Panu

XLIII

Ovat taas markkinat Kontolan kirkolla, on yö vasten ensimmäistä markkinapäivää. Yö on pyryinen ja pimeä, ja kaikki markkinaväki on vetäytynyt joko kattojen suojaan tai puiden alle metsään nuotioiden ääreen.

Panu on tehnyt kaikki ne taiat, jotka hän Lapin tietäjältä on saanut tehtäväkseen. Hän on hakenut toukan, joka kirkon seinäpuuta kalvoi, on palkannut Rampa-Riitan äidin hankkimaan kastevettä, ehtoollisleipää ja viiniä ja sekoittanut ne multaan, joka on kirkon kynnyksen alta kaivettu. Kätkettyään ne alttariliinasta tekemäänsä ja samalla tavalla saamaansa pussiin, on hän ryhtynyt siihen, mitä tietäjä oli kuiskaten hänelle neuvonut. Hän on kolmesti kirkon kiertänyt, pistänyt oven alle kolme kukon virkahöyhentä, polkenut kolme kertaa jalallaan ja kolmesti oveen sylkäissyt sitä avatakseen. Mutta ei ole ovi auennut. Sisään päästäkseen hän on silloin houkutellut Rampa-Riitan äidin kirkkoon piiloutumaan ja sisäpuolelta avaamaan ikkunaluukun säpin.

Panu on valinnut toimilleen yön, jolloin kuu on pimeimmillään, niinkuin Lapin tietäjä oli neuvonut. Kenenkään huomaamatta on hän piileksinyt Rampa-Riitan äidin maasaunassa. Levotonna odottaa hän siellä vaimoa, jonka on lähettänyt kuulostelemaan ja vakoilemaan. Vaimo tulee ja ilmoittaa, mitä on nähnyt. Ei ole enää ketään liikkeellä, kaikki ovat vetäytyneet tuiskua pakoon, joka on niin sakea, ettei näe kämmentä eteensä. Voutilassa nukutaan, mutta pappilan tuvassa tuikkaa tuli, ja Jouko seisoo oven edessä polviaan myöten lumessa itsekseen haastellen.

–Mitä se siellä? kysyy Panu levottomasti.

–Aavistaisiko mitä? Mielipuolilla on ne ilmoittajansa.

–Näkikö sinut?

–En tiedä; en luule nähneen.

–Mene vielä vakoilemaan, missä Jouko on.

Hetken päästä tulee vaimo takaisin ja ilmoittaa, ettei Joukoa enää näkynyt.

Panu hiipii ulos ja kiertää kauaitse kirkon ikkuna luukun alle. Hän avaa luukun, työntää ikkunan sisään ja kiipeää kirkkoon. Penkkien välissä haparoiden tulee hän käytävälle, lähestyy jalallaan eteensä tunnustellen kuoria, on kaatua alttarin kynnykseen, astuu sen yli, seisoo alttarin edessä ja kopeloi sen päältä niitä kaluja, joilla häväistys on tehtävä. Näin on tietäjä kuiskaissut ja sanat kaikuvat yhä hänen mielessään:—»Siinä on neliskulmainen kapine, nostat sen maahan ja astut sen päälle. Pitäisi olla malja, vaatteella peitetty … ota se käteesi ja häpäise se.» Siinä ne ovat, raamattu ja sen päällä ehtoolliskalkki. Hän iskee tulta ja sytyttää kynttilän, joita on eilisen messun jäljeltä useampia alttarilla. Sitten tekee hän niinkuin oli tehtävä, laskee raamatun maahan ja astuu sen päälle; ottaa kalkin ja häpäisee sen. Nyt on tehty ensimmäinen kirkkotaika, on Kiesuksen kaluja häväisty. Eikä kuulu kirkon väkeä hätään tulevaksi—pelkäävät, eivät uskalla!

Toisen taian neuvoi Lapin noita tämmöisen:—»Sen ensimmäisen huoneen takana on toinen huone, pienempi. Sinne mene, sieltä vaatteet ota, pane nurin yllesi ja lue nurinpäin sen loihtu.» Panu menee sakastiin, löytää messukasukan kaapista, pujottaa sen nurin päänsä yli, palaa takaisin kirkkoon ja lukee alttarin edessä nurinpäin Isämeidän rukouksen, jonka oli ensin Rampa-Riitan äidiltä oikein päin oppinut. Sen tehtyään on hänestä kuin olisi hän kiertänyt aseen vihamiehen kädestä, hän käy yhä rohkeammaksi, potkaisee raamatun alas lattiata pitkin menemään, niin että lehdet kahisevat, ja ruiskauttaa maljan sisällön alttariseinälle.

Jotakin narahtaa, tuulenpuuska tunkee kirkkoon ja sammuttaa kynttilän. Taas narahtaa samalla lailla ja paukahtaa. Se oli kai luukku, joka avautui ja sulkeutui. Yhä pelkää kirkonväki—aikoivat tulla, eivät uskaltaneet!

Mutta vielä on kolmas taika tekemättä.—»Arkku avaa, hammas suusta kaiva, hiustukko palmikosta leikkaa, ne nuoleen kätke, ja sillä kun ammut…»

Kirkon lattian alle kuoriin on papin rouva haudattu. Panu sytyttää uudelleen kynttilän, murtaa auki luukun, joka vie kirkon sillan alle ja laskeutuu sinne. Yksi arkku siellä vain on, ei ole vielä muita kirkon lattian alle haudattu kuin papin rouva, helppo on se löytää. Panulla on kirves mukanaan. Kansi rusahtaa, longistuu ja aukeaa ja valkoinen liina välähtää sen alta.

Mutta samassa putoo lattian luukku alas hänen päänsä päällä, ja kun Panu ojennaiksen sitä auki työntämään, kuulee hän ylhäältä naurun hihitystä ja epäselvää puhetta, eikä luukku liikahda. Jotakin raskaita esineitä romahutellaan luukun päälle, taas hihitellään ja sopotellaan, sitten kuuluu varovia, poispäin sipsuttelevia askelia ja sitten on kaikki taas hiljaa. Loukussa on Panu, umpiloukussa.

* * * * *

Tuvassaan istuu Martinus Olai, Kontolan pappi, pöytänsä päässä kahden tuikkavan talikynttilän ääressä ja kirjoittaa, tuon tuostakin keskeytyen mietteisiinsä ja kynttiläin yli pimeän tuvan perille tuijottaen. Huone on entisellään, karsinapuoli tupaa on yhä sisustettuna niinkuin se oli ollut rouvan eläessä. Mutta itse hän on muuttunut. Hän on kalvennut ja kasvot laihtuneet, korkeaan otsaan on ilmaantunut syvä, leveä ryppy, ja tuuhea, suuri tukka on harventunut ja ikäänkuin kuihtunut ja kuivahtanut. Suuret, avonaiset silmät ovat pienentyneet, syventyneet kuoppiinsa ja ilme niissä käynyt hajamieliseksi. Tuo voimakas, väliin tuima, väliin innostunut katse on laimennut ja ikäänkuin kääntynyt sisään päin.

Hän kirjoittaa kirjettä piispalle lähettääkseen sen markkinamiesten mukana Turkuun menemään. Hän tekee selkoa toimistaan Jumalan valtakunnan levittämiseksi sillä paikalla, johon hänet on kutsuttu.

Hän on jo ennen tehnyt selkoa siitä sodasta, jota on käynyt taikuutta ja velhoutta vastaan. Nyt kertoo hän viimeisestä taistelustaan, jossa hän päävelhon voitti, pakanalliset epäjumalat kukisti, poltti heidän uhrimetsikkönsä ja heidän uhrialttarinsa maahan kaatoi. Pakanat ovat epäjumalistaan julkisesti luopuneet ja kasteen kautta pyhän kirkon helmaan otetuiksi tulleet. Sille sijalle, missä pakanallinen velho ennen asui, rakennetaan nyt rukoushuonetta Herralle. Julkisesti ei nyt missään enää epäjumalia palvella, ja luottamus velhoihin ja tietäjiin horjuu. Joskin vuorten rotkoissa vielä pimeys vallitsee ja sydänmaan saloilla vielä kylmyyttään huokuu jokin jääkylmä, sulamaton, likainen jäätikkö, niin paistaa kukkuloilla jo Herran päivä ja on siellä kevät ja kesä Herrassa. Raskaita ja kovia koettelemuksia oli Herra hänen päällensä pannut kutsuessaan pois hänen rakkaan vaimonsa. Napissut hän oli siitä Herralle, mutta tapahtukoon hänen tahtonsa maassa niinkuin taivaissa. »Herra otti, Herra antoi, kiitetty olkoon Hänen nimensä!»

Hän lopetti kirjeensä ja lukitsi sen. Sen tehtyään nousi hän istuimeltaan ja käveli muutamia kertoja tuvan lattian yli. Kolkko tuuli humisi ulkona ja tärisytti yksinkertaisia ikkunaruutuja. Hajamielisesti katseli hän karsinaan, sai taas niinkuin niin usein ennenkin mieleensä kuvan siitä hetkestä, jolloin hän heidän ensi talvenaan näin markkinain aikana, vaimonsa täällä järjestäessä Turusta tulleita tavaroita, astui tänne kirkosta ja sai hänen kädestään höyryävän lämpimän juoman. Nyt ei kukaan hänelle lämmintä juomaa tarjoo… Hän oli, tuo vainaja, niin pelännyt, pelännyt silloin ja melkein aina, välistä ollut kärsimätönkin ja moittinut häntä. Ja hänen pelkonsa oli toteutunut. Oliko hän aavistanut loppuaan? Oliko ollut väärin tuoda hänet tänne? Ne kysymykset tulivat usein mieleen, ne olivat hänen jokapäiväisenä seuranaan yksinäisinä hetkinä täällä tuvassa. Ja ne toivat aina toisia tullessaan: Olisiko hän voinut estää sitä, mitä oli tapahtunut? Oliko siihen ollut syynä hänen kovuutensa Rampa-Riittaa kohtaan? Oliko se kosto siitä, ettei ollut pitänyt esirukousta tytön puolesta, jota Anna aina oli niin hartaasti pyytänyt? Mistä syystä hän oikeastaan oli jättänyt sen esirukouksen pitämättä? Siksikö, niinkuin itselleen uskotteli, että se olisi ollut Jumalan kiusaamista, vai siksikö, että tunsi kammoa häntä kohtaan, joka oli apua tietäjältä hakenut? Mutta jos se oli hänen syynsä, miksi oli hänen vaimoansa siitä rangaistu? Miksei häntä itseään? Ehkä rangaistus häntäkin kerran kohtaa?

Ja välistä tapasi hän itsensä pelkäämästä arvaamatonta ja odottamatonta, joutui samaan mielentilaan kuin silloin, kun Reidan kanssa hiihti Panulaan ja kun karkasi liekkien keskeltä palavasta saunasta. Hänen vaimonsa oli aina kammonut synkkiä saloja ja niiden peikkoja ja pimeyttä, ja sieltä oli hänen tuhonsa tullutkin. Tulisiko sieltä kerran hänenkin tuhonsa? Olihan Panu vielä elossa; tiesi, minkä puun takana hän väijyi? Ei sen voima ollut kokonaan murtunut eikä sen valta kukistettu niin kauan kuin se vapaana kulki. Palkinto oli hänen päästään luvattu, mutta sen tiesi pastori, ettei kukaan muu kuin hän itse uskaltaisi mieheen käsiksi käydä. Häntä pelättiin vielä täällä kirkon maillakin ja vielä enemmän sydänmailla, pelättiin kostajana ja salaisen tuhon tuottajana, niinkuin Reita oli kertonut. Ruton nuolet luultiin hänen voivan lentämään panna, vihat nostaa, vainot liikkeelle loihtia—ja ehkä hän voikin. Voudillekin oli hän välistä siitä puhunut ja voudillakin oli omat pelkonsa. Hän kertoi kireistä suhteista valtakuntain välillä. Milloin tahansa saattoi sota syttyä. Täällä rajamailla sen kauhut ensiksi tuntea saataisiin, niinkuin niin usein ennenkin. Ennenkin olivat Karjalan salojen miehet vihollista avustaneet. Tyytymättömyys kyti Korpijärven saloilla Kontolan miesten kaskista, ja Panu oli kyllä ensimmäinen mies yllyttämään. Ei silloin säilyisi kirkot eikä kylät. Siihen ehkä hukkuisi kasteen siunauskin, polkeutuisi viljeltykin vainio.

Olihan Jumala noidille ja velhoille pahanteon voiman ajakseen antanut, ihmisten oman pahuuden tähden. Välistä hän ne sitoi, välistä päästi valloilleen haaskaamaan kuin sudet lammaslaumassa. Sitä ajatellessa näytti Olaista, kuin ei hän olisi vielä mitään pysyväistä saanut aikaan, kuin ei olisi vielä alullakaan. Kastetuitahan ne ovat, kristittyjen nimeä kantavat, mutta kun katsoi heitä silmiin, oli katse kesytön ja arka kuin metsäneläimen. Se katse oli Panun silmissä, sen oli hän huomannut kaikkien näden silmissä, jotka tulivat kastettaviksi, se oli välistä Reidankin silmissä. Sitähän oli hänen vaimonsa niin vavissut. Siinä oli pelkoa ja nöyryyttä, mutta samalla salavihaa ja petosta ja koston väijyvää uhkaa. Saisiko hän sen milloinkaan lähtemään, vai tarvittaisiinko miespolvia ennenkuin oikea usko nuo kasvot kirkastaisi?

Mutta mitä minä hourailen? sanoi hän itselleen. Kaikkihan on niinkuin olla pitääkin, onhan kaikki käynyt paremmin ja pikemmin kuin olin osannut toivoakaan. Huomenna minä taas puhun kirkossa vuoroin voimakkaita sanoja ja vuoroin lempeitä, puhun, neuvon, vakuutan ja vaikutan ja lämmitän; kunnes viimeinenkin routa rinnoista sulaa. Ehkä oli Jumalalla tarkoituksensa, kun otti hänet minulta, ehkä tahtoi katkaista kaikki siteet, että sitä vapaammin hänen valtakuntansa hyväksi voimani pyhittäisin!… Ja tunsi hän nyt taas rinnassaan sen saman voiman, jota oli tuntenut ensi aikoinaan tänne tultuaan ja jota vastaan kaikki pimeyden vehkeet kilpistyivät kuin puunuolet teräshaarniskasta. Tunsi sen niin suurena ja vastustamattomana, ettei viha mielessä edes Panuakaan ajatellut. Mitä hän tekisi, jos velhon käsiinsä saisi? Antaisiko hänt maallisen oikeuden käsiin, vai koettaisiko häntä kääntää, taivuttaa hänen mieltään—jos se onnistuisi, suurempi olisi se voitto kuin mikään tähänastinen.

Hän nousi tuoliltaan, jossa oli istunut pimeän tuvan perille tuijottaen, ja aikoi sammuttaa kynttilän. Silloin kuului kiireisiä askelia ulkoa porstuasta, ovi reväistiin auki, ja Jouko huusi sisään:

–Pappi, pappi! Tule pian, pappi!

Hän oli ottanut Joukon pappilaan ja piti häntä kaikenlaisen pienen askareen teossa piian apulaisena. Ensimmäisestä häiriöstään selvittyään ja tultuaan pastorin puheista vakuutetuksi siitä, että käärme oli hänen sisästään poissa ja isän umpikirot peruutetut, rauhoittui hän, kävi säyseäksi, hyväntahtoiseksi ja iloiseksi. Usein hän oli päiväkausia poissa, kulki metsässä ansoja panemassa ja ampuikin välistä jonkin linnun, vaikka valitti, että paha kättä vielä vapisuttaa. Saatuaan jostakin päähänsä sen, että paha pappia väijyi, toimitti hän siitä pitäen talonkoiran tehtävää ja teki sen niin tarkkaan, ettei kukaan, olkoon päivällä tai yöllä, päässyt pihaan hänen tietämättään. Öisin hän usein nousi ylös, hiipi ovelle, seisoi siinä kuulostellen ja kierteli huoneita, tutki tarkkaan kaikkia jälkiä ja ulotti usein retkensä aina kirkolle saakka.—Se käski sinut tappaa … mutta minä sinua vartioin, —kuiskasi hän, kun pappi kysyi, mitä varten hän noin teki.

–Mikä sinun nyt on?—kysyi pastori rauhallisesti ja puhalsi toisen kynttilän sammuksiin, luullen, että jokin joutava taas Joukon mielessä kummitteli. Mutta Joukon kasvot hehkuivat, silmät kiilsivät, ja hän huusi:

–Tule kirkkoon … se on siellä sillan alla!

–Kuka?

–Se se on … se on loukussa … tule katsomaan…

Ja Jouko kertoi katkonaisesti ja hajanaisesti, kuinka hän oli Rampa-Riitan äidin nähnyt pappilan ympärillä hiipivän ja sen jälkiä seurannut ja nähnyt Panun sen majasta lähtevän ja kirkolle päin menevän ja ajatellut sen jotakin pahaa miettivän ja juossut kirkolle ja piiloutunut aidan viereen. Se oli kiivennyt ikkunasta sisään ja siellä taikoja tehnyt ja mennyt sillan alle.

–Siellä se on … tule katsomaan, niin näet!

Usein näki Jouko näkyjä, usein näki varsinkin isänsä ja oli häntä takaa ajavinaan. Mutta Olai päätti kuitenkin seurata häntä. Reita, joka oli toisesta tuvasta kuullut Joukon tulon, liittyi mukaan.

Sakastiin tultuaan näki Olai, että kaappi, jossa messupukua säilytettiin, oli murrettu auki ja vaatteita lattialle heitetty. Jouko ei ollut houraillut eikä näkyjä nähnyt. Hän riensi kirkkoon, ja lyhtynsä valossa näki hän saastutetun lattian ja rippikalkin ja oli kompastua raamattuun, joka revennein lehdin oli käytävän päässä. Mutta Jouko osoitti luukkua ja kuiskasi:

–Tuonne se meni … tuosta meni alas … nyt se on umpiloukussa.—Olai teki merkin, käskien häntä vaikenemaan, ja hiipi lähemmä.

Panu ei kuule heidän tuloaan ja koettaa yhä ponnistella ulos päästäkseen. Joka yrityksellä saa hän luukun vähän raolleen, mutta se putoaa taas samassa takaisin. Luukun päälle kaadetut penkit liukuvat kuitenkin hiljalleen syrjään, ja joka työnnähdyksellä nousee luukku aina hinkan ylemmä. Pappi tekee uudelleen merkin Reidalle ja Joukolle ja lähenee luukkua. Panu ei vieläkään huomaa mitään ja saa vähitellen kirveensä ponnen raosta ulos. Longistaen sillä rakoa isommaksi pistää hän viimein kätensä ulos. Antaen merkin Reidalle hyppää pappi esiin, tarttuu Panua kalvosiin ja potkaisee jalallaan kirveenvarren sisään, jolloin luukku puristaa ranteet leukainsa väliin, niin että sormet oikenevat.

Panu päästää suustaan äkäisen, ärjäisevän äänen, niinkuin tekee karhu, jota pesäänsä sorkitaan, mutta ei pääse liikahtamaan. Jouko uikahtaa kuin pelästynyt koira ja rientää ulos kirkosta.

Pappi ja Reita sitovat ristiin vankinsa ranteet ja nostavat luukun auki.

–Tule ulos sieltä! komentaa pastori.

Kun Panu on päässyt lattialle seisomaan, kohottaa Olai lyhtynsä hänen silmiensä tasalle, valaisee hetken aikaa hänen kasvojaan, molempain katseet sattuvat yhteen, iskevät tulta kuin kaksi miekan kärkeä… Panun katse livahtaa syrjään, yrittää kerran vielä tehdä vastarintaa, kilpistyy, taipuu maahan eikä enää nouse…

–Olit suurempi tietäjä kuin minä, virkkaa Panu kuin itsekseen.

–Konna, joka et kuolleillekaan rauhaa Anna!—heittää Olai hänen silmilleen ja laskee lyhtynsä maahan.

–Et olisi mitänä mahtanut,—jatkaa Panu,—ellei oma vereni vastaani noussut, oma kiroomani eteeni osunut. Minua oli auttavinaan Lapin noita, sinua auttoi … en sanoja saanut … sala-ansan viritti … itselläni pääni hinnan maksatti…

–Pitkä on kostajan käsi! virkkoi pappi.

–Taattoni kuolemansa kosti! huusi Reita riemuiten ja silmät vahingoniloa liekehtien.

–Jumala kosti! virkkoi pappi nuhdellen.

–Oli jo kirkonhaltija hallussani … kohta olisi omasikin ollut … olisi kirkkosi porona palanut, sinä itse laudalla levännyt. Mutta vielä sodat syttynevät, vielä vainot nousevat!

–Pidä tuota! sanoi pappi ja heitti Reidalle nuoran pään, jolla Panun kädet oli sidottu.

Sen tehtyään laskeusi hän sillan alle, nosti varovasti kirstun kannen takaisin sijoilleen, löi kiinni irtautuneet naulat, nousi pois, sulki luukun ja asetti kaadetut penkit paikoilleen. Panu seurasi hänen liikkeitään pälyvin silmin yrittämättäkään paeta. Mutta kun pappi otti kirveen lattialta, jonne oli sen haudasta heittänyt, ja heilautti sitä kädessään, painautui hän kokoon kuin iskua väistäen.

–En sinua tapa, älä pelkää!

–En pelkääkään, vaikka tappanet!—ja Panu oikaisihe niin suoraksi kuin pääsi, hetkellistä heikkouttaan häveten, ja kesti tällä kertaa papin silmänluonnin.

Vaivoin sai Olai vihansa voitetuksi ja vähällä oli, ettei velhon omaa asetta hänen röyhkeään otsaansa upottanut.

–Lähdemme! virkkoi hän Reidalle ja teki Panulle merkin astua edellä.

–Minne viet? kysyi Panu.

–Kaikista pahoista töistäsi palkkaasi saamaan! vastasi pappi ja lisäsi sitten painavasti:

–Turkuun tuomittavaksi ja velhona poltettavaksi.

Oli, niinkuin Panu ei olisi kuullut sitä, niinkuin olisi muuta miettinyt, ja hän virkkoi:

–Yhtä sinulta kysyisin. En sinulle enää mitänä mahda. En taikojasi tiennyt, en sanojasi saanut. Ne tietää tahtoisin. Sano salaiset kolme sanaasi, joihin kironi kilpistyi.

–Älä sano, pappi! Älä sano sanojasi! huudahti Reita hädissään.

Sanoisiko hän sanansa? Mitkä olivat ne sanansa? Hän etsi, mietti, hänen silmissään välähti, hän epäili, sanoisiko—mutta sitten hän virkkoi:

–Salaiset sananiko? Usein ne kuulit, et niitä ymmärtää osannut. Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen—siinä sanani.

Panu säpsähti, vavahti, loi aran, alistuvan katseen voittajaansa ja seurasi häntä mitään virkkamatta kirkosta.

Ja niin he astuivat pappilaan menevää, tuiskun umpeen pyryttämää tietä, lumessa polviaan myöten kahlaten, Reita edellä nuorasta taluttaen, pappi jäljessä tulta näyttäen ja heidän välissään Panu, Karjalan kuulu tietäjä, musta tukka tuulessa hulmuten ja hartioilla nurin käännetty, hihaton messukasukka.