Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

"Ja minä kokoan pinoja", sanoi Planchet. "Aloittakaa, hyvä isäntä."

"Kas niin", sanoi d'Artagnan vetäen henkeään.

"Kas näin", sanoi Planchet kaapaisten ensimmäisen pivollisen kolikoita.

39.
Herra de Mazarinin peliseurue

Suuressa Palais-Royalin eli kuninkaallisen palatsin suojanassa, jonka seinillä lukuisain oivallisten taulujen kullatut puitteet tehostivat samettiverhojen tummuutta, nähtiin koko hovi koolla samana iltana, jolloin molemmat ranskalaisemme saapuivat Pariisiin. Ylhäinen yleisö liikehti kardinaali Mazarinin makuukomeron edustalla; sairastava valtiomies oli saanut vuoteensa ääreen peliseuraksi kuninkaan ja kuningattaren.

Matalalla kaihtimella oli eristetty kolme makuusuojaan asetettua pöytää. Näistä oli yksi varattu kuninkaalle ja molemmille kuningattarille. Ludvig XIV istui vastapäätä nuorta puolisoansa ja myhäili tälle varsin todellisen onnen ilmein. Itävallan Anna piteli kortteja kardinaalin vastakumppanina, ja miniä autteli häntä pelissä, milloin ei hymyillyt vastaukseksi kuninkaan ilmeille. Kardinaali makasi kovin laihtuneena ja riutuneena, antaen Soissonsin kreivittären pidellä korttejaan, joihin hän herkeämättömästi tähtäsi suurta mielenkiintoa ja ahneutta haastavan katseensa.

Kardinaali oli antanut Bernouinin käyttää huolittelussaan ihomaalia; mutta pelkästään poskipäillä hohtava puna sai kasvojen muun kalpeuden ja otsan kelmeyden vain esiintymään yhä selvemmin. Ainoastaan silmät saivat siitä eloisampaa hohtoa, ja noihin sairaan silmiin suuntausivat tuon tuostakin kuninkaan, kuningattaren ja hovilaisten levottomat katseet.

Signor Mazarinin silmäthän olivat ne enemmän tai vähemmän kirkkaat tähdet, joista 17. vuosisadan Ranska illoin ja aamuin luki kohtalonsa.

Hänen ylhäisyytensä ei voittanut eikä hävinnyt; sentähden hän ei ollut hilpeällä eikä murheellisella mielellä. Säälivä leskikuningatar ei olisi tahtonut jättää häntä tuollaiseen turtumukseen, mutta potilaan mielentilan elvyttämiseksi jollakulla käänteellä olisi hänen pitänyt huomattavammin voittaa tai menettää tärkeä erä. Häviäminen olisi herättänyt kardinaalin välinpitämättömyydestään kuitenkin vain karvaasti irvistämään, ja paha oli antaa hänen vasiten voittaakaan, sillä siihen olisi tarvittu pikku juonta, jolloin ilmeni vaaraksi se, että infantinna anoppinsa peliä tarkatessaan olisi havainnut aihetta surkeiluun hänen erikoisesta suosiollisuudestaan Mazarinia kohtaan.

Hovilaiset käyttivät tätä tyyntä väliaikaa rupatteluun. Silloin kun herra de Mazarin ei ollut erityisen pahalla päällä oli hän kylläkin suopea valtias; hän ei estänyt ketään laulamasta, jos sai siitä maksun, joten hän ei myöskään mahtikäskyllä kieltänyt puhelua peliseurassaan, kunhan tämä kokoontui valmiina häviämään hänelle.

Juteltiin siis. Ensimmäisen pöydän ääressä kuninkaan nuori veli, Anjoun Filip-herttua, ihasteli kauniita kasvojaan korulippaan kiiltopinnasta. Hänen suosikkinsa Lotringin aatelisjunkkari – chevalier de Lorraine – nojaili prinssin istuinta vasten ja kuunteli salaisen kateellisena kreivi de Guichea, Filipin toista suosikkia, joka sievästi sovitellen sanojaan kertoili seikkailijakuningas Kaarle II: n moninaisia vaiheita. Hän mainitsi ikäänkuin satumaisina seikkailuina pakolaisprinssin retket Skotlannissa ja alituiset hälytykset vihollisjoukkojen osumisesta hänen kintereilleen, kuvaili puunlatvassa vietettyjä öitä ja nälän ja taistelun raskauttamia päiviä. Vähitellen oli kovaonnisen kuninkaan kohtalo siinä määrin vallannut kuulijain harrastuksen, että peli taukosi kuninkaallisessakin pöydässä, ja näköjään omistamatta mitään huomiota tälle kreivi de Guichen peräti eloisin värein esittämälle odysseialle tarkkasi nuori kuningas sitä miettiväisenä, silmää räpäyttämättä, ainoatakaan yksityispiirrettä menettämättä.

Soissonsin kreivitär keskeytti kertojan.

"Tunnustakaa, kreivi", hän virkahti, "että te koristelette."

"Madame, ihan papukaijan tavoin minä toistan erinäisiltä englantilaisilta kuulemiani kuvauksia. Voinpa häpeäksenikin vakuuttaa, että selostukseni on niin sanantarkka kuin jäljennös."

"Kaarle II olisi menehtynyt, jos hän olisi joutunut kokemaan tuota kaikkea."

Ludvig XIV kohotti älykkään ja ylpeän päänsä.

"Madame", hän sanoi säveällä äänellä, jossa vielä tuntui lapsekasta arastusta, "herra kardinaali voi teille kertoa, että Ranskan asiat minun alaikäisyyteni aikana ovat olleet epävakaisella kannalla… ja että jos minä olisin ollut varttuneempi ja nähnyt pakolliseksi paljastaa miekkani, olisi se toisinaan tapahtunut illallisen hankkimiseksi."

"Teidän majesteettinne liioittelee, Jumalan kiitos", huomautti kardinaali, joka nyt ensi kertaa sai sanoiksi; "teidän illallisenne on aina ollut valmis yhtaikaa palvelijainne aterian kanssa."

Kuningas punehtui.

"Oh", huudahti Filip pikaisesti paikaltaan ja kääntymättä ihailemasta piirteitään, "muistan minä sentään, että kerran Melunissa ei katettu illallispöytää kenellekään, ja kuningas sai tyytyä leipäpalaan, josta luovutti minulle kolmanneksen."

Koko seurue puhkesi nauruun, nähdessään Mazarinin hymyilevän. Kuninkaita imarrellaan menneen hädän muistolla kuin tulevaisen omaisuuden toiveella.

"Se vain on varmaa, että Ranskan kruunu on aina ollut lujasti kuninkaittensa päässä", kiirehti Itävallan Anna lisäämään, "ja että Englannissa kruunu on valtiaan päästä pudonnut, ja silloin kun edellinen on sattumalta hiukan huojunut, koska valtaistuimen järkkymyksiä tapahtuu toisinaan kuten maanjäristyksiäkin, silloin on uhkaava kapina aina kääntynyt onnellisen voiton palauttamaksi rauhallisuudeksi."

"Tuottaen kruunuun joitakuita koristeita lisää", täydensi Mazarin.

Kreivi de Guiche pysyi vaiti; kuningas sovitti katsantonsa oikeaan sävyyn, ja Mazarin vaihtoi Itävallan Annan kanssa katseen ikäänkuin kiittääkseen häntä väliintulosta.

"Yhdentekevää", virkkoi nyt Filip hiuksiansa silittäen; "Kaarle-serkkuni ei ole mikään pulska mies, mutta hän on hyvin urhoollinen, hän on tapellut kuin huovi, ja sillä tavalla jatkaen hän epäilemättä vielä lopuksi voittaa suurenkin taistelun – Rocroyn kaltaisen!"

"Hänellä ei ole sotaväkeä", tokaisi chevalier de Lorraine.

"Hollannin kuningas kyllä antaa väkeä, hänen liittolaisenaan. Kyllä vain olisin minäkin antanut, jos olisin ollut Ranskan kuningas."

Ludvig XIV karahti tulipunaiseksi. Mazarin oli katselevinaan peliänsä vielä tarkkaavaisemmin kuin koskaan.

"Tällähaavaa on kovaonnisen prinssin kohtalo kuitenkin ratkaistu", huomautti kreivi de Guiche. "Jos Monkilla on ollut petos mielessä, niin Kaarle on hukassa: vankila, kenties kuolema lopettaa maanpaon, taisteluiden ja puutteen aloittaman työn."

Mazarin rypisti kulmiaan.

"Onko ihan varmaa", kysyi kreivitär, "että hänen majesteettinsa Kaarle II on lähtenyt Haagista?"

"Varsin varmaa, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies. "Isäni on saanut kirjeen, jossa mainitaan matkasta yksityiskohtaisesti; tiedetäänpä sekin, että kuningas on astunut maihin Doverissa, – kalastajat ovat nähneet hänen saapuvan satamaan, muu on vielä salassa."

"Hartaasti haluaisin tietää jatkonkin", virkahti Filip kiihkeästi.

"Tiedättekö te, veljeni?"

Ludvig punastui jo kolmannen kerran viime tunnin mittaani "Kysykää herra kardinaalilta", vastasi hän, ja äänensävy sai Mazarinin, Itävallan Annan ja kaikkikin kuulijat katsahtamaan ylös.

"Se merkitsee, poikani", sanoi Itävallan Anna hymyillen, "että kuningas ei mielellään haastele valtioasioista neuvoston ulkopuolella."

Filip vastaanotti ojennuksen pahastumattomasti ja hymyhuulin kumarsi juhlallisesti ensin veljelleen ja sitten äidilleen. Mutta Mazarin näki silmänurkastaan, että kamarin soppeen oli muodostumassa ryhmä, jossa Anjoun herttua kreivi de Guichen ja Lotringin junkkarin kanssa äänekkäästä selittelystä estettyinä kenties supattelisivat enemmän kuin oli suotavaa. Hän alkoi senvuoksi luoda heihin epäluuloisia ja rauhattomia silmäyksiä, jotka vaativat Itävallan Annaa toimittamaan jotakin häiriöitä heidän haasteluunsa. Silloin Bernouin äkkiä astui esiin vuodekomeron uudinten takaa ja kuiskasi isäntänsä korvaan:

"Monseigneur, lähettiläs hänen majesteettinsa Englannin kuninkaan hovista!"

Mazarin ei kyennyt pidättämään hätkähdystä, jonka kuningas tuli huomanneeksi. Välttääkseen tuntumasta tunkeilevalta tai säästyäkseen havaitsemasta olevansa tiellä Ludvig XIV nousi heti seisaalle, lähestyi hänen ylhäisyyttänsä ja toivotti tälle hyvää yötä. Koko seurue nousi myös samassa, suurella melulla työntäen syrjään tuolit ja pöydät.

"Antakaa heidän kaikkien vain lähteä vähitellen", sanoi Mazarin hiljaa Ludvigille, "ja suokaa minulle muutaman minuutin aika, toimittaakseni asian, josta vielä tänä iltana haluaisin puhella teidän majesteettinne kanssa."

"Ja kuningatarten?" kysyi Ludvig XIV.

"Ja Anjoun herttuan", lisäsi hänen ylhäisyytensä.

Samalla hän kääntyi seinän ja makuusijan väliseen lokeroon päin, ja uutimet putosivat alas vuoteen takana. Kardinaali ei kuitenkaan kadottanut näkyvistään äskenmainittuja supattelijoita. "Herra kreivi de Guiche!" sanoi hän vapisevalla äänellä, kaihtimen takana pukeutuessaan iltakauhtanaansa, jonka Bernouin hänelle ojensi.

"Tässä olen, monseigneur", vastasi nuori mies lähestyen.

"Ottakaa minun korttini, teillä on yleensä onnea… Voittakaa minulle hiukan rahaa näiltä herroilta."

"Kyllä, monseigneur."

Nuori mies istuutui pöytään, josta kuningas loittoni puhellakseen kuningattaren kanssa. Kreivin ja muutamien rikkaiden hovilaisten kesken alkoi vakava peli. Filip sillaikaa haasteli Lotringin junkkarin kanssa pukuasioista, ja vuodekomeron uudinten takaa oli lakannut kuulumasta kardinaalin silkkikauhtanan kahinaa. Hänen ylhäisyytensä oli seurannut Bernouinia makuukammion viereiseen pikku työhuoneeseen.

40.
Valtion asioissa

Työhuoneessaan kardinaali tapasi kreivi de la Fèren odottamassa, vaipuneena ihailemaan hyvin kaunista Rafaelin taulua, joka oli ripustettu kaikenlaisilla kultakapineilla sälytetyn lipaston yläpuolelle.

Hänen ylhäisyytensä ilmestyi hiljaa ja keveästi kuin varjo tapansa mukaan yllättääkseen kävijän kasvojen ilmeen, hän kun uskoi puhuttelijan ensimmäisen katsannon pelkästä tarkkaamisesta oivaltavansa, millaiseksi keskustelu muodostuisi. Tällä kertaa Mazarinin oletus kuitenkin petti; hän ei kyennyt lukemaan Atoksen kasvoista suorastaan mitään, ei edes sitä kunnioitusta, jota oli tottunut näkemään kaikkien katsannossa.

Atoksella oli yllään musta puku, jota koristi vain yksinkertainen hopeanauha takin liepeessä. Mutta hän käytti rintamuksessaan kolmea kunniamerkkiänsä, Pyhän Hengen tähdistön, Sukkanauha-ritariston ja Kultaisen Taljan arvoluokan tunnuksia, jotka kaikki olivat niin harvinaisia, että ainoastaan kuninkaalla tai näyttelijällä saattoi nähdä ne yhtaikaa. Mazarin penkoi melkoisen tovin hieman hämmentynyttä muistiaan, johtaakseen mieleensä tuon kylmäpintaisen miehen nimen, mutta siinä hän ei onnistunut.

"Kuulen sanoman saapuneen minulle Englannista", virkkoi hän viimein istuutuen ja antoi Bernouinille ja Briennelle merkin poistua, jälkimmäisen jo valmistuessa käsikirjurina pitelemään kynää.

"Hänen majesteetiltaan Englannin kuninkaalta, niin, teidän ylhäisyytenne."

"Puhuttepa englantilaiseksi peräti puhtaasti ranskankieltä, monsieur", lausui Mazarin armollisesti, yhä silmäillen sanansaattajan kasvoja ja uhkeita arvomerkkejä.

"En olekaan englantilainen, vaan ranskalainen, herra kardinaali", vastasi Atos.

"Onpa merkillistä, että Englannin kuningas valitsee ranskalaisia lähettiläikseen; se on oiva enne… Nimenne, monsieur, pyydän?"

"Kreivi de la Fère", ilmoitti Atos kumartaen keveämmin kuin hovisääntö ja kaikkivaltiaan ministerin korskeus vaativat.

Mazarin veti olkapäänsä kokoon kuin ilmaistakseen: "Sitä nimeä en tunne." Atos ei silmäänsä räpäyttänyt.

"Ja te tulette, monsieur", pitkitti Mazarin, "sanomaan minulle…?"

"Tulen hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuninkaan puolesta ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle…"

Mazarin rypisti otsaansa.

"Ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle", jatkoi Atos järkkymättömänä, "hänen majesteettinsa Kaarle II: n onnellisen paluun isiensä valtaistuimelle."

Tämä puheentavan vivahdus ei välttänyt ovelan valtiomiehen huomiota. Hän oli kyllin tottunut seurustelemaan ihmisten kanssa, havaitakseen Atoksen kylmäkiskoisessa ja melkein kopeassa kohteliaisuudessa oireen vihamielisyyteen; se ei ollut tämän hoviksi sanotun hiostavan kasvihuoneen tavallista lämpömäärää.

"Teillä varmaankin on valtuus?" kysyi Mazarin lyhyeen ja närkkäästi.

"Kyllä… monseigneur."

Tämä arvonimi heltisi Atoksen huulilta työläästi, ikäänkuin raappien niitä.

"Näyttäkäähän siis."

Atos otti ihokkaansa alla kantamastaan kirjaillusta samettisalkkusesta asiakirjan. Kardinaali ojensi kätensä.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kirjelmäni on osoitettu kuninkaalle."

"Koska olette ranskalainen, monsieur, niin teidän pitää tietää, mitä pääministeri merkitsee Ranskan hovissa."

"Oli aika", vastasi Atos, "jolloin tosiaan harrastin kysymystä mikä asema pääministereille kuuluu; mutta jo useita vuosia takaperin olen päättänyt olla keskusteluissa ainoastaan kuninkaan kanssa."

"Siinä tapauksessa ette saa tavataksenne ministeriä ettekä kuningasta, monsieur", virkkoi Mazarin ärtyneenä ja nousi seisaalle.

Atos pani asiakirjan takaisin salkkuun, kumarsi vakavasti ja siirtyi muutaman askeleen ovelle päin. Tämä kylmäverisyys katkeroitti Mazarinin huudahtamaan:

"Tämä on outoa diplomaatin esiintymistä! Olemmeko vielä siinä ajassa, jolloin Cromwell toimitti lähettiläinä luoksemme öykkärihuovejansa? Teiltä, monsieur, ei puutu muuta kuin teräskypärä päästä ja raamattu vyöstä."

"Monsieur", vastasi Atos kuivakiskoisesti, "minulla ei ole koskaan ollut sitä etua, että olisin ollut keskusteluissa herra Cromwellin kanssa kuten te, ja hänen lähettiläitänsä olen nähnyt ainoastaan miekka kädessä; niin ollen en tiedä, millä tavoin hän hoiteli asioitansa pääministerien kanssa. Mutta mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin tiedän, että Kaarle II kirjoittaessaan hänen majesteetilleen kuningas Ludvig XIV: lle ei tarkoita hänen ylhäisyyttänsä kardinaali Mazarinia; tässä erossa en näe mitään jäävän valtiotaidon asiaksi."

"Ah!" huudahti Mazarin kohottaen laihtuneen päänsä ja lyöden otsaansa; "nyt minä muistan!"

Atos katsoi häneen ihmeissään.

"Niin, hän se on!" puheli kardinaali yhä silmäillen lähettilästä; "niin, ihan varmasti… Minä tunnen teidät, monsieur. Ah, diavolo, en enää ihmettelekään."

"Minua taasen ihmetyttikin", vastasi Atos hymyillen, "että teidän ylhäisyytenne erinomainen muisti ei ollut vielä johtanut minua mieleenne."

"Aina vain vastaanhangoitteleva ja napiseva… herra… herra… mikä nyt olikaan nimenne? Malttakaas… joen nimi… Potamos… ei… saaren nimi… Naksos… ei, per Jove, vuoren²⁷ nimi se oli… Atos! kas niin! Minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen, kun emme ole Rueilissa, missä te apulaishirtehistenne kanssa kiristitte minulta lunnaat.²⁸ Fronde, aina sama frondelaisuus, kirottu niskuroimisen hapatus! Mutta miksi teidän vastakohtaisuutenne on säilynyt pitempään kuin minun, monsieur? Jos kellään oli valittamisen syytä, niin ei kai kuitenkaan teillä, joka ette siitä liikkeestä suoriutunut ainoastaan komein olkalapuin, vaan saitte kerrassaan Pyhän Hengen ritariketjut kaulaanne!"

"Sallikaa minun olla puuttumatta näihin mietteisiin, herra kardinaali", vastasi Atos. "Minulla on luottamustehtävä toimitettavana – olisitteko välittäjänäni sen suorittamisessa?"

"Minua hämmästyttää", sanoi Mazarin mielissään muistinsa elpymisestä ja halukkaana häijyyn härnäämiseen, "minua hämmästyttää, herra… Atos… että teidänlaisenne frondelainen on vastaanottanut lähetystoimen 'tuon Mazarinin' luokse, kuten vanhaan hyvään aikaan sanottiin…"

Ja hän puhkesi nauramaan, vaikka tuskallinen yskä katkoi jokaista lausetta ikäänkuin nyyhkäyksiksi.

"Olen lähtenyt lähettilääksi vain Ranskan kuninkaan luo, herra kardinaali", muistutti kreivi, – kuitenkin vähemmän purevasti, sillä hän arveli maltilla pääsevänsä paremmin perille.

"On silti välttämätöntä, herra frondelainen", virkkoi Mazarin hilpeästi, "että kuninkaalta, jonka asian olette hankkinut toimeksenne…"

"Asia on annettu toimekseni, monseigneur, – minä en tavoittele valtiollista uraa."

"Olkoon niinkin, – välttämätöntä on, että tämä lähetystehtävä pikimmältään käy minunkin käsieni läpi… Älkäämme hukatko kallista aikaa… lausukaa minulle ehtonne."

"Minulla on ollut kunnia vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II: n ainoa kirjelmä sisältää ilmoituksen siitä, mitä hän haluaa."

"Kuulkaahan, itsepintaisuutenne käy naurettavaksi, herra Atos! Kyllä näkee teidän olleen likeisissä väleissä puritaaneihin tuolla salmen takana. Salaisuutenne tiedän paremmin kuin te, ja te olette kenties ollut väärässä, kun ette ole esiintymisessänne ollenkaan kohditellut sairauden murtamaa vanhusta, joka on paljon uurastanut elämässään ja urheasti taistellut mielipiteittensä puolesta niinkuin tekin olette omaa kantaanne puolustanut… Ette siis tahdo sanoa mitään? Hyvä! Ette tahdo ilmaista minulle kirjeenne laatua?.. No, se sopii; tulkaa kanssani kamariini, puhutellaksenne kuningasta… ja kuninkaan edessä. Vain sana vielä: kuka teille on antanut Kultaisen Taljan tunnuksen? Muistelen kyllä, että teillä piti olla Sukkanauha-ritarikunnan jäsenyys; mutta Kultaista Taljaa en tiennyt…"

"Hänen majesteettinsa Ludvig XIV: n naimisiinmenon johdosta lähetti Espanja välillisesti kuningas Kaarle II: lle tämän arvoluokan valtuutuksen avonaisena, monseigneur; Kaarle II siirsi sen heti minulle, täydentäen sen nimelläni."

Mazarin nousi ja käveli Bernouinin käsivarren varassa takaisin makuukomeroonsa juuri kun siellä ilmoitettiin;: "Herra prinssi!" Samassa ilmestyikin kardinaalin vieraaksi valtakunnan ensimmäinen täysverinen kuningassuvun sivujäsen, Condén prinssi, Rocroyn, Lensin ja Nördlingenin taisteluiden sankari aatelismiestensä saattamana; hän tervehti jo kuningasta, kun pääministeri kohotti vuodekaihtimensa.

Atos ehti huomata Raoulin puristamassa kreivi de Guichen kättä ja hymyllä vastata nuoren miehen kunnioittavaan kumarrukseen. Hänellä oli myöskin aikaa tarkata kardinaalin säihkyviä kasvoja, kun tämä näki edessään pöydällä ylettömän kultapinon, jonka kreivi de Guiche oli hyväonnisena voittanut sillaikaa kun hänen ylhäisyytensä oli antanut hänen hoidella pelivuoroaan. Vanhuksen ensimmäisenä ajatuksena olikin kultarahojen rykelmä, lähettilään, lähetystoimen ja prinssin unohtuessa.

"Mitä!" huudahti vanhus; "tämä kaikki… voittoako?"

"Viidenkymmenentuhannen écun vaiheille, – niin, monseigneur", vastasi kreivi de Guiche nousten seisaalle. "Luovutanko paikkani teidän ylhäisyydellenne vai jatkanko vielä?"

"Heittäkää silleen, heittäkää! Hupsuko olette? Menettäisitte koko summan, peste!"

"Monseigneur", virkkoi prinssi de Condé tervehtien.

"Hyvää iltaa, herra prinssi", sanoi ministeri keveästi; "onpa herttaista, että pistäysitte katsomaan sairasta ystävää."

"Ystävää!.." tuumi kreivi de la Fère hämmästellen tätä sanan solmimaa luonnotonta liittoa; "ystävää, kun on kysymyksessä Mazarin ja Condén prinssi!"

Mazarin arvasi frondelaisen ajatuksen, sillä hän myhäili kreiville voitokkaasti ja lausui sitten kuninkaalle:

"Sire, minulla on kunnia esitellä teidän majesteetillenne herra kreivi de la Fère, hänen brittiläisen majesteettinsa lähettiläs… Valtion asioissa, messieurs!" lisäsi hän lähettäen kädenliikkeellään pois kamarista kaiken ylhäisen yleisön, joka täten väistyi pelkästä viittauksesta, prinssi de Condé etummaisena. Prinssiä seurasi Raoul, luotuaan vielä silmäyksen isäänsä.

Anjoun Filip ja leskikuningatar näyttivät kysyvin katsein keskenään neuvottelevan, pitikö heidänkin vetäytyä syrjään.

"Perhe-asia", kiirehti Mazarin silloin lisäämään, viitaten heitä pysymään paikoillaan. "Tämä herrasmies tuo kuninkaalle kirjeen, jossa Kaarle II turvallisesti päässeenä takaisin valtaistuimelleen esittää liittoa Monsieurin – kuninkaamme veljen – ja mademoiselle Henrietten, Henrik IV: n tyttärentyttären kesken… Suvaitkaa ojentaa kuninkaalle valtuutenne, herra kreivi."

Atos seisoi kotvasen ällistyneenä. Miten saattoi ministeri tuntea kirjeen sisällön, kun hän ei ollut hetkeksikään luovuttanut sitä hallustaan? Aina kuitenkin kyeten hallitsemaan sävynsä hän ojensi sanomansa nuorelle kuninkaalle, joka punastuen otti sen vastaan. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kardinaalin kamarissa. Sitä häiritsi ainoastaan kullan helinä, kun Mazarin keltaisella ja kuivettuneella kädellään kasasi pöydältä kolikoita rahalippaaseen kuninkaan lukiessa.