Eikä sen sanan jälkeen enää ollut ketään, joka olisi epäillyt oikeaksi Panun panemaa arpaa. Ei ollut muita kuin vanha Jorma, mutta Jorma oli aina vastaan, ja pois olivat heimon miehet tottuneet panemasta arvoa hänen sanoihinsa.

Niin oli siis nyt Panulan neuvottelussa päätetty se, mitä heimon tietäjä oli pitkät ajat mielessään kantanut, oli päätetty sekä miesten yhteisen mielen että haltijain pyhän arvan ilmoituksen mukaan, ettei mitään yhteyttä olisi ylläpidettävä Kontojärven papin kanssa, vaan vihoin häntä kohdeltava ja vihoin oltava hänen haltijaansa Ristin-Kiesukseen, joka jo oli paljon tuhoa tuottanut Karjalan vanhalle tiedolle ja yhä uudella tuholla uhkasi. Tämä päätös olisi kaikkien miesten voimalla toimeen pantava, ja heimon yhteisiin käräjiin olisivat haastettavat kaikki, jotka sitä vastaan rikkoisivat, ja tuomittavat, niinkuin esi-isäin vanha tapa vaatii haltijain vihoittajia tuomitsemaan. Ja kun Panu sen juhlallisella äänellä julisti, kohottaen oikean kätensä taivasta kohti ja vasemman poikkiteloin rinnalleen painaen, vahvistivat miehet hänen sanansa:

–Niin olkoon kuin Panu oikein sanoo!

–Älköön ainoastaan siihen tyydyttäkö, lisäsi hän, vaan uhrattakoon yhä ahkerammin, turvauttakoon taikoihin ja loitsuihin kaikissa tiloissa, etteivät haltijat tympenemään pääsisi ja vieraan jumalan tietäjä heitä saisi puoleensa temmatuksi. Uhrattakoon kotohaltijoille kaikista uutisista ja esikoisista osa suurempi kuin ennen ja kaikesta metsän riistasta ja veden viljasta parhaat. Ja saapukoot ensi kevännä kaikki heimon miehet tänne pyhälle vaaralle uhraamaan ja antimiaan haltijalle kantamaan!

Unessa oli haltija Panulle ilmaantunut ja uhrien vähyyttä nurkunut.

Mutta tällä kertaa eivät miehet ilmaisseetkaan mielihyväänsä siitä, mitä Panu esitti. Uhrit olivat suuri rasitus, ja yhä suurempia uhreja oli Panu alkanut vaatia, mutta monessa talossa laiminlyötiin kotouhrit kokonaan tai toimitettiin ne vain näön vuoksi. Varsinkin olivat heimon suuret kevätuhrit raskaat, jotka Panu oli uuteen voimaansa nostanut ja joihin hän vaati tuotavaksi eläimiä, nahkoja, kultaa ja hopeata kymmeneksen kaikesta ansiosta. Eläimet teurastettiin ja syötiin yhteisessä uhriateriassa, ja mikä teurastamatta jäi, sen otti Panu haltijain talteen toiseen aikaan säilytettäväksi. Nahkat myytiin, ja rahat kätki Panu aarteena haltijan aittaan pyhän uhripuun juurelle.

–Uhrataan, mikä jaksetaan, urahti muuan miehistä.

–Enempää ei voida kuin on voitu, säesti toinen.

–Liian paljon vaadit, kun kymmeneksen vaadit.

–Kymmeneksen vaatii pappikin Kiesukselleen.

–En usko olevan uhrien paljoudesta, virkkoi Jorma. Ei Ukko uhria kysy, taivon taatto tuomisia. Ei häntä rahalla osteta eikä rikkaudella. Rukouksilla lepytti vanha Väinämöinen pilvien pitäjän, niinkuin virsissä lauletaan, virsillä puoleensa viehätteli. Väinön tavoin neuvoisin minäkin tekemään, jos neuvojani kysyttäisiin ja kuultaisiin.

–Ennen muinoin lienevät haltijat sanan mairitteluun tyytyneet, nyt vaativat lihaa ja verta ja rahaa ja tavaraa. Ei ole Väinön neuvoista nykyiselle kansalle. Itsekin tietonsa tehottomaksi näki, kun pakeni pois ja valtansa vastasyntyneelle lapselle jätti, virkkoi Panu.

–Oikeita tietoja puuttui Väinöltä, vahvisti Ilpo.

–Olisi Väinö oikea tietäjä ollut, tuhonnut olisi Marjatan pojan. Sanat oli miehellä hyvät, mutta taiat puuttuivat. Nähtiin se, mihin Väinön tiedoilla päästiin, Jorman tietäjänä ollessa. Toiset ovat nyt ajat ja toiset tiedot. Minä puhun niinkuin tietoni käskee, vaan vallassanne olkoon, tehkää, niin kuin älyätte. Auttakaa itseänne ja tulkaa itse toimeen haltijainne kera, en pyri auttamaan enkä kykene, jos heidät vihoitatte. Minä teen niinkuin arpani käskee.

–Ja minä! vakuutti Ilpo.

–Tehdään niin kuin Panu käskee.

Ja toinen toisensa perästä ilmoittivat miehet suostumuksensa Panun ehdotukseen, että uhreja enennetään ja koetetaan miehissä saapua ensikeväiseen uhrijuhlaan, josta on tuleva entistään ehompi. Jorma yksin ei mitään luvannut, nousi ylös, otti sauvansa ja pisti kanteleensa, joka oli ketun nahkaan kääritty, kainaloonsa ja virkkoi mennessään:

–Kun lienette Väinöä viisaammat, ette minunkaan, pahaisen palvelijansa, neuvoja kuunnelle. Sanon vain niinkuin sanoi kerran Väinö lähtiessään:

Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, uuen sammon saattajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa.

—Ei siedä Väinöään soimattavan, naurahtelivat miehet hyväntahtoisesti Jorman jälkeen.

–Ainahan se sen Väinönsä kanssa.

–Mitäs hampaattoman houreista, virkkoi Panu.

XVI

Kun suuret syysmetsästykset olivat lopussa ja nahkat kaupattu Kontojärven markkinoilla, olivat salon kansan talvitoimet jonkin aikaa tauoksissa. Ei ollut vielä varsinaisen talvimetsästyksen aika, suurten otusten ajon aika käsissä. Lumi oli liiaksi pehmeää ja hiihtokeli huonoa karhun ja hirven ajamiseen. Karhun kaadantaan ei sitäpaitsi ryhdytty, ennenkuin kuninkaan vouti oli käynyt itselleen pyhittämänsä karhut ampumassa.

Talvimetsästystä ja voudin tuloa odotellessa valmistelihe Panu ja varustelihe. Hän takoi nuolia, jousia ja kirveitä, apunaan Jouko, jota hän siitä lähtien, kun luuli papin häntä silmänneen, aina piti läheisyydessään, neuvoen hänelle taikomisen taitoa ja opettaen hänelle taikoja ja kaikkea muuta tietoaan. Joukosta piti tulla taikuri yhtä hyvä kuin isästäänkin. Ja häneen piti Panun kaikkien tietojen ja taitojen keskittymän, ei kenellekään muulle niitä neuvottu, ei ketään muuta tahtonut Panu opissaan pitää. Paitsi takomataidon salaisuuksia pääsi Jouko perille siitä, miten kannuksia oli valmistettava ja miten niitä käytettävä. Vähänhän nuorelta Jouko välistä tuntui tietoja vastaanottamaan. Mutta oli hän jo monet rummut omin päinsä valmistanut ja helpommissa asioissa sen avulla haltijain vastauksia tulkinnutkin.

Tuskin kuluikaan sitä päivää, ettei Panun luona käynyt avun etsijöitä. Kaikki lähiseudun miehet, jotka suuriin talvimetsästyksiin valmistautuivat, kävivät Panun pajassa vanhoja aseitaan korjauttamassa, uusia taottamassa ja niitä kaikkia taiottamassa. Vaarallisemmalle retkelle ei kukaan lähtenyt ennenkuin sukset, aseet ja koko mies oli loihduilla, luvuilla ja taioilla varattu kaikkia vihoja vastaan. Ja jos oli suurempi sairaus ihmisissä tai elukoissa, aina tultiin Panulta apua hakemaan. Aamusta iltaan oli hän toimessaan. Helpommat taiat toimitti hän kotisaunassa ja pajassaan, mutta kun oli suuremmat vihat voitettavana, vaikeampaan tautiin lääkkeet valmistettava ja pulmallisemmassa asiassa arvalta neuvoa kysyttävä, otti hän suksensa, poistui illan suussa kotoaan ja hiihti pyhälle vuorelle päin, josta palasi vasta keskiyön aikoina, kun illalla lähti. Ei kukaan uskaltanut häntä sinne seurata eikä hänen jälkiään vakoilla. Vuoren alla niemessä tiettiin vain jossakin metsän peitossa olevan majan, jossa hän tehoisimmat taikansa teki ja vaikuttavimmat taikakalunsa säilytti. Ei ollut Joukokaan vielä päässyt tätä salaista paikkaa näkemään; vasta sitten, kun oli oppinut sen, mitä kotona oli opittavaa, lupasi isä ottaa hänet sinne, ja sitten oli hän kohta oleva täysi tietäjä, valmis toimeensa kastettavaksi.

Voudin tuloaika oli käsissä. Jo oli hän lähettänyt hiihtäjänsä tuomaan sanaa saapumisestaan, jonka piti tapahtua ensimmäisen täyden kuun aikana, että nähtäisiin öitäkin metsissä kulkea, jos ilmat silloin olisivat suotuisat. Ja oli Panu pannut viestit siitä heimon parhaille metsämiehille, että koirineen ja kaarineen, keihäineen ja kirveineen saapuisivat karhun ajoon osaa ottamaan. Heimon parhaalle hiihtäjälle ja urhokkaimmalle metsän kävijälle Karille ei sanaa annettu. Mutta kun Jorma sen sai kuulla—Panun oma emäntä sen hänen korvaansa kuiskasi ja pisti mukaan terveisiä Annikilta—päätti hän ensi kerran pyydyksille hiihtäessään ulottaa matkana Karin majalle saakka.

Vanha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa vähän matkaa Panulasta, josta oli muuttanut pois, niin pian kuin veljenpoika oli ottanut siellä isännyyden haltuunsa. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin hienot. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden pohjasta metsään, upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan virittämään. Vaikka olikin Jorma ukko useimmassa asiassa toista mieltä kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi, opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä itseltä tähteeksi jäi.

Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään ja samalla Karin majalla käydäkseen. Kontti selässään, kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni hiihtokin, ja verkkaisata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.

Paljon olivat tapahtumat ja puheet Panulan neuvottelussa hänen mielessään viime aikoina askaroineet, mutta enimmän kaikista se, mitä oli Väinöstä puhuttu. Tahtoi suuttumus siitä välistä sanoiksikin pukeutua yksinäisiä taipalia hiihtäessä, teki mieli siitä metsän puille puhella.

Vähät minä siitä, etteivät minua kuule, haasteli hän hiihtäessään. Mutta se on paha, kun ei enää korvaa kallisteta Väinönkään viisaudelle, joka sananparsiin puki ajatuksensa aarteet ja soiton ja laulun opetti. Mikä mies on Panu hänestä pilkaten puhumaan? Eivät olleet asiat Jorman mielestä oikein olleet siitä pitäen, kun Panu oli ne ajaakseen ottanut. Hyvähän saattoi olla kaupanmies ja hyvässä kurissa piti kansaa, mutta ne sen taiat ja temput, jotka Väinön tietojen rinnalle asetti—julkeata oli se Jormasta, ja kerran jumalat kostaisivat. Ei nykykansa osaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat Tapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita himoitsevat, kultaa, hopeaa ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne niitä kysy, kysyvät sitä, miten mieli on herkkä, miten heitä sydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet—niille näyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka mitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät. Sille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et luulekaan. Mutta ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.

Jorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana metsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen kaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.

Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla lähellä, saatat kulkea ihan sen ohitse etkä huomaa ennenkuin jo on pakosalla—voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää sinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; hänen jälkeensä lähdet, mutta et enää saavuta.

Mutta mikä siinä on, ettei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin hyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui, jolloin ne joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei hongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä miettinyt … lie siinä syy, että silmä on huiennut metsän väen aarteita liiaksi tähystellessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan. Tapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä Jumala työlästyy ja riistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan enempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen, ja niin teki Jorma vieläkin. Kun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti taas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli. Mutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä suuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä lepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa pukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla pettää pyysivät. Mielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa ja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa vetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan värjöttele. Mutta enimmän kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka hänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.

Eikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ettei jotakuta vähän hyräillyt.

»Mielikki metsän emäntä, metsän muori muoto kaunis, lyöte lykkyvaattehisin antipaitoihin paneite, sormet kullan sormuksihin, käet kullan käärehisin, pää kullan vipalehisin, tukka kullan suortuvihin, korvat kullan koltuskoihin, kaula helmihin hyvihin.»

—Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva metsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat…

»Tuo'os, metsä, tuonnempata, etsiös etempätäkin, saata tälle saarekselle, tälle kummulle kuleta, saata poikki salmistakin, vetele vesien poikki.»

Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt, ja tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli puron vartta noudatellen tullut lammelle, josta puro lähti. Lampi oli korkeiden harjujen välissä, ja sen rinteet kasvoivat tuuheata lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja, ongenvapoja, linnunrihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä kautta kulkiessaan ennenkuin edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut, kuin että jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valjennut, ja metsässä alkoivat sen eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat, ja ylhäällä harjulla kuherteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammen rannalle pajukkoon oli hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä, ja kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä jäljellä olevan, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää antaa … ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä. Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä, jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis, kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos hätyyttää, kaikkoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukaan. Ja varovasti, ettei pyhä elävä turhaan pelästyisi, vetäytyi Jorma viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain hörhällään seistessä.

Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammen rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.

Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kulki kahden suon välitse. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa, ja puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan suitsusi.

Ei ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari. Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut oli hän oppinut, ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukkaita, ettei aina isäin vanhoista virsistä erottaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät. Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa viljeli ja Väinön tietoa piti tiedoista korkeimpana. Sentähden kantoi Panu häntä kohtaan kannemieltä eikä Annikkia antanut….

Olisi Jorman mielestä ollut Karille parempiakin neitoja kuin tuo lappalaisrotuinen, joka oli pahainen ja pieni ja liiaksi musta. Oli Jorma siitä Karille ja hänen äidilleen puhunutkin, mutta siitä pitäen, kun Kari varmasti mielensä ilmaisi, oli Jorma apuna siinä, missä voi.

Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt ja maat alkoivat kohoilla sille vaaralle, missä oli Karin maja, kohahti yht'äkkiä hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui, lähti Jorma jäljestä hiihtämään. Metso on iso, komea lintu, se olisi mainio tuomisiksi Karin emännälle, ja ollakseen oikein varma siitä, ettei metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan, heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja tuuheita, ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hipaisten huomatessaan puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet nähdään. Liian laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.

Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kiraisee hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.

Ei kuulu metsästä vastausta, ja Jorma rientää vähän kiireemmin kuin vanha mies tavallisessa menossa katsoo arvolleen soveltuvaksi anastamaan otusta, jonka hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.

–Äläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan, ja kun kääntyy jäljelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun suojasta.

Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskaisee:

–Minun on lintu!

Kari on myöskin olevinaan tiukkana ja vastaa:

–Sen on lintu, joka linnun ampuu.

–Sen se on, joka löytää ja saartaa!

Mutta sitten he molemmat nauramaan ja käteltyään kyselemään, miten kumman lailla olivat tulleet samaa riistaa ampuneeksi.

Kari kertoi jo kauan tienneensä suuren metson näillä paikoin telmettään pitävän, oli kuullut sen soitimen aikana ja kuullut kesällä kotkottelevan, ja kun viime kerran Panulasta hiihti, niin siinä se oli taas. Lähti nyt lintuun ja kun harjua hiihtäessään kuuli metsän rumisevan, niin hiipi kohti. Näki siinä toisenkin vaanivan, ajatteli: autan vanhaa miestä, jos ei sattuisi osumaan.

–Kyll' olisin osannut, mutta siin' on lintusi.

–Ei minun ole.

–Ei ole minunkaan. Mutta nuoremmakseni pistän konttiini, niin pääsee vanhus kantamasta.

Niin oli ystäväin riita ratkaistu, ja yhdessä lähtivät he metsästystään jatkamaan.

–Vouti tulee pian karhun ajoon, sanoi Jorma heidän hetken aikaa hiihdettyään, sanoi niinkuin jotakin asiaa, joka oli vain ohimennen mieleen juolahtanut. Ja vaikka Kari kohta käsitti, että sitä sanaa se on Jorma näin pitkän matkan lähtenyt tuomaan, virkkoi hänkin yhtä välinpitämättömästi:

–Tulleeko piankin?

–Täyden kuun aikana, kun lienevät ilmat suotuisat.

–Sehän on huomenna.

Ainoastaan hiukan kiireemmin kuin tavallista hiihti Kari uutisen kuultuaan ja lykkäsi sauvallaan muutamia kertoja voimakkaammin kuin ehkä olisi ollut tarpeellista. Mutta Jorman tarkka silmä näki ja korva kuuli, ettei nuoren miehen mieli ollut niin levollinen kuin mitä hän tahtoi näyttää. Annikin oli vouti tahtonut saunapiiakseen pestata, niinkuin oli jo niin monen tytön tätä ennen pestannut ja siihen pilannut, ja yhdessä liitossa näkyi olevan Panu. Orjatyttärillä hän heimolle etuja osti, eikä kukaan käynyt kurjia puolustamaan. Mutta Annikilla oli puolustaja. Ei se mies, joka heittäysi karhun kanssa painisille ja yksin hänen käsistään hiehon ryösti, niinkuin Kari oli tehnyt, heittäisi omaansa vieraan herran haltuun, vaikka olisi koko heimo vastassaan. Ei olisi luullut tuossa solakassa varressa olevan sitä voimaa, mikä siinä oli, eikä tuossa lauhkeassa luonnossa sitä kiukkua, minkä Jorma oli nähnyt siitä purkautuvan. Auta Ilmari, miten hän kerran oli suuttunut, kun markkinakansa oli päihtynyttä lappalaista rääkännyt: aseensa oli hän luotaan nakannut ja hyökännyt miesten kimppuun nakellen heitä yksillä jalkainsa sijoilla hankeen kymmenkunnan yhteen menoon, minkä päälleen, minkä pitkälleen—ja se oli Jorman mielestä jalo teko.

–Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme toiselta rinteeltä kotiin.

He lähtevät hiihtämään, mutta muissa mietteissään on Kari, kun päästää teiriparven toisensa perästä päänsä päältä lentoon lähtemään.

–Taitavat sinulla olla isommat otukset mielessäsi. Heitämme nämä ja lähdemme toisten tappoon varusteleimaan, ehdottaa Jorma.

–Aina ovat valmiina aseeni ja tamineeni, lie otus otettava kuinka suuri tahansa, vastaa Kari, ja he jatkavat metsästystään iltaan asti.

Oli jo pimenemässä ilta, kun metsämiehet saapuivat Karin majalle, kontit täynnä riistaa. Maja oli viettävällä, aukealla rinteeltä ja tuvan ovelle näkyi koko Korpiselkä ja Uhrivaara ja Panulan kylä takaisine maineen. Kaikki matkan tekijät, jotka jäätä pitkin Panulaan samosivat—ja siitä kulki talvitie—voi täältä ylhäältä nähdä. Asettaessaan suksiaan kotaa vasten pystyyn, sanoi Kari Jormalle:

–Ei huoli äidille puhua voudin lahjasta Annikille…

Aina on Jorma tervetullut vieras Karilaan ja aina häntä siellä hyvänä pidetään. Lämpimin käsin ottaa emäntä hänet vastaan, saunaan vie, hyväksi kylvettää ja saunasta tultua pöydän päähän istuttaa. Myhäellen katselee Jorma siinä eteensä katettua ruokapöytää, johon emäntä kiidättää uunin arinalla hautuvia hutturoppeita toisen toisensa perästä niin pian kuin entiset tyhjenevät. Mutta kun vieras on veronsa saanut ja pöytä pyyhitty, istuu emäntä takan viereen karsinanpuolelle värttinöineen, ja Jorma nostaa kanteleen seinältä eteensä pöydälle ja sitä virittelee. Kari käy karhukeihäänsä aitasta ja alkaa sitä lujitella ja kärkeä hijoa. Siinä on vielä terässä ja varressa kuivanutta verta viimeisen karhun jäljeltä, ja siitä muistuu emännälle jotakin mieleen. Hän pistäikse ulos ja kun tulee takaisin, heittää hän ovesta sisään kannannaisensa mytyn, suuren karhun nahkan, joka peittää puolet pienen pirtin lattiaa.

On Jorma isojakin nahkoja nähnyt, mutta ei koskaan niin isoa ja komeaa.

–Olet malttanut myymättä jättää?

–Tätä nahkaa ei myydä, tämä on nuoren naisen vuoteeksi pyydetty. Ja siitä emäntä selittämään, millä lailla se oli saatu.

Monena kesänä oli se näillä mailla maleksinut, välistä kotoahollakin kellehtinyt, mutta ei koskaan saatu sitä kierretyksi. Luultiin sen jo niinkuin aina ennenkin ennen lumien tuloa makuilleen menneen, kun viime talvena Kari näki Panulasta tullessaan karhun jäljet Uhrivuorelta tulevan ja puhalsihe jälkeen. Monta päivää ajatti, kerran juoksi Uhrivaarankin poikki, mutta pois hylkäsi Tapio koiransa ja tänne kuljetti. Kotiahon alle ajaessaan teki Kari sen lupauksen, ettei myy turkkia, vaan morsiusvuoteeksi pyhittää. Jo alkaa uupua metsolan ukko, siinä odottaa läähättäen suuren kiven kupeella, ja kun Kari keihäineen kohti käy, niin suin päin syöksähtää rautaan, niinkuin olisi elämäänsä kyllästynyt, ja hangelle kellahtaa.

–Tuoss' on vielä haavan jälki rinnassa.

–Tapion huomenlahja se on, siksi sitä ei myydä.

–Hyvä on siinä nuorikon kanssa kelliä.

–Kun tuon nyt tuoduksi saisi, huokasi Karin emäntä.

–Anopiksi mielesi tekisi!

–Olisihan rattoisampi ollakseni, kun Kari metsiä kiertää, ja saisinhan kerran soudateltavani minäkin.

–Mutta metsäonnesi sinä menetät, Kari, kussa naisen kotiisi kuljetat. Kateita ovat sinipiiat, eivät näyttäy, pois kaikottavat edestäsi riistan ja harakan tiellesi ajavat, laski Jorma leikkiään.

–Eivät aja sen edestä, joka ei metsäaamuna päivän nousuun vuoteellansa virune, niin sanoi ennen isä vanha.

–Ei sillä kuulu väliä olevan, kunhan mies puhtoisena metsään menee ja viljavirret hyvin helkytellä taitaa.

–Puhdas on mies tämä Kari ja pulska ja virsikäs verraton.

–Ei ole Jorman virsille vertojen vetäjää, kehahti Kari puolestaan.

–Nähnettekö noita sinipiikoja ja metsän väkiä, vaikka aina kehutte? arveli Karilan emäntä.

–Monesti on nähty, hyvä emäntä. Olen Tapiotakin vilahdukselta saanut silmätä. Talvella Tapion parhaiten näkee, kovana pakkasaamuna, kun päivä vaarojen välistä kiiluu, silloin se suuren kuusen takana seisoo, ja partaansa sukii… Mielikki syksyllä näytäkse, kun lehtoisen vaaran rinne koreimmillaan paistaa, punaisena ja keltaisena hohtaa, silloin se vähän ennen auringon laskua samannäköisissä kirjavissa vaatteissa vaaran rinteellä istuu. Silloin kun metsään menee, metsä niillä mailla viljaa vilisee, on kuin kaiken metsän elävät mukanaan kuljettaisi: oravat kurahtelevat, teeret kukertavat, metso kotkottaa, metsäkana kokkaa pekkaa panee, ja palokärki huilauttelee.

–Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä kukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari … vetten vaiheilla ne näkee tai luhtain ranteilla metsän rinnassa … sumuhameisiin pukeutuvat, ja jos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä soittelet, niin karkeloon käyvät…

–Muttei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa.

–Mikä lienee siihen syynä, etteivät näe?

–Eivät katsoa osaa, ei ole silmä siihen teroittunut, ei mieli haltijoita kohtaan herkistynyt. Ystävinä ennen haltijoita pidettiin, jotka hyvää soivat, nyt vihamiehinä kohdellaan, joita manataan ja penätään ja taioilla ja tempuilla vangita ja sitoa koetetaan.

–Mutta eikö ole tehona taioissakin?

–Ei tehoa taika muihin kuin tyhmään kansaan, jolla Panu niitä teetättää. Manaukset ovat tarpeen, aseet pitää olla puhtaat, pyydykset siistit ja mies hajuton, ja kun sitten metsän väen iloksi laulaa tai soittaa, niin siinä on taikain taika. Muuta ei tarvita, kun mies muuten kykenee. Mutta kymmeniä kujeita, satoja sotkuja vaatii nyt Panu ja niitä opettaa ja on ne kaiken kansan uskoksi ylentänyt. Ei nyt olekaan ylempää tietoa, ei korkeampaa viisautta muuta. Katsokaahan, mitä teetättää jäniksen pyytäjällä. Minä kun vien langat metsään, pyyhin havuilla, poltan pois pirtin hajun enkä paljaalla kädellä koskettele. Kun olen ne virittänyt, loihdin näin:

»Minä laitan lankojani, liitän näitä liinojani, liitän liinani lumelle, lasken langat hangen päälle. Jänön poika kyykelöinen, juokse noron notkokkeita, painakkeita painattele, juoskos kullaisna käkenä, hopeaisna möykkyränä vasten minun pyytöäni, kohen kultalankojani.»

En sen enempää pakottele enkä pinnistele, annan vallan, menköön, jos tahtoo, ja useimmiten se menee. Mutta millainen on Panun opettama taika? No, puhdistaa hänkin käskee pyydykset ja sitten panna tuvan pohjoisnurkalle, joka on hyvä, mutta sitten kun metsään lähtee, niin pitää kolmesti vasemmalla kantapäällään painaa ovea lähtiessään ja sitten kirveellä tehdä tiehen kolme viisikantaa, joiden päällitse astua. Sitten kun menee pyytäjä näreikköön, niin siellä pitää katkaista kolme kolmikantaista näreen lehvää ja ne tielle viskata ja niiden päälle polkea, jotta ne kolmeen askeleeseen tulevat. Sitten hän ottaa yhden havunlehvän käteensä, ja minkä langan panee polulle, sillä pyyhkii se sen lankansa ja panee vyönsä alle sen havunlehvän niin kauaksi kuin toisen saa pannuksi. Sitten kun tulee kotiinsa, niin heittää aitan taa sen havunlehvän. Kun menee katsomaan lankojaan ja jos on siellä jänis, niin sen pitää olla vyön alla sen havunlehvän. Sitten pitää se jänis pyyhkiä myötäkarvaan joka paikasta, ja ennenkuin sitä liikuttaa, niin pitää painaa lehvä siihen jäniksen tilalle, tyvipuoli päähän päin ja vasemmalla kantapäällään polkea sitä havunlehvää. Sitten kun ottaa siitä sen jäniksen, pitää vielä kerran taittaa kolmikantainen näreen oksa ja panna molempiin korviin … ja tiesi hänen, mitä kaikkea sitten vielä täytyy tehdä!

Ja Jorma nauroi niin makeasti, että vesi silmään kihosi. Mutta sitten hän suuttui, kun taas muisti, mitä Panu oli sanonut:

–Ja näitä mielettömyyksiä niitä nyt korotellaan Väinön tietoja ylemmä! Vaan eivät ole Väinön tietojen veroisia, jolle Ilmatar emo viisautensa neuvoi ja hän sen meille säilytti. Mutta niitä nyt halveksitaan, sanotaan: se on sitä joka miehen tietoa, mutta taika se on salaperäistä ja voimallista, sillä ne henget hallitaan.