"Se, joka saa ruumiin hoidettavakseen, on epäkelpo, ellei hän pääse johtamaan sieluakin."
"Mutta ettekö arvele tavoittaessanne kuninkaan lääkärin paikkaa häiritseväksi entisyydeksenne sitä, että olette ollut vankina Bastiljissa?"
"Sitä parempi vain minulle. Onhan minua, teidän oman arvelunne mukaan, vainottu filosofina."
"Sitä pelkään."
"Kuningas kohottaa arvoaan, saavuttaa kansan suosion, ottamalla lääkärikseen Rousseaun oppilaan, uusien oppien levittäjän, Bastiljista vapautuneen vangin. Kun ensi kerralla tapaatte kuninkaan, huomauttakaa tästä."
"Olette yhä oikeassa. Mutta kun kerran olette päässyt kuninkaan lähettyville, voinko luottaa teihin?"
"Täydellisesti, niin kauan kuin pysytte siinä valtiollisessa järjestelmässä, jonka omaksumme."
"Mitä lupaatte minulle?"
"Ilmoittaa teille ennakolta täsmälleen hetken, jolloin teidän on erottava virasta."
Necker katsoi Gilbertiin ja sanoi sitten synkällä äänellä:
"Se on todellakin suurin palvelus, minkä ystävä voi osoittaa ministerille, sillä se on viimeinen."
Ja hän istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan kuninkaalle.
Tällävälin Gilbert luki kirjeen uudelleen pohtien: "Kreivitär de Charny! Kukahan se on?"
"Tässä", sanoi Necker ojentaen vähän ajan päästä Gilbertille kyhäämänsä kirjeen. Gilbert otti ja luki sen. Sisältö oli seuraava:
'Sire!
Teidän Majesteettinne varmaankin kaipaa luotettavaa miestä, jonka kanssa voitte puhella asioista. Viimeisen lahjan, viimeisen palveluksen, jättäessäni kuninkaan, teen antamalla hänelle tohtori Gilbertin. Sanon kylliksi Teidän Majesteetillenne, kun ilmoitan, että tohtori Gilbert on maailman lahjakkain lääkäri ja että hän on kirjoittanut hallinnosta ja politiikasta ne muistelmat, jotka ovat herättäneet Teidän Majesteettinne suurta huomiota.
Teidän Majesteettinne jalkojen juuressaparooni de Necker.'
Necker ei päivännyt kirjettä. Hän ojensi sen uudelleen tohtorille sinetillä suljettuna.
"Ja nyt olen Brysselissä, eikö niin?" sanoi hän.
"Tietysti, suuremmalla syyllä kuin koskaan ennen. Huomisaamuna muuten saatte minulta kuulla uutisia."
Parooni naputti erityisellä tavalla seinätäytteeseen, ja rouva de Staël tuli huoneeseen. Mutta tällä kertaa oli hänellä kukkaoksan sijasta kädessään tohtori Gilbertin kirja.
Hän näytti sen nimilehteä tohtorille keikailevasti.
Gilbert sanoi hyvästi paroonille ja suuteli paroonittaren kättä, tämän saattaessa häntä työhuoneen ovelle asti.
Ja hän palasi ajoneuvojen luo, missä Pitou ja Billot nukkuivat etuistuimellaan, ajaja kuskipukillaan ja hevoset seisoen veltoilla jaloillaan.
XXII
KUNINGAS LUDVIG XVI
Gilbertin, rouva de Staëlin ja parooni Neckerin kohtausta oli kestänyt noin puolitoista tuntia. Gilbert palasi Pariisiin neljänneksen yli yhdeksän, ajoi suoraan postitalolle, vuokrasi hevoset ja ajoneuvot, ja sillaikaa kun Billot ja Pitou menivät lepäämään pieneen hotelliin Thiroux-kadun varrelle, jonne Billot Pariisissa käydessään tavallisesti poikkesi, Gilbert ajoi täyttä laukkaa Versaillesia kohden.
Oli jo myöhä, mutta vähät välitti siitä Gilbert. Hänen kaltaisilleen luonteille on toiminta sisäinen välttämättömyys. Saattoihan sattua, että hän teki matkansa turhaan. Mutta mieluummin hän teki turhan matkan kuin jäi paikalleen. Herkkähermoisille olennoille on epävarmuus pahempi kidutus kuin kamalin todellisuus.
Hän saapui Versaillesiin puoli yksitoista. Tavalliseen aikaan olisivat kaikki olleet vaipuneina syvään uneen. Mutta tänä iltana ei kukaan nukkunut Versaillesissa. Kaikki olivat järkytettyjä Pariisin tapahtumista.
Ranskalaiset kaartilaiset, henkivartiolaiset, sveitsiläiset seisoivat ryhminä kaikkien pääkatujen risteyksissä puhellen joko keskenään tai niiden kansalaisten kanssa, joiden kuningasmielisyydestä he olivat varmoja.
Sillä onhan Versailles aina ollut kuningasmielinen kaupunki. Tämä kuninkuuden, jopa kuninkaankin palvominen on juurtunut asukkaitten sydämeen jonkinmoisena seutuun kuuluvana ominaisuutena. Kun he olivat eläneet kuninkaiden lähettyvillä ja heidän kauttaan, heidän loistonsa varjossa, – kun aina olivat hengittäneet liljojen tuoksua, nähneet kullan kimaltelevan pukimissa ja hymyn loistavan kuninkaallisilla kasvoilla, tunsivat Versaillesin asukkaat, joille kuninkaat ovat rakentaneet marmorisen ja graniittisen kaupungin, itsensä tavallaan hieman kuninkaallisiksi. Ja vielä nytkin, kun marmorin rakoihin on ilmestynyt sammal ja kivien välissä kasvaa ruohoa, kun kultaus alkaa himmetä puukoristeista, kun puistojen varjo on synkkä kuin haudan, kieltäisi Versailles koko alkuperänsä, ellei se pitäisi itseään kaatuneen kuninkuuden sirpaleena, ja kun se ei enää voi ylpeillä rikkaudellaan ja vallallaan, se säilyttää ainakin kaipauksen runollisuuden ja alakuloisuuden tenhon.
Niinkuin olemme maininneet, koko Versailles tänä heinäkuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä halusi siis levottomana tietää, millä tavalla kuningas suhtautuisi tähän kruununsa loukkaamiseen, tähän valtansa kolhaisuun.
Vastatessaan herra de Dreux-Brézélle Mirabeau oli iskenyt kuninkuutta suoraan vasten kasvoja. Valloittamalla Bastiljin iski rahvas sitä suoraan sydämeen.
Mutta ahdasmieliset ja lyhytnäköiset ihmiset ratkaisivat asian hyvinkin helposti. Sotilaiden mielestä, jotka tapahtumissa olivat vain nähneet raa'an voiman voiton tai tappion, piti vain hyökätä Pariisia vastaan. Kolmellakymmenellä tuhannella sotilaalla ja kahdellakymmenellä kanuunalla piankin hävittäisi pariisilaisten ylpeyden ja voittoisan raivon.
Ei koskaan ole kuningasta niin moni ollut neuvomassa; jokainen lausui mielipiteensä avoimesti ja ääneen. Maltillisimmat sanoivat:
"Asiahan on perin yksinkertainen." – Onhan huomattu, että kaikkein vaikeimmissa tilanteissa käytetään meidän maassamme tätä puhetapaa. – "Asiahan on aivan yksinkertainen", sanoivat he. "Ensiksi pyydetään Kansalliskokousta hyväksymään toimenpiteet, jota pyyntöä se ei kiellä. Sen esiintyminen on viime aikoina rauhoittanut kaikkia, se ei tahdo, että rahvas tekee väkivaltaisuuksia, niinkuin se ei tahdo ylhäisön menettelevän omavaltaisesti. Kansalliskokous selittää suoraan, että kapinallisuus on rikos, että kansa, jolla on edustajansa tuodakseen kuninkaan tiedoksi kaikki toivomukset, ja kuningas, joka harjoittaa oikeutta, että kansa tekee väärin tarttuessaan aseisiin ja vuodattaessaan verta. Kun kuningas saa varmasti aseekseen tämän Kansalliskokouksen selityksen, voi hän hyvänä isänä iskeä Pariisia, siis iskeä ankarasti. Silloin myrsky loittonee, ja kuninkuus käyttää korkeinta oikeuttaan. Rahvas palaa velvollisuuteensa, johon kuuluu tottelevaisuus, ja kaikki kulkee totuttua latuaan."
Sillä tavalla asiat yleensä järjestettiin palatsin pihoilla ja puistokaduilla.
Mutta asetorilla ja kasarmien edustoilla puhuttiin toisin.
Siellä näki paikkakunnalla vieraita olentoja, miehiä, joilla oli älykkäät kasvot ja verhotut katseet. He siroittivat kaikkialle salaperäisiä sanomia, liioittelivat jo muutoinkin vakavia uutisia ja melkein julkisesti levittivät kapinallisia mielipiteitä, jotka jo kahden kuukauden aikana olivat kuohuttaneet Pariisia ja nostaneet etukaupungit toimintaan.
Näiden miesten ympärille kerääntyi synkkiä, vihamielisiä, kiihkeitä ryhmiä. Sellaisiin ryhmiin kuului henkilöitä, joille muistutettiin heidän kärsimyksiään, heidän kurjuuttaan ja kuninkuuden välinpitämättömyyttä rahvasta kohtaan. Heille sanottiin:
"Kahdeksan vuosisataa on jo kansa taistellut; mitä se on siten voittanut? Ei mitään. Ei yhteiskunnallisia oikeuksia, ei valtiollisia oikeuksia; se on ollut vain kuin maanviljelijän lehmä, jolta otetaan vasikat vietäviksi teurastajalle, maito vietäväksi markkinoille, liha paloitellaan ja nahka toimitetaan parkitsijalle. Hädän ahdistamana on hallitus taipunut ja kutsunut koolle säädyt. Mutta kun nyt säädyt ovat koolla, mitä tekee hallitus? Niiden kokoonkutsumisesta asti se harjoittaa painostusta säätyjä kohtaan. Kansalliskokous on kyllä toimessa, mutta vastoin hallituksen tahtoa. No niin, koska pariisilaiset veljemme ovat antaneet meille voimakkaan sysäyksen, lykätkäämme me Kansalliskokousta eteenpäin. Jokainen askel, jonka se pääsee eteenpäin valtiollisella taistelukentällä, on vain voitto meille, ja meidän taistelukenttämme laajentuminen merkitsee varallisuutemme lisääntymistä, oikeuksiemme kunnioittamista. Eteenpäin, eteenpäin, kansalaiset! Bastilji ei ollut muuta kuin tyrannien etuvarustus! Bastilji on valloitettu, jäljelle jää vielä pohja!"
Synkimpiin kolkkiin kerääntyi toisia joukkoja, ja niissä lausuttiin toisia sanoja. Ne puhujat kuuluivat ilmeisesti ylempään luokkaan, ja vaikka he olivat ottaneet ylleen rahvaan vaatteet, niin valkoiset kädet ja sivistynyt puhetapa ilmaisivat, mitä he oikeastaan olivat.
"Kansa", sanoivat nämä miehet, "molemmin puolin johdetaan sinua harhaan. Toiset vaativat sinua kääntymään takaisin, toiset lykkäävät sinua eteenpäin. Sinulle puhutaan valtiollisista oikeuksista, yhteiskunnallisista oikeuksista. Oletko yhtään onnellisempi sen jälkeen kun olet saanut äänestää edusmiestesi kautta? Oletko vähääkään varakkaampi sen jälkeen kun olet saanut edustajat? Etkö kärsi yhtä paljon nälkää sen jälkeen kun Kansalliskokous laatii säädöksiä? Ei, jätä politiikka ja teoriat niille, jotka osaavat lukea. Et sinä nyt tarvitse lauselmaa tai kirjoitettua päätelmää. Leipää sinä tarvitset, yhä leipää. Sinä tahdot, että lapset voivat hyvin ja että vaimosi saa elää turvassa. Kuka kaiken sen sinulle antaa? Kuningas, jolla on luja luonne, nuorekas sielu ja jalo sydän. Sellainen ei ole Ludvig XVI, jota hallitsee vaimonsa, kovasydäminen itävallatar. Etsi valtaistuimen lähettyviltä sitä, joka voi tehdä Ranskan onnelliseksi ja jota kuningatar juuri sen vuoksi vihaa, että hän erottautuu muista, rakastaa ranskalaisia, niinkuin ranskalaiset rakastavat häntä."
Sellaiset mielipiteet vallitsevat Versaillesissa; siten vaikutti kansalaissota kaikkialla.
Gilbert liittyi puhelemaan parin kolmen ryhmän kanssa. Päästyänsä selville yleisestä mielipiteestä hän astui suoraan palatsia kohden, jota vartioivat suuret joukot. Ketä vastaan? Sitä ei kukaan tiennyt.
Kaikista näistä vartioista huolimatta Gilbert helposti pääsi etupihojen poikki ja tuli eteiskäytäville asti kenenkään kysymättä, minne hän meni.
N.s. "Häränsilmä" – salissa pidätti hänet muuan henkivartiolainen. Gilbert otti taskustaan parooni Neckerin kirjeen ja näytti sen nimikirjoitusta. Aatelismies katsahti siihen. Hän oli saanut jyrkät määräykset, mutta kun jyrkät määräykset ovat juuri niitä, joita täytyy eniten selvitellä, sanoi hän Gilbertille:
"On nimenomaan ankarasti kielletty päästämästä ketään kuninkaan luokse. Mutta epäilemättä ei ole silloin otettu varteen parooni Neckerin lähettilästä, ja koska varmastikin tuotte hänen majesteetilleen tärkeitä tietoja, otan poikkeuksen vastuulleni."
Gilbert astui sisään.
Kuningas ei ollut omissa huoneissaan, vaan neuvostosalissa. Hän oli ottamassa vastaan kansalliskaartin lähetystöä, joka vaati sotajoukkojen hajoittamista, porvarikaartin perustamista ja kuninkaan saapumista Pariisiin.
Ludvig kuunteli kylmäkiskoisena; sitten hän vastasi, että asiaa piti pohtia ja että hän aikoi keskustella tästä neuvostonsa kanssa.
Hän keskusteli siis.
Tällä välin lähetystö odotti galleriassa, ja kiilloitettujen lasiovien kautta he näkivät kuninkaallisten neuvosherrojen yhä kiihtyvät varjot ja heidän uhkaavat liikkeensä.
Katsellen tätä varjojen leikkiä he saattoivat päätellä, että vastaus tulisi kielteiseksi.
Kuningas sovittikin vastauksensa sellaiseksi, että hän lupasi nimittää porvarikaartin johtajat ja käskeä Mars-kentällä olevia joukkoja siirtymään pois. Mitä tuli hänen läsnäoloonsa Pariisissa, niin hän ei tahtonut osoittaa sellaista suosiota kapinoivalle kaupungille, ennenkuin se kokonaan oli alistunut.
Lähetystö rukoili, kehoitti, pyytämällä pyysi. Kuningas vastasi, että hänen sydämensä vuoti verta, mutta ettei hän voinut enempää tehdä.
Ja tyytyväisenä siitä, että oli tällä tavoin saanut ilmaista mahtia, jota hänellä ei enää ollut, kuningas palasi huoneisiinsa.
Siellä hän tapasi Gilbertin. Henkivartiolainen oli hänen seurassaan.
"Mitä tahdotte?" kysyi kuningas.
Soturi lähestyi ja selitti kuninkaalle, miksi hän oli toiminut vastoin määräyksiä. Gilbert, joka moniin vuosiin ei ollut nähnyt kuningasta, tarkasteli ääneti tätä miestä, jonka Jumala oli antanut Ranskan perämieheksi kaikkein ankarimman myrskyn aikana.
Kuningas oli lihava ruumiiltaan ja lyhytkasvuinen, vailla joustavuutta ja majesteettiutta; kasvojen piirteet olivat pehmeät, ja niistä puuttui ilmeikkyys. Veretön nuoruus taisteli hänessä liian varhain tulevaa vanhuutta vastaan, liiallinen lihavuus keskinkertaisten älynlahjojen kanssa, ja hänen asemastaan johtuva ylpeys vain antoi hänelle jonkinmoisen ohimenevän arvokkuuden. Kun häntä tähysteli kasvojen tutkija, joka oli työskennellyt yhdessä Lavaterin kanssa, hypnotismin taituri, joka Balsamon kanssa oli nähnyt tulevaisuuteen, filosofi, joka oli haaveillut Rousseaun kanssa, matkailija, joka oli tarkastanut kaikkia ihmisrotuja, ilmaisivat nämä seikat suvun huonontumista, heikkenemistä, voimattomuutta, rappeutumista. Gilbert masentui, ei nöyrästä kunnioituksesta, vaan mielenkarvaudesta, katsellessaan tätä surkeata näkyä.
Kuningas astui häntä kohden.
"Tekö tuotte minulle herra de Neckerin kirjeen?" kysyi hän. "Niin, sire."
"Ahaa!" huudahti kuningas ikäänkuin olisi sitä epäillyt. "Antakaa se pian tänne!"
Ja hän sanoi nämä sanat sillä äänellä kuin hukkuva, joka huutaa:
"Köysi!"
Gilbert ojensi kirjeen kuninkaalle. Ludvig tarttui siihen heti, luki sen kiireesti ja tehden liikkeen, jossa ilmeni hiukan komentamisen aateluutta, sanoi henkivartiolaiselle:
"Jättäkää meidät, herra de Varicourt."
Gilbert jäi kahdenkesken kuninkaan kanssa. Huonetta valaisi ainoastaan yksi lamppu. Kuningas näytti kuin tahallaan vähentäneen valoa, jotta hänen pikemmin ikävystymistä kuin huolta kuvastavilta kasvoiltaan ei olisi voinut lukea hänen ajatuksiaan.
"Monsieur", sanoi hän luoden Gilbertiin kirkkaamman ja tarkkaavamman katseen kuin tämä oli odottanutkaan, "monsieur, oletteko todellakin niiden kirjojen tekijä, jotka ovat tehneet minuun niin syvän vaikutuksen?"
"Olen, sire."
"Kuinka vanha olette?"
"Kolmenkymmenenkahden, sire. Mutta tutkimukset ja onnettomuudet lisäävät ikää. Kohdelkaa minua vanhuksena."
"Miksi olette viipyneet näin kauan, ennenkuin olette tullut luokseni?"
"Siksi, sire, ettei minun tarvinnut ääneen sanoa teidän majesteetillenne sitä, minkä paljoa vapaammin ja helpoimmin sain lausutuksi kirjallisesti."
Ludvig XVI mietti.
"Eikö teillä ole muita syitä mainittavana?" kysyi hän epäluuloisena.
"Ei, sire."
"Mutta olisihan, ellen väärin muista, eräiden erikoisten seikkojen pitänyt teille todistaa, että olin teitä kohtaan suopea."
"Teidän majesteettinne puhuu varmaankin siitä jonkinmoisesta kohtaamisesta, jota rohkenin ehdottaa kuninkaalle, kun viisi vuotta sitten lähetettyäni ensimmäisen kirjani, pyysin asettamaan kynttilän lähelle ikkunaa kello kahdeksan aikaan illalla saadakseni tietää, että kirjani oli luettu."
"Ja…" äännähti kuningas tyytyväisenä.
"Ja määräpäivänä ja määrähetkenä ilmestyi kynttilä siihen paikkaan, johon olin rohjennut pyytää teitä sen asettamaan."
"Ja sitten?"
"Ja sitten näin sitä kohotettavan ja laskettavan kolme kertaa"
"Ja sitten?"
"Ja sitten luin nämä rivit Gazettesta: 'Se, jota kynttilä on kolmasti kutsunut, voi tulla sen luokse, joka sen on kolmasti nostanut, ja hän saa palkkionsa.'"
"Nuo sanat olivat todellakin ilmoituksessa", vahvisti kuningas.
"Ja tässä on sanomalehtikin", ilmoitti Gilbert ottaen taskustaan lehden, johon tämä ilmoitus oli painettu viisi vuotta sitten.
"Hyvä, hyvä", sanoi kuningas, "olen teitä kauan odotellut. Saavutte silloin, kun olen lakannut teitä odottamasta. Tervetuloa, sillä saavutte hyvien sotilaitten tavoin taisteluhetkenä."
Sitten hän jatkoi katsoen entistä tarkkaavammin Gilbertiin:
"Tiedättekö, että kuningas ei ole tottunut näkemään sen miehen pysyvän loitolla, jota on odotellut viisi vuotta ja jolle on sanonut: tulkaa ottamaan palkkionne, mutta joka ei saavukaan?"
Gilbert hymyili.
"Miksi ette tullut, sanokaahan?" kysyi Ludvig XVI.
"Koska en ansainnut mitään palkintoa, sire."
"Kuinka niin?"
"Olen syntyisin ranskalainen, rakastan maatani, toivon sen menestyvän. Kun liitin oman elämäni kolmenkymmenen miljoonan maanmieheni elämään, tiesin toimivani omaksi hyväkseni, työskennellessäni teidän hyväksenne. Ihminen ei ole palkinnon arvoinen, sire, silloin kun hän on itsekäs."
"Tuo on puheenkäänne, – teillä oli joku toinen syy."
Gilbert ei vastannut.
"Puhukaa, minä haluan sitä."
"Ehkä, sire, olette arvannut oikein."
"Eikö se ollut tämä?" kysyi kuningas levottomana. "Piditte tilannetta vakavana ja säästitte, itseänne."
"Toista vieläkin vakavampaa hetkeä varten. Teidän majesteettinne on arvannut oikein."
"Rakastan suoruutta", sanoi kuningas, joka ei voinut salata hämminkiään, sillä hän oli arka luonne ja punastui helposti. "Te siis ennustitte kuninkaalle turmiota", jatkoi Ludvig XVI, "ja pelkäsitte joutuvanne liian keskelle raunioita."
"En, sire, koska juuri silloin, kun tuomio on uhkaavin, lähestyn vaaraa."
"Niin, niin, tulette Neckerin luota ja puhutte samoin kuin hänkin. Vaaraa, vaaraa! Epäilemättä. Vaarallista on nyt lähestyä minua. Ja missä Necker on?"
"Luullakseni likellä, ollakseen valmis noudattamaan teidän majesteettinne määräyksiä."
"Sitä parempi, tarvitsen häntä", sanoi kuningas huoaten. "Politiikassa ei saa olla itsepäinen. Uskoo tekevänsä hyvin ja tekeekin pahoin, – toimiikin hyvin, ja oikukkaat tapaukset turmelevat kaiken tuloksen; aikeet olivat hyvät ja kuitenkin huomaa erehtyneensä."
Kuningas huokasi jälleen. Gilbert riensi häntä auttamaan.
"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne lausuu ajatuksensa hyvin selvästi. Mutta tänä hetkenä on nähtävä selvemmin tulevaisuuteen kuin on koskaan ennen nähty."
Kuningas kohautti päätänsä, ja Gilbert huomasi, että hänen ilmeettömät silmäkulmansa hiukan rypistyivät.
"Sire, suokaa minulle anteeksi", virkkoi Gilbert, "olen lääkäri. Kun vaara on suuri, olen lyhytsanainen."
"Panette siis suuren painon tämänpäiväiselle kapinalle?"
"Se ei ole mikään kapina, sire, se on vallankumous."
"Ja haluatte minun ryhtyvän sovitteluihin noiden kapinallisten, noiden murhaajien kanssa? Sillä hehän ovat väkivalloin ottaneet Bastiljin, ja se on kapinaa; he ovat tappaneet Launayn, Losmen ja Flessellesin, ja se on murhaa."
"Tahtoisin teidän erottavan nämä asiat toisistaan, sire. Bastiljin valloittajat ovat sankareita; Losmen, Launayn ja Flessellesin surmaajat ovat murhamiehiä."
Kuningas punastui hiukan, ja tämä punastus katosi melkein samassa; huulet tulivat kelmeiksi, ja muutama hikipisara kimalteli hänen otsallaan.
"Olette oikeassa. Olette lääkäri tai oikeammin sanoen kirurgi, sillä te leikkaatte verekseltä. Mutta palatkaamme meihin. Kutsuttehan itseänne tohtori Gilbertiksi, eikö niin? Ainakin sitä nimeä olette käyttänyt kirjoissanne."
"Sire, olen hyvin onnellinen siitä, että teidän majesteetillanne on niin hyvä muisti, vaikka oikeastaan olen väärässä, kun tästä ylpeilen."
"Miksikä?"
"Koska nimeni on mainittu teidän majesteettinne kuullen ihan äskettäin."
"En ymmärrä teitä."
"Kuusi päivää sitten jouduin vangiksi ja Bastiljiin. Olen kuullut sanottavan, ettei mitään tärkeätä vangitsemista panna täytäntöön kuninkaan siitä tietämättä."
"Te Bastiljissa!" virkahti kuningas kummastuen.
"Tässä on todistukseni siitä, sire. Kun kuusi päivää sitten, niinkuin minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, kuninkaan määräyksestä jouduin vankilaan, olen tänään kansan armosta sieltä päässyt."
"Tänäänkö?"
"Niin, sire. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut kanuunain pauketta?"
"Olen yllä."
"Se avasi vankilani."
"Olisin tyytyväinen siitä", jupisi kuningas, "ellei kanuunoita olisi samalla suunnattu kuningasvaltaakin kohden."
"Oh, sire, älkää tehkö vankilasta periaatteen tunnuskuvaa. Sanokaa pikemmin, että olette tyytyväinen Bastiljin valloittamisesta, sillä tästälähin ei enää tehdä sellaista vääryyttä, jonka alaiseksi minä olen joutunut, kuninkaan tietämättä."
"Mutta onhan vangitsemisellanne ollut jokin syy?"
"Ei minun tietääkseni, sire. Palatessani Ranskaan jouduin vangiksi ja sitten tyrmään, siinä kaikki."
"Sanokaahan", lausui Ludvig XVI säveästi, "etteköhän ole hiukan itsekäs tullessanne minulle puhumaan itsestänne nyt, kun pitäisi puhua minusta?"
"Sire, minun täytyy vain saada teidän majesteettinne vastaus yhteen kysymykseen."
"Mihin?"
"Onko teidän majesteettinne vai eikö ole millään tavoin osallinen vangitsemiseeni?"
"En tiennyt paluustanne Ranskaan."
"Olen onnellinen kuullessani tämän vastauksen, sire. Voin siis avoimesti sanoa, että teidän majesteettinne vaikutusta on käytetty väärin siinä, missä tapahtuu väärinkäytöstä. Ja jos joku sellaista epäilee, voin mainita itseni esimerkkinä."
Kuningas hymyili.
"Lääkärinä", sanoi hän, "panette voidetta haavaan."
"Sire, tarjoon sitä molemmin käsin. Ja jos teidän majesteettinne tahtoo, niin parannan tuon haavan, – sen vakuutan."
"Epäilemättä tahdon."
"Mutta teidän tulee tahtoa sitä oikein lujasti, sire."
"Minä lupaan tahtoa lujasti."
"Ennenkuin menette pitemmälle, sire, lukekaa nämä rivit, jotka ovat kirjoitetut vangitsemisluettelon reunaan", sanoi Gilbert.
"Mitkä rivit?" kysyi kuningas levottomana.
"Katsokaa."
Gilbert ojensi kuninkaalle paperin. Kuningas luki: "Kuningattaren vaatimuksesta…"
Hän rypisti silmäkulmiaan.
"Kuningattaren!" sanoi hän. "Oletteko jotenkin joutunut kuningattaren epäsuosioon?"
"Olen varma siitä, että hänen majesteettinsa kuningatar tuntee minut vielä huonommin kuin teidän majesteettinne."
"Mutta olette toki tehnyt jonkun rikoksen; eihän Bastiljiin joudu syyttä suotta."
"Näyttää joutuvan, koska juuri pääsin sieltä."
"Mutta herra Necker lähettää teidät minun luokseni, ja vangitsemiskäskyn alla oli hänen nimensä?"
"Aivan oikein."
"Selittäkää siis paremmin. Muistelkaa entistä elämäänne. Ehkä siellä on jokin kohta, jonka itsekin olette unohtanut."
"Muistella elämääni! Sen teen, sire, ja teen sen ääneen. Olkaa varma siitä, etten puhu kauan. Olen kuudennestatoista ikävuodestani asti tehnyt työtä. Olin Rousseaun oppilas, Balsamon toveri, Lafayetten ja Washingtonin ystävä, enkä Ranskasta lähdettyäni ole tehnyt mitään vääryyttä, en edes erehdystä. Kun tieteeseen syventymällä voin hoitaa haavoittuneita ja sairaita, ajattelin aina, että saan kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta ajatuksesta, jokaisesta liikkeestäni. Koska Jumala uskoi huostaani luomiansa olentoja, vuodatin kirurgina verta ihmiskunnan hyväksi, ollen valmis vuodattamaan omani lieventääkseni potilaitteni tuskaa tai parantaakseni heidät. Lääkärinä olen aina ollut lohduttaja, toisinaan hyväntekijäkin. Tällätavoin on kulunut viisitoista vuotta. Jumala on siunannut ponnistuksiani. Olen nähnyt useimpien potilaitteni toipuvan, ja kiitollisena he ovat suudelleet kättäni. Ne, jotka kuolivat, oli Jumala tuominnut. Ei, sen sanon teille, sire, sen jälkeen kun viisitoista vuotta sitten lähdin Ranskasta en ole tehnyt mitään, mistä voisin itseäni syyttää."
"Amerikassa olette seurustellut olojen uudistajain kanssa, ja kirjoituksissanne olette levittänyt heidän ajatuksiansa."
"Niin, sire, ja olen unohtanut tämän olojen uudistajan nimen ajatellessani kuningasten ja ihmisten kiitollisuutta."
Kuningas vaikeni.
"Sire", jatkoi Gilbert, "nyt tunnette elämäni. En ole loukannut enkä haavoittanut ketään, en kerjäläistä enkä kuningatarta, ja tulen teidän majesteetiltanne kysymään, miksi minua on rangaistu."
"Puhun asiasta kuningattarelle. Mutta oletteko varma siitä, että vangitsemiskäsky on kirjoitettu suorastaan kuningattaren käskystä?"
"Sitä en sano, sire. Uskon, että kuningatar on sen vain vahvistanut."
"Siinä näette itse", sanoi Ludvig iloissaan.
"Niin kyllä, mutta tiedättehän, sire, että kun kuningatar vahvistaa hän samalla käskee."
"Ja kuka on tuon vahvistetun käskyn antanut? Näyttäkäähän!"
"Tässä se on, sire", sanoi Gilbert, "katsokaa!"
Ja hän ojensi vangitsemiskäskyn.
"Kreivitär de Charny!" huudahti kuningas. "Hänkö teidät on toimittanut vankeuteen! Mutta mitä pahaa olette tehnyt kreivitär-paralle?"
"En edes tunne sitä naista, sire."
Ludvig painoi kädellään otsaansa.
"Charny!" mutisi hän; "Charny: lempeys, hyvyys, siveys itse!"
"Siinä näette, sire", sanoi Gilbert nauraen, "että nuo kolme kirkollista hyvettä ovat toimittaneet minut Bastiljiin."
"Minä tahdon tästä päästä selville", päätti kuningas.
Hän veti kellonnauhasta.
Palvelija tuli sisään.
"Katsokaa, onko kreivitär de Charny kuningattaren luona", käski Ludvig.
"Sire", vastasi palvelija, "kreivitär meni juuri äsken gallerian kautta. Hän on astumassa vaunuihinsa."
"Juoskaa hänen järjestään", sanoi Ludvig, "ja pyytäkää häntä tulemaan työhuoneeseeni erään tärkeän asian vuoksi."
Sitten hän kääntyi Gilbertin puoleen.
"Sitäkö tahdotte?" kysyi hän.
"Niin, sire", vastasi Gilbert, "ja olen teidän majesteetillenne tuhannesti kiitollinen."