvaitseeko teidän majesteettinne jatkaa nyt?"

"Teidän tulee vetää saappaat jalkaan, herra d'Artagnan ja nousta ratsaille."

"Hetikohta?"

"Kahden päivän kuluessa."

"Sitä parempi, sire, sillä minulla on muutamia asioita järjestettävinä ennen lähtöäni, etenkin jos joudun alttiiksi iskuille."

"Sitä saattaa sattua."

"Siihen on tyytyminen. Mutta, sire, te olette puhunut d'Artagnanin ahneudelle ja kunnianhimolle sekä lopuksi sydämellekin; olette kuitenkin unohtanut erään seikan."

"Minkä siis?"

"Te ette ole puhunut turhamaisuudelle: milloin minusta tulee kuninkaallisen tähdistön ritari?"

"Sellaisesta te välitätte?"

"Jo toki. Ystäväni Atos himmentää minut tähtiloisteellaan."

"Teistä tulee tähdistön jäsen kuukautta myöhemmin kuin olette ottanut kapteenin valtakirjan."

"Ka, ka", virkkoi upseeri unelmoivin silmin, "siis retkeltä suoriuduttuani?"

"Aivan niin."

"Minne teidän majesteettinne siis lähettää minut?"

"Tunnetteko Bretagnen seutuja?"

"En, sire."

"Onko teillä siellä ystäviä?"

"Bretagnessa? Ei tietääkseni."

"Sitä parempi! Kykenettekö arvostelemaan linnoitustöitä?"

D'Artagnan hymyili.

"Luulenpa kykeneväni, sire."

"Toisin sanoen, osaatte varmasti eroittaa linnoituksen tavallisista vallituksista, jollaisten rakennuttaminen on sallittua linnanherroille, vasalleillemme?"

"Minä tunnen linnakkeen erilleen vallinsarvesta niinkuin toinen rintahaarniskan piirakasta, sire. Riittääkö se?"

"Kyllä, monsieur. Te siis lähdette matkalle."

"Bretagneen?"

"Niin."

"Yksin?"

"Ihan yksin, edes palvelijaa mukaanne ottamatta."

"Saanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä syystä?"

"Sentähden, että teidänkin olisi hyvä toisinaan pukeutua hienon perheen lakeijaksi, monsieur. Teidän ulkomuotonne on hyvin tunnettu Ranskassa, herra d'Artagnan."

"Ja sitten, sire?"

"Sitten kuljeskelette ympäri Bretagnea ja tutkitte maakunnan linnoituksia huolellisesti."

"Rannikolla?"

"Ja saarillakin."

"Vai niin?"

"Te aloitatte Belle-Isle-en-meristä."

"Joka kuuluu herra Fouquetille?" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi sävyltään ja kohottaen terävän katseensa kuninkaaseen.

"Lienette oikeassa, monsieur; Belle-Islen omistanee tosiaan herra Fouquet."

"Teidän majesteettiinne tahtoo siis tietää, onko Belle-Isle vankka paikka?"

"Niin."

"Ovatko sikäläiset varustukset uusia vai vanhoja?"

"Aivan niin."

"Ja sattuvatko yli-intendentin aseistetut alustalaiset olemaan niin lukuisia, että voivat vastata linnoitusmiehistöä?"

"Juuri sitä selvitystä pyydän teiltä, monsieur; osasitte asian ytimeen."

"Ja ellei paikkaa linnoiteta, sire?"

"Silloin samoatte Bretagnea kuulostellen ja arvostellen."

D'Artagnan kiersi viiksiään.

"Olen kuninkaan vakooja?" sanoi hän suorasukaisesti.

"Ette vakooja, monsieur!"

"Suokaa anteeksi, sire, onhan minun urkittava teidän majesteettinne lukuun."

"Te menette tiedusteluretkelle, monsieur. Jos muskettisoturieni etunenässä ratsastatte miekka kädessä tarkastamaan jotakuta seutua tai vihollisen asemaa…"

Sen sanan kuullessaan d'Artagnan hätkähti huomaamattomasti.

"Pitäisittekö itseänne silloin vakoojana?" jatkoi kuningas.

"En, en", vastasi d'Artagnan miettiväisenä; "asia saa kokonaan toisen leiman, kun tiedustellaan vihollisen piirissä; silloin ollaan vain sotureita… Ja jos Belle-Isleä linnoitetaan?" hän lisäsi heti.

"Silloin laaditte tarkan asemakaavan linnoituksesta."

"Mutta lasketaanko minua varustusalueelle?"

"Se ei kuulu minuun, se on teidän asianne. Ettekö kuullut, että myönsin erityisiin kuluihinne kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa, mikäli tarvitsette?"

"Totta kyllä, sire; mutta jos siellä ei olekaan linnoittamispuuhia?"

"Silloin palaatte rauhallisesti, ratsuanne rasittamatta."

"Olen valmis, sire."

"Ensi työksenne menette huomenna nostamaan herra yli-intendentiltä ensimmäisen neljänneksen nyt myöntämästäni vuosirahasta. Tunnetteko herra Fouquetia?"

"Hyvin vähän, sire, mutta teidän majesteettinne ei pitäne kovin tarpeellisenakaan, että häneen tutustuisin paremmin."

"Kyllä sentään, monsieur; hän kieltäytyy maksamasta teille rahoja, ja juuri sitä kieltäytymistä tavoitan."

"Vai niin!" vastasi d'Artagnan. "Edelleen, sire?"

"Hänen evättyään te menette nostamaan neljänneksen herra Colbertilta.

Onko teillä hyvä hevonen?"

"Erinomainen, sire."

"Paljonko olette maksanut siitä?"

"Sataviisikymmentä pistolia."

"Minä ostan sen. Tässä on osoitus kahdellesadalle pistolille."

"Mutta minä tarvitsen ratsun matkalleni, sire, ja te otatte sen minulta?"

"En suinkaan, vaan lahjoitan sen teille. Mutta kun se on minun eikä enää teidän, olen varma siitä, että te ette säästele sitä."

"Asialla on siis kiire?"

"On peräti."

"Mikä niin ollen pakottaa minut odottamaan kaksi päivää?"

"Kaksi minulle tiettyä seikkaa."

"Se on toista. Hevonen voi kahdeksan päivän taivalluksessa korvata nuo kaksi, ja onhan postihevosiakin varana."

"Ei, ei, kyytilaitoksen käyttäminen voisi pahoin edistää epäluuloja, herra d'Artagnan. Menkää, älkääkä unohtako, että olette minun miehiäni."

"Sire, minä en sitä ole milloinkaan unohtanut! Mihin aikaan ylihuomenna saan lausua teidän majesteetillenne hyvästi?"

"Missä asutte?"

"Tästälähtein tietenkin Louvressa."

"Sitä en tahdo; te pidätte asuntonne kaupungissa, minä maksan siitä. Lähtö tapahtukoon yöllä, sillä teidän tulee poistua kenenkään näkemättä tai ainakaan tietämättä, että liikutte minun asioillani. Ei sanaakaan tästä sivullisille, monsieur."

"Teidän majesteettinne pilaa varoituksellanne kaiken edelläpuhutun."

"Kysyin asuntoanne, sillä minä en aina voi kutsuttaa teitä kreivi de la Fèren välityksellä."

"Asun maustekauppias Planchetin luona Rue des Lombardsin varrella Kultaisessa Huhmaressa."

"Älkää olko paljon liikkeellä, näyttäytykää vielä vähemmän ja odottakaa ohjeitani."

"Minun on kuitenkin mentävä nostamaan rahani, sire!"

"Se on totta; mutta yli-intendentin virastossa käy paljon väkeä, niin että voittekin häivyttäytyä jonoon."

"Minulta puuttuu maksuosoitus palkannostoon, sire."

"Tässä se on."

Kuningas kirjoitti alle. D'Artagnan vilkaisi paperiin varmistuaksensa siitä, että se oli asianmukaisesti laadittu. "Ne ovat rahoja", sanoi hän, "ja ne minä luetutan eteeni."

"Hyvästi, herra d'Artagnan", lisäsi kuningas; "kaiketi olette oikein ymmärtänyt minut?"

"Käsitykseni mukaan teidän majesteettinne lähettää minut Belle-Isle-en-meriin ottamaan selville, miten herra Fouquetin työt edistyvät, siinä kaikki."

"Hyvä; myönnän ennakolta, että voitte joutua vangiksi."

"Enkä joudu", vastasi gascognelainen terhakasti.

"Tai että teidät surmataan", jatkoi kuningas.

"Vaikeata uskoa, sire."

"Edellisessä tapauksessa te ette puhu, jälkimmäisessä ei mikään paperinne kieli."

D'Artagnan kohautti kursailemattomasti olkapäitänsä ja kumarsi hyvästiksi kuninkaalle, itsekseen tuumien:

– Englantilaista sadetta jatkuu, jääkäämme räystään alle!

54.
Rahaministerin kaksoisasunto

D'Artagnanin palatessa Planchetin luo, pää pyörällä illan tuottamasta käänteestä, tapahtui Pariisin ulkopuolella kokonaan toisenlaatuinen kohtaus, jolla kuitenkin oli yhteyttä kuninkaan ja muskettisoturimme keskustelun kanssa.

Yli-intendentti Fouquet oli juuri saapunut Saint-Mandén kylässä omistamaansa huvilaan yksityissihteerinsä saattamana; tämä kantoi kookasta salkkua, joka oli sullottu täyteen papereita rahaministerin tarkastettaviksi tai allekirjoitettaviksi. Kello kävi jo kuutta ehtoopäivällä, ja talossa valmisteltiin illallista viidellekymmenelle puoluelaisvieraalle. Yli-intendentti ei kuitenkaan pysähtynyt seurusteluun, vaan hypähti suoraan vaunuista ulko-oven kynnykselle ja kiirehti eri suojien läpi työhuoneeseensa, selittäen sulkeutuvansa sinne työskentelemään ja kieltäen häiritsemästä rauhaansa millään perusteella, paitsi jos ilmenisi asiaa kuninkaalta. Fouquet kiersikin ovensa lukkoon, ja kaksi kamaripalvelijaa asetettiin vartioksi ulkopuolelle. Sitten hän työnsi nastaa, joka siirsi oviaukon eteen paneelilevyn ehkäisemään ulkopuolelle näkymästä tai kuulumasta, mitä huoneessa tapahtui. Mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä Fouquet tosiaankin sulkeutui yksinäisyyteen, sillä hän meni suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, istuutui, avasi salkun ja ryhtyi toimittamaan valintaa sen sisältämästä paperipaljoudesta.

Ei ollut vielä kulunut kymmentä minuuttia tästä varovaisesta työhön telkeytymisestä, kun keveiden kilautusten tasainen uudistuminen Fouquetin korvaan sattuneena näkyi valtaavan hänen koko huomionsa. Hän nosti päätänsä ja kuunteli. Helähdysten jatkuessa hän nousi hieman kärsimättömästi ja astui kuvastimen luo, jonka takana näkymätön käsi tai koneisto näppäili. Tämä iso, paneelilevyyn vajotettu kuvastin ei missään suhteessa näyttänyt erilaiselta kuin ne kolme muuta, jotka täydensivät huoneen sisustuksen sopusuhtaisuutta.

Kevyt kilinä oli epäilemättä merkkinä, sillä Fouquetin lähestyessä kuvastinta se uudistui entisenlaisena helähdyssarjana.

"Kah, kah", mutisi yli-intendentti kummeksuen; "kuka tuolla voinee olla? En tänään odottanut ketään."

Ja varmaankin vastatakseen merkkiin yli-intendentti kolmasti nykäisi kuvastimen kehyksessä olevaa kullattua nappulaa, joka liikkui kiertäessä. "Totisesti, hän saa varrota!" hän virkahti istuutuessaan jälleen pöytänsä ääreen.

Hautautuen taas eteensä levitettyjen paperien pinoihin hän ei näkynyt ajattelevan muuta kuin työtä. Uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen selkeä-älyisesti Fouquet tulkitsikin mitä pisimpiä salakirjoituksia ja tarkisti mutkikkaita asiakirjoja, kuumeisesti kiitävällä kynällä tehden niihin korjauksia ja muistutuksia, jotta viimeisteltyjä ja nimikirjoituksella vahvistettuja kirjelmiä ja lausuntoja kertyi sivulle niinkuin kymmenen kirjuria olisi siinä ahertanut. Tähän uurastukseensa syventyneenäkin hän silti tuolloin tällöin kohotti päätänsä, pikaisesti vilkaistakseen edessään tikittävään pöytäkelloon.

Fouquetilla oli tapana järjestää erityiset työskentelytovinsa, jolloin hän yhden tunnin pinnistyksellä suoritti enemmän kuin toinen olisi kyennyt saamaan valmiiksi päivässä; häiriytymiseltä säästyessään hän siten aina tiesi selviytyvänsä tehtävistään siinä lyhyessä ajassa, jonka hänen erikoinen toimekkuutensa oli niihin varannut. Mutta kesken uurastuksen helähteli pikku tiuku kuvastimen takaa vielä kerran, nyt nopeammin ja siis kiirehdyttävänä kutsuna.

– Kas, naikkonen tuntuu käyvän kärsimättömäksi, – ajatteli Fouquet. – No, no, pitää malttua, – kreivitär siellä varmaankin on. Mutta ei, kreivitärhän oleskelee nyt kolme päivää Rambouilletissa. Presidentinrouva siis. Oh, ei hänkään: presidentinrouva ei tekeytyisi noin suurelliseksi, vaan soittaisi nöyrästi kerran ja jäisi odottamaan, kunnes minulla olisi aikaa. Selvää vain on, etten voi tietää, kuka siellä nyt on, mutta että hyvin tiedän, kuka hän ei ole. Ja koska siellä ei mitenkään saata olla markiisitar, niin vähätpä toisista!

Ja soittokellon uudistuvista kutsuista huolimatta hän pitkitti hommaansa. Neljännestunnin kuluttua tavoitti kärsimättömyys silti hänetkin vuorostaan; työn suorittaminen loppuun kävi hänelle piankin mahdottomaksi, hän sulloi paperit takaisin salkkuun ja virkkoi vilkaistessaan kuvastimeensa, kun kilinä kuului vielä hoppuisempana kuin ennen:

"Ohoh sitä intoa! Mikä nyt on hätänä? Ja kuka onkaan se Ariadne, joka noin kiihkeästi kaipaa minua? Katsotaanpa."

Hän painoi nappulaa, joka oli kuvastimen toisessa pielessä, äsken pideltyä vastapäätä. Kuvastin kääntyi heti kuin avautuva ovi ja paljasti syvän seinälokeron, johon yli-intendentti katosi kuin jättiläiskaappiin. Siellä hän painoi toista joustinta, joka ei avannut laudoitusta, vaan muuripaaden, ja tästä aukosta hän läksi etenemään, antaen oven itsestään sulkeutua takanansa.

Fouquet laskeusi alas parikymmentä porrasaskelmaa, jotka kiertyen painuivat maanpinnan alapuolelle ja johtivat hänet pitkään holviin; tämän seinät oli katettu liuskakivillä, permanto oli verhottu matoilla, ja valoa tuli huomaamattomista ilmarei'istä siltä kohdalta, missä maanalainen käytävä kulki kadun alitse, joka eroitti Fouquetin huvilan Vincennesin puistosta.

Holvi päättyi jälleen kiertoportaisiin ja joustimella viritettyyn salaoveen, jonka takaisesta lokerosta Fouquet astui mitä hienoimmin kalustettuun kamariin. Huolellisesti tarkattuaan, että sikäläinen kuvastin tiukasti sulkeutui hänen jälkeensä, hän pienellä, hopeoidulla avaimella käänsi auki vastapäisen oven lukon. Siten hän päätyi ylellisesti sisustettuun kammioon, jonka sohvapieluksilta harvinaisen viehkeä nainen nousi syöksähtämään tulijaa kohti, heti kun kuuli lukon rapinan.

"Ah, hyväinen aika!" huudahti Fouquet hämmästyksestä peräytyen; "tekö, – te täällä, markiisitar de Bellières!"

"Niin", vastasi markiisitar hiljaa, "niin, minä, monsieur."

"Markiisitar, rakas markiisitar!" pahoitteli Fouquet heittäytymäisillään hänen jalkoihinsa; "voi, miten olette tänne tullut? Ja minä kun annoin teidän odottaa!"

"Kovin kauan, monsieur; oi, kovin kauan!"

"Olen toki sangen onnellinen, kun jaksoitte odottaa!"

"Ikuisuuden, monsieur; oh, soitin ainakin kaksikymmentä kertaa, – ettekö kuullut?"

"Te olette kalpea, markiisitar, te vapisette!"

"Ettekö kuullut kutsuani?"

"Kyllä, kuulin kyllä, madame; mutta minä en voinut tulla. Miten olisinkaan saattanut aavistaa, että te olitte täällä kaiken sen ankaruuden jälkeen, jolla olette torjunut lähentelyni? Jos olisin tiennyt, mikä onni minua odotti, markiisitar, olisin heti jättänyt kaikki sikseen, tullakseni polvistumaan eteenne kuten nyt teen."

Markiisitar silmäili ympärilleen.

"Olemmeko ihan yksin, monsieur?" hän kysyi.

"Siitä menen takuuseen, madame!"

"Niin, tosiaan", virkahti markiisitar surumielisesti.

"Te huokaatte?"

"Mitä salamyhkäisyyttä ja varokeinoja täällä näkeekään!" sanoi markiisitar hieman katkerasti. "Kyllä huomaa, että te olette arka lempijutuistanne!"

"Pitäisittekö parempana, että julistelisin niitä?"

"Oh, en, – te olette hienotuntoinen mies", vastasi markiisitar hymyillen.

"No, no, markiisitar, jättäkää silleen moitteet, rukoilen teitä!"

"Moitteet! Onko minulla mitään oikeutta moittia teitä."

"Ei, valitettavasti ei; mutta sanokaa minulle, – te, jota vuoden ajan olen rakastanut ilman vastatunnetta ja toivottomasti…"

"Te erehdytte; toivottomasti kyllä, mutta ette ilman vastatunnetta."

"Oi, minä en rakkaudessa tunnusta muuta kuin yhden todisteen, ja sitä todistetta odotan yhä."

"Tulin antamaan sen teille, monsieur."

Fouquet tahtoi sulkea markiisittaren syliinsä, mutta tämä vapautui kieltävällä liikkeellä.

"Erehdytte siis yhä, monsieur; ettekö tyydy ainoaan, mitä voin teille suoda, – alttiiseen kiintymykseeni?"

"Voi, te ette siis rakasta minua; kiintymys on vain avu, rakkaus on vallitseva intohimo."

"Kuunnelkaa minua, monsieur, pyydän teitä; en olisi tullut tänne ilman vakavaa aihetta, senhän käsittänette."

"Mitä välitän aiheesta, kun vain olette täällä, – kun saan teitä katsella ja puhutella!"

"Niin, olette oikeassa, pääasia on, että olen täällä kaikkea huomiota välttäneenä ja että saan puhua kanssanne."

Fouquet vaipui polvilleen.

"Puhukaa, puhukaa, madame", hän pyysi, "minä kuuntelen."

Markiisitar silmäili rahaministeriä jalkainsa juuressa, ja hänen katseessaan kuvastui omituinen rakkauden ja raskasmielisyyden ilme.

"Ooh", mutisi hän sitten, "kuinka hartaasti haluaisinkaan olla se, jolla on oikeus nähdä ja puhutella teitä joka hetki! Kaikesta sydämestäni soisin olevani se, joka valvoo teidän onneanne, hänen tarvitsemattaan turvautua salamyhkäisiin keinoihin, saadakseen ilmestymään esille miehen, jota hän rakastaa, – katsella häntä tunnin ja sitten nähdä hänen katoavan vielä eriskummaisemmin kuin hän on saapunut! Oi, siinä on ylen onnellinen nainen!"

"Puhutteko kenties vaimostani, markiisitar?" virkahti Fouquet hymyillen.

"Hänestä luonnollisesti."

"No älkää kadehtiko hänen osaansa, markiisitar; kaikista naisista, joihin minulla on suhteita, madame Fouquet on se, joka näkee minua vähimmin, puhuttelee minua pisimmin väliajoin ja on vähimmässä määrin uskottuni."

"Hänen ei ainakaan ole pakko tavoittaa puhutteluansa kuvastimen koristeen näppäilyllä, monsieur, niinkuin minun täytyi; hänelle ette ainakaan vastaa näkymättömän tiu'un salaperäisen peloittavana kilinällä, ja häntä ette toki ole koskaan kieltänyt yrittämästä tunkeutua näiden yhdysteitten salaisuuteen sillä uhalla, että kaikki välit hänen kanssaan katkaistaan, niinkuin epäätte sen niiltä, jotka ovat tulleet tänne ennen minua ja tulevat minun jälkeeni?"

"Voi, rakas markiisitar, kuinka kohtuuton nyt olette ja kuinka väärin moitittekaan salaperäisyyttä! Ainoastaan salaperäisyyttä säilyttäen voi rakastaa häiriintymättömästi, ja se on onnen edellytys. Mutta palatkaamme lempeämpään mielialaan, – mainitsemaanne kiintymykseen, tai mieluummin pettäkää minua, markiisitar, ja sallikaa minun uskoa, että se kiintymys on todellista rakkautta."

"Vastikään olin valmis puhumaan", sanoi markiisitar pyyhkäisten silmiään kädellä, jonka hienot piirteet muistuttivat antiikkisten veistoksien pehmeitä ääriviivoja; "aatokseni olivat rohkeasti selviä. Nyt olen ihan seonnut ja vapisen hämmentyneenä; pelkäänkin tuovani teille hyvin ikävän tiedon."

"Se on tervetullut sanoma, jos saan sitä kiittää teidän täälläolostanne, markiisitar, – tai pikemmin, koska nyt näen teidät luonani ja te tunnustatte, etten ole jättänyt teitä tyyten tunteettomaksi, heittäkäämmekin se huono uutinen sikseen ja haastakaamme ainoastaan teistä."

"Ei, ei, päin vastoin, tiedustelkaa minulta, vaatikaa minua selvittämään asia heti, jotten anna minkään tunteen kääntää mieltäni muuhun, – Fouquet, hyvä ystävä, sanomallani on ääretön merkitys!"

"Te hämmästytätte minua, markiisitar; sanoisinpa melkein, että peloitattekin, kun tottuneena maailmannaisena nyt olette niin totinen ja miettiväinen. Asia on siis vakavaa laatua?"

"Voi, hyvin vakavaa; kuulkaahan…"

"Ensiksi, miten tulitte tänne?"

"Sen saatte tietää tuotapikaa; aloitan tärkeimmästä: tiedättekö, että herra Colbert on nimitetty kuninkaan intendentiksi?"

"Pyh! Colbert, pikku Colbert? Kardinaalivainajan toimitsija?"

"Niin juuri."

"No, mitä peloittavaa te siinä näette, rakas markiisitar? Pikku Colbert intendenttinä, – se on kummallista, sen myönnän, mutta mitään hätäännyttävää ei siinä ole."

"Luuletteko, että kuningas on ilman erityisiä vaikuttimia antanut tuollaisen arvoaseman syrjäiselle kansliasielulle?"

"Onko ensiksikään ihan varmaa, että kuningas on sen hänelle antanut?"

"Niin sanotaan."

"Kuka sitä sanoo?"

"Koko maailma."

"Koko maailma ei merkitse mitään; mainitkaa yksi henkilö, joka voi saada päteviä tietoja ja kertoo nimityksen tapahtuneen."

"Madame Vanel."

"Ah, jo tosiaan alatte säikyttää minua", virkkoi Fouquet nauraen; "hänellä on tai pitäisi olla tästä seikasta selvyys, jos kellään."

"Älkää puhuko pahaa Marguerite-poloisesta, herra Fouquet, sillä hän rakastaa teitä yhä."

"Joutavia, – se on uskomatonta. Eikö pikku Colbert ole päässyt siitä rakkaudesta voitolle ja painanut sitä peittoon mustetahralla taikka likapilkulla?"

"Fouquet, Fouquet, tuollainenko siis olette hylkäämiänne kohtaan?"

"Kas, pidättekö rouva Vanelin puolta, markiisitar?"

"Pidänpä kyllä, sillä sanon vieläkin, että hän rakastaa teitä, ja siitä on todisteena se, että hän pelastaa teidät."

"Teidän välityksellänne, markiisitar; siinä hän menettelee taitavasti. Mikään enkeli ei voisi olla minulle mieluisampi ja varmemmin ohjata minua pelastukseen. Mutta ensiksikin, tunnetteko Margueritea lähemmin?"

"Hän tuli ystävättärekseni luostarikoulussa."

"Ja sanotte siis hänen ilmoittaneen teille, että kuningas on ottanut Colbertin intendentiksi?"

"Niin."

"No, olkoon menneeksi, että Colbert on nyt intendentti, – mutta selittäkää minulle, markiisitar, millä tavoin tuollainen minun alaiseni virkamies, joka on katsottava apulaisekseni, saattaa haitata minua, vaikka sillä sijalla onkin Colbert?"

"Te ette näy ottavan huomioon, että herra Colbert vihaa teitä", vastasi markiisitar.

"Minua!" huudahti Fouquet. "Oh, hyvä Jumala, senkö verran tunnettekin asemaa, markiisitar? Minuahan vihaa kokonainen liuta, hän kuten muutkin."

"Hän muita enemmän."

"Vaikka niinkin."

"Hän on kunnianhimoinen."

"Kukapa ei olisi, markiisitar?"

"Mutta hänen kunnianhimollaan ei ole rajoja."

"Sen kyllä käsitän, koska hän on pyrkinyt seuraajakseni rouva Vanelin suosiossa."

"Ja onnistunut siinä; olkaa varuillanne."

"Tarkoitatteko, että hän myös yrittää yletä intendentistä yli-intendentiksi?"

"Ettekö jo ole sitä pelännyt?"

"Ohoh", virkahti Fouquet, "päästä sijaisekseni rouva Vanelin luona on toki vielä toista kuin syrjäyttää minut asemastani kuninkaan lähimpänä miehenä. Ranska ei ole niin helposti otettavissa kuin osastopäällikön vaimo."

"Voi, monsieur, kaikki on ostettavaa, – jollei kullalla, niin juonilla."

"Tiedätte päinvastaisen totuuden omasta kohdastanne, madame, – te, jolle minä olen tarjonnut miljoonia."

"Minulle olisi niiden sijasta tullut tarjota oikeata rakkautta, Fouquet, – ainoata, ehdotonta: olisin suostunut. Näettehän, että kaikki on hankittavissa tavalla tai toisella."

"Colbert siis teidän käsityksenne mukaan valmistelee kauppaa minun paikastani yli-intendenttinä? No, no, markiisitar, rauhoittukaa, – ei hän ole vielä kyllin rikas siihen ostokseen.

"Mutta jos hän varastaa sen teiltä?"

"Kas, se on toista! Valitettavasti hän ei kuitenkaan pääse käsiksi minuun eli päävarustukseen, ennenkuin on raivannut aukon ulkovallituksiin, ja minä olen hiton vankasti linnoitettu, markiisitar."

"Ulkovallituksiksi tietenkin sanotte apureitanne, ystäviänne?"

"Aivan."

"Onko herra d'Eymeris apureitanne?"

"On kyllä."

"Onko herra Lyodot ystäviänne?"

"Taatusti."

"Herra de Vanin?"

"Äh, käyköön hänelle miten hyvänsä, mutta toisiin ei ole hyvä kajota."

"No, jos tahdotte heitä suojella, niin on aika ryhtyä toimiin juuri d'Eymeriin ja Lyodotin puolesta."

"Kuka heitä uhkaa?"

"Selitän koko asian. Tänä aamuna Marguerite lähetti kutsumaan minua."

"Kah! Ja mitä hän teistä tahtoi?"

"'En uskalla itse käydä tapaamassa herra Fouquetia', hän sanoi minulle."

"Joutavia! Miksi? Ajatteleeko hän, että olisin lausunut hänelle soimauksia? Naisparka, hän totisesti erehtyy kerrassaan!"

"'Puhutelkaa te häntä ja kehoittakaa varomaan herra Colbertia.'"

"Mitä! Hän toimittaa minulle varoituksen rakastajansa aikeista?"

"Sanoinhan jo, että hän yhä rakastaa teitä. 'Herra Colbert'", hän sanoi, 'kävi eilen pikimmältään ilmoittamassa minulla että hän on nyt intendentti'."

"Minä jo huomautin, markiisitar, että hän siten on vain paremmin vallassani."

"Niin, mutta siinä ei ole vielä kaikki: Marguerite on läheisissä väleissä rouvain d'Eymerisin ja Lyodotin kanssa, kuten tiedätte."

"Kyllä."

"No, herra Colbert oli innokkaasti udellut häneltä näiden kahden herrasmiehen varallisuussuhteita ja kuinka läheisiä kannattajia he olivat teille."

"Heistä vastaan kumpaisestakin; heidät pitäisi surmata, tahdottaisiin saada minut menettämään heidän tukensa."

"Kun sitten rouva Vanelin piti hetkiseksi poistua herra Colbertin seurasta erään vieraan vastaanottamiseksi, ja kun Colbert on työteliäs mies, oli uusi intendentti tuskin jäänyt yksikseen, kun hän veti taskustaan piirtimen ja alkoi kyhätä muistiinpanoja paperille, joka oli pöydällä."

"Huomautuksia d'Eymerisista ja Lyodotista?"

"Juuri heistä."

"Olisinpa utelias tietämään, mitä hän heistä suunnitteli."

"Sitä tietoa tuomaan tulinkin luoksenne."

"Ottiko rouva Vanel Colbertin muistiinpanot, lähettääkseen ne minulle!"

"Ei, mutta niistä syntyi ihmeellisellä tavalla kaksoiskappale. Lyijykynä oli siksi kova, että musta jälki painoi toiseen lehteen valkoisen jäljennöksen. Colbert repi päällimmäisen lehden sitten siekaleiksi, havaitsematta näitä toisia piirtoja, jotka rouva Vanel tuli pian huomanneeksi; hän otti niistä selvän ja lähetti minulle sanan."

"Kas vain!"

"Varmistauduttuaan sitten siitä, että minä olen harras ystävänne, hän antoi minulle sen paperin ja ilmaisi tämän talon salaisuuden."

"Missä se paperi on?" virkahti Fouquet hiukan huolestuneena.

"Tässä, monsieur; lukekaa se", sanoi markiisitar.

"'Rahasto-oikeuden tuomittaviksi toimitetaan veronkantajista: d'Eymeris, F: n ystävä; Lyodot, samoin; de Vanin, yhdentekevä.' D'Eymeris! Lyodot!" huudahti Fouquet lukien uudestaan.

"Teidän ystäviänne", huomautti markiisitar.

"Mutta 'rahasto-oikeuden tuomittaviksi' – mitä kummaa se merkitsee?"…

"Sen voi jokseenkin arvata!" sanoi markiisitar. "Ette sitäpaitsi ole vielä lukenut loppuun."

Fouquet jatkoi:

"'Molemmat edelliset kuolemaan, kolmas eroitettavaksi; d'Hautemontilta ja de la Valettelta omaisuus määrättävä takavarikkoon.' Suuri Jumala!" huudahti Fouquet; "kuolemaan – kuolemaan, Lyodot ja d'Eymeris! Mutta jos joku erityisesti asetettu tuomioistuin langettaisikin sellaisen päätöksen, ei kuningas sitä vahvistaisi, ja ilman hänen majesteettinsa allekirjoitusta ei kuolemantuomioita pantaisi täytäntöön."

"Kuningas on tehnyt Colbertista intendentin."

"Haa!" huudahti Fouquet ikäänkuin olisi tullut vilkaisseeksi edessään avautuvaan kuiluun: "mahdotonta, mahdotonta! Mutta kuka on piirtimellä selventänyt Colbertin kirjoituksen jättämät uurrot?"

"Minä ne mustasin pelätessäni alkuperäisten jälkien häviävän. Älkää nyt toki enää halveksiko vihollistanne liiaksi!"

"Suokaa minulle anteeksi, rakas markiisitar; teidän käsityksissänne on todella perää, – herra Colbert ei ainoastaan näy ryhtyneen suoranaisiin vihollisuuksiin, vaan tunnustan häntä kannattavan pelätäkin vastustajana. Mutta minulla on kylliksi aikaa, ja kun nyt olette täällä, – kun olette minulle vakuuttanut kiintymystänne ja antanut minun vilahdukselta nähdä rakkautennekin, ja me olemme kahden kesken…"

"Tulin pelastamaan teitä, herra Fouquet, enkä tuhoamaan itseäni", keskeytti markiisitar nousten seisaalle. "Olkaa siis vain varuillanne…"

"Te totisesti säikytte liiaksi, markiisitar, ja jollei hätäännyksenne ole veruke…"

"Tuolla Colbertilla on syvä sielu! Varjelkaa asemaanne…"

Fouquet nousi vuorostaan.

"Entä minulla?" hän kysäisi.

"Oh, teillä – teillä on vain ylväs sielu. Varokaa!"

"Siis?"

"Olen tehnyt, mitä minun piti tehdä, hyvä ystävä, maineeni menettämisen uhalla. Hyvästi!"

"Eihän hyvästi, vaan näkemiin!"

"Kenties", virkkoi markiisitar hiljaa. Ja ojennettuaan kätensä Fouquetin suudeltavaksi hän astui niin päättäväisesti ovelle että Fouquet ei rohjennut pidättää häntä.

Pää kumarassa ja pilvi otsallaan rahaministeri sitten laskeusi maanalaiseen käytävään, missä metallilangat yhdistivät hänen kaksi asuntoansa ja kuvastimien takapintaan kiinnitettyjen tiukujen avulla välittivät hänen kaksinaista elämäänsä.