Tulevaisuuden eteen
I
Paikkakunnalle oli tuleva uusi kansakoulun opettajatar, edellinen kun oli hakenut ja saanut paikan syntymäseudullaan; onneksi oli hakijoita tusinoittain, niin että ei ollut niistä puutetta, arveli kunnallislautakunnan esimies, turpea, suuriääninen rusthollari, joka virallisella äänellä johti puhetta kunnan kokouksissa. Hän oli vanhan sukupolven miehiä, joka viimeiseen saakka oli vastustanut kansakoulun perustamista kuntaan. Ja sitten kun koulu päätettiin perustaa, niin »rikas Isolainen», joksi häntä yleisesti kutsuttiin, vastusti johdonmukaisesti kaikkia, mikä kouluun kuului. Niinpä hän aina oli sotakannalla opettajaa ja opettajatarta vastaan, eikä ollut ainoatakaan tilaisuutta, jossa Isolainen ei olisi pannut jyrkkää vastalausettaan kunnankokouksissa näiden esityksiä vastaan.
Entinen opettajatar, neiti Frisk, oli monta kertaa itkenyt ja viettänyt unettomia öitä, sillä hän oli heikko, rasittunut ja hermostunut olento. Opettaja, herra Rautio, oli aivan toista. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli jotakin teräskovaa. Hän oli rikkaan talollisen poika, hyvin kasvatettu ja lapsuudesta saakka karaistunut, yksinkertaisiin elämäntapoihin tottunut. Hänessä ei ollut maailmanmiehen hienoutta, vaan kun näki hänen jättiläismäisen vartalonsa, niin ajatteli ehdottomasti nuorta, hyötyisää petäjää, joka on tunkenut juurensa syvälle kankaan kamaraan, kohottaa rohkeasti latvansa korkeuteen valmiina vastustamaan talvimyrskyjen ryntäyksiä, Hänen muotonsa ei ollut kaunis, vaan siinä rautainen luonne kuvastihe; vaalea sakea tukka valui leveälle otsalle, jossa oli ajattelijan piirteitä. Silmissä oli terävä, viisas katse, joka oli myös sopuisan ja hyväntahtoisen näköinen, ja koko miehen olossa oli jotakin tyyntä ja luottamusta herättävää.
Oppilaansa häntä melkein jumaloivat, vaan kunnan vanhoilliset eivät hänestä pitäneet. Heistä tuolla ahkeralla opettajalla oli niin paljo uusia ajatuksia, uusia puuhia, ja heistä kaikki uusi oli hylättävää. He olivat haudanneet monet monituiset Raution tekemät ehdotukset. Paljon katkeruutta ja penseyttä hän oli osakseen saanut, ja kokenut että se tie, jonka hän oli valinnut, oli okainen. Vaan hän oli vielä nuori ja hänen rohkeutensa oli murtumaton. Hänen luonteessaan oli joku määrä hitaisuutta, josta voi päättää, että sitte kun nuoruuden innostus on laimentunut, niin miehuuden voima oli täydentävä työn. Mikään haaveellinen mielijohde ei ollut häntä saattanut opintielle, vaan sisäinen, lämmin rakkaudentunne siihen kansaan, jonka riveistä hän itse oli. Sen vuoksi eivät ivallisimmatkaan vastustukset voineet häiritä hänen tyyneyttään. Hän tiesi työlääksi saada murretuksi vanhaa, isiltä perittyä katsantokantaa, jollei vain ollut varma uuden paremmuudesta. Mitä suurimmalla tunnollisuudella hän koetti välttää kaikkia törmäyksiä, mitkä olisivat voineet vahingoittaa sitä suurta asiaa, jolle hän oli omistanut kaikki voimansa. Neiti Frisk ei voinut käsittää, miten Rautio voi olla niin tyyni vastustajiaan kohtaan. Hän itse tulistui ja remahti liekkeihin vähimmästäkin hyökkäyksestä, joka tehtiin rakasta koulua vastaan – hänen keppihevosensa, jonka hän tietämättään vei taisteluun sekä sopivassa että sopimattomassa tilaisuudessa.
Herra Rautio antoi virkatoverilleen täyden kunnioituksen hänen tiukan ja kiivaan harrastuksensa takia, vaikka se useasti tuottikin heille kaikenlaisia ikävyyksiä eikä suinkaan parantanut sitä asiaa, jota neiti Frisk niin kiihkoisesti puolusti. Kaipuun tunteilla oli Rautio kuitenkin sanonut hänelle hyvästit. Neiti Frisk oli kaikissa tapauksissa ollut rehellinen ja uskollinen toveri, ja kuka sen tiesi, millainen hänen jälkeläisensä on.
Olot Honkalassa olivat hyvin riitaiset. Pitäjä oli jakautunut puolueihin, toinen koulun puolesta, toinen sitä vastaan; oli puolueettomia, velttoon välinpitämättömyyteen vaipuneita, jotka mieluummin antoivat maailman elää, miten halusi.
Muutamat herrasmiehet – nuoremmat tilanomistajat – esiintyivät tosin koulun puolustajina, missä se tuli kysymykseen, vaan koulunjohtokunnassa istui vain talonpoikia, ja vanhat, rikkaat maanviljelijät eivät välittäneet sen vertaa kansanvalistuksesta, jotta olisivat halunneet kiertävää opettajaakaan alamaistensa lapsille, piintyneitä kun olivat vanhaan ennakkoluuloon, että koulu kasvattaa rahvaan lapsista herroja ja neitejä.
Niin olivat asiat Honkalassa, joka oli hyvästi toimeentuleva pitäjä sisämaassa, mistä oli useampien tuntien matka lähimmälle rautatienasemalle ja höyrylaivaliikettä tunnettiin ainoastaan nimeksi. Rovasti oli vanha ja sängyn omana halvauksen alainen; apulaisenaan oli vasta papiksi päässyt nuori, ujo mies, joka koetti perehtyä oloonsa. Kappalainen oli ratkaisevasti vanhoillisten puolella ja näytti katselevan karsaasti Rautiota, jolla oli niin valtava vaikutus oppilaisiinsa.
Opettaja sitävastoin esiintyi hyvin maltillisesti papistoa koskevissa kysymyksissä, kun hän jo lapsuudestaan oli oppinut kunnioittamaan pappeja. Hänen kotiseudullaan olikin onneksi ollut sielunpaimen, joka innokkaasti edisti seurakuntansa edistystä maallisissakin asioissa. Hänen kanssaan oli Rautiolla ollut monet kerrat pitkät keskustelut koulukysymyksistä, ja tuon nuoren miehen hiljaisena tulevaisuuden toiveena oli saada kerran opettajana vaikuttaa kotiseudullaan. Toistaiseksi koetti hän nyt vaikuttaa vointinsa mukaan nykyisen paikkansa hyödyksi ja tyyneesti murtaa ennakkoluulojen sulkuja siellä.
Seisoessaan höyläpenkkinsä ääressä – hän näet oli hyvin kätevä – sahaamassa tai höyläämässä, ja siinä pienien, ohkaisten höylälastujen sihistessä hänen ympärilleen, ajatuksensa kiitivät lapsuutensa kotiin Kalliossa, jossa äiti asui ja oli hyötyisän ja varakkaan Rautjärven tilan isäntänä ja emäntänä. Tila oli kulkenut perintönä isältä pojalle jo monet polvet. Kaikki olivat he olleet rehellisiä, toimekkaita talonpoikia, jotka viisaasti viljelivät maatansa. Heille oli uskottu erityisiä pitäjän luottamusvirkoja, joita olivat huolellisesti ja kelvollisesti hoitaneet. Kaarlo oli ensimmäinen, joka rikkoi vanhat tavat antautumalla lukutielle. Tämä tapahtui osaksi pojan omasta jo varhain syntyneestä lukuhalusta, osaksi isänsä kehoituksesta, jolla ei ollut koskaan mitään taipumusta ollut maanviljelykseen, ja oli heikko ja kivuloinen.
Tuollaisena mietiskelevänä, itseensä sulkeutuneena luonteena, joka olojen pakosta ei ole voinut päästä selville kutsumuksestaan tahi antautua siihen mihin olisi ollut lahjoja, isänsä oli elänyt elämäänsä itseensä tyytymättömänä ja olentona, jota ympäristönsä ei ymmärtänyt. Haluttomasti oli hän ottanut vastaan isäin tilan ja työskentelikin siinä kymmenkunta vuotta tunnollisesti, mutta ilman harrastusta. Silloin ratkesi äkkiä tuon tuskin nelikymmenvuotiaan miehen terveys. Kolotustauti muutti hänet elinpäivikseen avuttomaksi rammaksi. Hän ei enää voinut taloa hoitaa, mikä tästälähtien siirtyi hänen vaimolleen, joka oli toimelias, tarmokas ja tarkkaälyinen nainen. Hänen hoidollaan tilan tulot kohosivat pian kahtavertaa suuremmiksi.
Raihnainen, vuoteen omana oleva mies käytti aikansa kirjojen ja sanomalehtien lukemiseen. Kun hänellä oli selvä arvostelukyky ja terävä ymmärrys, niin selvisi hänelle pian, ettei hän maanviljelijänä koskaan ole ollut oikealla paikallaan. Sitä oli myöhäistä surra nyt, kun hän makasi tuossa saamattomana ja riutuneena. Mutta hän tunsi, että henkisen valon saanti lievensi ruumiin kärsimyksiä ja sen vuoksi hän oli erittäin mielissään kun ystävällinen kirkkoherra lupasi hankkia hänelle hyvää lukemista.
Tähän aikaan hänessä syntyi luja päätös, että ainoan poikansa Kaarlon, joka nähtävästi oli häneltä perinyt lukuhalun, tulee saada tyydyttää halunsa, ja äiti, joka syvästi ihaili miehensä henkistä etevyyttä, oli kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin se tuli Kaarlo koulu-uralle.
Äiti ehkä hiljaisesti toivoi saavansa jonakin päivänä nähdä poikansa saarnatuolissa – mikä on talonpoikaisnaisen korkein toivo pojasta, joka on etevä lukemaan. Mutta sitä mukaa kuin Kaarlo kasvoi, kävi aina selvemmäksi, ettei hänellä ollut mitään papiksi kutsumusta; ja sitä enemmän ilmaisi hän palavan halunsa päästä seminariin, jolla toteutti isänsä hartaimman toiveen.
– Hänestä tulee se, mikä minusta ei tullut – ajatteli sairas, ja koko hänen raihnaisen olentonsa läpi kävi syvä sisäinen liikutus – hän on tekevä tien valoisaksi monille, jotka kuten hänen isänsäkin, ovat hapuilleet sumussa pääsemättä selville elämäntyöstään. Oppi ei paina paljon, mutta minä tiedän että kaikki, mitä olen toimittanut täällä maailmassa, olisi tullut kahta vertaa paremmin tehdyksi, jos olisin tietänyt vähän enemmän.
Tämän ja paljo muuta oli isä hiljaisina hetkinä sairashuoneessa uskonut Kaarlolle. Ja hänestä tuntui sitte, että hän nyt mielellään tahtoisi kuolla, kun hän kuitenkin voisi kuin uudestaan elää pojassa, joka valaistun tietonsa avulla seisoi niin paljon häntä korkeammalla ja sen vuoksi voi tehdä hyötyä niin paljoa enemmän.
Jo parisen vuotta oli tuo kärsinyt mies maannut maan povessa, ja hänen toimelias leskensä hoiti edelleen tilaa, joka nykyään kuului hänelle ja pojalle yhteisesti. Kaarlon ei niinmuodoin tarvinnut katkaista luku-uraansa, mille hän niin innokkaasti oli antautunut.
Hänen pienessä, yksinkertaisessa kodissaan Honkalassa suuri kirjasto, sanomalehtien ja aikakauskirjain peittämä pöytä todisti hänen tutkimishaluaan. Toinen huone oli hänen käsityöhuoneensa, jossa hän seisoi usein ajatuksiinsa vaipuneena, samalla antaen höylän liikkua kunnes koko lattia oli täynnä lastuja, suureksi mieliharmiksi vanhalle Katrinalle, hänen palvelijalleen, joka oli luonteeltaan itse säännöllisyys. Muutoin Katrina ihaili sanomattomasti nuorta isäntäänsä, jonka hän oli nähnyt kasvavasta lapsesta; hän piti häntä kerrassaan säädyllisen nuorenmiehen esikuvana, jota vanhus ylpeänä usein vakuutti muille. Kaarlon vastustajakaan, Isola, ei voinut, vaikka mielellään olisi halunnut, panna tätä arvostelua vastaan.
II
Honkalan koulutalo oli jotensakin yksinäinen. Se muistutti melkein uutisasuntoa, se kun oli rakennettu keskelle kuusikkoa, mikä tätä tarkoitusta varten oli raivattu. Tänne sen johtavat henkilöt tuhansien kiistojen jälkeen onnistuivat sijoittamaan. Näytti siltä kun ei olisi pantu vähintäkään huomiota sen asemaan siinä suhteessa oliko se vai ei sopivalla paikalla koulussakävijöille. Paremminkin tuntui se olevan rakennettu tänne, jotta se olisi – niin syrjässä kuin suinkin ja poissa näkyvistä. Vaikka tämä salainen ajatus olisikin piillyt pohjalla, niin se ei toteutunut, sillä lasten koulunkäynti-into todisti kyllin, että nouseva polvi oli toista mieltä tiedon suhteen kuin vanhempi kansa, ja myöskin aina yhä useammat isät ja äidit katselivat Honkalaa suopeammin, kun heidän lapsensa kertoivat heille innolla ja ihastuksella koulusta ja opettajastaan.
Tuo suuri punaseksimaalattu rakennus valkeine ikkunalautoineen näytti somalle kuusiston tummaa pohjaa vasten. Sen ympäristössä oli kuitenkin vähän synkkää, varsinkin sille, joka tuli viljavalta tasangolta, missä oli lakeuksia ja lehtoja.
Oli elokuun viimeisiä päiviä. Taivas oli jo aamusta ollut harmaiden pilvien peitossa ja jälkeenpuolisten alkoi tiheästi sataa tuhuuttaa raskaista pilvistä. Rautio seisoi ja nikarteli omassa työhuoneessaan ikkuna auki, josta näkyi suuri tasainen pihamaa. Siitä hän poikain avulla oli raivannut kivet ja kannot. Ulompana näkyi metsä, jonka rantaa tie kiemurteli. Se näytti vielä näin kesäaikana, kun se oli ruohistunut, uudelta raiviotieltä. Opettajan silmä kiiti pikaisesti sinne, kun pienen kallion ohi ajoi kärryt. Kaksi henkeä istui vaapperoissa kärryissä – naishenkilö gummisadetakissa ajajan vieressä epämukavalla etuistuimella. Raution katse tarkistui tulijoihin. Pari päivää sitte oli asemalta tuotu huonekaluja uudelle opettajattarelle. Tuo tulija oli kai siis opettajatar neiti Vinter itse.
Kärryt rymistivät edelleen läpi portin ja ympäri ruohokentän, mihin opettaja oli istuttanut kauniita pensaikkoja, aivan porrasten eteen saakka. Rautio vetäytyi ikkunasta syrjempään ja katseli uutimien takaa.
Kyyditsijä tiukensi ohjaksia ja hevonen seisahtui. Hevosparka oli aivan märkänä sateesta ja korvat luupollaan. Kyytimies harmaassa takissa kyyristi päänsä olkapäiden väliin, kun sadevesi lakkaamatta valui takin kauluksen alle. Nainen piti yllään vaaleata sateensuojaa, jonka liepeestä nopahteli kirkkaita pisaria. Sadetakin päähineen hän oli vetänyt ylös, niin ettei Rautio voinut nähdä hänen kasvojansa, ja hänen kärryistä laskeuttua näki vain, että hän oli pieni, siro ja vilkasliikkeinen olento.
Rouva Andersson – mies oli ammatiltaan rakennusmestari, ja vaimo oli tarkka arvostaan – ilmausi tassuttavin askelin pihalle. Hän asui kyökissä opettajattaren puolella ja oli hoitanut neiti Friskin taloutta. Hänen punasilla kasvoillaan oli lempeä ja kirkas ilme. Hän niijaili myötäänsä ja toivotti matkustajaa tervetulleeksi. Hän koetti olla kohtelias ja makea kuin sokeri toivossa, että saa jäädä uuden opettajattaren luo. Hyvin toimekkaana esiintyi hän ottaessaan vastaan matkakapineita, joita kyytimies anteli hänelle – hienotekoisen, maalatun matkakirstun, kapsäkin, pari kaunista koria ja kirjaillun matkavaipan. Kaikki näyttivät hienoilta ja muodikkailta, aivan toisenlaisilta kuin neiti Friskin matkakapineet.
Rautio tarkasteli uteliaana tuota pientä näpsää olentoa, joka alimmalta portaalta komensi sekä rouvaa että poikaa. Vihdoin oli kaikki kannettu sisään. Vieras viittasi ajajan luokseen ja luki kyytirahat hänen kouraansa. Varmaankin sai kyytimies tavallista enemmän, sillä lakki kohosi ylös, ja tylsähkö kasvojen ilme kirkastui. – Kiitos kun ajoit niin kiltisti ja hyvästi – kuuli Rautio uutimien takana raikkaan, sointuisan tyttömäisen äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tuo nuori nainen kadonnut oman ovensa taakse. Rautio veti ikkunan kiinni ja tarttui taas höyläänsä, mutta tasoittaessaan ja silittäessään laudanpalasta hänen ajatuksensa liikkuivat yhä tulokkaassa tuolla toisella puolen. Minkä näköinen hän oikeastaan on ja minkähänlainen hänestä mahtanee tulla työtoveri? mietiskeli hän. Hänen tähänastinen käsityksensä kansakoulunopettajattarista yleensä rajoittui siihen, mitä hän oli oppinut heitä tuntemaan ollessaan yhdessä ainoastaan jonku aniharvan kanssa, joita oli sattunut tapaamaan. Ja niistä useimmat tuntuivat olevan ymmärtäväisiä, päättäväisiä naisia, kansakoulun hartaita ystäviä, muutamat vähän hermostuneita – esimerkiksi neiti Frisk – kaikki enemmän tai vähemmän itsenäisiä, tottuneita kulkemaan omaa tietänsä ja useimmiten vähän pikaisia käytöksessään »luomisen herroja» kohtaan. Hän muisti samassa erään pienen tapauksen pappilan verannassa, kun pastori Ståhle – nuori apulainen – kohteliaasti riensi neiti Friskin luo päällysvaatetta auttamaan hänelle, vaan neiti Frisk karkoitti hänet sanomalla karskisti: »Kiitos, minä autan kernaimmin itse itseäni». Tämäkin seikka hänestä todisti seminaarilaisten vahvaa itsenäisyystunnetta ja hän ajatteli kuinka luonnolliselta hänestä oli tuntunut seurustella toverillisesti neiti Friskin ja naapuripitäjän opettajattaren kanssa, jonka leikkotukka ja silmälasit aina muistuttivat hänelle luokkatoveria koulussa. Oikeastaan kuitenkin yhteiset harrastukset olivat saattaneet heidät yhteen ja tehnyt heidän seuransa teeskentelemättömäksi. Muutoin ei hän juuri paljon ymmärtänyt, miten oli seurusteltava naisten kanssa, sillä hänelle ei ollut monesti sattunut tilaisuutta siihen muiden sivistyneiden naisten kanssa kuin opettajattarien. Pappilassa, missä hän oli suosittu vieras, oli ainoastaan vanha ystävällinen rovastinna – hänen monet tyttärensä olivat naimisissa ja lentäneet pesästään jo aikoja sitten.
Huoneessa alkoi hämärtää. Rautio istui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittaakseen vielä kirjeen. Mutta hänen täytyi pian sytyttää lamppu. Ja laskiessaan uudinta näki hän kummastuksekseen Katrinan kartanolla vilkkaasti keskustelevan rouva Anderssonin kanssa.
Näiden kahden välillä jonkummoinen kylmyys vallitsi. Katrina oli järkähtämättä kaikkia naimisia vastaan, ja erittäinkin Anderssonska, joka usein oli tohvelin alla, kun hänen rakennusmestarinsa tuli kotia pikku liehkassa, oli Katrinalla malkana silmässä. Naisella pitäisi olla sen verran ylpeyttä, ettei sallisi sellaisen miesrääpiskön tulla tyrkkimään itseään, arveli hän. Katrina halveksi äärettömästi myöskin vastustajansa järjestyksen pitoa ja milloin vain voi, niin sanoi häntä mielellään »akan hutilukseksi», koko semmoista rouvaa.
Ihmeellistä siis ei ollut, jos opettaja kummastuikin noiden kahden eukon tuttavallisuutta tänä iltana. Vaan hän ymmärsi pian asian. Hyvä Katrina, niin tyly kuin olikin naapuriaan kohtaan, ei voinut aina kuitenkaan vastustaa naisellista uteliaisuuttaan. Hän liikkui harvoin muuanne kuin kirkkoon, vaan sitävastoin rouva Andersson oli oikea juorulaukku, joka kokosi kaikki kylän uutiset. Katrina olisi ennemmin purrut kielensäkin kuin tunnustanut uteliaisuutensa ja vaikka aina oli vastahakoinen rouvalle, niin hän kuitenkin houkuttausi aina joskus kuuntelemaan rouva Anderssonin kertomuksia, joita sitte pala palalta kertoi isännälleen, kun tämä oli sillä tuulella, että rupesi puheisiin.
Myöskin tänä iltana teki eukko itselleen asiaa sisälle saadakseen puhella, ja luonnollisesti kaikki tiedonantonsa olivat opettajattaresta. Andersonska, joka aina löpisi suuntäydeltä, tiesi jo enemmän tuosta nuoresta neidestä kuin hänen oma äitinsä koskaan voi tietää, vakuutti Katrina. – Uh, ettei edes hävetäkään tuolla tavoin udella heti ensi päivänä! Neiti Vinter tulee suoraan Helsingistä, missä hänellä on koti sukulaisten luona. Hän on hieno kuin prinsessa, aivan toista kuin neiti Frisk, jolla ei ollut kelvollista riepuakaan päälle pannakseen. Ja kuinka iloinen hän sitten on, ihan kuin leivonen, oli Andersonska kertonut. Heti oli neiti puhunut Andersonskalle taloudenhoidosta ja sanonut, että hän ei ymmärrä siitä enemmän kuin taivaan lintunen – kyllä hän onkin todella hieno neiti, sen Andersonska olisi voinut vaikka valalleen ottaa. Niin puheli Katrina, kunnes hänen nuori herransa nousi ruokapöydästä ryhtyäkseen uudelleen kirjoitukseensa. Kun hän tuntia myöhemmin reippaalla kynänvedolla oli pistänyt nimensä kirjeen alle, niin nousi hän mennäkseen nukkumaan. Oli hiljaista koko talossa, mutta sadepisarat putoilivat yhä ja yötuuli huhahteli nurkissa. Avara eteinen eroitti molemmat koulusalit; tänne ripustivat lapset päällysvaatteensa ja sen leveitä portaita joka päivä, lukukauden aikana, iloinen lapsiliuta riensi leikkikentälle. Rautio muisti että yksi eteisen ikkuna oli ollut auki päivällä ja kun alkoi tuulla, niin meni hän sulkemaan sen. Palatessaan hän kuuli kepeitä askelia tyhjässä koulusalissa toisella puolen ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui italialaisen laulun iloiset, riemuitsevat sävelet myöhäisen illan hiljaisuudessa. – »In questa sera tutta stellata», – liritti tuo leikkivä ääni sisällä – »Dal verde monte pieno di fior» – Vieraan kielen hyväilevä sointu kaikui omituisesti Raution korvissa.
»Iloinen kuin leivonen» oli Anderssonska sanonut. Niin hän näkyi todella olevankin, tuo nuori vieras. Neiti Friskin laiha, hermostunut varjo ei siis enää kulekaan täällä, samapa se. Mutta käsittiköhän tämä vieras laululintunen myöskin työnsä painon ja syvän vakavuuden. Siihen ei leikkimällä pääse – eikä kasvateta kansanlapsia italialaisilla venhelauluilla.
III
Seuraavana aamuna oli auvertava kirkas ilma. Rautio, joka aina nousi varhain ylös, oli mennyt uimaan läheiselle järvelle. Sinne kulki tie läpi metsän, kapea mutkitteleva, havunneulainen polku, molemmin puolin oli naavaisia kuusia, joiden välitse näkyi sammaleinen maa. Tämä oli opettajan lempipaikkoja. Hänestä oli mieluista tuo hiljaisuus puiden alla, joiden lehvät muodostivat katoksen polun ylitse. Kun metsä sitten harveni, niin lepäsi tuo pieni lampi täällä tummana ja hiljaisena, ja surunvoittoinen väre levisi sen ylitse, mikä on omituista maamme tuhansille pienille, kätkössä oleville sisäjärville.
Hänen oma kotiseutunsa oli vesirikas, ja kentiesi juuri se tekikin tämän paikan mieluisaksi. Tämä olikin melkein ainoa kaunis paikka jotakuinkin autiossa ja rumassa Honkalassa. Kun hän raittiin aamukylvyn virkistämänä palasi kotiansa, niin näki hän keskellä pihaa naisolennon räpyttelevien ja kujertavien kyyhkysien ympäröimänä.
Se oli uusi opettajatar, joka huvittelihe Raution kesykeillä, joiden antoi noukkia herneitä käsistään. Hän nauroi kuin lapsi joka kerta kun kyyhkyset innossaan nokallaan koskettivat hänen hienoa ihoaan, ja koko hänen olennossaan, kun hän seisoi tuossa aamun kirkkaassa valossa, kuvastui jotain lapsellista, suloista ja viehättävää.
Hänellä oli lyhyt ruskea tukka, ruskeat silmät ja pyöreässä leuvassa oli pieni kolo, joka antoi veitikkamaisen ilmeen hänen muodolleen. Hän oli puettu yksinkertaiseen mustaan villaleninkiin, jossa edullisesti esiintyi hänen nuortea, hieno vartalonsa.
Opettaja, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä oli huomannut tämän ja kaikki pienimmätkin seikat, vaikka hän kuitenkin vasta jälestäpäin ne muisti, jolloin ihmetteli, että ne niin selvästi olivat painuneet hänen mieleensä, pysähtyi hetkiseksi esitelläkseen itsensä, – minkä piti velvollisuutenaan. Hän teki sen aivan lyhyesti, mutta tunsi samassa, ettei hänen kumarruksensa ollut koskaan ollut kömpelömpi eikä hänen äänensä jäykempi kuin tuon nuoren naisen kiinnittäessä kirkkaan katseensa kylmän tarkkaavasti häneen.
Tuon naisen käytös tuntui Rautiosta sitävastoin luontevalta, vieläpä hiukan huolettomaltakin, kun hän ojensi kätensä ja sanoi nimensä soinnukkaalla äänellään, mikä eilispäiväseltä vielä kaikui Raution korvissa. Opettajatar teki muutamia huomautuksia seudusta ja kauniista aamusta ja ryhtyi sitten uudelleen puuhaamaan kyyhkysien kanssa, jolloin tuo kylmä ilme hänen elävillä kasvoillaan vaihtui lempeäksi hymyksi.
Rautio seisoi hetken hänen vieressään lausumatta sanaakaan, kumarsi sitten ja meni omalle puolelleen ajatellen kömpelöä käytöstään.
Jälkeen puolisten meni Anderssonska kylään ja tilasi hevosen opettajattarelle, joka aikoi käydä pappilassa. Rautio näki hänen ajavan veräjästä, ja kun kärryt olivat kadonneet harjanteen taakse, niin hänestä tuntui hetken aikaa, että koko kartano oli aivan autio. Hän ei voinut ymmärtää tätä tunnetta, sillä hänhän oli vielä eilen ollut yksin haltijana täällä, siitä asti kun hän oli palannut kesälomalta kotia, eikä hän ollut tuntenut mitään tällaista tyhjyyttä. Kaikessa tapauksessa tuntui hiljaiselta sen vuoksi, kun ei nyt kuullut tuota iloista, raikasta ääntä, jonka soinnukasta hyräilyä oli kuullut koko päivän huoneessa toisella puolella – kun neiti Vinter oli, kuten itse sanoi, koettanut huoneen kaikua. Opettaja oli jälkeenpuolisten hiljaa mutissut tuota »alituista laulantoa», mutta nyt hän sitä kaipasi. Hän koetti saada selville sen vaikutuksen, minkä uusi opettajatar oli häneen tehnyt, mutta hän ei sitä voinut. Hän tunsi jonkunmoista tyytymättömyyttä, kai siitä syystä, että hän nyt ollessaan ensikerran hienosti kasvatetun nuoren naisen edessä, joka oli aivan eri piiristä, niin kaukana siitä, missä hän oli kasvanut, ja hän näki oman ulkonaisen ihmisensä uudessa muodossa, näki kaikki nuo pienet kulmikkaisuudet ja puutteet tavoissaan, joita harvoin voi karsia muutoin kuin huolellisella kasvatuksella aina lapsuudesta asti.
Hän ei hävennyt sukuperäänsä eikä myöskään ollut taipuvainen nurkumaan kohtaloaan, ettei ollut saanut kasvaa toisissa olosuhteissa, vaan hänestä tuntui, puoleksi tietämättä, pahalle ja oli samalla kertaa vihassa huomatessaan itserakkauden juurien niin syvästi juurtuneen itseensä.
Pitkä kävelylläolo metsässä illalla tasoitti kuitenkin täydellisesti hänen mielialansa; ihminen, jolla on suuri päämaali, minkä eteen alati työskentelee, harvoin antaa pikkuseikkain itseänsä kauan huvittaa tai suututtaa. Tietysti voi jonkun asian puolesta intoilla mielettömästi; mutta kuitenkin on jokainen pyrintö, johon koko tahtonsa tarmolla antautuu, terästykseksi pahan voimaa vastaan, kohotukseksi ainakin siveellisessä suhteessa.
Neiti Vinter ei tullut illaksikaan kotia, hänet oli ystävällinen rovastinna pyytänyt jäämään yöksi; hän aina niin äidillisesti otti vastaan kaikki nuoret, etenkin jos ne olivat yksinäisiä ja ystävällisyyden tarpeessa. Rautio näki neitiä vasta huomenna kirkossa. Neiti istui rovastinnan vieressä. Hän istui pää rohkeasti pystyssä, ja soma huopahattu lisäsi tuota rohkeaa ryhtiä.
Kappalainen, pastori Virolin, saarnasi. Hän oli huonolahjainen puhuja, mutta kuitenkin itsepintaisesti puhui valmistamatta, josta oli seurauksena, että hänen saarnansa olivat tavallisesti samain sanain kertomista tai tuttujen raamatunlauseiden latelemista. Opettaja, joka oli tottunut katselemaan kunnioituksella sekä kirkkoa, että pappeja, kävi ahkerasti jumalanpalveluksissa, ja kun pastori Virolin aina esiintyi hänen vastustajanansa melkein kaikilla aloilla, niin oli Rautio vasite päättänyt häntä kohtaan osoittaa niin suurta myötätuntoisuutta kuin mahdollista, jonka vuoksi hän ei ollut poissa kirkosta, kun kappalainen saarnasi, niin vähän kuin hän muutoin pitikin hänen saarnoistaan.
Tänään tuntui hänen saarnansa hänestä kuitenkin jokapäiväisemmälle kuin koskaan ennen. Pastori muistutti sitäpaitsi erityisellä painolla maailmallisen opin turhuutta, joka ainoastaan viettelee ihmisiä syntiin ja hullutuksiin ja vie heidät pois ainoalta oikealta tieltä.
Yksi ja toinen seurakuntalaisista heitti syrjäsilmäyksiä opettajan penkkiin; harvat tunsivat vielä uutta opettajatarta, mutta Rautio kun katsoi sinne, niin huomasi hän, että tämä ikäänkuin uhkamielisenä kohotti päätään ja ylpeästi katseli ympärilleen. Hän on vielä nuori ja vieras paikkakunnalla, ajatteli opettaja, hän ei tunne kaikkia niitä riitaisuuksia, joita täällä on; täällä ei voita ylvästelevällä muodolla – tuskimpa sävyisyydellä ja kärsivällisyydelläkään.
Kirkkotarhassa jumalanpalveluksen jälkeen viittasi rovastinna ystävällisesti Raution luokseen. – Minä en voi saada nuorta neitiämme kääntymään kanssani pappilaan, sanoi tuo ystävällinen nainen. – Hän sanoo tahtovansa valmistautua huomispäivän lukuja varten; tehän menette metsän läpi kuten tavallista, rakas Rautio, pitäkää nyt huoli neiti Vinteristä, ettei hän eksy.
Opettaja kumarsi.
– Tulkaa nyt pian käymään pappilassa, kehotti hän ystävällisesti ja nousi sitten kärryihin, nyökäytti jäähyväisiksi noille kahdelle nuorelle, jotka pian tomuiselta maantieltä riensivät viileään, varjokkaaseen metsään. Täällä oli hiljaista ja tyyntä, ainoastaan heikosti kantausi tieltä kärryjen jyrinä heidän kuuluviin; katajapensaat raappivat neulasilla oksillaan heitä ja ilma tuoksui pihkalle kuumassa puolipäivän auringon paahteessa ja kukkivat kanervat punottivat kauniina metsässä. Neiti Vinter kumartui ja poimi muutamia.
»Kanervallakin on kauneutensa, ja elämänsä on erämaallakin», sanoi hän.
Rautio katsoi äkkiä ylös ja kohtasi tuon vilkkaan ja tunteellisen katseen hänen kirkkaissa silmissään, ja samalla tunsi hän irtautuneensa pakosta, mikä heti oli tarttunut häneen, kun hän joutui kahden kesken tuon nuoren tytön kanssa – hän muuttui aivan avomieliseksi ja puheliaaksi.
– Tämä taitaa olla kummallinen paikka, tämä Honkala, sanoi Elli Vinter nauraen. – Rovastinna on kertonut minulle yhtä ja toista teidän riidoistanne.
– Vai niin!
– Niin, ja tänäänhän sanottiin julkisesti saarnatuolista mitä olimme, eikö totta?
– Kylläkai se oli tarkoituksena, sanoi Rautio hymyillen, minä olen kuitenkin, paha kyllä, karaistu tuollaisia nuolia vastaan.
– Se oli suoraan sanoen hävytöntä! huudahti opettajatar säihkyvin silmin. – Silläkö tavoin sitä koetetaan hankkia kansakoululle ja sen työmiehille kansan kunnioitusta ja luottamusta. Tuo samanen pappismies olikin muutoin mitä saarnaan tulee oikea änkkääjä. Minä istuin koko ajan ja olin vihoissani hänen määkivälle äänelleen, se oli juuri tuota oikeata vanhaa saarnanuottia.
– Sitte ei neidellä ollut paljon hyötyä kirkossakäynnistään, pelkään minä?
– Luuletteko sitte tosiaan, että tuollainen kaunopuheliaisuus on kellekään ihmiselle rakennukseksi?
– Kyllä akat pitävät paljon pastori Virolinista.
– Pyh, sellaisista hurskaista sieluista en minä anna äyriäkään, he eivät mene kirkkoon kunnioittaakseen Jumalaa, vaan kallella päin huokailemaan papin edessä!
Raution täytyi nauraa, siinä oli jotain niin vastustamattoman leikillistä tuossa jyrkässä lausunnossa, ja opettajattaren avomielisyys sai Raution ihan tuttavalliseksi hänen seurassaan.
– Minä en mene enää koskaan kuulemaan tuota Viroliniä, hän oli liian tuskastuttava, selitti opettajatar ja työnsi säälimättömästi tieltään kuivettuneen kuusen oksan hienolla kenkänsä kärjellä.
Rautio kävi äkkiä vakavaksi. – Pastori Virolinilla on kuitenkin ihmisenä monta hyvää puolta, sanoi hän, ja minä tiedän, että hän on myöskin tunnollinen sielunpaimen. —
– Eikö hän ole teidän vastustajanne? On harvinaisen jalomielistä, että vastustaja puolustaa vastustajaansa!
– Me taistelemme asian puolesta, emmekä henkilöitä vastaan, vastasi hän. Sitäpaitsi pitää aina niin paljon kuin mahdollista katsella asiaakin vastustajan näkökannalta. Pastori on hyväätarkoittava vaikkakin hiukan ahdasmielinen kristitty ja pelkää kaikkea, mikä voi harhateille johtaa sen lauman, jonka hän on saanut kaitseakseen, ja harhaan vieviksi hän etupäässä lukee maailmalliset tiedot. Onko siis ihmeellistä, jos hän vastustaakin meitä, joita tietysti syystä voi nimittää sen tiedon lipunkantajiksi kansan seassa.
– Mutta eivätkö useimmat papit ole kansansivistämistä vastaan? – niin minä uskoisin.
– Ei läheskään, neiti, minä olen puhunut monen valistuneen pappismiehen kanssa ja heissä huomannut lämmintä, elävää harrastusta kansanvalistusasiaan. Se perustus, millä totisen kansansivistyksen pitää levätä, onkin oikea. Me opetamme lapsia, jotta heidän silmäyksensä laajenisi näkemään isänmaataan oman tuvan kynnystä ulommaksi, me koetamme herättää heissä rakkautta siihen, rakkautta, mikä ilmenee uskollisessa velvollisuutensa täyttämisessä sillä paikalla, mihin Jumala on asettanut hänet. Ja ulkopuolella omaa maata avautuu näköaloja suureen avaraan maailmaan, täynnä Jumalan ihmetöitä, joiden tunteminen tuottaa iloa. Historia näyttää heille kaikessa jälkiä kaikkivaltiaan teistä ja tuomioista, hänen lahjomattomasta oikeudesta ja kostavasta rangaistuksesta; luonnontieteet taas hänen valtaansa aineen ylitse, hänen viisauttaan pienimmänkin madon ja ruohonkorren ihmeellisessä rakennossa – tällaisen tiedonhan pitäisi juuri hyödyttää. Mutta voi sitä opettajaa, joka ei, avatessaan oppilaansa silmiä huomaamaan luomisen töitä, salli hänen löytää Luojaa. —