Koko ajan, kun kaupunkia kohti kulettiin, pysyi Ellin mielessä se sama kuva, joka oli sinne unessa painunut. Kuta likemmä laiva kaupunkia läheni, sitä enemmän rupesi mäkiä näkymään järvien rannoilla ja toiset kauempana siintivät ja talot ja ahojen reunat iltapäivän paisteessa hohtivat.

Elli oli monta kertaa aikonut kysyä, mikä niistä oli kaupunki, kun oli kuullut, että kohta kaupunkiin tullaan, mutta ei hän tullut sitä tehneeksi.

Isä oli ollut koko matkan hyvällä tuulella ja syöttänyt Ellille makeisia ja näytellyt kaikkia.

–Nyt näkyy, Elli, kaupunki, sanopas missä kohti se on?

–Tuolla, sanoi Elli ja osoitti edessä kohoavaa komeata mäkeä, jonka rinteiltä ja harjalta näkyi taloja ja viljapeltoja.

–Ei, ei, sanoi isä, ei sinnepäinkään! … katsopas, täällähän se on, mäen juuressa … näetkös nyt, siinähän se on!

–Hy-yi!—Minkä tähden ne ovat tehneet kaupungin sinne?

–Minnekäs niiden olisi pitänyt se sitten tehdä?

–Tuonne ylös mäelle … minä olisin tehnyt mäelle…

–Sinä olisit tehnyt mäelle, matki isä ja veti kädellään pitkin Ellin kasvoja.

Mutta kaupunkiin tulo ei nyt Ellistä tuntunut millekään. Semmoistako se nyt olikin … yhtä matalaa kuin kotonakin…

* * * * *

Ei isä ollut saanut tyttöään niin hyvin sijoitetuksi kuin olisi tahtonut. Johtajattaren luo olisi hänen Ellinsä pitänyt päästä asumaan, mutta siellä olivat kaikki paikat jo täytetyt. Mutta johtajatar, kohtelias, säännöllinen kaikin puolin ja tavattoman valkohampainen nainen, oli vakuuttanut, että on aivan yhtä hyvä, jos Elli tulee asumaan sinne, minne hän pyytää saada ehdottaa. Ja johtajatar ehdotti erään oppilaitoksen naisopettajista. Se oli sekin yhtä kohtelias, yhtä säännöllinen ja yhtä valkohampainen kuin johtajatarkin.

Isä oli heihin molempiin erinomaisesti mieltynyt, hän kun rakasti sulavaa ja kohteliasta puhelua, josta ei maalla saanut koskaan nauttia. Hän virkisti vanhoja muistoja ylioppilasajoilta ja vakuutti Ellillekin, että harvoin saa tavata niin perinpohjin sivistyneitä ja eteviä naishenkilöitä. Elli ei siihen puhunut mitään. Johtajatar ja tuo toinen nainen olivat taputtaneet häntä poskelle, mutta heidän kätensä olivat tuntuneet Eilistä niin kylmiltä, että häntä melkein puistatti.

Päivää ennen isän kotiin lähtöä muutti Elli uuden »tätinsä» luo, ja isä oli kutsuttu päivällisille. Puheltiin taitavasti ja kohteliaasti ja oltiin yhtä mieltä kaikissa asioissa.

Siitä saatte olla varma, herra pastori, vakuutti neiti ja kohotti lasinsa, että me koetamme tehdä parastamme … ja kun hän on oppijaksonsa päättänyt ja kotiinsa palajaa, toivomme me … maljanne, herra pastori! … että hän täyttää kaikki ne toiveet…

Isä kumarsi ja kilisti.

–Minä olen vakuutettu siitä ja jätän täydellä luottamuksella tyttäreni teidän huostaanne.

Elli istui pöydässä hänkin, mutta ei hänen käynyt syönti eikä juonti … puhua ei onneksi tarvinnut. Kädet kankeina hän istui, melkein tyhjälle lautaselleen tuijottaen ja itkuaan pidätellen. Tämä kaikki oli niin … niin … tuntui niinkuin ei olisi tahtonut käydä hengittäminenkään.

Isän kanssa oli Elli käynyt johtajattaren luona ja sill'aikaa kun isä oli puhellut johtajattaren kansa kahden kesken, oli Elli seisonut käytävässä yksin. Käytävä oli pitkä ja soikea ja kaikui kuin kellari, jos vähänkin liikahti tai rykäisi. Ovia siellä täällä kumahtaen aukeili ja sitten ne vielä kovemmin kumahtivat kiinni. Askeleita kuului lähenevän ja etenevän, välistä aivan pään päällä, ja kun ne olivat toisessa päässä käytävää, tuntui Ellistä, että niitä oli koko kirkkojoukko, jotka sieltä tulivat. Kolme neljä tyttöä niitä vain olikin, hänen kokoisiaan, jotka hänen ohitsensa juoksivat. Kun he hänet huomasivat, seisahtuivat ne katsomaan, supisivat jotain toistensa korviin ja juoksivat sitten nauruaan pidätellen eteenpäin. Elliltä oli itku päästä, kun tuntui niin surkean turvattomalta tässä yksin seistessä.

Sama tuntui nyt taas pöydässä istuessa, vaikka kyllä oli isäkin läsnä. Tuon vieraan neidon koko olento, säännölliset ja vaaleat kasvot, huolellisesti kammattu tukka ja taitaviin sanoihin sovitettu puhe— aivan niinkuin olisi kirjaa lukenut—sitten vielä laihat ja pitkät sormet, se kaikki oli niin ikävää ja kylmää ja kolkkoa, että hirvitti ajatellessa, kuinka tänne yksin jäisi. Kiiltävän valkoinen pöytäliina, hopeapäiset veitset ja tarkasti leikatut leipäpalaset, niissäkin oli jotain, joka kokonaan otti pois rohkeuden ja itseluottamuksen.

Ja illalla maata pannessa, kun isäkin jo oli mennyt, tuli Ellille, kylmien vieraiden lakanain väliin laskeutuessa, niin surkean ikävä äitiä, että hän pullahti täyteen itkuun ja veti peitteen korvilleen saadakseen oikein rauhassa itkeä, ettei kukaan kuulisi. Ennenkuin hän nukkui, tuntui hänestä itsestäänkin, että hän on semmoinen riepu, jonka saattaisi repiä kuka tahansa eikä hän taitaisi mitään.

Aamulla noustua oli vähän turvallisempaa, mutta kouluun mentyä uudistui entinen turvattomuuden tunne. Ei tahtonut osata mitenkään olla, ei tiennyt, mitä tehdä, ja muut sen näkyivät tietävän kaikki. Ja kun hän ei osannut, niin toiset tytöt katselivat häntä pitkään ja muutamat osoittelivat sormillaan. Kaikki oli sitten ihan toisenlaista kuin kotona, isoa, kylmää ja kulmikasta ja joka paikka niin sileäksi maalattua. Hajukin pulpeteissa oli omituinen ja vieras.

Kotona asunnossa taas ei tahtonut lähteä ainainen arkuus. Oli yhä pelko siitä, että liikkuessaan romahuttaa jotain tuolia tai kompastuu mattoon. Tai pääsee puhuessa joku ääni, joka on liian kova täällä kuulumaan, ja säännöllinen täti siitä heti häneen katsahtaa.

Maata pannessa ratkesi taas kaikki ikävä, mikä päivän kuluessa oli sydänalaan kokoontunut, katkeraan itkuun, vielä katkerampaan kuin eilen illalla. Eikä se nyt helpottanut vähääkään, yhä eneni vain. Ja kun näki yksinäisen, pienen sängyn, tuli semmoinen työnnähdys sydämestä, että piti paiskautua pöytää vasten ja painaa nyrkki suun eteen, ett'ei pääsisi kirkahdus tulemaan. Ja kun se siinä olisi kuitenkin päässyt ryöstäytymään, piti rientää sänkyyn ja tukehuttaa se tyynyyn.

Siinä suullaan ollessa rupesi tuntumaan siltä, että tähän paikkaan kuolee, jos ei pääse kotiin, eikä voi elää tätä elämää yli huomisen päivän. Pitää taas mennä kouluun, kaikki katsovat … ei osaa olla eikä tiedä, mihin istua … asettelevat ja neuvovat, eikä ymmärrä, ja toiset tytöt katsovat ja nauravat keskenään…

Ja taas tuli työnnähdys sydämestä ja tuntui, että se halkeaa…

Hän lähtee, lähtee nyt heti kohta kotiin takaisin! Hän karkaa täältä ja kävelee jalan, ja kysyy, missä päin on koti… Mutta ulkona satoi ja tuuli ja se rupesi peloittamaan. Ja kun silloin rupesi näyttämään, ettei ehkä uskallakaan lähteä, niin taas työnnähti sydämessä, että koko ruumiiseen koski…

Mutta hän kirjoittaa äidille kotiin, että äiti tulee tänne ja ottaa pois … eikä hän, ennenkuin äiti joutuu, lähde kouluun eikä liiku minnekään tästä huoneesta eikä syö mitään. Hän on tässä näin … vaate päällä … siihen asti…

Elli itki itsensä nukuksiin ja nukkui vaate päällä aamuun saakka. Ja yöllä hän näki unta, että oli kotona äidin sängyssä … sen selän takana seinän puolella … pienessä kyttyrässä koko tyttö, pää äidin tyynyn nurkalla. Ja niin hän näki pitkään sitä unta, että aamulla herätessä ensin oli kotona olevinaan. Eikä selvittyä tahtonut pitkään aikaan muistaa, missä oli. Mutta kun silmä sattui ikkunaan, niin näki tädin kävelevän ulkona aamupuvussa kukkiaan katsellen. Ja siitä muisti taas kaiken muunkin. Itku oli pulpahtamaisillaan, mutta samassa tuli pelko, että jos täti tulee ja näkee, että on vaate päällä maannut ja ehkä on siitä vihainen. Sillä Ellistä tuntui siltä, että se semmoisesta on vihainen, eikä hän tiennyt, kuinka olisi ollut, jos olisi hänelle joku vieras ihminen ollut vihainen.

Koulussa oli sinä päivänä vähän parempi, osasi jo neuvomatta istua paikalleen ja tiesi, milloin pitää nousta ja vastata. Ei tullut itkukaan, eivätkä ne niin enää katsoneetkaan. Sitten kävivät vielä kaikki ne tytöt, jotka istuivat samassa huoneessa kuin Elli, voimistelutunnilla kävelemässä ja Elli sai nähdä kaupunkia.

Niin että, vaikka illalla vieläkin rupesi itku pullahtelemaan, ei se kuitenkaan pitkälle päässyt. Ja kun väsytti, niin nukkuikin ennen.

Päiviä myöten sitä vähitellen alkoi tottua siihen elämään. Ja kun tuli työtä ja läksyjä pantiin kotona luettaviksi, niin ei niin joutanut ikävätäänkään enää ajattelemaan. Ei itku kuitenkaan kaukana ollut, ei kurkkua alempana. Siellä se vielä monet viikot asusti ja pulpahti aina vähän väliä esille koulussa ja muualla, välisti yht'äkkiä ja tietämättä aivan.

Muutamia viikkoja oltuaan rupesi Elli jo kuitenkin vähän ympärilleen katselemaan ja silloin tällöin tulla hypähti naurukin muutamista somista asioista, ja itku oli laskeutunut ihan kuiviin. Koulussa oli muutamia hauskoja tyttöjä, ja niille piti väkisinkin nauraa, kun ne ilveitään tekivät, silloin kun opettajat eivät olleet näkemänsä. Niillehän ne ilvehtivätkin juuri ja niitä matkivat. Piti nousta oikein paikoiltaan välitunneille välistä ja mennä niitä katsomaan. Ihan osasivat ne sillä äänellä panna kuin opettajat ja olla aivan kuin ne. Ja kun Elli heitä vähän aikaa katseli, tuntui hänestä, että hänkin osaisi tehdä samalla lailla. Ja kotona hän matkikin, itsekseen kamarissaan, mutta koululla ei uskaltanut. Peloitti se, että kaikki kokoontuisivat ympärille … ja se se juuri peloitti.

Ja kun mieli sitä mukaa keveni, rupesi Elli ajattelemaan olojaan ja katselemaan enemmän ympärilleen. Somaahan oli tämä elämä täällä koulussa ja aivan toisenlaista kuin kotona. Ei sitä olisi semmoiseksi osannut luulla, ennenkuin näki. Huoneetkaan eivät olleet semmoisia kuin siellä pappilassa, saleja ja kamareja vain, eikä yhtään pirttiä. Ruuatkin aivan erilaisia, voita ei saanut joka ateriaksi ja maitoa vain yhden lasin kerrallaan. Mistähän ne senkään saivat, kun ei näkynyt lehmiä missään?

Siitä kirjoitti Elli äidilleen ja muista asioista myöskin…

Se lukeminen se oli täällä kaikilla työnä, ja kun ne eivät sitä tehneet, niin olivat jouten. Kaikki lukivat, aikaihmisetkin, eikä tätikään paljon muuta tehnyt…

Se hänen oma lukemisensa oli semmoista, että piti joka päivä kotona oppia määrätty määränsä ulkoa, ja joka ei osannut, sen piti lukea erikseen uudelleen, ettei mitään unohtuisi. Ennenkuin kaikki osasi ulkoa, niinkuin katkismuksen, ei saanut liikahtaakaan pöytänsä nurkalta minnekään. Täti tuli aina vähän päästä luettamaan, ja jos ei osannut, niin hän sanoi, että täytyy pitää ajatuksensa koossa eikä antaa niiden muualla kulkea, mutta ei sitä tahtonut kuitenkaan sen paremmin oppia. Sitten vasta sai mennä ulos pihalle, vaikka se oli hyvin pieni ja ahdas, ja keskellä oli pyöreä penkki, jossa oli keltaisia ja punaisia kukkia. Kadulle ei saanut mennä, joka oli leveämpi kuin maantie, mutta ei ollut ojia, ei portistakaan katsomaan, vaikka olisi sinne vähän näkynyt huoneiden yli sitä suurta mäkeäkin, jota oli ensin luullut kaupungiksi. Mutta kaupunki oli hyvin alhaalla…

Joka keskiviikko ja lauantai oli lupa jälkeen puolenpäivän ja täti lähti kävelemään kadulle ja puistoon ja otti mukaansa. Puistossa oli nurmikkoa vähäisen, mutta ei saanut kulkea kuin tietä myöten. Täti käveli aina hyvin hiljaa, että tahtoi väsyttää rinnalla kulkiessa. Ei saanut juosta eikä hyppiä, vaikka olisi välistä mieli tehnyt, ja piti astua lyhempiä askelia kuin siellä kotona ja pitää tätiä kainalosta kiinni… Se oli niin hassua, kun sitä ajatteli.

Lauantaina jälkeen puolenpäivän, kun hyvästi jouti, kirjoitti Elli näistä äidilleen ja ajatteli viimeistä kirjoittaessaan, että kun äiti sen lukee, niin eiköhän naura vähäisen, ja mitähän ajatellee.

Mutta äidiltä rupesi tulemaan niin kummallisia kirjeitä. Ei ollenkaan näkynyt, että se äidistä olisi ollut hassua, minkä Elli oli luullut olevan. Ja sitten hän käski Ellin olemaan opettajilleen kuuliainen eikä suinkaan hänen matkia, joskin muut matkivat. Ja jos oli ikävä, niin sen sai parhaiten karkoitetuksi sillä lailla, että luki Jumalan sanaa, ja hyvä oli siihen tottua jo pienuudesta pitäen. Piti rukoilla Jumalalta apua myöskin läksyjen oppimiseen, niin kyllä ne sitten osasi… Sitten äiti kirjoitti muista asioista väliin ja lopussa taas samaa, mitä ensin.

Mutta ei Elli sitä kirjettä ymmärtänyt, eikä hän tullut enää kouluasioista äidilleen kirjoittaneeksi.

Sitä mukaa kuin oli ja asettui elämään, sitä mukaa siihen yhä enemmän tavastui, ja kun rupesi koulussakin paremmin käymään, niin tottui niihin suuriin kaikuviin huoneisiinkin ja kulmikkaihin pulpetteihin ja omituiseen hajuun, mikä joka aamu sisään astuessa lemahti vastaan. Ikävin oli aamusella herätessä. Mutta ajoittain oli halukin kouluun, ja se oli silloin, kun tiesi, että opettaja tuo maanpallon luokalle ja sitä siellä näyttelee. Se oli suuri pyöreä pallo ja siinä koko tämä maailma, kaikki maat ja vuoret, ja opettaja pyöräytti sitä kädellään ja sanoi, että niinkuin hän sitä pyörittää, niin pyörii koko maailmakin… Ja se kävi yhtenä vilinänä ja viilsi niin kummasti rinnassa, kun sitä katsoi. Hirvitti melkein, kun ajatteli, että koko maailma … hui! … mutta kuitenkin teki mieli katsoa. Ja kun pallo oli luokalla, seisoi Elli välitunnit sen ääressä, katseli joka taholta ylhäältä ja alhaalta, pyöritteli sitä lakkaamatta, hiljemmin ja kovemmin, ja unohti kaiken muun. Kerran vilahti mielessä omituinen ajatus, että pyörittääköhän Jumalakin oikeata maailmaa näin ja mistähän kohti aina antaa kädellään vauhtia, kun rupeaa seisahtumaan. Mutta vaikka se oli niin hullu ajatus, että piti sille itsensäkin naurahtaa, niin tuli ajatus aina kuitenkin eikä tahtonut lähteä. Mutta kun pallo vietiin muille luokille, niin oli Ellillä sitä ikävä monta päivää.

VI

Mikkelin päivänä oli koululla lupa ja oli päätetty tehdä yhteinen kävelyretki sille suurelle mäelle, joka oli vähän matkaa kaupungista ja jonka keskelle oli iso torni rakennettu.

Monta päivää ennen puhuttiin koulussa siitä, mitä kukin päällensä panisi…

–Minä panen mustan hameen ja sinisen merimiehenpuseron…

–Minä sinisen hameen ja vihreän puseron ja kiiltovyön…

–Minä myös ja pienen puukon vyölle…

–Minä otan nahkalaukun vielä, jossa kannan makeisia…

–Mitä makeisia sinä otat? … minä otan teeleipiä…

Elli ei osannut puuhata mitään, ei erilaisia vaatteita eikä evästä matkalle. Koko ajan pyöri vain hänen mielessään mäki, jonne oli määrä mennä ja joka kuului olevan hyvin korkea. Hän ajatteli Iinmäkeä, joka näkyi kotiin kellarin katolle ja joka oli korkea sekin. Itse ei hän ollut siellä käynyt, mutta oli kuullut kirkkomiehiltä, jotka sieltä olivat, että sinne näkyi paljon maailmaa ja monta kirkkoakin kirkkaalla säällä…

Yöllä hän näki unta, että rupesi kuin kotona kellarin katolta ylös ilmaan viemään ja vei Iinmäkeä kohti halki ilman. Ja semmoista vauhtia vei, että vihleksi sydämessä ja ojensi tukan taapäin hulmuamaan, niin että juuresta oli tiukalla. Ja sivukin vei Iinmäestä. Ja koko Iinmäki ei näyttänyt korkeammalta kuin kellarin katto koivun latvasta katsoen. Sinne vei paljoa ylemmitse, pilvien sisään ja yläpuolelle niitä, niin että tuli pelko mieleen … ja kun siitä heräsi, oli jo aamu tullut.

Aamulla koulun pihalle tullessa olivat muut tytöt jo siellä ja lähtemässä. Kaikilla oli niillä kauniit, sievät puvut ja he hyppelivät toistensa kanssa ja näyttelivät itseään toisilleen. Ellillä oli tavalliset vaatteensa, kotona tehty harmaa palttoo ja puolisaappaat, jotka olivat vähän isot. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut, mutta nyt se vähän vaivasi ja alkoi tehdä alakuloiseksi. Hänestä tuntui taas turvattomalta ja yksinäiseltä … eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa olisi oikein ollut. Ja hänestä näytti, että tytöt silloin tällöin häneen katsahtivat, vaikka ei kukaan mitään sanonut.

Niin kauan kuin kaupungin läpi kulettiin, vaivasi tämä yhä, mutta tullin ulkopuolelle tultua haihtui vähitellen ikävä. Alkoi näkyä peltoja ja niittyjäkin, ja käveltiinkin ihan oikeata maantietä myöten, jonka oli ojat kahden puolen ja niiden takana aivan tavallista pisteaitaa niinkuin kotona. Talojenkin ohi kulettiin, ja ne olivat melkein samanlaisia kuin kirkonkylässä. Erääseen vei aivan semmoinen kuja kuin lukkariin ja näkyi ihan yhdennäköinen punainen portti. Vähän matkan päässä oli metsääkin ja metsän rinteessä aho.

Kulkiessa ja katsellessa kasvoi ilo entiselleen ja eneni yhä. Palttoo painoi päällä, ja Elli riisui sen käsivarrelleen. Muut tytöt juoksivat edestakaisin sinne tänne, hyppelivät ja tavoittelivat toisiaan kiinni. Ellin valtasi sama riemu, ja hänestä tuntui, että ne nyt kaikki ovat hänelle vanhoja tuttuja, vaikka ei hänellä koulussa vielä ollut yhtäkään, jonka kanssa olisi ollut oikein tuttu…

Tultiin lähelle metsän rantaa, ja joku ehdotti sitä, että kuka ennen ennättäisi sinne. Kaikki lähtivät juoksemaan, ja Elli oli kaikista eillimmäisin. Ja hän tuli siitä niin iloiseksi, että tempasi muutamata tyttöä kädestä ja nauroi ja pyöritti häntä ympäri.

Mutta tyttö suuttui…

–Kummako sen on juosta, jolla on niin pitkät sääret kuin vasikalla?

–Näittekö, kuinka hän harppasi kuin kurki ja palttoo hulmusi käsivarrella kuin siipi…

–Suoraan hän kyllä osaa, mutta jos ollaan hippasilla … ota kiinni!

Ja samassa tempasi muuan toinen tyttö palttoon hänen käsivarreltaan ja alkoi juosta sen kanssa. Elli ei saanut häntä kiinni, eikä hänellä ollut enää halua juostakaan, kun kaikki seisoivat ja katselivat ja olivat tytön puolella. Vähän matkaa hän juoksi tytön jälestä, mutta se teki niin sukkelia mutkia, että oli mahdoton häntä saavuttaa. Aikansa Ellin edessä hypeltyään heitti tyttö palttoon aidanseipään nenään ja juoksi itse muiden joukkoon.

Mutta Elliltä oli ilo mennyt. Hän herkesi viimeiseksi ja käveli ääneti.

Oli kuitenkin joukossa tyttö, joka häntä vähitellen läheni, kun alettiin nousta tietä myöten ylös mäelle. Ensin se kulki hiukan edellä ja katsahti silloin tällöin jälkeensä vähäisen, mutta ei mitään virkkanut. Siitä vähitellen sujui rinnalle ja rupesi puhelemaan. Se oli saman luokan tyttöjä kuin Elli ja kysyi, mitä heillä olikaan huomenna läksynä … hän ei itse oikein muistanut… Saksan sanoja oli ja maantiedettä… Tyttö tarjosi Ellille makeisia laukustaan ja käski ottaa vielä enemmän … niin monta kuin vain tahtoi. Tytön nimi oli Sigrid, ja Elli rupesi pitämään hänestä yhä enemmän, kuta korkeammalle mäkeä kohottiin…

Vaikka tie kulki korkeata metsää, niin ettei voinut kupeelleen nähdä, kuinka paljon mäki kohosi, alkoi Ellin sydänalassa yhä enemmän tuntua tuommoinen kummallinen tunne … välistä ahdisti sydäntä kokoon ja toisin vuoroin avarti sitä, niin että piti uudelleen ja aina uudelleen henkeänsä vetää. Ja silloin olisi tahtonut olla pitkä, niin että olisi puiden latvojen yli kurkottamaan ylettänyt.

Yht'äkkiä oli siinä torni edessä, keskellä pientä aukkoa, ja se kohosi paljoa korkeammalle kuin puiden latvat. Ne, jotka olivat edeltä kulkeneet, ne jo juoksivat parhaillaan ylös torniin, niin että pitkissä portaissa kumisi. Ja se ylöspäin kiertävä kumina se riipaisi sydämen pohjasta niin mukaansa, että piti palttoo käsivarrelta maahan nakata ja kiiruhtaa ylös muiden jälkeen… Ja niin tuntui, että jos ei juokse, ei saa nähdäkään enää ja että muut sen ennen ottavat ja vievät kaikki…

–Odota, Elli! Elä jätä! huusi toveri jälkeen.

Mutta Ellillä ei ollut aikaa odottaa. Hän jo rappusia harppasi, ikkunain ohitse riensi, vilkaisi kiireesti niihin ja näki niistä jotain, joka melkein kuin lennättämällä yhä ylemmä lennätti ja paisuttamalla paisutti sitä tunnetta, joka oli mäkeä noustessa siellä syntynyt ja alkanut tuntua.

Ja semmoisella vauhdilla tuli hän ylös torniin, että kaikki, jotka siellä olivat, hänet huomasivat ja väistyivät hänen tieltään.

Ja heidän välitsensä hän näki semmoista, jota ei ennen ollut vielä unissaankaan aavistanut … ja se löi vastaan semmoisella kirkkaudella ja suuruudella, että hän ihan säikähti sitä ja jäi siihen paikkaan sitä katsomaan, voimatta hengittääkään. Ja se tuli niin yht'äkkiä ja aukeni eteen niin suurena ja mahtavana, että sydän vei veret poskilta ja koko ruumiissa vavahti. Ääretön joukko kimmeltäviä vesiä edessä, ja saaria, ja salmia, ja kauempana siintäviä vaaroja!

Mutta sitten syöksi sydän ilon tulemaan ja riemun huudahdus pääsi huulilta ja pääsi monta kertaa. Ja hän hyppi ja löi käsiään yhteen…

–Voi, voi, katsokaa, katsokaa!

Ja hän kuvitteli, että muut tytöt ovat siitä yhtä riemuissaan…

–Tytöt, tytöt!… Vo-oi! Näettekö! Katsokaa … katsokaa!… Tuonne, tuonne!…

–Niin, niin, no mitä sitten! sanoi ensimmäinen tyttö, jonka puoleen hän kääntyi ja tarttui käsivarteen kiinni ja pudisti sitä…

–Eikö se ole, eikö se ole…?

–Mitä se nyt on niin erinomaista … olen minä sen nähnyt monta kertaa ennen. Elähän nyt sentään…

Ja tyttö irroitti olkapäitään nykäisten käsivartensa Ellin käden puristuksesta…

Samassa tuli johtajatar Ellin luo…

–Koetahan vähän hillitä itseäsi … sinä olet liian raju…

Johtajatar hymyili ja näytti Ellistä vähän pilkalliselta. Tytöt myöskin hymyilivät ja katsoivat häneen samalla lailla kuin johtajatar.

Ellistä tuntui kuin olisi kylmää vettä hänen niskaansa kaadettu … ja hän vetäytyi syrjään.

–Voit sinä katsella, sanoi johtajatar vielä, mutta ei oikein sovi hyppiä noin…

Ei Ellin tehnyt mieli enää katsella. Häntä hävetti niin, että oli itkuun purskahtaa heti kohta. Niin kauan pidätti hän sitä kuitenkin, että ehti laskeutua alas tornin katolta. Katon alla se pääsi tulemaan, ja alimpaan kerrokseen päästyään heittäytyi hän penkille nurkkaa vasten, ja siinä tuntui taas se surkea turvattomuuden tunne enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän oli innostunut ja hyppinyt ja käsiään yhteen lyönyt … ja muista se oli naurettavaa … ja luultavasti ne vieläkin siellä puhuvat siitä ja ehkä joku häntä parhaillaan matkii. Ja se hävetti häntä niin, että hän olisi heti tahtonut vajota sillan alle piiloon tai jonnekin pois koko paikasta… Hän hyppäsi ylös ja aikoi juosta metsään, mutta silloin hän säikähti sitä, että ne kaikki hänet tornista näkevät ja huutavat hänelle. Sen sijaan hän jäi taas istumaan tornin sisään entiseen nurkkaansa. Seinään päin hän istui ja siinä oli rako seinässä, josta näki metsään ja josta tuuli silmiin. Siinä katsellessa jäähtyi hänen mielensä vähäisen.

Itkun välistä vilahti yht'äkkiä mieleen, mitä hän oli tornista nähnyt, nyyhkiminen taukosi, ja henkeään pidätellen hän sitä muisteli. Mutta sitten taas ne pilkalliset katseet ja tyttöjen pidätetty nauru … ja itku voitti uudelleen vallan. Väliin taas kuohahti mielessä niinkuin kotona silloin, kun isä oli pilkannut, ja hän oli ylös hyppäämäisillään ja torniin rientämäisillään… Ja siellä hän vaatii ne herkeämään, käskee olemaan vaiti ja kieltää heidät häntä katselemasta ja hänestä puhumasta…!

Mutta hetkellinen kiukku suli uuteen itkuun, ja sen sijaan alkoi peloittaa, että jos ne kohta sieltä tulevat ja kuinka hän … minne hän sitten…?

Ja yht'äkkiä rupesivatkin ne sieltä tulla romistamaan alas. Säikähtäen hyppäsi Elli ylös, aikoi juosta jonnekin, mutta ei tiennyt minne, ja painautui lopuksi yhä tiukemmin nurkkaansa vasten, silmät kiinni ja nenäliina suun edessä. Kuului, kuinka jalkojen kopina läheni yhä ja kierti yhä alemmaksi. Ja kun ne olivat pään päällä toisessa kerroksessa, tuntui aivan, että koko lattia putoo päälle ja rutistaa alleen. Eikä tahtonut saada huutoa estetyksi tulemasta.

Alasillalle tultuaan juoksivat tytöt ensin ohitse, mutta sitten luultavasti hänet huomasivat, koska tuntuivat seisahtuvan selän taa.

–Tuossa hän on tuo tyttö … mitä varten hän siinä on? kuuli Elli takanaan kuiskattavan. Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt nousta pois tästä, mutta kuitenkin hän jäi siihen liikkumatta paikoilleen. Hän kuuli, että tytöt alkoivat yhä kovemmin puhella toisilleen hänestä, ja muuan sanoi: »Katsokaa, katsokaa!—näin!» Ja luultavasti matki hän häntä, koska tytöt purskahtivat nauramaan…

Mutta silloin kuuli Elli, että joku alkoi heitä torua ja käski heidän mennä pois. Se oli Sigrid, ja Elli uskalsi kohottaa päätään. Samassa kuului opettajain askeleita ylhäältä, ja tytöt alkoivat mennä ulos…

–Tule pois, Elli … elä huoli heistä mitään … lähde nyt, ennenkuin opettajat tulevat … tässä on palttoosi…

Elli nyyhki vielä kauan aikaa alas mennessään, mutta rauhoittui kuitenkin vähitellen. Koko matkan kotiin saakka he kulkivat yhdessä ja puhelivat keskenään … kouluoloista ja minkä lukeminen mistäkin tuntui vaikeimmalta. Ja söivät Sigridin makeisia… Sigrid osaa soittaa pianoa, mutta Elli sanoo, ettei hän ole milloinkaan … eipä paljon kuullutkaan soitettavan.—Hänen pitää tulla Sigridin luona käymään, niin saa kuulla… Onko Ellillä veljiä?… Sigridiltä on aivan hänen ikäisensä veli, ja hän pitää hänestä äärettömän paljon … eikö Elli ole häntä nähnyt … hänellä on ruskea palttoo ja kähärä musta tukka… Sillä lailla kului matka hauskasti ja nopeasti, ja erotessa käski Sigrid Ellin käymään hänen luonaan. Ellistä tuntui niin kummallisen keveältä, että hän Sigridistä erottuaan teki hyppyaskeleita ja hyrähteli lauluun. Mutta siitä hän säpsähti, että jos joku sen oli nähnyt, ja muisti taas, miten hänelle oli käynyt tornissa. Maata pannessa ja sängyn nurkkaan kyyristyessä tuntui aivan, että hän oli samalla paikalla tornin nurkassa ja että ne sieltä tulla romistivat alas … ja rupesi siitä sydän ja koko ruumis vapisemaan ja vapisi, kunnes hän nukkui.