Kun ilta vihdoin oli käsissä ja lähdön piti tapahtua, kokosi hän kaikki lapset ympärilleen ja puhui heille joulun merkityksestä, samalla kuin pyysi heitä ajattelemaan, mikä verraton lahja Jesuksen syntymisen kautta, on annettu ihmiskunnalle ja kuinka jokaisen sydämensä pohjasta pitäisi iloita jouluilmoituksesta ja riemuiten yhtyä enkelien ylistysvirteen: Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto. – Ja hänen puhuessa levisi hiljainen vakavuus nuorille kasvoille ja monet silmät, jotka olivat kiintyneinä opettajaan, olivat kostuneet.
Rovastinna ja pastori riensivät sanomaan jäähyväisiä, sydämellisesti kiittäen hauskasta illasta, ja lapset lähtivät pois niiaten ja kumartaen opettajalle ja opettajattarelle. Tuli hiljaisuus suuressa salissa, kynttilät olivat jo loppuun palaneet, ja ainoastaan joulupuussa lieskasi vielä muutamia sammuvia tulia. Rautio oli saattanut viimeisiä pieniä vieraitaan eteiseen ja nähnyt heidän kaikkien hiljaa ja sovussa lähtevän; hän oli aina ankara järjestyksen suhteen, ja, niin hyvä kuin hän olikin, tiesi jokainen oppilas, ettei käynyt päinsä hutiloida hänen kanssaan tällaisissa asioissa.
Kun hän palasi sisään, seisoi Elli Vinter ajatuksiinsa vaipuneena paljastetun joulukuusen vieressä, – Juhlammehan oli oikein onnistunut ja hupainen. – Rautio lähestyi iloisena tuota nuorta tyttöä.
– Niin oli, vastasi hän hajamielisenä.
– Lapset olivat niin ihastuneita, ei mikään ilo ole puhtaampaa ja korkeampaa kuin heidän ja etenkin ilmenee se paraiten joulujuhlassa!
– Luuletteko sitte lasten käsittävän joulun varsinaista ilonainetta?
– Monesti ehkä paremmin kuin täysikasvuiset, vastasi hän.
– Kentiesi, jo silloin kadehdin minä heitä niinkuin kadehdin teitäkin, herra Rautio, kun seisoitte tuossa keskellä lapsiliutaa ja ilmoititte joulun iloisen sanoman heille.
Rautio katsoi kummastuneena häneen: – Luulen, etten ymmärrä neitiä nyt?
– Minä tarkoitan, että sellainen vahva vakuutus, minkä tunsin olevan teidän sanojenne pohjana tänään, tuntui minusta hyvin kadehtivalta, vastasi hän. – Kun minä vielä olin pieni tyttönen, niin äitini kertoi minulle tuon vanhan jouluhistorian Betlehemistä, ja minä otin sen vastaan lapsentavoin ja kätkin sen myöskin muistooni, mutta siitä on jo monet vuodet, ja aika ja olosuhteet ovat himmentäneet tämän muiston; minä olen kuin juureton taimi, minä harhailen ympäri henkisten virtauksien aavikkoja ja etsin turhaan tukea. Toisinaan laskeutuu se tunne aivan vaivaavana päälleni uskontotunneilla koulussa, minä pelkään, että hyvä tahtoni ei ole kylliksi heille, sentähden kadehdin minä teitä tuon yksinkertaisen lapsenuskon tähden. —
– Jos te olette etsivä henki, niin silloin, neiti, on raamatussa sana vasite teitä varten, sanoi Rautio hiljaa; se kuuluu: »Jokainen, joka etsii, hän löytää.»
Neiti Vinter seisoi kauvan hiljaa, sitten sanoi hän hieman karskisti: – Enhän minä ole köyhempi kuin tuhannet muutkaan, hyvää yötä, herra Rautio.
– Hyvää yötä, vastasi hän! Itsekseen ajatteli Rautio, kuinka vähän toisten köyhyys tai rikkaus henkisessä suhteessa parantaa sielua, joka kaipailee valoa! Kristus yksin on maailman valkeus ja johtaa ihmiset siihen, mutta sitä ei ymmärtänyt tämä nuori olento vielä.
Seuraavana päivänä kulkivat he yhdessä rautatienasemalle ja matkustivat myöskin junalla muutamia aseman väliä yhdessä. Rautio ei voinut olla ajattelematta edellisen illan keskustelua, mutta Elli oli iloinen ja vilkas kuten tavallisesti.
– Te olette onnellinen, kun saatte viettää juhlanne maalla, sanoi hän, kun he lähenivät sitä asemaa, missä Raution oli astuttava junasta. Ei ole juuri mistään kotoisin viettää joulua kaupungissa.
– Minä ajattelen kuitenkin, että neiti huomaisi joulumme kotona Rautjärvellä puutteelliseksi, vastasi hän hymyillen, kotinihan on, kuten tiedätte, talonpoikaistalo, ja siellä on juhlanvietto enimmäkseen hyviä kestiä ja vapaus mennä kirkkoon joka jumalanpalvelukseen. Minulle ovat kuitenkin kaikki nuot vanhat tavat ja tottumukset erityisiä juhlia, sillä niissä heijastuu lapsuudenmuistot. Minä en voi koskaan unohtaa iloani, jota tunsin paksusta kolmihaaraisesta talikynttilästä, minkä äitini joka jouluksi kastoi minulle, joululahjoista minä en tiennytkään. Mutta suurin iloni oli saada seurata mukana joulusaarnaan, minne isäni herätti koko talonväen neljän aikaan aamulla, jotta emme myöhäistyisi kirkosta. Yleensä eivät vanhempani pitäneet mistään juoksusta »jaloimpana juhlana», kuten sitä kutsuttiin, he olivat hyvin vakavia, etenkin vanha isoäiti, joka oli lähemmäs yhdeksättäkymmentä, ja piti suurimpana nautintonaan lukea ja tutkia Jumalan sanaa.
– Ettekö te pienenä poikana väsynyt ja kyllästynyt siihen?
– En, omituista kyllä, mutta ehkä se tuli siitä, etteivät vanhempani koskaan pakottaneet minua kirjaan; sitäpaitsi lienen minä ollut hiljainen, umpimielinen lapsi, josta oli hauska kuunnella noiden vanhojen selityksiä raamatusta.
– Siis voi teidän uskonnollisesta vakuutuksestanne puhuttaessa puhua auktoriteettiuskosta, sanoi neiti Vinter hieman ivalla.
– Ei, vastasi Rautio vakavasti. – Kun tulin vanhemmaksi, niin tuli minullekin aika, jolloin oli kysymys uskoako – vaiko ei uskoa – suurimpiin uskontotuuksiin nähden. Ei kukaan ajatteleva ihminen voi, minun luullakseni, välttää jonkun kerran joutumasta epäilemään itseään, taivasta ja helvettiä, mutta sitten riippuu kaikki siitä, jääpikö hän edelleen pimeyteen vai antaako Jumalan armon paistaa itsensä aivan kirkkaaksi.
– Se kuulustaa niin vakuuttavalta, sanoi neiti miettien.
Rautio katsoi ystävällisesti ja luottavasti häneen: – Me vain emme saa olla Herraa vastaan, sanoi hän hiljaa.
Junan vihellys kuului ja kulku hiljeni, Rautio tarttui matkalaukkuunsa ja ojensi sydämellisesti kätensä neiti Vinterille: »Hyvästi neiti, ja iloista joulua!»
– Kiitos, samoin – hän hymyili ystävällisesti, mutta jo Raution mennessä vaunun ikkunan ohitse, jonka vieressä hän istui, oli hän kiintynyt lukemiseensa.
Kentiesi oli neiti Vinter ylipäänsä hyvin tyytyväinen päästessään hänestä. Raution sydämeen pisti vähän tätä ajatellessa, sitä aprikoimaan hän ei kuitenkaan joutanut, sillä tuossa seisoi jo vanha Taavetti sieltä kotoa ja Rusko uuden reen edessä. Hän löi harmaahapsiselle, uskolliselle palvelijalle voimakkaasti kättä, heilautti laukun reenpohjalle ja tarttui ohjaksiin. Rusko kääntyi ympäri ja kohosi pystöön ylpeästi kaikkien ympärillä olevien ihmeeksi, sitten paneusi se rivakkaan juoksuun. – »Muhkea poikaseni», nyökäytti nuori isäntä ja kietoi pehmeän, lämpöisen vällyn ympärilleen; kaikki lapsuuden muistot tulvivat vilkkaasti hänen mieleensä, ja kevein sydämin ja vakavalla kädellä ohjasi hän tulista juoksijaansa talvi-illan hämyssä kotia kohden.
VII
Rautio palasi kouluun uusilla, raittiilla voimilla. Hän kertoi neiti Vinterille, kuinka hänen kotiseudullaan oli taaskin perustettu kaksi uutta kansakoulua ja kuinka ajatus kansanopiston perustamisesta oli melkein jokaisessa vallalla; ei säästettäisi uhrauksia eikä vaivoja sen toteuttamiseksi mitä pikimmin, ja kansakoulunopettajat koko ympäristöllä valmistivat innokkaasti oppilaitansa tähän.
– Kun saisi olla mukana siellä! hän joskus huudahti. Täällä Honkalassa tuntee usein itsensä kuin vangiksi, sidotuksi käsistä ja jaloista. Kuitenkin on minun innokkain ponnistukseni oleva saada aikaan täällä toinen koulu; kyllä minä tiedän, että suuret vaikeudet kohtaavat tätä ehdotusta, mutta minä olen kuitenkin kauan valmistellut asiaa. Kerranhan kuitenkin täytyy täällä uuden ajan voimakkaan tuulen lakaista ennakkoluulojen vastustuksen, kovertaahan pisarakin kiven, ja kärsivällisyydellä voitamme kaikki.
– Minä luulen todellakin tuon viimeksimainitun olevan mielilauseenne, herra Rautio, sanoi opettajatar hymyillen.
– Minä olen aina ollut hellittämätön, vastasi hän; lapsuuteni aikana tahdoin kerran kaivaa padon puroon, mikä virtasi puutarhamme vieritse. Kaksitoista kertaa vieri maa, mutta kolmannellatoista kerralla se pysyi.
Elli nauroi. – Se oli sitä suomalaista itsepintaisuutta.
– Niin, äitini oli kyllä siitä tunnettu. – Rautio hymyili myöskin. – Hän väitti, että minä ehdottomasti löisin pääni seinään ja oikein aikalailla, ennenkuin luopuisin aikeestani, mutta elämäntyöni suhteen tunnen minä, että ennemmin saataisiin repiä minut kappaleiksikin kuin vakuutetuksi, että olen harrastanut jotakin väärää.
– Näyttää siltä, ettette säikähdä taistelua uuden koulun puolesta.
– En ollenkaan, onhan vastustajillekin päivän selvä asia, että yksi koulu kunnassa, jossa on asukkaita useampia tuhansia, ei riitä, varsinkin kun se on sijoitettu toiseen päähän pitäjää. Useat isät ja äidit ovat minulle valittaneet tätä seikkaa ja puhuneet lastensa lukuhalusta, vaan eihän voi vaatia, että oppilaat kulkisivat monia penikulmia kouluun. Isola tietysti on niin kuin tavallisestikin pahin vastustajani, vaan hänellä on jalka kipeä eikä ehkä pääse liikkeelle siihen, kun on kokous asiasta.
– Pienet syyt, suuret seuraukset.
– Niin, siltä näyttää.
He opettajattaren luona istuen puhelivat vilkkaasti kirkkaan keväisen päivän puhteella; nyt näet tapahtui usein niin, että neiti Vinter kysyi Rautiolta jotakin neuvoa tahi pyysi apua ja tavallisesti pidätti hänet sitte istumaan ja puhelemaan. Hän oli huomannut, että »tuosta talonpojasta», niinkuin oli kirjoittanut serkuilleen, oli hauskaa seuraa.
Rautio puolestaan otti äärettömän mielellään vastaan hänen kutsunsa ja keskustelun sujuessa aivan keveästi ja liukkaasti heidän välillään, katseli hän huvikseen, kun opettajatar teki milloin mitäkin hienoa käsityötä, missä hän oli erittäin taitava, tai katseli hän tuota nuorta työntekijää itseään, jolla oli sievä muoto; kauniit silmäluomet, suora nenä ja mehevät huulet. Koko hänen olennossaan tukasta lähtien oli jotain uljasta ja rohkeaa; hän oli aina hyvin yksinkertaisesti puettu eikä Rautio ymmärtänytkään vähintäkään naisvaatetuksesta, mutta sen hän tiesi, että mitä Elli Vinterillä oli päällä, se oli aina jotain hienoa ja maukasta, mikä aivan erityisellä tavalla hyväili hänen näköhermojaan.
Hänelle, yksinkertaisella miehelle, joka oli kasvanut jokapäiväisissä, ihan tavallisissa olosuhteissa, oli tämä nuori tyttö äkkiä kuin hänen tielleen sattunut ilmestys tuntemattomasta maailmasta, minne hän oli saanut luoda ainoastaan pikaisen katseen.
Hänestä tuntui, ettei talvi koskaan ollut niin nopeasti rientänyt matkaansa, ettei aurinko koskaan palannut niin aikaisin tuoden mukanaan valoa ja toiveita, kuin tänä vuonna, ja läpi hänen vakavan elämäntiensä puhkesi nyt joka päivä joku uusi kultainen säije. Koskaan ei ollut työnsä ollut hänestä rakkaampaa; joka aamu, kun hän nousi, tunsi hän läpitsensä virtaavan selittämättömän elämän virkeyttä, hän oli onnellinen, mutta tietämättä ja kysymättä itseltään, minkätähden hän oli.
Eräänä edeltäpuolisena, välitunnin ajalla, tuli opettajatar Raution luo, kun tämä katseli poikain leikkiä.
– Nyt olen minäkin saanut tuntea vanhoillaolijain vääryyttä meitä kouluväkeä kohtaan, sanoi hän pilkallisesti. Voitteko ajatella, ne ovat aivan äkkiarvaamatta eräässä tilapäisessä kuntakokouksessa päättäneet pidättää sen rahasumman, mikä koulunjohtokunnan päätöksen mukaan tulee opettajattarelle täällä Honkalassa korvaukseksi heinistä, olista y.m. Minä en välittäisi noista muutamista markoista, ilman niitäkin voin kyllä elää, mutta heidän kavala menettelynsä suututtaa minua; luonnollisesti en minä saa palkkaani luonnossakaan, ukot sitävastoin ovat päässeet yhdestä menopuolesta ja se, nähkääs, on asian ydin.
– Ovatko he todellakin rohjenneet sellaista? – Opettaja kävi tummanpunaseksi ja suonet hänen ohimoillaan alkoivat paisua – meidän täytyy heti ryhtyä toimeen saattaaksemme heitä edesvastaukseen!
– Otatteko asian niin vakavasti?
– Niin, niin teen; joka kysymyksessä olen minä järkähtämättömästi oikeuden puolella, ja tässä on epäilemättä laittomuus, josta meidän on otettava selvä, sanoi hän pontevasti. Koko kouluajalla hän ei voinut saada ajatuksiaan tästä irralleen, ja kuta enemmän hän mietti, sitä katkerammaksi tunsi hän käyvänsä. Jos se olisi koskenut häntä itseään, niin olisi hän luultavasti ottanut asian tyyneemmästi, mutta että he tahtoivat riistää opettajattarelta, turvattomalta naiselta, osan hänen pienestä ja hyvinansaitusta palkastaan, se sai liikkeelle hänen tunteensa »heikompien puolustukseksi». Heti kun tunnit olivat loppuneet, riensi hän erään lähellä asuvan koulujohtokunnan jäsenen luo, ja tältä sai taitavasti asetettujen kysymysten kautta selvän tiedon siitä myyräntyöstä, jonka olivat tehneet neiti Vinterille, sekä myöskin varmuuden siitä, että se kokous, missä kysymys oli nostettu, oli ollut laiton: Tässä oli siis heti yksi koukku mihin voi tarttua.
Palattuaan retkeltään koputti hän opettajattaren puolelle, kertoakseen hänelle uutisensa: – Kun heitä nyt on varoitettu, arveli hän, niin saatte luultavasti jonain päivänä luoksenne ukot monilla anteeksipyynnöillä ja selityksillä, mutta minä neuvoisin olemaan suostumatta mihinkään välipuheisiin heidän kanssaan. Annetaan kaiken mennä laillista tietään. Meidän oikeutemme on varustautua kaikilla luvallisilla keinoilla vääryyden hyökkäyksiä vastaan.
Rautio ennusti totta, neiti Vinterin luo todellakin tuli useita talonpoikia, mutta hän oli varuillansa; he huomasivat nyt menetelleensä kerrassaan ajattelemattomasti, ja olisivat mielellään myöntyneet korvaamaan parhaansa mukaan. Nyt oli se kuitenkin liian myöhäistä, ja Raution ryhtymisellä asiaan, tämä pieni sotku päättyi pian opettajattaren eduksi.
Isola, joka oli yrityksen päänä, suuttui aivan sydämettömästi, ja varmaa oli, että Rautio asiaan ryhtymisensä kautta oli yllyttänyt sekä hänen että muiden vastustajainsa nurjaa mieltä. Neiti Vinter taas oli saanut nähdä, että opettajan tyyneen pinnan alla oli tulta, mistä hänellä tähän asti oli ollut vain heikko aavistus. Muutamia ystäviä oli tuo pieni jupakka kuitenkin saattanut koululle ja opettajille, oltiin suuttuneita vääryyden teosta, mikä kiihotti lämpimämmin suosimaan vainottua asiaa.
– »Elämä on taistelua», arveli nuori opettajatar nauraen. – Jokaisen pienen uuden kahakan jälkeen tunnen itseni vain innokkaammaksi taisteluun.
– Niin, jos vain onnistuisimme pysymään tyyneinä ja maltillisina, muussa tapauksessa saamme ainoastaan tuskaa ja katumusta, ja minun käsitykseni mukaan vaikuttavat tällaiset riidat aina haitallisesti koulun työhön. Missä kaksi puoluetta seisoo toisiaan vastassa ja valmiina vähimmästäkin syystä hyökkäämään toistensa kimppuun, niin ei ole menestystä, eikä koskaan Jumalan siunausta ole riidassa ja eripuraisuudessa. Taistelua pahaa vastaan maailmassa aina on käytävä, jos mieli raittiin henkisen elämän kasvaa ja antaa todisteita olemassa olostaan, mutta tällä taistelulla on aivan erityinen merkitys.
Opettajatar vastaamatta katseli Rautiota, joka seisoi ikkunassa ja silmäili metsään päin. Opettajatar tunsi, että Raution katse ylettyi korkeammalle ja tunki syvemmälle kuin hänen, ja tietämättään heräsi hänessä hiljainen kunnioituksentunne tuota yksinkertaista talonpoikaa kohtaan.
– Minä saan monta hyödyllistä opetusta teiltä, herra Rautio, sanoi hän ja pani kätensä helmaansa – te ette opeta ainoastaan poikianne!
– En, minä pelkään koulumestaria tarttuneen minuun, niin että esiinnyn sellaisena muulloinkin kuin tunneilla, sanoi hän hymyillen.
– Sitä en tarkoittanut – Elli katsoi yhä tarkkaavaisesti häneen – sellaiseen ihmiseen kuin minä, joka aina on elänyt piireissä, missä ei koskaan suosita mitään vakavia ajatuksia, tuskimpa mitään muitakaan haluja kuin syödä, juoda tai huvitella, täytyy vaikuttaa herättävästi jo tuon jyrkän vastakohdan, mikä ilmenee sellaisen ihmisen kanssa seurustellessa, joka on omistanut koko elämänsä suuren maalin saavuttamiseksi. Jos jotain hyvää tarttuu minun keveään mieleeni, niin ihan varmaan on minun kiittäminen teitä siitä!
Rautio kääntyi äkkiä ympäri ja katsoi häneen; oliko todellakin mahdollista, että hän oli voinut vaikuttaa häneen? Ilon tunne virtasi äkkiä hänen mieleensä ja sydämensä tykytti rajusti.
– Elämän kuluessa tapaavat toisensa ihmiset, joilla ei ennen ole ollut aavistustakaan toistensa olemassa olosta ja etsimättä toisiaan, huomaamatta koskettavat kahden kohtalonpyörän hammasrattaat toisiaan, sitä ei tunne eikä ymmärrä, mutta vaikutukset kuitenkin kerran tulevat ilmi, lausui Rautio.
– Vaivaa ja vastusta on kosketus minuun tuottanut teille etenkin nyt äsken, sanoi Kili iloisesti; minä luulen, ettei minun varovainen serkkuni, Viktor, olisi pannut alttiiksi itseään ikävyyksille, vaikka siitä olisi etuakin ollut minulle.
Rautio kumarsi; tuon tuntemattoman nimen mainitseminen vaikutti aina kummallisen jäähdyttävästi häneen; hän myöskin samalla muisti tekemättä jääneet työt ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Mutta kun hän sitten istui kirjoituspöytänsä ääressä, niin hän ei voinut työskennellä eikä ajatellakaan, sillä viereisestä koulusalista helisi lakkaamatta iloinen tyttöääni raikkaana ja lumoavana hänen puolelleen: In questa luna tutta stellata – kun Elli oli oikein iloinen ja keveällä mielellä, niin lauloi hän aina tuota laulua.
Ja vaikka hän olisi tahtonut tukkia korvansa, niin olisi hän kuitenkin kuullut nuot riemuitsevat sävelet hänen kauniilta punaisilta huuliltaan, ja vieläpä silmäin kiinni ollessa näki hän aina uudelleen tuon pienen solakan olennon pystyine päineen ja vilkkaine ruskeine silmineen, joiden syvyydessä ihan varmaan oli kätkettynä elämän onni – ketä varten?
VIII
Kunnanhuoneen suuri sali oli täpötäynnä, aurinko paahtoi sisään seitsemästä suuresta ikkunasta ja ukot pyyhkivät tavan takaa hikeä otsaltaan punasella pumpulinenäliinalla. Kokouksen puheenjohtaja, nuori, jotensakin lihava talollinen, esitteli reippaasti käsiteltävät kysymykset; muutoin ei ollut ketään muita herrasmiehiä saapuvilla kuin pastori Ståhle ja koulunopettaja, mutta perällä ikkunan luona istui neiti Vinter ja puheenjohtajan vilkas, nuori rouva, joka vilkkaalle innolla seurasi kaikkia miehensä toimia.
Keskusteltiin ehdotuksesta, mikä koski pappilan navetankaton korjausta, tutkittiin valiokunnan lausuntoa ja lykättiin kysymys ajanmukaisemmasta köyhäinhoidosta »ensikokoukseen». Keskustelu vei aikaa, talonpojat tekivät miettien vastaväitteitään, etenkin rahakysymyksissä, ja Isola, lautakunnan puheenjohtaja, istui kipeine jalkoineen leveänä ja pöyhkeänä pöydän päässä, valmiina puolustamaan oikeuttansa jokaista vastaan, joka tahtoi tehdä vastarintaa hänelle. Tuli yhä kuumempi, neiti Vinter katsoi virkaveljeensä; tänään nimittäin oli ratkaistava hänen uuden koulunsa oleminen taikka olemattomuus. Hän istui tyyneen näköisenä, mutta tarkkaavainen tutkija voi kuitenkin nähdä, että hän mielenkiinnolla odotti, mitä oli tuleva. Vihdoin otettiin esille koulukysymys. Puheenjohtaja alusti sen muutamilla hyvin valituilla sanoilla koulun hyödystä, ja välttämättömyydestä y.m. osoittaen oman kantansa asiassa.
Nyt nousi Rautio ja puhui täyteläisellä, syvällä äänellä.
Hän tunsi, sanoi hän, tarkoin kaikki ne riidat, mitkä ensimmäisellä koululla täällä on ollut kestettävänä olemassa olonsa puolesta; se oli jotain niin uutta siihen aikaan, ja ollaan tavallisesti arkoja uudelle, koska se ei aina tuo mukanaan hyvää. Muinoin ei myöskään ollut tapana, että rahvaan lapsille opetettiin mitään muuta tietoja kuin kristinoppia; polvi polvelta oli eletty ja kuoltu ymmärtämättä ja kaipaamatta mitään enempää oppia, kuitenkin löytyi poikkeuksia jo silloinkin. Yksi ja toinen valpas sielu käänsi kyllä halukkaasti silmäyksensä tiedon kukkulaa kohti, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa sen saavuttamiseksi. Silloin tuli uusi aika ja toi pelastuksen sanoman näille etsiville sieluille, ja samassa oli kuin raitis elämäntuulahdus olisi koskettanut nuorisoa nousevaa, kansaa kasvavaa. Kaikkialla alettiin pyrkiä valoa kohden, kaikkialla kaikui huuto: Valoa kansalle!
Siellä täällä kouluhuone kohosi kooten saleihinsa näitä kansan, tietoa janoovia lapsia, jotta ne täällä hellästi ja viisaasti opastettaisiin tiedon rikkaille lähteille. Tämä kaikki oli kuitenkin kerrassaan uutta vanhoille, jotka olivat kasvaneet toisen ajan hengessä ja perineet sen ajatukset ja katsantotavat. He pelkäsivät näitä uusia aatteita, he olivat peloissaan, että koulu erottaisi lapset vanhemmistaan ja että lapset ylpeinä opistaan alkaisivat halveksia isää ja äitiä.
Oli aivan luonnollista, että he noin ajattelivat ja noin luulivat; koulunystävät ymmärsivät heitä hyvin ja menettelivät sentähden sävyisästi ja ystävällisesti saadakseen heidät vähitellen vakuutetuiksi asiansa oikeudesta, siitä että tieto on suurempi rikkaus kuin kaikki maailman kulta ja hopea.
Minä tiedän, että on ottanut kovalle, sanoi hän, sillä olenhan minä itsekin vanhaa talonpoikaissukua ja voin siis paremmin kuin moni herrasmies ymmärtää, mitä koulukysymys merkitsi talonpojalle, mutta minä tiedän myöskin, että hänen vastustuksensa vähitellen heltiää, kun hänelle käy selville kaikki, mitä koulu antaa nousevalle polvelle.
Täällä Honkalassa on vastustus ollut sitkeää kyllä. Me tiedämme sen kaikki, että kunnan johtavien henkilöiden ja meidän opettajain kesken on vallinnut suhde, mikä on kaikkea muuta kuin tyydyttävä.
Minä puolestani olen syvästi tuntenut sen painon, minä olen odottanut ja toivonut, että tämä vastustus vihdoin voitettaisiin, toivonut myöskin, että meidän, hiljainen, uskollinen työmme pitäjän lapsien keskuudessa vaikuttaisi sopua puolueiden kesken. Aina jonkun todistuksen olen tästä saanutkin, monta isää ja äitiä on nimittäin juuri lapsiensa takia tullut koulun ystäväksi ja – minä sanon sen vapaasti ja iloiten – myöskin antanut opettajalle tunnustuksensa. He ovat huomanneet opetuksen hedelmät ja edut, joita nuoriso on saanut, ja alituisesti lisääntyvä oppilasmäärä todistaa voimakkaasti, mitä nouseva polvi itse tuntee tästä kysymyksestä. Näistä ja muista tarkoin harkituista syistä vaadin minä nyt sentähden kiivaasti toisen kansakoulun perustamista kuntaan.
Rautio oli puhunut ja istui alas, samalla kuin innostuksen tuli, mikä oli elähdyttänyt häntä koko ajan, vielä loisti hänen voimakkaista kasvoistaan.
Yksityisiä ääniä kuului osaksi puolesta, osaksi vastaan: olihan se kyllä tosi, että lapsilla kylän toisesta päästä oli liian pitkä matka kouluun, sanottiin.
Toiset taas huomauttivat, että kiertokoulut tuottavat saman hyödyn paljon pienemmillä kustannuksilla. Isola antoi pörröisen lakkinsa solua edestakaisin peukaloittensa välissä, hän tiesi kyllä, että kunhan hän vain pudottaa sanansa vaa'alle, niin kaikki liittyvät häneen kuin yksi mies, ja kun hän vihdoin nousi, niin jokainen tunsi, että nyt rippui koulun kohtalo hiuskarvasta.
– Täällä on nyt puhuttu paljon jos koreastikin, sanoi tuo mahtava mies ja katsahti tarkoituksella opettajaan, minulla ei ole sellaisia sanoja oppimattomalla kielelläni, sillä minä en koskaan ole juonut siitä tiedon lähteestä, josta koulunopettaja puhui. – Kuului hyväksymisiä ja virnisteltiin kämmenien suojassa!
– Minä vain tiedän, että se lyö kirveensä kiveen, joka väittää, että koulu ei tee lapsista ylpeitä. Vai eikö se ole ylpeyttä, kun jokainen torpanpenikka, joka on käynyt koulua, pitää itsensä liian hyvänä palvelemaan piikana ja kun pojat ynseilevät käydä auran jälessä kunniallisena renkinä. Isä, isoisä ja ne, jotka elivät ennen meitä, elivät rauhassa tässä pitäjässä, he hoitivat oman työnsä, ja rengit ja piiat hoitivat omansa, mutta kukaan ei huolestuttanut heitä kouluilla eikä opinpuheilla, se oli hyvää aikaa! – Isola katseli mahtavasti ympärilleen aivan kuin tullakseen vakuutukseen oliko kenelläkään väittää vastaan, mutta mitään syytä levottomuuteen ei näkynyt. – Minä en ole huomannut mitään erityistä, mitä koulu olisi täällä toiminut. Kyllä meillä on ulostekoja tarpeeksi muutoinkin, sentähden äänestän minä, että kysymys uudesta koulusta hyljättäisiin.
– Niin, niin, niin – pauhasi myöntymysmyrsky hänen ympärillään. Rautio nousi äkisti: Minä rohkenin todellakin toivoa, että rusthollari olisi tullut toisiin ajatuksiin, sanoi hän jotakuinkin kiivaasti.
– Mies pysyy aina sanassaan, luulen minä!
– Niin, mutta mies voi myöskin järjellisten syiden nojalla tulla vakuutetuksi, että hän on ollut väärässä.
– Ei, nähkääs, minä olen itsepintainen kuin synti, ja samoin opettajakin, ja kun me tulemme yhteen, niin tartumme toisiamme parrasta, he, he, he! – Uusi myöntymysmyrsky. Rautio kiihtyi, Isola antoi uudelleen vastauksia puheeseen, ja muutaman minuutin kuluttua olivat nuot kaksi tasaväkistä vastustajaa »vetämässä tukkanuottaa» kuten sanotaan.
Vanha puolusti asemaansa varmalla paremmuudella, mikä oli äärettömän suututtava, mutta Rautio hehkuvalla kaunopuheliaisuudella, joka vaikutti innostavasti hänen puoluelaisiinsa; puheenjohtaja herra Timgren, ei irrottanut katsettaan hänestä, vieläpä pastori Ståhlekin nousi rohkeasti ylös, ja Elli Vinterin posket punottivat kuin purppura.
Kun taistelevat vihdoinkin vaikenivat, kuului siellä täällä hajanaisia ääniä ukkojen joukosta: Minä olen samaa mieltä kuin Isola. – Niin, niin, kyllä Isola on oikeassa, meillä on jo yksi koulu liikaa, liitti toinen ivallisesti.
– Minun lapsiani ei opeteta herrastelemaan, arveli kolmas.
– Maailmallinen viisaus voi kyllä olla hyvä, mutta se estää tietoa ainoasta välttämättömästä, sanoi kirkkoväärti hurskaasti. Paavali sanoo: Elkää antako itseänne kääntää monilla ja vierailla opeilla.
– Apostoli Paavali oli oppinut mies, niin siihen määrään viisas, että me kiistelijät kentiesi teemme viisaimmin jättäessämme hänen sanainsa selityksen ja sovelluttamisen papeille ja kirjanoppineille, sanoi Rautio suuttuneena.
Kirkkoväärti istuutui ja heitti julmia silmäyksiä tuohon rohkeaan nuoreen opettajaan.
Nyt alkoi kuitenkin äänestys, ja usean äänen enemmistöllä raukeni ehdotus uudesta koulusta. Isola ja puoluelaisensa voivat tuskin salata riemuaan; Rautio taas oli käynyt kalpeaksi; hän nousi ylös ja pyysi vielä kerran puheenvuoroa.
– Se ehdotus, jota minä pitkät ajat olen lämpimästi ajanut, on nyt juuri hyljätty, alkoi hän vähän väräjävällä äänellä. Olisi minusta paha, jos jossain suhteessa minun persoonani on vaikuttanut tämän tappion. Aivan alusta pitäen ovat asianomaiset täällä Honkalassa kohdelleet minua epäsuopeasti ja vastaanottaneet kaikki, mitä minä kunnan omaksi eduksi olen tahtonut toimittaa, epäillen ja nurjamielisinä. Isät ovat esimerkiksi kieltäneet poikkiansa yhtymästä siihen raittiusyhdistykseen, jonka perustin, vaikka jokaisen järkevän isän pitäisi päinvastoin kehottaa poikaansa ottamaan tämä askel; sanalla sanoen, huolimatta kaikesta rakkaudesta koulua ja oppilaitani kohtaan, kaikesta myötätuntoisuudesta heidän tulevaisuutensa puolesta, näen minä, että en voi mitään toimittaa, en mitään vaikuttaa. Minä aijon sentähden johtokunnalta pyytää eroani siinä toivossa, että joku toinen minun, paikallani paremmin onnistuu sovittamaan kunnan vanhimmat kouluharrastuksen kanssa. Meitä on lukuisa joukko; kun joku väistyy, niin on sille heti seuraaja mikä yhtä rohkeasti tarttuu työhön käsiksi, pääasia on, että työ ei koskaan lepää, vaan lakkaamatta edistyy ja – niin tapahtuukin. Rakkaus on rakentanut kansakoulun, ja sellainen peruste antaa laitokselle tukea ikuisiksi ajoiksi.
Pystypäisenä astui Rautio takaisin. Kokous päättyi nyt, ja mutistiin kovasti vastustajien joukossa, jotka olivat kokoontuneet tiheään ryhmään. Herra Timgren taas, sekä pastori ja muutamia ystävällismielisiä talonpoikia oli kokoontunut opettajan ympärille ja kehoittivat innokkaasti häntä luopumaan päätöksestään, mutta Rautio seisoi hiljaa ja huulet lujasti yhteen puristettuina; näki, että hän oli katkeralla mielellä ja tuskin taipuvainen heidän pyyntöönsä. Hän riensi myöskin niin pian kuin mahdollista sanomaan jäähyväisiä ja poistui nopein askelin.
Kun neiti Vinter jälkeen puolisten palasi pappilasta, missä hän rovastinnan ja apulaisen kanssa oli perusteellisesti keskustellut aamupäivän tapauksista, niin hän kohtasi opettajan pienellä oikotiellä metsässä. Hän käveli hitaasti alla päin. Neiti Vinter tunsi sydämensä lyövän osaaottavaisuudesta. Kun he lähestyivät toisiaan, niin ojensi hän opettajalle sentähden heti kätensä ja sanoi sydämellisesti: – Minulla on niin paha mieli teidän puolestanne, herra Rautio, teillä on ollut kuuma päivä.
Hän katsoi ylös, ja Elli kummastui tyyneyttä, joka hänen kasvoillaan kuvastui, ainoastaan hetkisen ajan niissä oli ilme, jota hän ei oikein ymmärtänyt: Kiitän teitä sydämellisestä myötätuntoisuudesta, sanoi hän.
Opettajatar hymyili: – Ne sietämättömät ukot, minä olisin niin mielelläni antanut tuolle mahtavalle Isolalle napsauksen leveälle nenälleen; mutta teitä minä onnittelen niin loistavasta puolustuksesta asianne hyväksi.
Rautio laski taas päänsä ja kulki hiljaa edelleen opettajattaren vieressä.
– Minä olen ollut niin pahoillani, aloitti Elli taas vilkkaalla tavallaan, että teidän auttavaisuutenne minua kohtaan tuossa viime palkkakysymyksessä varmaankin suuressa määrin on vaikuttanut teidän tappioonne tänään. Teidän vihollisenne tahtoivat kostaa.
– Älkää olko millännekään siitä, neiti, tosinhan oli ikävä, että kouluehdotusta ei hyväksytty, mutta – se tulee kyllä toiste esille; ei tämä häviö, vaan muu seikka on tänään syvästi nöyryyttänyt minua!
Elli katsoi kysyvästi häneen.
– Se, etten kyennyt voittamaan itseäni, vastasi hän hiljaa. Olen kuleksinut täällä metsässä ja taipunut yhä syvemmälle totuuden terävän tuomion alle. Ajatelkaa, antaa vihastumisen sillä tavalla eksyttää itsensä, ajatelkaa, mikä osoitus noille miehille sen voiman vähäisyydestä, joka sivistyksellä on luonnon alhaisuutta vastaan, jota juuri kasvatuksen pitäisi hillitä. Niin paljon kuin pyrinkin pääsemään kiivaan luonteeni hallitsijaksi, saan minä vain yhä useammin tuta, että ponnistukseni on turhaa. Täytyy tosin tehdä joka päivä sama työ itseään varten läpi elämän, sen tiedän, mutta kuitenkin voi sellainen hetki kuin se, minkä tänään olen elänyt, saattaa ihmisen kerrassaan toivottomuuteen!
Elli katsoi häntä hämmästyneenä. Olikohan siinä tosiaan kaikki, mitä Rautio tunsi aamupäivän taistelun jälkeen, ainoastaan katumus muutamien vihasien sanojen takia, jotka Ellin mielestä olivat aivan paikallaan; ei hituakaan näkynyt pahoilemista pettymyksen ja toivonsa raukenemisen takia, vaikka tuo toivo oli kajastanut kirkkaana hänelle koko vuoden.