Neiti Vinter tähysteli hämmästyneenä opettajaa, jonka äänessä helähti teräs, ja tuo näennäisesti kulmikas olento näytti kuin kasvaneen. Neiti Vinter ei ollut uskonut, että tuo talonpoika olisi ollut niin hyvä puhuja ja hänen lämmin, puhdas innostuksensa tuntui hänestä oman penseytensä nuhtelemiselle.
– Tässä olemme jo koulun edessä, kaikui nyt Raution syvä ääni, me olemme kirkolta tänne asti kulkeneet melkein yhtä suoraan, linnun tietä. On oikaistu paljo!
– On todellakin – opettajatar nyökäytti hyvästiksi ystävällisesti vaan ojentamatta kättä hänelle, ja kiiruhti ylös rappusia. Tumma verivirta syöksyi hetkiseksi nuoren miehen auringon paahtamille kasvoille; hän tunsi kuin neulanpistoksen tuossa huomaamattomuudessa, jota neiti osoitti hyvästiä jättäessään. Neiti Frisk oli tosin usein eronnut hänestä ainoastaan toverillisesti nyökäyttäen, ja Rautiosta tuntui se silloin aivan luonnolliselta, mutta kuitenkin tuntui toiselta uuden opettajattaren nyökäys; tälle hienolle nuorelle naiselle oli hän ainoastaan pelkkä talonpoika, henkilö, jonka tähden ei ensinkään tarvinnut olla orjuutettu. Voi, kun hän ymmärtää hyvin, paljoa paremmin kuin neiti koskaan voisi aavistaakaan! ajatteli Rautio astuessaan huoneeseensa huulet yhteenpurtuina. Myöhemmin häpesi hän kuitenkin tunteitaan, jotka olivat hänen mielestään »talonpoikaisturhamaisuutta». Neiti Vinterhän oli ihan oikeassa, arveli Rautio ajatellen itsestään, että hän on jäykkä ja kömpelö, eikä kuulunut siihen piiriin, mistä neiti Vinter oli kotoisin, eikä luultavasti milloinkaan parhaalla tahdollaankaan voisi olla hieno seuramies.
Tämä oli lopputulos hänen hiljaisista mietteistään tänä sunnuntainjälkeenpuolisena. Mutta eteisen toisella puolen istui uusi opettajatar innokkaasti kirjoittaen kirjeitä kuvatakseen sukulaisilleen ja ystävilleen tuloansa Honkalaan ja uuden kotinsa ensi vaikutusta. Viimeinen kirje oli vanhalle rakkaalle asuintoverille internaatista, Tekla Vikille, joka kaikessa oli Ellin täydellinen vastakohta, mutta josta kuitenkin tuli hänen läheisin ystävänsä koko seminariajaksi. Nyt oli Tekla saanut paikan pohjoisessa ja nuo kaksi toverusta olivat päättäneet jatkaa yhteyttä toistensa kanssa vilkkaan kirjevaihdon avulla.
»Täällä on jotakuinkin hauska huoneustoon y.m. nähden», kirjoitti neiti Vinter, »minä lähetän sinulle pienen pohjapiirroksen, niin saat selvemmän käsityksen, miten minä olen sen järjestänyt. Naapurini, kansakoulunopettajan kanssa luulen sopivani aika hyvin. Hän tuntuu olevan kansakoulunharrastaja kiireestä kantapäähän; on vahinko, rakkahin Tekla, että sinä ja minä emme voi vaihtaa paikkoja, sillä sinä olisit herra Rautiosta löytänyt todellisen henkiheimolaisesi, kun minä sitävastoin olen kerrassaan liian välinpitämätön oikein arvostelemaan niin ylevää luonnetta. Mielessäni kuvittelen minä aivan selvään, kuinka te olisitte keskustelleet mieliaineistanne, ja minä olen ihan varma, että ihanin yksimielisyys olisi ruvennut vallitsemaan teidän välillänne täällä taisteluhaluisessa Honkalassa.»
IV
Nuori opettajatar avasi ikkunansa saadakseen raitista aamuilmaa. Syyskuu oli jo kulunut lopulleen, mutta ilma oli vielä leuto ja kirkas, ja auringon säteet kimaltelivat ensimmäisten yökylmästen kirjailemilla puiden lehdillä.
Takapihalla vallitsi hilpeä elämä; siellä oli vanha Katrina lyhyessä hameessa, puolikengissä ja sinisissä sukissa ja sirotteli murusia opettajan lukuisille siipieläimille, jotka kaakottaen ja kiikaten olivat keräytyneet hänen ympärilleen, samalla kuin lumivalkoinen kyyhkynen noukki herneitä eukon ryppyisestä kädestä. Lihava kellankirjava kissa katseli kiihkeällä halulla tätä ruokkimista korkealta paikaltaan portinpylvään nenässä, ja pörrökarvainen koira, jonka ainoana kaunistuksena oli vilkkaat silmät, venytteli tyytyväisenä oven edessä.
Rautio mahtoi olla suuri eläinten ystävä, ajatteli opettajatar, kun hän on koonnut tuollaisen eläinkokoelman ympärilleen; kyyhkyset olivat kyllä kauniita ja oli hupaista nähdä ne noin kesyinä, kissoja sitävastoin hän ei ollut koskaan voinut kärsiä, ja jos hän valitsisi itselleen koiran, niin olisi sen ulkonäköön pantava ainakin jonkun verran huomiota. Mitä taas kanoihin tuli, niin olivat ne kerrassaan sietämättömiä kiikaamisineen, kun herättivät hänet säännöllisesti joka aamu vähintäin kaksi tuntia liian aikasin.
Siitä oli kuitenkin ollut se hyöty, että neiti Elli oli ehtinyt ennen aamiaista käydä vähän kävelemässä joka virkisti ja toi hyvän ruokahalun ja antoi voimaa kouluajaksi. Työ kävi nyt säännöllistä menoaan, ja hän oli tähän jo jotakuinkin oleutunut, vaikka hän tietysti oli hieman tottumaton alussa, kun hän oli ensimmäistä lukukautta opettajattarena.
Anderssonska hoiti jotakuinkin säännöllisesti hänen mielestään pientä taloutta, ja jos hänen ruuanlaitossaan olikin paljon paranemisen sijaa, niin Elli oli tästä jotensakin välinpitämätön. Hän ei välittänyt siitä, mitä söi, ja piti taloudellisia toimia kovin arkipäiväisinä. Hupaisampaa oli järjestellä tuo pieni koti niin somaksi kuin mahdollista, ja tähän Ellillä olikin lahjoja. Hän pienillä kapineilla teki kerrassaan urotöitä. Hänen huonekalustonsa oli yksinkertainen, mutta aistikas; sohvan takana pienessä kamarissa oli hänellä italialainen kalastajapoika kipsistä – puuttui ainoastaan muutamia viheriöitä kasveja, jotta tuo kaunis kuva oikein esiintyisi. Ikkunain välissä kiikkui kapea antiikkinen kuvastin tummissa kehyksissä. Kauniita valokuviaan hän ei vielä ollut saanut ripustetuksi, sillä vaikka Anderssonska oli pitkältä ja leveältä puhunut että »Andersson on niin taitava tällaisessa», niin ei neiti Vinter vielä tähän asti ollut onnistunut saamaan häntä ryhtymään tähän työhön.
Pöydällä sohvan edessä oli albumi ja hyvin nidottuja kirjoja ja etaseeri oli täynnä koreita pikkuesineitä, mitkä antoivat huoneelle soman näön. Makuuhuoneessa oli mukava kirjoituspöytä päätyikkunain edessä ja toisen ikkunan edessä pieni soma neulomapöytä, missä Ellin oli tapana istua kauniine käsitöineen ja katsella leikkikentälle. Aistikkaasti asetettuja kukkaiskortteja ja vihkoja – muistoja ystäviltä ja tovereilta – ja korko-ompeleinen peite pienellä ruokapöydällä vieressä osoitti hänen järjestysaistiaan. Niin, hän ei pitänyt rumasta ja yksinkertaisesta, ja siinä hän oli todellakin hiukan liiallinen, mutta tärkeä seikkahan olikin saada koti niin miellyttäväksi kuin mahdollista asuessa autiolla seudulla.
Vielä hiukan raitista ilmaa ja ikkuna vedettiin kiinni. Elli oli edellisenä päivänä ollut rovastinnan luona – lapsilla oli ollut lupa huoneiden siivoamisen tähden – ja oli jäänyt muutamia vihkoja korjaamatta, joka työ oli nyt tehtävä ennen koulutunnin alkua ja piti siis jättää aamukävelylle meno sikseen; sen sijaan päätti hän jälkeenpuolisten tehdä oikein perinpohjaisen kävelyretken metsään, sillä näytti tulevan kaunis päivä. Eteisessä kaikui jo ensimmäiset askelet, siellä oli kaksi pientä puhdistajaa tämän viikon ajaksi, joiden piti aina saapua tuntia ennen tovereitaan lakaisemaan koulusalia ja talvella sytyttämään tulet uuneihin. Hänen täytyi avata ovensa ja nyökäyttää hyvää huomenta noille pienille myyrille, jotka olivat niin toimessa ja touhussa. Pian saapui oppilas toisensa jälkeen, koulu alkoi, ja työ sujui vilkkaasti, kunnes päivällistunti tuli.
Kun Elli kiiruulla oli syönyt Anderssonskan perunasallaattia ja paksua mannaryynivelliä, niin hän laittausi heti kävelyretkelleen. Hän ei ollut koskaan pitänyt pitkistä laahustimista, niin ettei hänen nytkään tarvinnut kohottaa helmojaan, mutta kävelykengät olivat nyt tarpeesen ja hattu hyväsesti otsalla ja pieni juurivasu käsivarrellaan lähti hän hyräellen matkaan.
Ilma oli tänään omituisen keveä ja miellyttävän raikas, kuten tavallisesti syyskuussa, ja sinertävä usva kietoi pehmoisen vaipan taa etäisemmät seudut. Elli kulki kaitasta polkua, mikä meni alas lammenrannalle, mutta hän poikkesi sitte pian oikealle metsään, jossa hänen kepeät jalkansa jättivät tuskin huomattavia jälkiä pehmoiseen, kosteaan sudensammaleesen. Hän käveli ja lauleli edelleen ja tunsi sydämensä niin keveäksi; oli kumminkin somaa olla noin vain kaikessa oma herransa. Voi lähteä ja tulla oman mielensä mukaan, ei kukaan pyytänyt häntä tulemaan pian takaisin eikä ihmetellyt, että hän viipyi kauan poissa; tässä vapauden ja riippumattomuuden tunteessa oli kuitenkin jotain yksinäistä, mietti tuo nuori tyttö. Jos nyt esimerkiksi jotain tapahtuisi hänelle, kun hän kuleksi täällä metsässä yksin, niin ei ollut ketään kotona, joka levottomuuden pakottamana kiiruhtaisi etsimään ja auttamaan häntä. Mutta mitään ei tietenkään voinut tapahtua. Honkala oli tyynein, rauhallisin kolkka maailmassa, ei voinut toivoa mitään mielikuvituksellista ryövärihistoriaa eikä mitään romantillista seikkailua jonkun äärettömän kauniin muukalaisen kanssa tapahtuvaksi. Hänen serkkunsa olivat usein pilkanneet kuinka hauskaksi hänelle tulisi asua saman katon alla nuoren naimattoman miehen kanssa, jolla oli samat harrastukset kuin hänellä itselläänkin; Ellin täytyi hymyillä tälle ajatukselle. Ah, jospa he näkisivät herra Raution kotikutoisessa takissa, jonka kylän paras räätäli oli tehnyt, ja rumassa vanhassa hatussa. Kyllähän hän on nuori mies, vaan aivan mahdotonta oli Ellille asettaa Rautio samaan luokkaan niiden nuorten herrain kanssa, jotka liehakoivat hänen ympärillään pääkaupungissa. Siellä hän tunsi sydämensä tykyttävän kovemmin, kun huomasi jonku silmäin seuraavan itseään, vaan eipäs täällä, vaikka oli varma, että Raution huomio oli kiinnitettynä häneen. Elli ei tuntenut itsessään vähintäkään halua tekeytymään miellyttäväksi.
Rautio hymyili usein tälle hänen välinpitämättömyydelleen, minkä sisimmän syyn hän niin hyvin ymmärsi – hymyili hieman surunvoittoisesti.
Ajatuksiinsa kiintyneenä oli Elli painautunut yhä kauemmaksi metsään; hän ei nähnyt noita kapeita juovia taivaalla päänsä päällä eikä edessäänkään, sillä hän kulki ja kaiveli kivien ja kantojen välistä erivärisiä jäkäliä ja sammalia, joista hän aikoi valmistaa kehyksen äitivainajansa valokuvaan. Jokainen pieni kaunis sammaltukko kohosi koriin hänen käsivarrellaan, ja niin kulkeusi hän yhä edemmäksi, kunnes hän äkkiä huomasi seisovansa keskellä rimpeä ja tunsi maan vaipuvan jalkainsa alla. Hän hypähti pienelle mättäälle, mikä antoi hänelle tilapäistä tukea, ja jalat tiukasti yhteenpuserrettuina katsoi Elli tästä ympärilleen.
Rimpi oli heteikköä, jossa siellä täällä lahonnut puunrunko limaisen sammalen peittämänä pisti esiin liejuisesta pohjasta, ja muuten se oli yltä yleensä sakean, lakastuneen ja kellastuneen saran peitossa. Tämä rimpiaavikko, joita usein yhtäkkiä tapaa metsässä, näytti synkälle ja ikävälle, ja nuori tyttö katseli hyvin epäilevänä matkaa mättäältä kiinteälle maalle. Ei ollut ensinkään miellyttävää tuntea vielä maan hyllyvän allaan. Onneksi löysi hän vanhan puunjuurakon, mikä kummallisissa koukeroissa kurottautui häntä kohden; hän asetti varpaansa kärjen tuolle heikolle tuelle, mikä heilui ja vaipui joka askeleella, syöksyi nopsasti eteenpäin ja pääsi metsänreunaan.
Hän ei ollut tuntenut pelkoa eikä levottomuutta, mutta kun hän nyt katseli taaksensa ja huomasi, kuinka mutainen musta vesi täytti hänen kepeiden askeltensa jäljet, niin pääsi häneltä helpotuksen huokaus, että oli toki onnellisesti yli tullut.
Samassa ratisivat kuivat oksat nopeiden askelten alla ja metsän puolelta lähestyi herra Rautio kuin tuulen puuska, uskollisen, takkuisen Rulle koiransa seuraamana, jonka punainen kieli lerppui pitkällä suusta.
– No, Jumalan kiitos, täällähän te olettekin aivan terveenä, huudahti hän ja veti syvään henkeä.
– Oliko teillä sitte syytä epäillä sitä?
– Oli tietysti, kun minä sattumalta kuulin Anderssonskalta, että neiti oli yksinään lähtenyt poimimaan sammalia, niin ajattelin heti, että annatte houkutella itsenne tuolle pettävälle rimmelle, missä mättäät ovat mitä rehevimmän sammalen peitossa, ja minä tiedän, mitä se on, sillä olen kerran itse ollut tarttumaisillani rimpeen, josta pääsin vasta ponnistettuani kaikin voimin. Sinä sen kyllä muistat, vanha Rulle, joka koko ajan seisoit rannalla ja ulvoit valittavasti. – Hän silitti ystävällisesti eläimen pörröistä päätä. Löytyi siis kuitenkin joku, joka oli ajatellut Elliä levottomuudella tänään ja tahtonut rientää hänelle avuksi.
– No, koska olette niin läheltä koskettanut totuutta, niin täytyy minun myöntää, että olen todellakin kokenut pienen samallaisen seikkailun, selitti opettajatar nauraen ja kuvasi sitten lyhyesti, miten kaikki on tapahtunut.
– Silloin oli minulla mitä kutsutaan aavistukseksi, arveli Rautio, minun täytyi välttämättä lähteä tänne katsomaan.
– Sehän oli ystävällistä.
Rautio ei vastannut. Kun Elli siinä nyt seisoi lyhyessä hameessa ja vasu käsivarrella, niin näytti hän aivan sankarittarelta sadussa: »Lapset metsässä»; opettaja olisi tahtonut sanoa, että Elli hänen silmissään oli pieni keijukaistyttö, jonka tähden pitäisi olla peloissaan ja pitää vaaria, etenkin täällä, missä hän oli yksinään, kaukana omaisistaan, vaan hän oli vaiti kuitenkin.
Elli oli sillävälin alkanut kulkea kotiapäin ja Rautio seurasi häntä.
– Minä kulin juuri ajatellen, kuinka kummallista on olla niin riippumaton toisista, kuin minä nyt olen, sanoi hän, ei kukaan pidätä minua eikä kysy kun tulen taikka menen.
– Mutta onhan teillä sukulaisia?
– Tosin on minulla täti, jonka luona olen asunut ainoastaan loma-aikoina, ja muutamia iloisia serkkuja, mutta minä tarkoitan, ettei ole täällä; ne siellä pääkaupungissa eivät huoli siitä, mitä minulla pistää päähän yksinäisyydessä.
– Niin, mutta ajatelkaas, jos olisitte vaipunut hetteesen?
– Aivan kuin Ingrid Andersenin sadussa. Oh, tytöt olisivat pitäneet sitä hyvin tragillisena kuolemana, vastasi hän suruttomasti.
Lapsiparka, hän oli todellakin yksin, ajatteli Rautio, ja taas silitti ajatuksiin vaipuneena Rullen päätä.
– Tuohan on oikea loistonäyte koirasta, tuo teidän Rullenne, herra Rautio.
– Minä ymmärrän, mitä neiti tarkoittaa, niin, Rulle paralla ei ole mitään ulkonaista kauneutta, vaan uskollinen sydän.
– Jos minä joskus rupeisin pitämään koirasta, niin pitäisi se olla kaunis ja hyvää rotua.
– Niin, minä luulen, ettei Rullessa olekaan mitään rotua, sanoi opettaja hymyillen, enkä minä ole sitä juuri valinnutkaan oman tahtoni mukaan, pikemmin voisin sanoa, että Rulle on valinnut minut.
– Miten niin?
– Minä löysin sen pienenä pentuna puolikuoliaaksi polettuna N: n kadulta ja näin sen vaivan, että otin kotiini hoitaakseni sitä hieman. Siitä saakka on se ollut eroamaton minusta, etenkin lukukauden ajalla; minä en ole viitsinyt viedä sitä mukanani kotia kesälomalle koiravaunuissa, sillä se tekee kerrassaan onnettomaksi vapautta rakastavan Rulle parkani.
– Kiitollisuus tietysti jossain määrin somentaa elukkaa minun silmissäni, hymyili hän.
He kulkivat edelleen ja tuo nuori tyttö oli tavattoman puhelias, kentiesi sentähden, että hän oli saanut olla vaiti tarpeeksi kauvan yksin ollessaan. Vähitellen joutuivat he koulukysymyksen piirin. Rautio tuli eloisaksi, mutta hillitsi itsensä kysyen äkkiä: – Tämä ei kentiesi miellytä teitä?
– Miellyttäähän sen pitäisi, vastasi hän, mutta tavallaan olette oikeassa, minä en ole innostunut kouluasiasta niinkuin te!
– Miksikä sitte olette antautunut koulun palvelukseen, anteeksi, mutta tämä kysymys on jo kauvan asunut mielessäni?
– Niin, no minun nyt oli ryhdyttävä johonkin, sanoi hän välinpitämättömästi. Vanhempani kuolivat, kun minä vielä olin lapsi, ja holhojani – vanha koulumies – tahtoi välttämättä nähdä minut opettajattarena; no, minä olin vaikutuksen alainen ja tein hänelle mieliksi, mutta koska minulla oli vapaus valita, niin halusin minä mieluummin opettaa kansan lapsia. Minä olin hieman ihmisystävällinen, nähkääs, niinkuin useimmat nuoruudessaan. Pieni pääomani riitti hädintuskin minulle seminarissa, missä minä koetin painautua kouluaatteesen ja antaa toverien innostuttaa itseäni, jotka ihan hehkuivat suuren asian puolesta, mutta minä jäin kuin jäinkin haaleaksi. Minulla on hyvä tahto täyttää opettajatarvelvollisuuksiani, ja minä pidän kilteistä tyttösistäni – mutta siinä onkin kaikki. – Hän huokasi keveästi.
Rautio ajatteli, että tuo huokaus tarkoitti loma-aikoja pääkaupungissa, koko hänen entistä elämäänsä siellä iloisten serkkujen seassa; tuollainen pieni kaunis perhonen sopikin paremmin liipoittelemaan seuraelämän paisteessa kuin kaivautumaan kansakoulunopettajattarena maalaismaahan. – Kunhan teille vain ei tulisi sietämättömän ikävä täällä? sanoi hän ehdottomasti.
– Oh ei, sitä en luule, minulla on niin onnellinen luonne, että viihdyn kaikkialla, minne kohtalo minut heittää. Minulla on jo ollut niin monta kotia, ja voihan sitä loma-aikoina matkustella ja koota vereksiä vaikuttimia. Katsokaas, kuinka kaunista, harmaata jäkälää tuossa!
Elli poimi innokkaasti ja opettaja auttoi häntä auliisti, niin että tuo pieni vasu oli kukkurallaan, kun he hämärtäessä tulivat takaisin koulutalolle.
V
Seuraavana jälkeenpuolisena istui neiti Vinter portailla sammalvasuineen sitomassa kehyksiä. Rautio tuli juuri kylältä, missä hän oli ollut katsomassa muuatta sairasta oppilastaan, ja pysähtyi nyt neiti Vinterin luo.
– Luuletteko neiti, että tuosta tulee kestävä? kysyi hän.
Elli piti ylhäällä pientä köynnöstä ja tarkasteli sitä tutkivin katsein. – Ettekö luule?
– Minä vain ajattelin, että teräslankakappale sitä tukisi, vastasi hän, minulla on sitä kotona, haluatteko koettaa? Ja odottamatta vastausta oli hän poissa sekä melkein yhtä pian takaisin teräslankoineen, minkä hän tuotapikaa hyvin kätevästi muodosti soikeaksi ja niin suureksi renkaaksi kuin Elli määräsi.
– Kiitosta paljo, tämän päälle on tosiaankin hyvä sitoa – te olette käytännöllinen, herra Rautio!
– Äitini on hyvin kätevä ja tarkkasilmäinen näkemään, miten mikin on tehtävä. Ehkä olen perinyt jotain hänen kätevyydestään, vastasi hän. Rautio tunsi, että nyt pitäisi hänen poistua, eihän hänellä tässä enää ollut mitään tekemistä, mutta kuitenkin viipyi hän paikallaan, niin vieläpä istuikin portaille opettajatarta vastapäätä ja katseli kuin lumottuna, kuinka nuot hienot sormet pujottivat harmaan jäkälän mitä somimmaksi seppeleeksi.
– Siitäpä tulee kaunis – Rautio ei voinut pidättää ihmetystään.
– Niin, luulen tosiaankin siitä tulevan kerrassaan hyvän, kun nyt vain tuo siunattu Andersson joskuskaan tulisi vehkeineen, että voisin saada ripustetuksi nämät sekä kaikki kauniit valokuvani, ja kotini vihdoinkin järjestykseen.
– Jos sallitte, niin olen minä erittäin mielelläni avuksenne tässä suhteessa, liitti Rautio innokkaasti, minulla on sekä nauloja että vasara.
– Ellei siitä vain tule liiaksi vaivaa, niin olisin todella teille kiitollinen; kas niin, nyt on työni valmis, onko teillä ehkä aikaa auttaa minua jo tänään?
– Kyllä minulla on! – Hän riensi nopeasti pois noutamaan työkalujansa ja astui sitten sykyttävin sydämin opettajattaren kynnyksen yli. Kuinka monta kertaa hän olikaan täällä ollut ennen ja keskustellut neiti Friskin kanssa koulu-asioista. Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa sorvatut puutuolit, joilla aina oli taipumuksena tipauttaa istuja lattialle, vaappera pöytä, missä hänellä oli tarpeelliset kirjoituskojeensa, ja punaseksi maalattu piironki, minkä Anderssonska oli lainannut hänelle. Neiti Frisk oli kelpo tyttö ja hyvä opettajatar, mutta häneltä puuttui tykkänään kykyä järjestää mukavasti; hänen luonaan tuntui aina jossain määrin kylmälle ja autiolle, aivan kuin kestikievarissa. Nyt oli Rautio melkein valmis peräytymään hämmästyksestä, niin hienolta, somalta ja kodikkaanlämpöiseltä tuntui tuo pieni huone nyt.
– Miten sievää täällä on! huudahti hän ehdottomasti.
– Onko teistäkin, no se on hyvä; te olette ensimmäinen vieras, mikä on astunut kynnykseni yli, mutta katsokaahan nyt tänne, eikö tämä uusi kehys näytä hyvältä täällä nurkassa?
– Aivan erinomaiselta, ehkä saan heti käyttää vasaraani?
– Kiitos, jos tahdotte, se on äitini valokuva, otettu öljymaalauksesta, mikä on tädillä. Hän kuoli keuhkotautiin.
– Sen voi aavistaa, hän näyttää niin kärsivältä.
Rautio katseli kunnioituksella noita hienoja riutuneita kasvoja.
– Tänne pitkälle seinälle ajattelin asettaa tämän suuren valokuvan Edelfeltin taulusta »Merellä» ja sen molemmin puolin nämät Munsterhjelmin ja Lindholmin tauluista. Tämän pienen akvarellin on serkkuni maalannut, tässä ovat hänen alkukirjaimensa V.M.: Viktor Mellgren – hän on taiteilijan alku, nähkääs, me taidamme ripustaa sen toisten alapuolelle – niin, näin tulee hyvä.
Opettaja ei tiennyt miksi, mutta hän ei pitänyt akvarellista, se oli aivan liian räikeä.
– Vielä tämä pieni muistomerkki, Thorvaldsenin enkelit, niin on minun koko tauluvarastoni asetettu ja te ansainneet suuren kiitoksen, herra Rautio. Ei, mutta katsokaas, kuinka hauskalle ne näyttävät, kaikki minun rakkaat, vanhat ystäväni – ja hän löi kädet yhteen ihastuneena kuin lapsi. – Olisipa minulla vain muutamia kauniita, viheriöitä kasveja pohjaksi kalastajapojalleni, niin silloin olisi kaikki hyvin.
Rautio katseli tarkkaavasti tuota luonnollista veistosta. Niin, seinä oli tosiaankin liian vaalea. – Miltähän mahtaisi näyttää pari pyramiidin muotoista katajaa tuolta nurkasta? tuumi hän – täällä löytyy muutamia aika muhkeita aivan lähellä.
– Se oli erinomainen ajatus! huudahti Elli vilkkaasti; tehän olette kerrassaan erinomainen keksimään, ei, ei, älkää menkö vielä, jatkoi hän, kun Rautio kokoili työkalujaan ja aikoi sanoa jäähyväisiä, Anderssonska aikoo tarjota meille kupin teetä, tämä on ihan ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen emäntänä.
Rautio kumarsi; hän viipyi hyvin mielellään ja alkoi Ellin kehoituksesta selailla albumia ja katsella kortteja, joita oli pienet somat korit täynnä. Näin monta muistoa ystäviltä ja tuttavilta hänellä oli, ja albumi oli aivan täynnä valokuvia, enimmäkseen nuoria naisia ja hienoja nuoria herroja, ihan varmaan hänen entinen seurapiirinsä, missä hänestä epäilemättä oli pidetty ja häntä ihailtu.
Hän katsoi äkisti tuohon pieneen siroon olentoon, joka puuhaili teepöydän ääressä, noin somaa nuorta emäntää katselee mielellään. – Nyt on tee valmista, helisi samassa hänen äänensä. Tässä istuivat he toisiaan vastapäätä pienen pyöreän pöydän ääressä, ja lakkaamatta täytyi Raution seurata noita pieniä, pyöreitä käsiä, jotka taittoivat leipää ja panivat sokeria kuppeihin; jokainen liikunto oli täynnä naisellista suloa, sitä ei voinut kieltää, ja koko ajan puheli hän lakkaamatta. Raution oli mahdoton muistaa jälestäpäin, mitä Elli kertoi, mutta puheensa kaikui kuitenkin pehmoisena kuin linnun liverrys hänen korvissaan.
Kun hän sitten illalla istui yksinäisessä kamarissaan, niin oli tämä pieni taulu hänen edessään kuin miellyttävä uni, ja häntä vaivasi äkisti selittämätön yksinäisyyden tunne. Vanha »Mippa», keltainen kissa, istui kyllä tapansa mukaan kehräten kirjoituspöydällä hänen edessään, ja Rulle oli kyyristynyt hänen jalkoihinsa, mutta tämä seura ei tänä iltana tahtonut häntä tyydyttää.
Miettivänä katseli hän ympärilleen, huone oli puhdas ja järjestyksessä ja täysinäinen kirjakaappi todisti hänen harrastustaan, vaan ei mikään sievä korukalu, ei mikään hieno pikkuesine antanut huoneelle minkäänlaista taiteellista leimaa. Tähän asti ei hän ollut huomannut tätä puutetta tai havainnut että mitään puuttui; nyt oli toisin, nyt ymmärsi hän samalla, että tämän salaperäisen jonkun, mikä tuotti kodille suurinta viehätystä, täytyi olla syntyisin hienontunut aisti, mikä oli kentiesi peritty sivistyneiltä esi-isiltä ja sitähän ei siis hän, talonpoikaissukuinen, koskaan voisi saada. Hän ajatteli lapsuutensakotia, suuria, valoisia, siististi paperoittuja huoneita maalattuine kaappeineen ja korkeine sänkyineen, kaikki oli niin säännöllistä ja hyvin säilynyttä, mutta kaunista se ei ollut, nyt vasta tiesi hän, mitä siitä puuttui – kauneusaistia. Oli kuin runouden leveä, kultainen joki äkkiä olisi levittänyt hohtoisan pintansa hänen eteensä huikastakseen hetkiseksi hänen silmänsä ja sitten antaakseen todellisuuden hänen ympärillään näkyä entistä alastomampana.
Huone oli pimeä ennenkuin Rautio tuli sytyttäneeksi lampun, hänellä ei ollut muuten tapana noin uneksia hukkaan aikaansa; nyt tunsikin hän itsensä jotakuinkin tyytymättömäksi. Hän oli sitäpaitsi nyreissään ja ilman mitään todellista syytä. Hän tempasi kasan sinikantisia vihkoja pöydältä; silloin sattui hänen silmäyksensä rikkonaisella sinetillä varustettuun kirjeeseen. Se oli tullut postilaukussa samana päivänä, ja suuret selvät kirjaimet päällekirjoituksessa olivat äidin vahvan, hieman raskaan käden piirtämät.
Hän otti kuoren ja katseli kauan sitä, sitten vei hän sen kunnioituksella huulilleen; samalla kuin kirkas kyynel hänen miehekkäistä silmistään vieri paperille. Siinä oli hänen mielestään jotain selittämättömän liikuttavaa noissa lapsellisen suurissa kirjaimissa, sillä ne antoivat hänelle joka kerta, kun hän ne näki, uuden todisteen hänen äitinsä suuresta rakkaudesta ainoaan lapseensa. Kuinka paljon vaivaa olikaan ollut työn jäykentämillä sormilla opetella kirjoitustaidon salaisuutta, mutta kuinka kärsivällisesti ja kestävästi oli tuo hyvä eukko kuitenkin istunut kirjoitustaulun ääressä ja piirustellut ja piirustellut, kunnes koko kirjainarmeija oli marssinut hänen muistoonsa, samalla kun käsi hitaasti muodosteli niitä kivikynällä. Hän ei ollut voinut sietää ajatusta, että vieraan pitäisi kirjoittaa hänen puolestaan pojalleen, sitten kun isä, joka aina oli välittänyt kirjevaihtoa heidän välillään, oli poissa. Ja sentähden oli hän tarmolla ryhtynyt tuohon suureen työhön pojan johdolla, kun tämä oli kotona loma-aikana. Luonteenlujuutta ja päättäväisyyttä ei häneltä siis puuttunut. Nyt kirjoitti hän ihan täysin luettavaa, vaikkakin hieman omituista käsialaa, ja oli tämän lisäksi hyvin huvitettu pistelemään ajatuksiaan paperille. Mitä rakastava äiti voipikaan, kun on kysymys hänen lapsestaan, ajatteli Rautio, ja syvän kiitollisuuden tunne täytti tänä hetkenä hänen sydämensä, karkoittaen pakosalle kaikki levottomat ja tyytymättömät ajatukset. Yöllä uneksi hän sitävastoin lakkaamatta kauniista katajista, jotka hän seuraavana päivänä hakkaisi ja asettaisi neiti Vinterin kamariin.
VI
Lukukausi oli kulunut säännöllistä menoaan pimeiden syyskuukausien ajat, ja joulu oli ovella. Rautiolla ja opettajattarella oli ollut monta pitkää keskustelua joulujuhlan johdosta lapsille. Koulun johtokunta ei juuri sanottavasti välittänyt tästä, ja vasta sitte, kun opettaja hiljaisella tavallaan kauan oli valmistellut sitä, uhrattiin pieni summa, joka hädin tuskin riitti pääkaupungissa ilmestyvän ja erityisesti kansakoulun oppilaille aijotun joululehden tilaukseen ja kynttilöiden ostoon; muusta saisivat opettajat itse pitää huolen, »jos välttämättömästi tahtoivat tehdä koulusta leikkituvan», kuten Isolan rusthollari sanoi.
Hänellä ei ollut itsellään lapsia, ja häntä eivät uskaltaneet muut ukot vastustaa, vaikka olivat vähän taipusampia ajatellessaan jotakin pientä Kallea tai Lottaa, joka siellä kotona jo viikkokausia oli iloinnut jouluhuvin toivossa. Joka vuosi oli Rautio taistellut jotenkin samoilla tuloksilla; useimmiten oli juhla ollut vain kahvikesti, minkä hän itse kustansi ja jolloin lapset saivat leikkiä ja temmeltää muutamia tunteja koulun salissa. Hän ei koskaan ollut antanut vastustuksen masentaa harrastustaan saada lapsille hauskuutusta, ei silloinkaan kuin neiti Frisk arkana luopui taistelusta; nyt sitävastoin oli hänellä uudessa opettajattaressa reipas liittolainen, valmis auttamaan neuvoilla ja teoilla. Aina hyväntahtoinen rovastinna oli luvannut leipoa vehnäpullia koko joukolle, opettaja ja neiti Vinter ottivat huolehtiakseen kahvin muine tarpeineen, sekä makeiset joulukuuseen.
Aina tuon suuren juhlapäivän aamuhetkestä asti oltiin innokkaasti puuhassa koulusaleissa; toisessa kohosi kuusi, jättiläispuu, minkä Rautio ja hänen oppilaansa olivat kaataneet pappilan metsästä ja sitten riemusaatossa kotiin tuoneet. Nyt oli kuusi koristettava oikein kauniiksi ja tässä osoittautui opettajatar kerrassaan mestariksi. Kirjavasta silkkipaperista valmisteli hän mitä somimpia koristeita. Raution mielestä hän oli kerrassaan ihmeteltävä.
Toiseen koulusaliin taas oli kahvipöytä katettava, minkä neiti Vinter Katrinan avulla sai tehtäväkseen, samalla kun opettaja asetti kynttilöitä ovenpieluksiin ja ikkunoihin tilapäisiin kynttiläjalkoihin.
Vihdoin oli kaikki järjestyksessä; näytti niin juhlalliselta, että Katrinakin, joka harvoin hämmästyi mitään, tunnusti, nähdessään kimaltavan joulukuusen, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista.
Nyt alkoivat vieraatkin saapua, ensiksi rovastinna, vasullinen talviomenia mukanaan ja pastori Ståhle seurassaan; molemmat tahtoivat mielellään katsella lasten iloa ja Rautio oli sitäpaitsi myöskin pyytänyt pastoria avaamaan juhlan lyhyellä joulurukouksella.
Apulainen Ståhle oli pitkä, hyvin hoikka herra, näytti paljoa nuoremmalta kuin hän itse asiassa oli, sentähden että osasi sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa muuttaa väriään; hänen ihonsa oli heleä kuin seitsentoista vuotiaan immen. Kun häntä ujostutti, niin tahtoivat myöskin sanat takertua kurkkuun ja hänen täytyi olla hyvin varuillaan, erittäinkin neiti Vinterin läsnä ollessa, sillä tällä oli vastustamaton halu ajaa ruskopilviä apulaisen poskille ja iloita salaa hänen hämmingilleen.
Apulainen oli hyvä ja tunnollinen nuori mies, joka ei rakastanut vanhanaikaisia epätapoja. Hänellä oli tavattoman kaunis messuääni, ja yleensä voi toivoa, että hänestä tulee hyvä pappi. Kaikissa koulukysymyksissä oli hän ehdottomasti opettajan puolella, vaikka hän vielä oli liian vieras Honkalassa ja myöskin liian arka uskaltaakseen esiintyä aivan päättävästi.
Kello oli juuri neljä, lapset tulvivat iloa välkkyvin silmin sisään, pastori nousi kateederille ja puhui muutamia yksinkertaisia sanoja heille, minkä jälkeen Rautio voimakkaalla bassoäänellään alkoi jouluvirren, ja lapset säestivät sitä, jotta sali kajahteli.
Toisena numerona ohjelmassa oli kahvin tarjoilu, jolloin oli hauska katsella, miten nopsaan rovastinnan pyylevät pullot katosivat loistavan valkoisten hampaiden taakse, ja tämän jälkeen seurasi tanssi kuusen ympärillä ja vuoroon leikkejä, missä Rautio oli väsymätön johtaja. »Meill' on nyt paikka kullakin», »Jänö istui maassa», »Kas mylläri salvan aukaisee» y.m. lauleltiin yhä uudelleen, ei kenenkään ääni sortunut ja väsymystä ei joutanut ajattelemaan; se oli verraton joulujuhla. Keskellä nuorten joukkoa kohosi kuin korkea petäjä nuoressa metsässä Raution kookas vartalo. Hän oli keskuspylväs, minkä ympärille kokoontui tuo pieni kansa, jonka ajatukset ja mielialan hän niin hyvin ymmärsi ja joka myöskin niin luottavaisena näkyi liittäytyvän häneen.