Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

49.
Colbertin ensimmäinen esiintyminen

Koko yö oli tuskallinen sekä kuolevalle että kuninkaalle; kardinaali odotti vapahdustaan, Ludvig XIV vapauttaan. Kuningas ei lainkaan käynyt levolle. Tunnin kuluttua äskeisestä kohtauksesta hän sai tietää, että Mazarin oli hiukan toipunut; hän oli antanut pukea ylleen, punata poskensa ja järjestää hiuksensa, sitten ottaen vastaan ulkomaiset lähettiläät. Keisari Augustuksen tavoin hän varmaankin ajatteli maailmaa suureksi teatteriksi, jossa tahtoi kunnolleen esittää näytelmänsä viimeisen kohtauksen.

Itävallan Anna ei enää näyttäytynyt kardinaalin luona, hänellä ei nyt ollut siellä mitään tekemistä. Sovinnaisuus kelpasi aiheeksi hänen poissaoloonsa. Kardinaali ei häntä tiedustanutkaan; hänen sydämeensä oli syöpynyt se neuvo, jonka leskikuningatar oli antanut pojalleen.

Puoliyön hetkellä Mazarin yhä ihomaalissaan joutui kuolinkamppaukseen. Hän oli tarkistanut testamenttinsa, ja koska se täsmälleen ilmaisi hänen tahtonsa, oli hän pelännyt jonkun itsekkään vaikutuksen voivan käyttää hänen heikkouttansa jälkisäädösten muuttamiseen, jonkavuoksi hän oli käskenyt Colbertin pitää valpasta vartiota makuuhuoneen eteiskäytävässä.

Omaan huoneeseensa sulkeutuneena kuningas lähetti imettäjättärensä joka tunti kuulustamaan tarkkaa tietoa kardinaalin voinnista. Lähettiläiden vastaanoton jälkeen hän kuuli, että kardinaalin puolesta oltiin toimittamassa esirukousta. Kello yhdeltä aamulla oli Guénaud yrittänyt viimeistä keinoa, jota sanottiin voimaparanteeksi. Tuon valistuneempien aikojen tieltä väistyneen miekkailevan aikakauden käsityksiä oli vielä jossakin määrin se usko, että kuolemaa voitiin välttää jollakulla näppärällä salaisella tempulla. Väkinesteen nautittuansa Mazarin hengitti huokeammin lähes kymmenen minuuttia. Hän antoi heti käskyn levittää kiireimmiten kaikkialle tiedoksi, että hän oli onnellisesti suoriutunut ratkaisevasta käänteestä. Se uutinen melkein sai kylmää hikeä kihoamaan kuninkaan otsalle; hänelle oli vapauden päivä kajastanut, joten orjuus nyt tuntui hänestä ahdistavammalta kuin koskaan. Mutta seuraava tiedonanto muutti aseman kerrassaan: Mazarin oli henkitoreissaan ja kykeni tuskin enää tajuamaan Saint-Nicolas-des-Champsin kirkkoherran kuolinrukouksia.

Kuningas alkoi jälleen kiihtyneenä mitellä huoneensa lattiaa, kävellessään lukien muutamia paperiliuskoja; hän oli ottanut ne lippaasta, johon ainoastaan hänellä oli avaimet. Taaskin imettäjätär palasi: herra de Mazarin oli sutkauttanut sattuvan sanaleikin ja lausunut, että Tizianin "Flora" – taulu piti piakkoin vernissata uudestaan. Kellon käydessä kolmea ei kuningas viimein enää voinut taistella väsymystä vastaan; hänen iässään on uni voimakas, se vaivutti hänet nukahtamaan istualle nojatuoliin. Kellon lähetessä neljää imettäjätär tuli herättämään hänet.

"Kuinka on?" kysyi kuningas.

"Niin, rakas sire", vastasi imettäjätär liittäen surkuttelevasti kätensä ristiin, "hän on nyt kuollut."

Kuningas hypähti jalkeille kuin joustimen ponnahduttamana.

"Kuollutko!" hän huudahti.

"Voi, niin."

"Onko se ihan varma?"

"On."

"Virallisesti?"

"Niin."

"Onko siitä siis tieto julkaistu?"

"Ei vielä."

"Mutta keltä sinä kuulit, että kardinaali on kuollut?"

"Herra Colbertilta."

"Herra Colbertilta? Oliko hän sitten varma asiasta?"

"Hän tuli kardinaalin kamarista ja oli jonkun minuutin ajan pidellyt kuvastinta vainajan suun edessä."

"Vai niin!" äännähti kuningas. "Minne herra Colbert meni?"

"Hän saattoi minua tänne, rakas sire, ja odottaa nyt oven takana siltä varalta, että suvaitsette ottaa hänet vastaan."

Ludvig riensi ovelle, avasi itse ja näki eteiskäytävässä Colbertin suorana odottamassa. Häntä hiukan säpsähdytti tämä mustaan verhottu patsas. Colbert kumarsi juhlallisen kunnioittavasti ja astui pari askelta lähemmäksi. Ludvig vetäytyi huoneeseensa, viitaten odottajaa sisälle. Colbert totteli, kuningas lähetti imettäjättären pois, ja oven sulkeutuessa tämän takana jäi Mazarinin rahastonhoitaja vaatimattomana pihtipieleen.

"Mitä teillä on ilmoitettavana minulle, monsieur?" kysyi Ludvig pahoin kiusaantuneena siitä, että hän ei näin äkkiyllätyksessä kyennyt täydellisesti kätkemään, mitä hänen sisimmässään liikkui.

"Herra kardinaali on jättänyt tämän maailman, sire, ja minä tuon teille hänen viimeisen tervehdyksensä."

Kuningas jäi hetkeksi mietteisiinsä, tarkaten Colbertia; hänen mieleensä johtui kardinaalin viimeinen kehoitus.

"Tehän olitte hänen ylhäisyytensä uskollinen palvelija, mikäli häneltä itseltään kuulin?" hän sitten virkkoi.

"Niin, sire."

"Osittain hänen uskottunsa?"

"Täydellisesti."

"Edesmenneen kardinaalin ystävät ja palvelijat ovat minulle rakkaita, monsieur, ja pidän huolta siitä, että teille varataan sovelias sija virastoissani."

Colbert kumarsi.

"Te kuulunette finanssilaitokseen, monsieur?"

"Niin, sire."

"Ja herra kardinaali käytti teitä omassa toimistossaan?"

"Hän osoitti minulle sen kunnian, sire."

"Ette liene koskaan ottanut osaa minun hovini talousasioihin?"

"Anteeksi, sire, minulla oli onni ehdottaa herra kardinaalille säästöä, joka vuotuisesti merkitsee kolmensadantuhannen frangin hyötyä teidän majesteettinne käyttövaroissa."

"Mikä säästö se oli?" kysyi kuningas.

"Esitin sveitsiläiskaartin hopeanauhat vaihdettavaksi hopeoituihin; eroitusta ei ollenkaan huomaa, ja sadallatuhannella éculla, jotka vuosittain käytettiin turhaan komeuteen, voidaan paremminkin hankkia rykmentille puolen vuoden elanto tai ostaa kymmenentuhatta uudenaikaista muskettia tai rakennuttaa kymmenkanuunainen varastolaiva merikelpoiseksi."

"Se on totta", myönsi Ludvig XIV silmäillen puhujaa huomaavaisemmin. "Todellakin järkevää säästäväisyyttä; naurettavaakin oli antaa sotamiesten kulkea yhtä kalleissa nauhoissa kuin aatelismiehet käyttävät."

"Teidän majesteettinne hyväksyminen ilahduttaa minua", sanoi Colbert.

"Mutta mitä varsinaisesti toimititte kardinaalin asioissa?" kysyi kuningas.

"Hänen ylhäisyytensä oli antanut tehtäväkseni tarkastaa yli-intendenttiviraston tilejä, sire."

"Ahaa!" äännähti kuningas, joka oli juuri ajatellut antaa Colbertin poistua, mutta nyt päättikin kuulustaa lisää; "teidän siis tuli pitää silmällä herra Fouquetia! No, mitä valvontanne on saanut ilmi?"

"Että on syntynyt vajausta, sire; mutta jos teidän majesteettinne suvaitsee sallia minun…"

"Puhukaa vapaasti, herra Colbert."

"Minun tulee antaa teidän majesteetillenne joitakuita selityksiä."

"Ei ole ollenkaan tarvis, monsieur; te olette virkanne puolesta tarkastanut noita tilejä, lausukaa yleistulos."

"Se on helppoa, sire… Tyhjää kaikkialla, ei missään rahaa."

"Varokaa, monsieur; te hyökkäätte pahasti herra Fouquetin varainhoitoa vastaan, ja olen kuitenkin kuullut häntä mainittavan kykymieheksi."

Colbert punastui ja sitten kalpeni, sillä hän käsitti tästä hetkestä alkaen ryhtyvänsä taisteluun miehen kanssa, jonka mahtavuus melkein veti vertoja vastikään manalle menneen suurmiehen asemalle.

"Niin, sire, hän on hyvin kyvykäs mies", toisti Colbert kumartaen.

"Mutta jos hän kerran on pätevä alallaan ja rahoista kuitenkin on puute, niin kenessä on vika?"

"En syytä ketään, sire, totean vain asian."

"Hyvä on, tehkää valmiit laskelmat ja näyttäkää ne minulle. On syntynyt vajausta, sanotte? Vajaus saattaa olla tilapäinen; luotto elpyy, varoja kertyy jälleen."

"Ei näissä oloissa, sire."

"Ehkei enää tämän vuoden osalle, sen käsitän, mutta ensi vuonna?"

"Ensivuotiset tulot on syöty yhtä puhtaiksi kuin tämänvuotisetkin, sire."

"No, seuraavan vuoden saatavat korvannevat jotakin?"

"Niiden laita on samaten."

"Mitä kummaa nyt kerrottekaan minulle, herra Colbert?"

"Sanon neljän vuoden tulojen joutuneen ennakolta kiinnitetyiksi."

"On siis otettava laina."

"Tarvitaan jo kolme valtionlainaa, sire."

"Voin perustaa runsaammin uusia virkoja, jotta valtakirjain lunastusmaksut kartuttavat valtionrahastoa ylimääräisillä tuloilla."

"Mahdotonta, sire, sillä virkoja on perusteltu perustelemastakin päästyä, ja viimeksi on suurin määrin annettu yksityisten vain lunastella itselleen virka-arvoja, joiden valtakirjoissa ei ole määrätty mitään hoidettavaa. Se keino on nyt lopulleen käytetty, niin että herra yli-intendentti jo onkin työntänyt kolmanneksen alennusta jokaisesta virkavahvistuksesta. Kansaa siis sorretaan lisääntyvillä virkamiesten palkkauksilla, teidän majesteettinne hyötymättä siitä mitenkään."

Kuningas liikahti ymmällä.

"Selittäkää minulle tätä ongelmaa, herra Colbert", hän sanoi. "Jos esimerkiksi tänään, kun herra kardinaali on kuollut, minä hallitsen itsenäisesti, ja jos tänään tahtoisin saada rahoja?"

"Niin valtionrahastosta ei saisi."

"Oh, tämä nyt on ihme, monsieur! Mitä, eikö yli-intendenttini toimittaisi minulle varoja?"

Colbert pudisti isoa päätänsä.

"Ovatko valtion tulot muka jo siinä määrin pantattuja, että niistä ei enää lähde mitään?"

"Kyllä ne ovat jo täydelleen kiinnitetyt, sire."

Silmäkulmiansa rypistellen Ludvig käveli pitkin askelin edes takaisin hyvin kiihtyneenä.

"Mutta jos asema olisi sellainen kuin te sanotte, herra Colbert", virkkoi hän äkkiä seisahtuen, "niin minähän olisin häviön partaalla jo ennen kuin pääsen hallitsemaankaan?"

"Valtio on todella vararikkoinen, sire", vastasi järkkymätön numeromies.

"Mutta jossakinhan täytyy olla rahaa, monsieur?"

"Niin kyllä, sire, ja ensi alkuun toinkin jo teidän majesteetillenne selvitykseksi luettelon eräistä varoista, joita herra kardinaali de Mazarin ei ole tahtonut mainita testamentissaan eikä missään muussakaan asiakirjassa; hän oli ne uskonut minulle."

"Teille?"

"Niin, sire, sillä määräyksellä, että luovutan ne teidän majesteetillenne."

"Mitä! Hänellä oli muitakin varoja kuin testamentin mainitseman luettelon neljäkymmentä miljoonaa?" Colbert kumarsi.

"Mutta siinäpä oikea kuilu mieheksi!" jupisi kuningas. "Mazarin toisella puolen ja Fouquet toisella, kenties enemmän kuin sata miljoonaa heillä kaksistaan, – en enää ihmettele, että kuninkaallinen rahasto on tyhjä."

Colbert seisoi hievahtamattomana.

"Ja onko minulle tuleva summa perimisen arvoinen?" kysäisi kuningas.

"Kyllä, sire, jokseenkin – se nousee kolmeentoista miljoonaan livreen."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig värähtäen ilosta; "kolmetoista miljoonaa sanotte, Colbert?"

"Kolmetoista, niin, teidän majesteettinne."

"Joista kukaan ei tiedä mitään?"

"Ne olivat herra kardinaalin salattuna vararahastona."

"Ja onko summa teidän huostassanne?"

"On tällähaavaa, sire."

"Ja minä saan sen?"

"Kahdessa tunnissa."

"Mutta missä se siis on?"

"Erään herra kardinaalille kuuluneen kaupunkitalon kellarissa, jonka hän on hyväntahtoisesti määrännyt minulle erityisessä testamenttinsa lisäyksessä."

"Tunnette siis kardinaalin testamentin?"

"Minulla on hänen allekirjoittamansa kaksoiskappale; se on tässä."

Colbert veti asiakirjan luonnollisin ilmein taskustaan ja näytti sitä kuninkaalle, joka silmäsi rakennuksen lahjoittamista koskevaa kohtaa.

"Mutta tässä puhutaan vain rakennuksesta", huomautti hän, "eikä mainita mitään rahoista."

"Suokaa anteeksi, sire, ne merkittiin omaantuntooni."

"Ja herra de Mazarin nojausi siinä määrin teihin, – hän, epäluuloisempi kaikkia muita?"

"Hän ei ollut epäluuloinen minua kohtaan, sire, kuten teidän majesteettinne näkee."

Ludvigin katse kiintyi ihaillen noihin mitättömiin, mutta nyt ilmeikkäisiin kasvoihin.

"Te olette rehellinen mies, herra Colbert", sanoi hän.

"Se ei ole ansioni, sire, vaan velvollisuuteni", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti.

"Mutta", lisäsi Ludvig, "eivätkö nuo rahat kuulu suvulle?"

"Ne olisi siinä tapauksessa otettu kardinaalin testamenttiin kuten hänen muukin omaisuutensa. Jos nämä rahat kuuluisivat suvulle, niin minä, joka sommittelin teidän majesteettinne hyväksi laaditun lahjoituskirjan sanamuodon, olisin lisännyt kolmetoista miljoonaa siihen luetteloon, jonka tarjotuksi loppusummaksi jäi neljäkymmentä miljoonaa."

"Mitä!" huudahti Ludvig; "tekö sen lahjoituskirjan sommittelitte, herra Colbert?"

"Niin, sire, sen toimenpiteen esittäjänä."

"Ja kardinaali piti teistä?" ihmetteli kuningas yksinkertaisesti.

"Minä takasin hänen ylhäisyydelleen, että teidän majesteettinne ei ottaisi vastaan sellaista lahjoitusta", selitti Colbert ainiaan rauhalliseen tapaansa, joka arkiasioissakin sai jonkunlaista juhlallista sävyä.

Ludvig pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Oh, kuinka nuori minä olen ihmisten valtiaaksi!" mutisi hän itsekseen.

"Mihin aikaan lähetän rahat teidän majesteetillenne?" kysyi Colbert nähdessään kuninkaan kohottavan päänsä.

"Illalla kello yksitoista. En halua, että kukaan saa niistä tietää."

Colbert ei vastannut, ikäänkuin hänelle ei olisi kieltoa annettukaan.

"Onko summa harkkoina vai rahaksilyötynä kultana?"

"Leimattuina rahoina, sire."

"Hyvä."

"Minne lähetän sen?"

"Louvreen. Kiitän teitä, herra Colbert."

Colbert kumarsi ja poistui.

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig XIV jäätyänsä yksikseen; "mutta minä näen unta!"

Sitten hän antoi otsansa vaipua käsien varaan ikäänkuin olisi todellakin nukkunut. Tuokion kuluttua hän kuitenkin nosti päätänsä, pudisti kauniita kiharoitaan ja avasi rajusti ikkunan, viillyttääkseen polttavaa otsaansa raittiissa aamun hengessä, joka toi mukanaan puiden ja kukkasien puhdasta tuoksua. Taivaanranta heloitti loistavassa aamuruskossa, ja auringon ensimmäiset säteet valelivat hohteellaan nuoren kuninkaan otsaa.

"Tämä kajastus on hallitukseni aamukoite", jupisi Ludvig XIV. "Enteenkö minulle lähetät, kaikkivaltias Jumala?.."

50.
Ludvig XIV: n hallituksen ensimmäinen päivä

Aamulla tieto kardinaalin kuolemasta levisi linnassa ja sieltä kaupunkiin.

Ministerit Fouquet, Lyonne ja Letellier kokoontuivat istuntosaliin pitämään neuvottelua. Kuningas kutsutti heidät heti luokseen.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "kardinaali on kuollut. Minä annoin hänen hoitaa loppuun asti asioitani, mutta nyt aion itse hallita. Te lausutte minulle mielipiteitänne, milloin kysyn teiltä neuvoa. Menkää!"

Ministerit katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja heidän oli työläs pidättyä hymyilemästä, sillä he tiesivät ruhtinaan kasvatetuksi täydellisesti tietämättömänä valtioasioista, joten hän nyt turhamaisuudesta otti vastuulleen ylivoimaisen taakan.

Fouquet erosi virkatovereistaan portaissa sanoen heille: "Hyvät herrat, sitä vähemmänpä nyt on meillä huolehdittavaa." Ja hän nousi hilpeänä vaunuihinsa. Toiset, hiukan levottomina tapausten alkavasta käänteestä, palasivat yhdessä Pariisiin.

Kymmenen ajoissa kuningas meni äitinsä luo, jonka kanssa hänellä oli yksityinen keskustelu; puolisen jälkeen hän nousi kuomuvaunuihin ja läksi suoraa päätä Louvreen. Siellä hän otti vastaan paljon väkeä ja tunsi jonkunlaista tyytyväisyyttä siitä, että huomasi kaikkien olevan epäröiviä ja uteliaita.

Illalla hän käski sulkea kaikki Louvren portit, Seine-joen laiturin puolella olevaa lukuunottamatta. Sinne hän asetti vartioksi kaksisataa sveitsiläistä, jotka eivät osanneet sanaakaan ranskaa; heillä oli määräyksenä myöntää pääsy kaikille tavaralähetyksille, mutta muuta ei saanut ottaa vastaan, eikä mitään ollut laskettava ulos.

Täsmälleen kello yksitoista hän kuuli jyhkeiden vankkurien vierivän porttiholviin, sitten toisen ja myöhemmin vielä kolmannen jyrinän. Lopuksi ristikkoportti kääntyi raskaasti saranoillaan umpeen.

Pian sen jälkeen joku koputti työhuoneen ovelle. Kuningas meni itse avaamaan ja näki Colbertin, joka ensi sanoikseen virkkoi:

"Rahat ovat teidän majesteettinne kellarissa."

Ludvig laskeutui alas portaita ja meni itse tarkastamaan kulta- ja hopearahoilla täytettyjä nassakoita, jotka neljä Colbertin toimittamaa miestä oli juuri kierittänyt kellariin, sen avaimen oli kuningas samana aamuna lähettänyt Colbertille. Katselmuksen suoritettuaan kuningas palasi huoneeseensa, kintereillään Colbert, jonka järkkymätön kylmäverisyys ei ollut lämmennyt pienimmälläkään omakohtaisen tyytyväisyyden säteellä.

"Monsieur", virkkoi hänelle kuningas, "mitä tahtoisitte palkinnoksenne tästä uskollisuudesta ja tunnollisuudesta?"

"En mitään, sire."

"Kuinka! Ette mitään? Ettekö edes tilaisuutta palvella minua?"

"Vaikkei teidän majesteettinne toimittaisikaan minulle sitä tilaisuutta, niin palvelisin teitä kuitenkin. Minun on mahdoton olla olematta kuninkaani uskollisin palvelija."

"Mazarinin rahastonhoitajasta saatte siirtyä kuninkaan intendentiksi, herra Colbert."

"Mutta valtionrahastolla on yli-intendentti, sire."

"Rahaministerini, niin."

"Sire, yli-intendentti on valtakunnan mahtavin mies."

"Ah, niinkö luulette?" huudahti Ludvig punastuen.

"Hän murskaa minut viikossa, sire, sillä teidän majesteettinne antaa minulle valvonnan, jossa tarvitaan voimaa. Intendentti on yli-intendentin alaisena toisarvoisessa asemassa."

"Te kaipaatte tukea… ette luota minuun?"

"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teidän majesteetillenne, että herra Fouquet oli herra Mazarinin eläessä valtakunnan toinen mies; nyt on herra Mazarin kuollut, ja herra Fouquetista on tullut ensimmäinen."

"Monsieur, suostun siihen, että tänään vielä puhutte minulle melkein mitä hyvänsä, mutta huomenna, painakaa se mieleenne, en enää siedä liikaa."

"Käyn siis tarpeettomaksi teidän majesteetillenne."

"Sitä jo olette, kun pelkäätte joutuvanne ikävyyksiin minua palvellessanne."

"Minä pelkään ainoastaan joutuvani asemaan, jossa en voi teitä palvella."

"Mitä siis tahdotte?"

"Toivoisin teidän majesteettinne antavan minulle apulaisia intendentin virkaan."

"Silloin virkanne menettää arvoaan."

"Mutta se voittaa turvallisuutta."

"Valitkaa sitten kumppaninne."

"Herrat Breteuil, Marin, Hervard."

"Hyvä, huomenna annetaan siitä määräys."

"Kiitän, sire."

"Siinäkö kaikki, mitä pyydätte?"

"Ei, sire; vielä yksi seikka… sallikaa minun muodostaa tilikomitea, jolla on tuomiovalta."

"Mitä siitä tuomioistuimesta olisi hyötyä?"

"Se toimittaisi rangaistukseen ne veronkantajat ja heidän puoluelaisensa, jotka ovat kymmenen viime vuoden aikana tehneet kavalluksia."

"Mutta… miten heidän suhteensa menetellään?"

"Hirtetään kolme, ja siten saadaan toiset luovuttamaan takaisin, mitä ovat anastaneet."

"En kuitenkaan voi aloittaa hallitustani mestauksilla, herra Colbert."

"Päin vastoin, sire, muutoin joudutte lopettamaan sen aivan verisesti."

Kuningas ei vastannut.

"Suostuuko teidän majesteettinne?" kysyi Colbert.

"Mietin asiaa, monsieur."

"Kun teidän majesteettinne on miettinyt, on se jo myöhäistä."

"Miksi niin?"

"Olemme tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ovat meitä etevämpiä, jos heitä varoitetaan ennakolta."

"Asettakaa sitten se tuomiovaltuusto, monsieur."

"Kuulustan siihen heti jäsenet, sire."

"Onko siinä kaikki?"

"Ei, sire; on vielä yksi tärkeä seikka. Mitä oikeuksia teidän majesteettinne myöntää tälle intendenttivirastolle?"

"Oh… en oikein tiedä… tulee noudattaa tapoja…"

"Sire, on välttämätöntä, että tähän virkaan kuuluu oikeus tutustua kaikkeen kirjeenvaihtoon Englannin kanssa."

"Mahdotonta, monsieur, sillä ne kirjeet avataan nyt neuvostossa; herra kardinaali hoiti ulkomaisen kirjeenvaihdon yksinään."

"Luulin teidän majesteettinne aamulla ilmoittaneen, että te ette enää käytä vakinaista neuvostoa."

"Niin, se kyllä on totta."

"Niinpä teidän majesteettinne suvainneekin itse ja ihan yksin lukea kirjeensä, etenkin Englannista saapuvat; pidän kiinni erikoisesti juuri tästä kohdasta."

"No, te saatte hoitaaksenne sen kirjeenvaihdon, monsieur, tehden siitä selkoa minulle."

"Nyt, sire, mitä saan tehtäväkseni raha-asioissa?"

"Saatte huolehtia kaikesta, mitä herra Fouquet ei tee."

"Sitä juuri halusin teidän majesteetiltanne. Kiitos, sire, nyt lähden levollisena."

Tämän sanottuansa hän läksikin. Ludvig katsoi hänen jälkeensä. Colbert ei ollut vielä edennyt sataa askelta Louvresta, kun kuninkaan luo saapui pikalähetti Englannista. Tarkastettuaan sidettä Ludvig päätti murtaa sinetin ja näki ensimmäiseksi kirjeen kuningas Kaarle II: lta. Englantilainen valtias kirjoitti kuninkaalliselle serkulleen seuraavasti:

'Teidän majesteettinne on varmaankin hyvin levoton herra kardinaali Mazarinin sairauden johdosta, mutta vaaran liioittelu on parempikin teidän majesteetillenne, kun kardinaalin henkilääkärinkin jo ilmoitetaan katsoneen hänen tilansa toivottomaksi. Kiitän teitä suosiollisesta vastauksestanne esitykseeni lady Henriette Stuartin suhteen, ja viikon kuluttua prinsessa matkustaa hovinsa kanssa Pariisiin.

Hyvillä mielin tunnustan kiitollisuuteni ystävyydestä, jota olette osoittanut minua kohtaan, joten saan yhä suuremmalla syyllä sanoa teitä veljekseni. Ja erityisesti ilahduttaa mieltäni se, että voin teidän majesteetillenne todistaa, kuinka suuressa arvossa pidän suopeuttanne: sanon senvuoksi avoimesti, että kun te kaikessa hiljaisuudessa linnoitutatte Belle-Isle-en-Meriä, se surettaa mieltäni. Teette siinä väärin. Me emme milloinkaan joudu sotaan keskenämme. Tuo toimenpide ei tee minua levottomaksi, se ainoastaan pahoittaa mieltäni… Te tuhlaatte siihen hyödyttömästi miljoonia, sen voitte sanoa ministereillenne, – ja olkaa varma siitä, että minun poliisini ovat hyvin selvillä asiasta. Osoittakaa te, veljeni, minulle tilaisuuden sattuessa samanlainen palvelus.'

Kuningas soitti kiivaasti, ja kamaripalvelija astui sisälle.

"Herra Colbert lähti täältä vastikään eikä voi olla vielä kaukana.

Kutsuttakoon hänet takaisin!" huusi hän.

Kamaripalvelija oli lähdössä toteuttamaan käskyä, mutta kuningas pidättikin hänet.

"Ei", sanoi hän itsekseen, "ei… nyt käsitän, mistä se juttu johtuu. Belle-Isle on herra Fouquetille kuuluva saari; sen linnoittaminen on salahanke hänen taholtaan… tämän vehkeen ilmitulo on yli-intendentin lankeemus, ja paljastus aiheutuu Englannin kirjeenvaihdosta; sentähden siis Colbert tahtoi saada sen huostaansa… Oh, minä en kuitenkaan voi nojautua yksinomaan siihen mieheen; hänellä on ainoastaan pää, minä tarvitsen myöskin käsivarren!"

Äkkiä hän huudahti ilahtuneesti.

"Minulla oli eräs muskettiluutnantti", sanoi hän kamaripalvelijalleen.

"Niin, sire, herra d'Artagnan."

"Hän on tilapäisesti jättänyt palvelukseni. Etsittäköön hänet käsille, ja hän olkoon täällä huomenna aamupuhutteluni alkaessa."

Kamaripalvelija kumarsi ja meni ulos.

– Kolmetoista miljoonaa kellarissani, – ajatteli kuningas – Colbert pitelemässä kukkaroani ja d'Artagnan miekkaani minä olen kuningas!