Panu

Mutta kahteenkymmeneen päästyään oli Panu kerran hirven ajossa. Hirven oli hän nähnyt järven poikki loikkivan ja paikalla jälkeen puhaltanut. Nopeajalkainen oli hirvi, teki pitkiä taipalia, juoksi suuria mutkia, välistä näyttihe, mutta katosi taas niin, että lumi vain kuin savuna pölähti. Kerran luuli Panu päässeensä ampumamatkan päähän ja laukaisi, mutta löysi nuolen edestään pökkelöstä, jota oli ampunut. Talvisen päivän Panu ponnistelee, alkaa lunta sataa, keli takkaloituu, eikä tunne ajaja maita, joita hiihtää. Silloin alkaa korkea vaara edestä häämöttää, jäljet katoavat vuoren rintaan kuin olisivat siitä sisään menneet. Yö on pilvinen, pehmoista lunta putoilee ilmasta, metsässä kuiskahtelee ja hiiskahtelee niinkuin haltijat haastelisivat, ja ylempää vaaran laelta kuuluu tohauksia, heikompia ja kovempia. Mutta Panu ei löydä tietä takaisin ja alkaa eksyksissään harhailla. Kiipee ylös vuoren rinnettä, laskeutuu alas, kulkee poikki ja pitkin, mutta kun aamu koittaa, seisoo hän avonaisella vuoren laella, suuren koivun alla, jonka tuntee kotoisen uhrivuoren laeksi, ja tuolla alempana näkyy Panula, ja siellä haukahtelee koira. Tapion hirveä oli hän tietämättään ajanut sitä tappaakseen, ja pyhälle vuorelle oli se hänet kuljettanut.

Siitä yöstä alkaen oli Panu muuttunut ja hänen tehtävänsä hänelle selvinnyt. Talon asiat huostaansa otettuaan ja tehtyään onnistuneita kaupparetkiä toimitti hän kevään tullen Jorman apuna uhrit ja toimitti ne niinkuin vanha tietäjä. Silmäänkin oli ilmaantunut se terävä kiilto, joka oli synnynnäinen Panujen suvussa, eikä aikaakaan, kun alettiin kuulla hänen tehneen tekoja, jotka osoittivat, että hän oli valmis tietäjä. Hänen loihdussaan oli voimaa, ja hänen manauksensa sai vapisemaan, ja pian oli taas moni tauti parantunut Panulan saunassa niinkuin entisinäkin aikoina. Ja kun olivat seuraavat käräjät, valittiin Panu heimon ylimmäksi tietäjäksi Jorman sijaan, joka siitä toimesta mielellään luopui.

Otettuaan haltuunsa uhrivaaran hoidon vartioi hän sitä entistä tarkemmin eikä koskaan laiminlyönyt haltijoita lepytellä. Haltijan puun juurelle rakensi hän puisen aitan hänen asunnokseen, josta ei koskaan saanut puuttua sitä, mitä oli talossa tuoreinta. Esikoiset kaikista antimista hän sinne omasta talosta kantoi ja sai muutkin tuomaan. Haltijakin tahtoo huoneessa asua niinkuin ihminen, sanoi hän, kun syytä tuohon uuteen laitokseen kyseltiin. Mutta muutamille uskotuilleen selitti hän, että kun haltija on saatu perehtymään ihmisten tekemään huoneeseen, katoo siltä oma voima, ja se tottuu kuin kesytetty kotieläin ihmistä tottelemaan. Ristin-Kiesuksenkin palvelijat olivat tehneet samoin, ja heidän jumalansa oli heille aina hyvä. Mistä oli hän nuo tiedot saanut? Sitä ei hän selittänyt, mutta niin kuului vain pitävän olla. Hyvä olisi, jos kotihaltijoillekin kunkin talon karsikkoon samanlaiset asumukset tehtäisiin. Ihmiset alkoivat noudattaa hänen neuvojaan, ja jo näytti siltä kuin olisi niistä apua ollut. Riistaa alkoi taas juoksennella viljemmältä metsissä, ja kalat alkoivat kutea vanhoilla apajillaan.

Ennen tietäjäksi tuloaan oli Panu ollut jotakuinkin hyvissä väleissä Reidan kanssa ja välistä seurustellut hänen kanssaan, niin että luultiin jo opissa käyvän.

Mutta kun tuli tietäjäksi, kielsi hän heimoltaan kaiken seurustelun reitalaisten kanssa ja julisti vihamiehekseen jokaisen, joka Reitalasta apua haki. Ilmivainoksi muuttui väli, kun Panu tapasi lappalaisen pyhällä vuorella metsästämästä. Kuin sutta ajoi Panu häntä takaa ja iski keihäällään hänet hengiltä keskellä Reidan pihaa, jonne kurja turvautui. Kun Reita juoksi joukkoineen hätään, häpäisi hän Panun kunniattomaksi siitä, että oli rikkonut kotirauhan. Panu uhkasi tappavansa jokaisen, joka pyhää vuorta saastutti. Reita puhui pilkkaa Panulan tietäjistä, jotka eivät tienneet mitään muuta kuin mitä silmillään näkivät ja korvillaan kuulivat, jotka olivat kuin vainuttomia koiria ja joiden tieto maata myöten kulki kuin siipisato lintu. Paljon kokoontui kansaa kuulemaan, Panu ei saanut sanaa suustaan, kun viha hänessä kuohui ja hidas oli hänen kielensä, hän sydämistyi yhä enemmän ja julisti mennessään tuhoavansa Reidan, missä ikinä hän hänen tiellensä sattui.—»Olisit oikea tietäjä, et aseihin turvaisi, vaan sanaiseen sotaan vaatisit, jos vihasi hyvitystä haluaa.»—»Suohon sinut laulan, jos edestäni tavoitan!» huusi Panu.– »Milloin tavataan?» huusi Reita.—»Milloin edestäni tavoitan!»—ja sillä uhkauksella hän meni reitalaisten pilkatessa häntä siitä, että aikoi vanhan Lapin tietäjän kanssa sanataistosille ruveta.

Taistelu siitä tuli, jossa Reita sai surmansa, vaikkei kukaan tietänyt kuinka. Ruumista ei mistään löydetty, ja Panu kertoi hänet suohon laulaneensa, kun metsässä tuli vastaan ja koettelemaan vaati. Mutta reitalaiset väittivät karjanpaimenen nähneen, kuinka Panu Reidan jälkiä vainusi ja häntä nuolella selkään ampui. Reidan talo poltettiin, ja joukko hajosi, ja vaimo pakeni lapsineen. Yksi tytöistä oli eksynyt muista ja tuotiin Panulaan, jossa otettiin orjaksi.

Kun Reita oli tuhottu, oli Panu yksinvaltias Korpijärven ympärillä. Hän oli anastanut Reidan vallan, ja puhuttiin niin, että hän oli hänen haltijansa ja kaikki taitonsakin omakseen ottanut. Se ainakin nähtiin, että hän uhriaitan eteen pyhälle vuorelle pystytti puujumalan, samantapaisen kuin ne, joita lappalaiset rakentelivat uhripaikoilleen, mutta suuremman ja tukevamman. Ja sen sanoi hän sitä varten tehneensä, että jos haltija ottaa ihmisen muodon ja siihen suostuu asettumaan, se ei koskaan pääse siitä haahmostaan pois, vaan pysyy ainaisena palvelijana ja tulee mukaan, mihin tahtoo.

Panun hallitus osoittautui heimolle yhä hyödyllisemmäksi, kuta enemmän hän itse varttui. Panula muuttui taas vuosien kuluessa kaiken Karjalan keskustaksi. Siellä käytiin uhraamassa, siellä saamassa neuvoja ja uutta oppia pulmista päästäkseen ja taudeista paratakseen. Laittautui Panu vielä Kontojärven voudin hyväksi ystäväksi ja sai häneltä aikaan kiellon semmoisen, etteivät savolaiset saaneet itäpuolella Rajavaaran olevia maita ominaan pitää, ei kasketa niitä, ei metsällä kulkea eikä yläjärvissä kalassa, jonne yksi ja toinen jo oli alkanut tunkeutua. Vielä nimitti vouti hänet käräjäin istujaksi, antoi hänelle luvan ylläpitää kuninkaan valtaa salomailla ja käski kaiken kansan totella häntä niinkuin itseään.

Oli kuitenkin metsissä niitä vanhan Reidan mukanaan tuomia lappalaisia, jotka eivät alistuneet. Rauhan vuoksi oli voudilta kielto heitä ahdistamasta, kun eivät mitään pahaa tehneet. Köyhiä olivatkin ja vähävoimaisia ja harhailivat milloin missäkin. Oli myöskin taika heitä suojelemassa: pelättiin riistan metsistä katoavan, jos lappalaiset karkoitettaisiin tai sukupuuttoon hävitettäisiin.

Oli joitakuita muitakin, jotka eivät Panun menoa hyväksyneet. Niitä oli vanha Jormakin, ja heidän suurin nurinansa oli siitä, että Reidan tuoma taikausko oli uudistettu ja rehoitti entistä enemmän ja että pyhälle vuorelle oli palveltavaksi pystytetty inhoittava puujumala. Eikä ollut heistä Panussa oikeata henkeä eikä sisäistä voimaa. Liiaksi pani painoa ulkonaisiin temppuihin, niitä joka tilassa vaatien. Mutta näitä nurkujoita oli harvassa. Kaikki muut ylistivät Panua siitä, että oli heimo taas koottu yhteen johtoon ja yhteen tietoon. Eikä nyt ollut pelkoa siitäkään, että Ristin-Kiesus salaa rajan yli tunkisi ja puoleensa viettelisi.

XIII

Korpivaaran Panulassa oli pidetty pitoja ja kestejä jo useampia päiviä markkinamiehiä kotiin odoteltaessa. Paitsi lähiseudun heimolaisia järven rannoilta ja jokivarsilta oli sinne kokoutunut kauempaakin kansaa metsäin sisästä ja ylävesien varsilta. Eivät kaikki, joilla olisi ollut nahkoja markkinoille vietäväksi, sinne lähteneet hiihtämään ummessa kelissä, vaan antoivat ne Panun kaupittavaksi, joka niistä sai korkeamman hinnan kuin kukaan muu, ja jäivät siksi ajaksi hänen taloonsa, jossa heitä kaikkia vanhan tavan mukaan kestitettiin ja vieraina pidettiin. Talossa oli teurastettu härkä ja olutta tehty tynnyrittäin. Kukin oli tuonut eväitä mukanaan. Kahdessa suuressa tuvassa pidettiin iloja päiväkaudet, toisessa kisaten ja laulaen, toisessa juoden ja aterioiden, sill'aikaa kun vanhat saunassa turisivat ja pikkupojat pihalla melakoivat rantatörmältä jäälle laskien. Talon takana olevan kallion laella oli mies aina tähystämässä antaakseen sieltä luikulla muille merkin kohta paikalla, kun tulijat järven selälle ilmaantuivat.

On juuri kisaloma, ja uutta tanssia odottaessa kiertelee oluthaarikka etupuolella tupaa miehestä mieheen, sill'aikaa kun tytöt karsinan seinämällä vaatteitaan järjestelevät ja tukkanauhojaan sitelevät. Ikkunaluukut on sysätty auki, ja ulkoa kuuluu poikain temmellys, jotka leikkivät siellä Pohjolan isännän ja Lemminkäisen kaksintaistelua vanhan poronnahkan päällä.

Uunin kyljessä karsinanurkassa hurisee jauhinkivi, jota orjatytöt aamusta alkaen ovat toisten tanssiessa vääntäneet. Hajamielisinä ja ympäristöstään välittämättä kiertävät uupuneet tytöt kampia, silmät ajatuksettomina ja tuntemattomina laimeasti ikkunanvaloon tuijottaen. Ainoastaan silloin, kun toinen heistä kiven silmän tuohisesta täyttää ja toinen siivellä pyyhkäistyään jauhot vakkaseen kiven kupeelta menee niitä toiseen tupaan emännälle viemään, herkeää kivi hetkeksi pyörimästä.

Tanssin tauotessa on nyt kivikin pysähtynyt. Toinen orjatytöistä ottaa vakkasen ja vie sen, uunin kylkeen painautuen, ettei tanssityttöjen vaatteita tahraisi, porstuan yli toiseen tupaan.

Siellä on lieden päällä haahlassa riippumassa suuri musta pata, jota emäntä hämmentelee. Emäntä on pieni, lempeän näköinen ihminen, kasvot pienet ja kalpeat, silmissä kärsivä ilme ja ruumiissa alakuloinen raukeus.

–Johan nuo nyt riittänee. Käyhän nyt sinäkin, Annikki, pukusi muuttamassa, niin saat mennä muiden kanssa karkelemaan, sanoo hän tytölle, joka jauhoja toi.

–Mitäpä minä heidän karkeloistaan. Käyn kynimään nuo metsot?

–Käy, ja käy pian, saattaa sieltä Panu millä hetkellä tahansa palata, ja parasta pitää urhoille olla!

Sen sanoo Ilpotar, naapurin emäntä, joka apumiehenä häärii niinkuin kotonaan tietäjän talossa ja on ottanut puolet emännyydestä omiin käsiinsä.

–Antaa heidän nyt näiden levätä, koko päivän ovat kiveä vääntäneet, onhan täällä muitakin,—uskaltaa talon emäntä virkkaa.

Mutta Annikki on jo ottanut linnut ja lähtee kotaan.

–Liian hyvänä orjiasi pidät … vai vielä karkelemaan! kivahtaa Ilpotar.

–Ihminen se on orjakin.

–Lieneekö puolikaan, mokoma lappalaiskakara.

–Annikki ei ole orja enemmän kuin muutkaan … kasvattina on pidetty, sukulaisena hoidettu, vaikk' on työtäkin tehdä saanut.

–Orjaksi ennen sodassa saatu katsottiin, lienevätkö nyt ajat muuttuneet. Orjaksi tiedän vainen Panunkin tyttöä tähän saakka sanoneen.

–Tietänetkö, Ilpotar, Panun mielen paremmin kuin minä, vaan minä en orjankaan selkää katkaise.

–Välipä tuolla vähävoimaisella. Taidat vielä Reita vainajan taikoja pelätä. Turhaan niitä pelkäät, ne taiat on nyt paremman miehen käsissä.

Emäntä ei vastannut, jätti hierimen apulaisen käteen ja pistäytyi ulos. Ilpotar raotti ikkunaluukkua ja katsahti hänen jälkeensä. Emäntä näkyi menevän pihan yli kotaan ja alkoi siellä Annikin kanssa lintuja siivota.

–On siinä askareissa tietäjän nainen, orjan töille työnteleikse, naurahti Ilpotar. Mitähän olisi näistäkin pidoista tullut, jos en minä olisi auttamassa ollut! Kädestä pitäen tuli Panu itse noutamaan oluen panoon. Nahjukseksi sanoi naistaan. Arvaatteko, tytöt, mitä minä siihen sanoin… »Sitäpähän lähdit sieltä kaukaisilta mailta noutamaan … ei olisi tainnut likempänä olla.»—Ei virkkanut siihen mitään, mutta tiedän hänen jo kauan katuneen mokomia kauppojaan.

–Lieneekö mitkä lumot käyneet?

–Rahalumot. Ahne se on Panu, perso tavaralle. Mutta sinne menivät ennenkuin osansa sai. Yksin jäätyään kääntyi isänsä Ristin-Kiesuksen oppiin, vei kultansa, hopeansa Valamoon ja antoi munkeille talonsa. Sen sai, kun lähti merta edemmä kalaan.

–Mutta eihän nyt omastakaan suvusta ole naiden.

–Minkä tähden ei? Toiselle puolen Rajavaaran se on jo tapana. Silloin tietää, minkä saa, eikä käy niinkuin Panun.

–Onhan tuo hyvä ihminen emäntäkin.

–Parempi ilki paha kuin liian hyvä.—Laiskoittelette täällä kaikki orjat. Pöytää kattamaan!

–Kun ei tuo teitä ottanut?

–Hyvät olisi kaupat tehnytkin, mutta oli kieliä välissä. Ei ole osannut lapsiakaan tehdä kuin tuon yhden poika ruikaleen. Sekin on tullut äitiinsä. Saas nähdä, mikä tietäjä siitäkin tulee.—Mitä siinä naurattelette? Sitäkö, etteihän minullakaan ole kuin ainoa tyttö. Mitäs semmoisen ukko rahjuksen kanssa … hyväksikin luulin, mutta ei ole mihinkään.

–Olihan Ilpottarella poikakin.

Kovakasvoisen ja ravakkaluontoisen naisen muoto muuttui yht'äkkiä. Se heltyi. Suussa värähti, mutta sitten hän taas voitti mielensä ja kivahti:

–Suunne kiinni ja hämmennä pataasi, ettei pohjaan pala!

Ei sallinut Ilpotar siitä asiasta puhuttavan, ja arkaan paikkaan siinä aina sana sattui.

Annikki ja emäntä istuivat kodan kynnyksellä lintuja kynien.

–Annahan nyt olla, sanoi emäntä. Saan minä nämä yksinkin höyhennetyksi. Käyhän nyt siistiymään… Karikin on täällä … nämä on sen tuomia lintuja … etkö nähnyt häntä tuvassa?

–Istuvanhan tuo siellä näkyi.

–Älä huoli siitä, mitä mieron hampaat hakkaa, tiedäthän Ilpottaren. Se tahtoo Karia tyttärelleen, muttei Kari Ilpon naiseen suostu, vaikka kaikki kullat saisi. Puhui kanssani äsken ja toi lunnaitasi taas kolme komeata ilvestä ja sinulle äitinsä laittamat uudet vaatteet, ne ovat nyytissä ullakolla, käy siellä pukemassa yllesi ja mene sitten karkelemaan.

Annikin totiset kasvot välähtivät ilosta, mutta sitten taas synkistyivät, ja hän painautui takaisin istumaan.

–Alkavat taas toiset tytöt herjata, sanoi hän itku kurkussa.

–Eivät nyt uskalla Karilta, ja niskan nakkeluista älä välitä. Silmäisi sirkeyttä ja poskiesi puhtoisuutta kadehtivat, mutta se on sinulle vain maineeksi. Saatan sanoa, mitä Kari minulle äsken uskoi. Sanoi aikovansa Panun tultua sinua uudelleen pyytää. Jos Panu suostuu, ei tiedä, ehkä täällä karkeloissa vielä morsiamena keikut.

–Ei suostu Panu, kun ei ole lunnaat vielä täydet.

–Sanoi olevan itsellään takausmiehet, että vuoden kuluessa maksaa sen, mikä puuttuu. Menehän nyt vain ilotupaan, ei ole sitten aikaa, kun markkinamiehet tulevat.

Annikki nousi, puhdisti kätensä, pesi kasvonsa ja meni pihan poikki aittaan.

Emäntä jäi loppulintuja höyhentelemään ja alkoi sitten kärvennellä niitä tulen lieskassa. Annikin naittaminen oli hänen lempiaatteitaan. Itse oli hän tytön metsästä löytänyt, kuullut korvesta ruikutuksen, mennyt luo ja kotiin kantanut. Panu olisi tahtonut salaa tuhota, mutta vaimo ei antanut. Siitä pitäen, kun tyttö taloon tuotiin, oli hän kohdellut häntä niinkuin omaa lastaan, sikäli kuin voi, mutta vähän oli hänellä valtaa talossa ja sanomista sen asioissa. Miksi oli hän lähtenyt tänne tulemaan kaukaisesta kodista, jossa oli kukkana kulkenut? Toiselle olisi hän tahtonut, mutta toiselle työnnettiin, kaukaa tulleelle pohatalle. Ynseää oli ollut olo täällä, raskasta elämä, ei paljon orjan osaa parempi. Olisi parempi ollut veteen juosta, Kaatrakosken aaltoihin, joka kodin alaitse kuohui. Toiset olivat täällä ihmiset kuin kotona Laatokan ihanilla rannoilla, toiset tiedot, toiset tavat. Siellä mehevät maat, vihertävät lehdot, aukeat ahot, täällä soita ja karuja kankaita ja rotkoisia vaaroja. Jöröjä ja kovasydämisiä olivat miehet, naiset kateita ja ilkeäkielisiä. Vieraat naiset tunkivat hänen ortensa alle emännöimään. Ja ainainen pelko rinnassa … jos Panu tietäisi, huonosti hänen kävisi.

Nyt hän uskalsi, nyt ei kukaan joutanut hänen askeliaan vaanimaan. Hän nousi, meni navettaan, piilousi sen pimeimpään parteen, lankesi siellä polvilleen ja rukoili. Ei itselleen mitään rukoillut, Annikille onnea anoi, kumarsi lattiaan, vaikkei ollut toivoa liioin, että Jumala kuulisi, kun ei tuohusta sytyttää tohtinut…

Mutta tuvassa oli uusi karkelo alkamassa, ja kanteleen soittaja pöydän päässä juohatteli sormiaan kieliä myöten alkusoitoksi. Annikki oli pukeutunut ullakossa, pistäytynyt tupaan ja hiipinyt pankon nurkitse toisten tyttöjen taa uunin syrjään ja istuutui jauhinkiven laidalle. Mutta hänen uudet vaatteensa olivat huomiota herättäneet.

–Katsohan orjaa, aikoo tanssiin tarjoutua, sanoi Kylli, Ilpottaren tyttö, joka tyttöjen parvessa ylinnä keikkui.

Poikain puolella valittiin kisain johtajaa.

–Kari kisakuninkaaksi! huudettiin.

–Ei minusta, valitkaa joku toinen.

–Ketä tytöt tahtovat?

–Karia! Karia! huudettiin karsinan puolelta, ja tytöt harvensivat rivinsä niin, että jokainen tuli näkyviin.

Karin täytyi suostua. Heittäen pois helähtelevän miekkavyönsä ja riisuen pitkän valkean sarkakauhtanansa astui hän esiin lattialle. Hän oli heimon kauneimpia poikia, solakka, pitkä, puhdasmuotoinen, vähän vaaleata partaa leuassa ja ylähuulessa, mutta ruskeasilmäinen, hartioille ulottuva liinatukka keskeltä jakauksella, oli uljas, urhea metsämies ja tunnettu nopeaksi hiihtäjäksi, josta sanottiin, että hiiden hirvellekin tulisi kiire hänen edessään.

–Tytöt riviin! käski hän.

Kisakuninkaan oli etuoikeus ennen muita valita tanssitoverinsa, ja tytöt seisoivat odotellen, kenen Kari ottaisi.

–Soitto soimaan! komensi Kari, ja kun kannel helähti iloiseen alkuun, liukui hän notkuvin polvin karsinanurkkaa kohti, jossa Annikki seisoi, tempasi hänen vasemman kätensä oikeaansa ja vei hänet kisakuninkaan kunniapaikalle peräikkunan alle.

–Orjan otti! tirskahti Kylli palmikoitaan heitellen, ja nurinaa kuului muidenkin tyttöjen joukosta.

–Entäpä orjastakin kerran kuninkaatar koituu! virkkoi hyväntahtoinen kanteleensoittaja, Jorma ukko, jonka sormet nyt kuin virman sorsan sorkat alkoivat kieleltä toiselle hypellä.

Mutta pää pystyssä ja otsa korkeana, nurinasta ja syrjäsilmistä huolimatta alkoi Kari tuvan lattiaa pitkin neitoaan kuljetella, joka alla päin ja silmät maahan luotuina häntä nöyrästi seurasi, hiukan mustanpuhuvat poskensa tummasti punoittaen. Kierrellen, kaarrellen, maanitellen eteen ja peräytyen taa kiertelivät parit laattiaa sanaakaan toisilleen sanomatta, niinkuin tapa oli. Mutta penkillä istuivat vanhemmat miehet ja miehet keski-ikäiset, ja naiset tunkeutuivat toisesta tuvasta oven suuhun karkeloa katselemaan. Huulet hyväntahtoisessa hymyssä seisoi siinä pankon nurkalla Panun emäntä suosikkiensa tanssia seuraten. Hyvin sopivat Annikin uudet vaatteet, somasti vilahti uusi valkea kenkä. Ja miksei olisi sopinut, kun oli Annikin mitalla tehty, emännän omasta toimesta, salaa tytön arkivaatteiden mukaan. Kohta ei Annikkia enää orjana pidetä, kohta saa pää katettuna nuorten emäntäin arvossa astella … varmastikin Panu nyt suostuu, kun on lunnaat tiedossa, ja upeat häät heille vietetään.

Ei uskaltanut Annikki silmiään maasta nostaa eikä niitä Kariin luoda. Ei muistanut häntä vielä milloinkaan oikein kasvoihin katsoneensa, kaukaa vain oli hänen käyntiään seurannut, vartaloaan ihaellut, kuunnellut hänen puheensa sointua ja hänen laulujaan, kun toinen paimenessa kulki, toinen metsälle meni. Olihan kerran kuitenkin silmiinkin katsahtanut sinä kuutamoisena syysyönä, kun oli eksynyttä lammasta korvesta etsinyt ja Kari tullut tiellä vastaan. Oli hän ensin säikähtänyt, oli luullut ryöstäjän tulevan ja oli häntä metsään paennut, mutta ei poika pahaa tehnyt, hellästi puhutteli, seuraan yhtyi, ja yhdessä he vuonan jälkiä noudattivat ja sen näreen juuresta määkimästä löysivät. Kari kantoi lampaan pihaan, erosi veräjällä ja katsahti erotessaan niin oudosti, että tytön sydäntä sykkyrälle veti. Miekka oli hänellä vyöllään, jousi olalla, kupeella viini, ja siitä katosi hän metsään kauniina kuin Tapion poika, sanaakaan sanomatta poistui. Olisi Annikin häntä metsän neitona seurata mieli tehnyt, ajaa riista hänen eteensä, hänet hilpeille, viljaisille maille houkutella ja siellä viileässä viidassa päänsä hänen rinnoilleen painaa.

Ei ollut hän alussa uskaltanut luottaa siihen, mitä emäntä tuli kertomaan, että Kari oli häntä Panulta kosinut ja luvannut lunnaita maksaa, niin paljon kuin Panu tahtoo. Mutta kun Kari aina omakseen kutsui ja kaivotiellä tavatessaan karitsakseen nimitti, jonka kerran olallaan kotiinsa vie, niin herahti ilokyynel silmästä, ja monet yöt se ajatus ullakossa valvotti. Vähät siitä, saisiko Kari lunnaansa kootuksi, kunhan häntä lempi! Se lempi, otti niin hellästi kädestä nyt ja luokseen kohotti, pää tuolla ylhäällä, jonne ei uskaltanut silmiään nostaa. Ja ikäänkuin autuaassa unessa hän nyt Karin rinnalla karkeli ja tunsi rohkeutensa ja luottamuksensa kasvavan eikä enää huolinut välittää niistä, jotka häntä halveksivat ja pitivät liian huonona Karille.

Tanssi taukosi, ja Annikki tapasi itsensä taas karsinassa, josta kiireen kautta pujahti pirttiin ollakseen apuna emännälle. Porstuassa seisoi Ilpotar kädet puuskassa ja loi häneen pahansuovan katseen, sähähtäen korvaan:—Keiku, mitä keikut, vaan oksalla et keiku!—Entäpä kerran keikkuisin minäkin, ajatteli Annikki, mutta ei huolinut vastata, solahti mahtavan emännän sivuitse pirttiin, tempasi siellä piakan toisen naisen kädestä ja alkoi sillä riemuavin mielin piiraita uuniin kiidätellä.

–Tule kuulemaan, kun Kari laulaa … sinulle laulaa! kuiskasi hänelle hetken päästä korvaan toveri, toinen orjatyttö … minä vartioin piiraita, etteivät pala … käy pian!—ja tyttö työnsi hänet pois pankon äärestä porstuaan.

Karkelojen välillä helskytteli Jorma kanneltaan ja hyräili säestykseensä. Nuoren väen iloksi lauloi hän Lemminkäisen lemmentöistä ja hänen seikkailuistaan saaren impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Vähän aikaa laulettuaan työnsi hän kanteleen Karille, joka hänen vieressään istui, ja virkkoi:

–Käheä on ääneni ja virteni vanhat … laula nuoremmuuttasi, paremmin osaat.

–Hyvät on laulusi, kauneimmat Karjalassa…

–Laulahan nyt kuitenkin.

–Laula, Kari, kehoittivat muutkin.

Kari oli jo laulamassa, kun näki Annikin oven suussa. Lopetettuaan lyhyeen ensimmäisen laulunsa, vaikeni hän vähän aikaa, juoksutteli vanhaa säveltä ylitse uuteen ja alkoi:

—Yks on ystävä minulla tämän ilman kannen alla, yksi armas ainokainen koko kolmessa kylässä. Muut ne mustaksi sanovat, kekäleeksi kellertävät; minun on silmästä simana, mesimarja mielestäni, vaan on vaiva vuottaessa, yksin ollessa ikävä; harvoin yhtehen yhymme, harvoin näemme toisiamme, vesi on virtainen välissä mieron vihat virtaisemmat, vihat voitan, virrat kierrän, kannan kotihin omani.

—Semmoinen oli se laulu!

–Laula vielä!

–Laulakoot nyt muut.

Mutta kaikki Karilta vielä toista laulua vaatimaan, Taas juoksutteli hän säveltä suruvoittoisesta ilonvoittoiseen ja lauloi:

—Konsa istuit, maa iloitsi, kun kävit, käki kukahti, kussa seisoit, seinä paistoi, kussa tanssit, tanhut keikkui, tuost' olet tullut, tuosta mennyt, tuossa istunut kivellä, tuossa astunut aholla, kivi on tullut kirjavaksi, paasi on toistansa parempi, korpi kuutta kukkelampi, lehto viittä lempeämpi.

—Kenestä on Kari laulunsa tehnyt? kysyi Panun emäntä.

–Eihän ole kuin yksi musta tyttö kylässä, pisti Ilpotar.

–Mutta se onkin virtensä veroinen, virkkoi Jorma. Mutta Annikki oli luikahtanut tiehensä, liikutustaan pakoon.

–Laula vielä! Ei kahta kolmannetta! kehoitettiin yhä, ja Kari oli jo aikeissa kolmatta lauluaan aloittaa, kun kuului toitahdus tuvan seinän takaa ja pojat alkoivat ulkona huutaa:

–Markkinamiehet tulevat! markkinamiehet tulevat!

Soitto keskeytyi, ja kaikki väki pullahti tanhualle tulijoita vastaanottamaan. Järven päässä näkyi musta joukko lähenevän. Pian huomattiin kuitenkin, etteivät tulijat olleetkaan Panun väkeä, vaan reitalaisia poroineen.

Missä panulaiset ja reitalaiset vastakkain sattuivat, siellä oli aina tappelu valmis, ja nyt olivat oluet ja hyvät ruuat mieliä kiihoitelleet.

–Annetaanko vähän tuliaismaistiaisia! huusi Taru, nuorista miehistä suurisuisin, ja kohta oli vanhempain miesten ja Karin kiellosta huolimatta hurjimmilla sukset jalassa ja jouset olalla. Koirineen karkasivat he jäälle tulevia vastuuseen ja piiloutuivat pienoisen saaren suojaan, jonka taitse tie kulki.

Pahaa aavistamatta ja luottaen markkinarauhaan, jota pyhänä pidettiin, ajoivat reitalaiset hölkkäjuoksua suurta selkää pitkin. Saarta lähetessä höröstyivät porot, päät nousivat pystyyn, ja jalat notkahtelivat levottomasti. Vaan eivät ennättäneet ajajat, jotka oudostellen tarkastelivat väen paljoutta Panulan kartanolla, pyöräyttää porojaan takaisin, kun mieslauma haukkuvine koirineen huutaen ja kiljuen karkasi saaren suojasta heiltä tietä tukkeamaan. Koiria pillastuneet porot puhalsivat hurjaan laukkaan ja etumaiset ehtivätkin ohi, mutta kahdesta viimeisestä pulkasta putosivat ajajat, Hilappa ja Aslo, lumeen ja estivät, käsivarsistaan hihnoissa kiikkuen, porojaan pakenemasta. Heidät saavutettiin, heitä mukuroitiin jousien ponsilla ja lumessa ryveteltiin, porojen kimpuroidessa ja koirien niiden ympärillä häristessä. Pienet lappalaiset puolustivat itseään, minkä taisivat, koettivat pujahtaa pakoon ja hypätä pulkkiinsa, mutta aina syöstiin heidät suulleen lumeen. Sen saivat kuitenkin puolustautuneiksi, ettei hihnoja heidän käsistään saatu.

–Ei saa syyttä repiä … älkää, hyvät miehet, repikö! vaikeroi Hilappa ollen armoille antauvinaan.

–Saa syyttäkin reitalaista repiä! huusi Taru. Tänne tievero! Anna viinasi, niin pääset!

–Riisutaan poro ja viedään pulkka pihaan!

Toiset reitalaiset olivat telmeen kestäessä tehneet kierroksen jäällä, mutta eivät saaneet vauhkoutuneita porojaan menemään päin, apuun päästäkseen. Ahdistelijat usuttivat koiriaan heidän kimppuunsa ja ammuskelivat heitä tylsillä nuolilla. Mutta silloin kuului vihainen vingahdus ilmassa ja samassa parahdus.

–Voi lempoa, kun rautanuolella ampui! huusi Taru.

Kaikki kokoontuivat Tarun ympärille ja unohtivat hetkeksi ahdistettavansa. Hilappa ja Aslo käyttivät tilaisuutta hyväkseen, nakkautuivat vikkelästi kuin kissat pulkkiinsa ja ehtivät toisten luo, ennenkuin heidät uudelleen saavutettiin. Ja pyrypilvenä kiisi lappalaisseurue tiehensä.

Taru kirkui ja kiroili niin, että sanat säkeniä iskivät. Hänen vasen kätensä riippui hervotonna, ja olkapäästä, jonka pitkä, terävä nuoli oli lävistänyt, valui verta virtanaan valkoiselle sarkakauhtanalle.

–Jälkeen joka mies niiden riettojen! huusi hän hammasta kiristäen.

–Ette niitä enää saavuta! virkkoi Kari, joka useiden muiden kanssa oli rientänyt jäälle tappelua asettamaan.

–Raukkoja teitä! kähisi Taru,—mutta vielä minä kerran sen…

–Näitkö, kuka ampui?

–Lie ampunut kuka tahansa, mutta sen vannon, että maksa höyryää, missä heistä yhdenkään tavannen … ja täss' on ase,—ja samassa kiskaisi hän nuolen haavasta ja pisti sen verta tippuvana viineensä.

–Siinä sen nyt näette: viha vihasta kytee, virkkoi Jorma taloon noustaessa.

–Eikä sammu ennenkuin joka sauna Lapinpohjassa taivaalle lämpiää, vastasi Taru toista kättään toisella hihasta kannattaen.

–Ei saa sotaan yllyttää, nuhteli Jorma. Reitalaisten kanssa on rauha.

–Mitäs ampui!

–Itsehän ensin menitte, huomautti Kari.

–Suus kiinni, salareitalainen!

Kari kuohahti, ja hänen silmänsä välähtivät. Taru väisti päätään kuin iskua välttäen. Mutta Kari hillitsi suuttumuksensa ja virkkoi rauhallisesti:

–Eto haavasta aikamies kiukuttelee.

Vähitellen miehet pihaan noustessa tyyntyivät, ja kun huudettiin ruualle suureen tupaan, unohtuivat reitalaiset ja äskeinen kahakka höyryävän naurispuuron ja piirakkain ääressä.

Syötyä pantiin taas karkeloksi ja lauluksi. Mutta Kari oli ottanut pitääkseen vartiota vuorella, kun luultavaa oli, etteivät markkinamiehet enää metsään yöpyisi, vaan painaisivat pimeänkin tultua kotia kohti. Miehet laskivat, että he jo iltayöstä ja ennen kuun nousua saapuisivat. Sitä varten, että markkinamiehet pimeän aikana saapuisivat, oli tervaisia tuohuksia varattu pinollinen tuvan nurkkaan, jotka sytytettäisiin niin pian kuin vartija merkin antaisi, ja mentäisiin sitten miehissä vastaan ja riemukulussa tulijat kotiin tuotaisiin. Vartijalla oli hänelläkin tuohus mukana, jonka hän sytyttäisi, kun näkisi järven päästä tulen, jolla miehet tulonsa ilmaisisivat.

Karkelossa oli Kari saanut Annikille kuiskatuksi menevänsä vartijaksi ja pyytänyt häntä tulemaan toverikseen. Annikki ei ollut mitään vastannut, puristanut vain heikosti Karin kättä suostumukseksi. Mutta karkelon jälkeen oli tyttö kadonnut. Ei häntä näkynyt tuvassa kummassakaan, ei ollut saunassa eikä aitoissa, joista Kari häntä katseli. Ehkä oli mennyt edeltä yhtymäpaikalle. Mutta ei hän ollut sielläkään. Kukkulalle tultuaan Kari istuutui korkean kiven kylkeen, jonne oli tuotu poron nahka lattiaksi. Hän istui ja kuulosti metsän rantaa. Huurteiset, jäiset puut nasahtivat tuon tuostakin hänen takanaan, tuulen hengen niitä silloin tällöin liikauttaessa. Alhaalla oli talo, josta kuului koirain haukuntaa, ovien käyntiä ja hoilotusta ja välistä kanteleen helähdys. Taampana kohosi kuun neljänneksen ja tähtien sitä heikosti valaistessa korkea uhrivaara avopäine kallioineen, joiden lumiset laet erotti rinteillä olevan metsän mustasta. Kari ei tahtonut saada paikallaan pysytyksi, ja yhä levottomammaksi hän kävi, kuta kauemmin Annikki viipyi. Jos se oli jo ollut täällä ja mennyt pois, eikä taaskaan saisi kahden kesken tavata. Hän nousi ylös, meni metsän rantaan, kuulosti, palasi taas kiven luo ja pudisteli lumen poron nahkasta levittäen sen siististi hangelle. Siihen hän sen istuttaa, kun se tulee, siinä häntä katselee ja kuuntelee hänen äänensä liritystä, sitä kaikkea sitten taas moneen kertaan jälkeenpäin muistellakseen.

Siitä pitäen, kun Kari hänet ensi kerran tapasi ja kietaisi kätensä hänen vyötäistensä ympäri, oli Annikki yksinäisillä metsäretkillä aina hänen mielessään väikkynyt, hiihtänyt hänen edellään tai vierellään ja öitä hänen nuotiollaan istunut. Mutta harvoin hän oli saanut häntä nähdä, vielä harvemmin puhutella. Usein hän tästä kulki ja taloa kierteli. Välistä näki tytön saunapolulla, välistä kaivotiellä, silloin tällöin rannalla poukkujen pesussa. Lumotuksi hän välistä luuli itsensä, lumotuksi sanoi häntä äitikin. Ja sen jälkeen lienee hän ollutkin lumottu, kun tytön lehdossa tapasi lehdeksiä taittamassa ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Oli, niinkuin olisi tyttö siihen sulanut, huvennut hänen käsivarsiensa väliin puhtoisena ja notkeana kuin talvinen orava. Tummat olivat sen silmät ja mustat kulmat, ja ne loistivat niin toisin kuin muiden tyttöjen. Se meni hetkeksi kuin tainnoksiin, heräsi sitten ja pujahti nopeasti kuin lumikko puiden väliin. Mutta siitä pitäen oli Annikki Karin edessä niin ilmielävänä, että hän ojensi kätensä häntä tavoittaakseen ei ainoastaan unessa yöllä, vaan ilmisissä päivälläkin. Ja Kari oli vakuutettu siitä, että joku hyvä haltija hänelle näytti sitä, mitä tiesi hänen toivovan näkevänsä—eikä hän pyrkinyt pois lumoista, vaan tahtoi mielessään sen suojeluksessa kulkea.