Panu

XLII

Kaksi miestä hiihtää ja hiihtää suurta ääretöntä aappaa valjun tähtiyön valossa. Väliin vetäytyy taivas hienoon pilveen, väliin kirkastuu pohjola, revontulet liekehtivät ja loimottavat, himmeitä varjoja lumelle luoden. Uupuneesti hiihtävät miehet niinkuin jo olisivat viikon hiihtäneet ja toisen viikon taival vielä olisi hiihtämättä.

Kaksi viikkoa ovat he jo hiihtäneet yhtä suoraa latua Lappia kohti. Parrat ovat jäässä, tukka kuurassa, hartiat valkeina.

Epäselvä on ahkion latu, viiman umpeen pyryttämä, jota noudattavat.

–Eihän se tulekaan joen pohja,—virkkaa jälkimmäinen mies raukealla äänellä.

–Tuolla luulen olevan, missä metsän reunaa kuumottaa.

Monesti on näköhäiriö heitä pettänyt, mutta siinä se nyt tällä kertaa kuitenkin on joen pohja.

–Jos istahdettaisiin tuonne kiven suojaan, Panu? virkkoi taas jälkimmäinen mies.—Kovin painaa kontin viileke olkapäätäni. Onhan vielä yötä hiihtää.

–On yötä, on yötä, ei mitään muuta kuin yötä. Kolmeen päivään ei ole enää nähty auringon nousevan.

–Nousseeko meille enää milloinkaan…

He hiihtävät rannalla olevan kiviröykkiön luo, heittävät taakat olaltaan ja istahtavat kukin kivelleen.

–Kohtahan sanoivat tuolla lappalaiskylässä perillä oltavan. Tätä joen pohjaa kun hiihdetään, niin alkaa koski kohista. Kosken kahden puolen vaarat kohoavat, siinä on kylä, ja siinä se asuu.

–Niinhän neuvoivat.

–Siinä se asui jo silloin, kun Reita, vanha Reita, kävi täältä salatiedot saamassa.

–Luuletko sinä saavasi?

–Saadani täytyy. Rahan ahne on Lapin noita.

–Mistä rahoja sait?

–Eivät osanneet, Ilpo, aarrettani löytää haltijain vuorelta, vaikka lehdon polttivat ja taikamajani ja taloni.

–Missä ne olivat? Kontolan miehet kovin etsivät ja minultakin kyselivät … puolet olisivat luvanneet.

–Siellähän olivat taikamajan nurkassa, Reidan vaatteiden alla maan sisässä. Olin palaa pelastamaan juostessani. Olin hukkua, kun yli salmen uin.

–Uhrirahat otit? Et sano, minne kätkit?

–En sano.

–Oliko niitä paljon?

–Oliko paljon! Vielä on Panulla kahmaloittain hopeaa ja kultaa, vaikka menisin Venäjälle ja itselleni sotajoukon pestaisin. Ei sieltä miehet lopu ja halusta tulevat. Vielä kerran kirkko savuaa ja papin maksa höyryää. Vielä katuvat, jotka minut pettivät.

–Ethän omaa heimoasi vastaan?

Panu ei siihen vastannut, vaan virkkoi:

–Poltti taloni ja poltti pyhän vuoren … olisi minutkin polttanut.

Pahasti petitte minut.

–Olisi lähdettykin rajan taa ennemmin kuin tänne. Sieltä sinulle apu pikemmin.

–Mahtava on Venäjän tsaari … mutta ei ole vielä aika … ensin on muita keinoja koetettava.

–Luuletko osaavan neuvoa?

–Jos ei se osanne, niin ei kukaan.

Ilpo solahuttihe lumeen ja koetti laittautua pitkäkseen.

–Älä nuku, kohta lähdemme,—sanoi Panu.

–Raukaisee niin, vanhuus jo vaivaa, ei ole ollut enää koko talvena entisiä voimia.

–Mitäs menit kastattamaan itseäsi, siitä sen sait rietan ruumiiseesi.

–Pesinhän pois kasteen … pahasti oli tehty, lumotuksi saivat… Nyt ne taas ulvoo.

Kuului pitkä suden ulvahdus niinkuin jostakin korkealta ilmasta.

–Sudet ulvoo tunturilla, nyt ei olla enää kaukana, sen juurella on Lapin kylä.

Panu nousi suksilleen ja lähti joen jäätä hiihtämään, jättäen tavallisuuden mukaan Ilpon jäljestä tulemaan niin hyvin kuin taisi. Susia peläten ponnisti Ilpo perässä, minkä kykeni.

Ei noussut päivä sinäkään aamuna, vähän vain kajasti piilevän auringon rusko etelän ilmoilta. Kuului kosken kohina, ja latu nousi pian ahteelle. Siitä näki Panu edessään korkean tunturin häämöttävän. Tunturin juurella kosken niskassa oli lappalaiskylä, josta tupruili savuja suippopäisistä kotarakennuksista ja kuului yhä kiihkenevää koirain haukuntaa ja ulvontaa.

Siinä on paikka, johon Panu on pyrkinyt, siinä kylässä asuu mainio Lapin noita, suurin kaikista tietäjistä. Siltä hän on saava ne sanat, ne tiedot ja taiat, joiden avulla vielä Kontolan noidan kukistaa ja oman heimon petoksen palkitsee.

Aarteensa säilöön saatuaan ja papin rouvan kuoliaaksi peloitettuaan oli hän kesän metsässä elänyt ja syksyn kalamajoissa asunut uusia tuumia hautoen. Puoli kostoa oli jo suoritettu, toinen puoli vielä tekemättä. Oli aikonut kirkon polttaa ja pappilan, mutta takaa ajoivat voudin miehet, ja pois piti lähteä. Ilpon oli hän tavannut ja saanut kuulla kaikki, mitä oli tapahtunut. Kutsutti hän heimon miehet kokoukseen. Jotkut tulivat, useimmat jäivät pois. Tartutaan aseihin kaikki Karjalan kansa! yllytti Panu. Mennään miehissä Kontolaan, sytytetään kylä ja kirkko, surmataan pappi ja uusi vouti, hänen ystävänsä. Mutta eivät ruvenneet vastarintaan, pelkäsivät enemmän pappia kuin Panua. Uhkaili Panu, mutta eivät olleet uhkauksista milläänkään. Oli iso palkintokin Panun päästä julistettu, sata riksiä, Kontolan kirkossa kuulutettu ja Reidan toimesta siitä saloillekin tieto levinnyt. Pois täytyi laittautua, ja Lappiin lähti Panu ensi lumien langettua hiihtämään. Sieltä hän ne saa myrkkytaiat, salatiedot, jotka Kontolan velhoon pystyvät, sieltä vihat viimeiset ostaa, joilla ensin papin tuhoo, sitten Reidan menettää ja viimein voudin. Ei silloin muiden apuja tarvita, itse kostonsa täyttää. Ellei anna tietojaan Lapin noita, elleivät tehoa ne, joita antaa, vielä on idän keino koettamatta.

Hän odotti Ilpoa hänen kanssaan kylään mennäkseen.

Jo olivat koirat kaukaa heitä vainunneet, yhä kiihtyi haukunta ja rähinä, kuta lähemmä tulivat. Miehet, lapset ja naiset pihalle pullahtivat, kuului kimeä, käskevä vihellys, koirat vaikenivat, ja murinaksi muuttui haukunta.

Satakunta henkeä seisoi ja huusi ja hälisi viittilöiden lumessa majojen edustalla. Panu kävi rohkeasti heitä vastaan ja kysyi, missä majassa Lompsalo asui. Hän tahtoi heti päästä tietäjän puheille.

Ei kukaan vastannut, mutta sen sijaan sateli kysymyksiä hänelle itselleen. Mistä on? Kuka on? Kuka on tuo toinen? Mitä on kontissa? Onko Lapin kävijä? Verojako tuli vaatimaan? Oletko pirkkalainen, oletko pirkkalainen?

Niitä kihisi kuin muurahaisia ympärillä, ne tunnustelivat heidän vaatteitaan ja suksiaan ja konttejaan. Ja kun Panu sanoi, ettei hän ollut Lapin kävijä, ei verojen kantaja, alkoivat he kiskoa häntä kukin kotaansa ja nauroivat vain, kun hän heitä hätisti luotaan.

Panu ei tiennyt oikein, tekivätkö ne kiusaa vai osoittivatko ne ystävyyttään. Mutta vastenmielisiä ne olivat hänestä, inhoittivat häntä, olivat kuin sammakoita, saastaisia limaskaisia olennoita, joita teki mieli potkaista, mutta joita ei kuitenkaan olisi voinut jalallaan koskettaa, joitakin ihmisten epäsikiöitä, ääni kuin naisilla. Niiden tihruiset silmät kiiluivat viekkaasti ja salaperäisesti, vaikka nauroivat. Tässä joen ahteella, mustan, kuohuvan joen partaalla, joka lumisien rantojen keskessä vyöryi, olivat ne puolihämärässä hääriessään kuin joitakin rauhattomia henkiä, pahoja henkiä, Tuonelaan tulleita. Oliko hänkin tullut Tuonelaan sanoja saamaan?

Väsymys ja nälkä toi mieleen noita kuvia, hän pudisti ne pois, hätisti nenäkkäimmät ympäriltään ja käski neuvomaan itsensä tietäjän kotaan.

Tietäjän kota oli keskellä kylää, muita kookkaampi. Kun Panu astui sisään, näki hän keskellä kotaa heikon tulen, ja muu osa kotaa oli pimeä. Tulen takaa pisti häntä vastaan kaksi terävää silmää niinkuin pensaan takaa väijyvän pedon. Hänen silmänsä väisti kiiltoa, mutta keksi, minne vain katsoi, uusia samanlaisia silmiä kodan seinämiltä. Tietäjä itse istui tulen takana vastapäätä ovea ja kahden puolen häntä hänen seurueensa.

Ennenkuin Panu ennätti mitään virkkaa, kuului ukon ääni tulen takaa kysyvän:

–Vai tuli Karjalan Panu Lapin tietäjältä neuvoa kysymään?

–Mistä minut tunnet? kysyi Panu hämmästyen.

–Tiedän asiasikin. Tietoja hakemaan tulit. Omasi loppuivat.

–Lieneekö sinussa antajata?

–Tiedän tuonkin, mihin niitä tarvitset. Mutta istukaa, vieraat, ja nauttikaa, mitä maja matala tarjota taitaa.

Panu ja Ilpo istuutuivat poronnahkalle tulen ääreen, ja kun he olivat pahimman nälkänsä sammuttaneet, jota tehdessä tietäjä kyseli heiltä matkan tapahtumia, virkkoi hän:

–Tiedän asiasi, tiedän, mitä varten tulit. Mutta kertonet kuitenkin tarkalleen, mitä tahdot.

Panu kertoi asiansa ja mitä varten oli tullut.

–Mitäpä uhriksi haltijalle tehnet?

–Liekö viisikymmentä riksiä vähän?

–Iso on asiasi, paljon on tarvis tiedustella, pitkät taipaleet henkeni kulkea täytyy… Kun sata luvannet, niin paremman vastauksen haltija antaa.

–Sata on oman pääni hinta.

–Siihen haltija tyytyy. Kun päivän kilo katoo ja revontulet taivaalla syttyvät, silloin saanemme lähteä haltijaa kysymään.

Panu ja Ilpo vietiin toiseen majaan, ja pian vaipuivat uupuneet miehet uneen. Kun Panu herätettiin ja hän kutsuttuna tietäjän majaan astui ulos, liekehti revontulten loimo yli koko pohjoisen taivaan, ja tulikielet nuoleksivat taivaan kantta, välistä etelänkin ilmoille ulottuen. Ei kuulunut muita ääniä kuin kosken kohina, kaikki olivat äänettöminä majoissaan, tuletkin olivat niissä sammutetut eivätkä koiratkaan häirinneet hiljaisuutta haukunnallaan. Oli niinkuin olisi tietäjä koko maailman nukuttanut houkutellakseen henget liikkeelle. Panu koetti arvailla, mikä aika päivästä nyt oli, mutta ei päässyt siitä selville. Saattoi olla yhtä hyvin ilta kuin keskiyö tai aamu.

Tuli paloi keskellä tietäjän majaa niinkuin äskenkin. Tulen takaa kiiluivat samat silmät ja samat silmät seinämiltä. Mutta nyt oli tietäjä puettu juhlavaatteisiinsa, uuteen punaisilla nauhoilla ja helyillä ja poronkelloilla koristettuun peskiin. Edessään oli hänellä suuri arpakannus, ja hänen apulaisillaan oli kullakin jalkojensa välissä omansa, pienemmät. Kun Panu oli asettunut äskeiselle paikalle peurannahkalle, oven ja tulisijan väliin, nousi vanha tietäjä seisoalleen, kutsui kaksi miestä avukseen ja nosti kannuksen tulen päälle. Se oli suuri ja komea ja pohja leveä kuin tynnyrin pohja täynnä samaan tapaan tehtyjä kuvioita kuin Panulla oli omassakin kannuksessaan, mutta sitä mukaa suurempia kuin oli kannuskin. Jotkut merkit Panu luki ja selitti, mutta suurin osa oli hänelle outoja ja ihmeellisiä. Ja vähäpätöiseltä, mitättömältä, lapselliselta näytti hänestä hänen oma taikakalunsa tämän rinnalla. Tuommoinen se jotakin tiesi.

Kannus kumahti, ja ääni pullahti siitä kuin maanalainen, kaukainen ukkonen. Toiset pienemmät kannukset säestivät keveämmällä kuminalla ja nopeampaan tahtiin, odottaessaan ison kannuksen ääntä, joka tuli aina vähän pitemmän väliajan kuluttua. Vähitellen tiheni ison kannuksenkin tahti, ja sitä mukaa pyrkivät pienet perässä. Joka kerta, kun tietäjä kannukseensa kosketti, värähti hänen ruumiinsa, ja hän heitti päätään; siitä laskeutui liikunta hartioihin, rintaan ja jalkoihin, ja viimein värähteli koko hänen ruumiinsa yhä kiihtyvän tahdin mukaan. Yht'äkkiä heitti hän ilmaan kapulansa, hänen vieressään oleva mies tapasi sen lennosta ja jatkoi pärrytystä. Tietäjä päästi suustaan pitkän valittavan ulvahduksen, johon pienten kannusten päristäjät yhtyivät, lakaten siksi aikaa päristämästä. Hän seisoi nyt vapain käsin, pää, vartalo ja jäsenet tutisivat yhä kiivaammin, ulvahdukset tulivat yhä tiheämmin, hän teki liikkeitä kuin olisi milloin lumessa paarustanut, milloin suksilla hiihtänyt, milloin porolla ajanut, milloin vettä uinut. Kannusten pärinä ja miesten joikuminen säesteli tietäjän liikkeitä. Panu ja Ilpo, jotka henkeään pidätellen seurasivat toimitusta, kuulivat miehen, joka oli heidän taakseen asettunut, kuiskaavan:—»Nyt se lähti haltijan luo … nyt se hankia paarustaa … nyt se sai sukset haltijalta … nyt lähetti haltija poronsa vastaan … nyt tuli joki eteen … yli pääsee, yli pääsee…»

Pärrytys kiihtyi, joikuminen muuttui kiljunnaksi, tietäjä teki liikkeitä kuin lentääkseen, koko hänen ruumiinsa tutisi, ja hänen silmänsä säihkyivät puolihämärässä.—»Nyt se viimeisen taipaleen kokkona lentää … tunturin laelle lentää … nyt se tuiskahti alas, rotkosta sisään … Tuonelaan.»

Kaikki kannukset, suuri ja pienet, pomahtivat pärryttimien yhteisestä iskusta ja vaikenivat siihen, kun tietäjä, niinkuin lennosta ammuttu lintu, kaatui suulleen maahan ja jäi siinä kädet hajallaan liikkumatonna lepäämään.

Syntyi hiljaisuus, ei kuulunut hiiskaustakaan, koski vain seinän takana kohisi, se oli niinkuin olisi haltija haastellut.

–Nyt se on Tuonelassa … nyt se sitä neuvoo.

Panun oli vallannut pelko, hän oli kuin pyhässä paikassa, hänen kätensä vapisivat, ja parta tutisi. Hän istui kuin syytetty tuomiotaan odottaen … nyt ne haltijat hänen asiastaan haastelevat … jos vainajat vimmastuivat, jos yht'äkkiä kaikki hänen kimppuunsa karkaavat … jos tuo tullessaan tietäjä sieltä kaikki pahain laumat. Odotusta kesti, kauan hän viipyi, miehet kodassa istuivat hievahtamatta paikoillaan kuin kivipatsaat, silmät liikkumattomina kuin lasihelmet häneen tuijottaen… Lapsekkaat ovat hänen loihtunsa näiden loihtujen rinnalla, vähäiset voimansa, tyhmät taikansa ja leikkikalu kannuksensa.

Koira ulvahti majan seinän takana, tainnoksissa makaava tietäjä vavahti, heräsi vähitellen ja nousi pienten kannusten hiljaa rummuttaessa istualleen. Hänen vähän aikaa äänetönnä istuttuaan kysyi Panun ja Ilpon takana istuva mies:

–Mitä näit matkoillasi? Mitä kuulit kulkiessasi?

Ummistaen silmänsä ikäänkuin muistellakseen, mitä oli nähnyt, virkkoi tietäjä hetken kuluttua harvakseen ja vielä kuin houreissaan puhuen:

–Näin tekosi pahat, Panu, kuulin syyttäjäsi … vihaa sinulle vainajat, hukkaa haltijat … vanha mies, jonka takaa iskien tuhosit, tiennetkö, kuka on … turvaton orjatyttö, joka koskeen karkasi … vanha vaimo, jonka kuoliaaksi kolhit … tiennetkö, keitä ovat … nainen nuori ja hempeä, sukua suurta, jonka päiviltä peloitit … tunnetko? … oma kotihaltijasi, jota pilkkasit … haltijan pyhän ilveksen tapoit … haltijoitasi taitamattomien taikain kahleissa kidutit … kaikki sinulle kostoa kirkuivat … apua antamasta epäsivät. Mutta ei tule avutta Tuonelasta Lapin tietäjä … vainajat voittaa ja vallitsee … haltijat hillitsee … keinot neuvoo, kenelle haluttaa…

–Neuvo … neuvo! huohotti Panu hätäisenä.

–Ei sinulle neuvoani pitäisi … olet sukuni vihamies … heimoni vainolainen … tyttäreni pojan tapoit.

–Neuvo … ota, mitä tahtonet … älä apuasi kiellä!

–En ota enempää … pääsi hinnan sain.—Poistukaa, heimot! virkkoi hän sitten miehilleen, yhä enemmän horroksistaan selviten.

Miehet poistuivat, kota tyhjeni, ja Panu jäi kahden kesken tietäjän kanssa.

–Papin tuhota tahdot? kysyi tietäjä.

–Papin tuhota, kirkon kukistaa ja entisen valtani voittaa!

–Kirkko on kirkkotaialla kukistettava!—Näistä tee taikasi: toukasta, joka kirkon seinäpuuta jäytää, vedestä, jolla kastaa, viinasta, jota verenä juottaa, ja leivästä, jota lihana syöttää. Ne sekoitat multaan, jonka kirkon kynnyksen alta kaivat. Tee pussi vaatteesta, jonka kirkon vaatteesta varastat, kätke se taikina siihen pussiin ja pussi rintasi päälle piilota, kierrä sillä kirkko kolmesti myötä- ja kolmesti vastapäivään, niin kirkon väen valtaasi saat, eikä pappi saa niitä vastaasi nostetuksi.

–Entäpä miten papin tuhoan? kysyi Panu malttamattomasti.

–Pappi on taialla tuhottava, mutta vaarallinen on papin taika.

Tahdotko millä uhalla tahansa?

–Vaikka henkeni menköön!

–Tuhosit hänen naisensa … tiedätkö, minne sen on ruumis haudattu?

–Kirkon lattian alle.

–Tule tänne lähemmä!

Tietäjä istutti Panun viereensä, kävi häntä kaulaan ja supatti jotakin hänen korvaansa.

–Niin tee, sanoi hän sitten ääneensä. Se taika auttaa, kun ei vain oma lihasi vastaasi nousse?

–Mitenkäpähän nousi.

–Kun ei vain oma veresi vastaasi kuohune?

–Kyllä vereni hillitsen.

–Sitten ei ole muuta tarvis.

Ei nähnyt Panu, koettaessaan painaa mieleensä, mitä oli kuullut, viekasta väijyvää ilmettä, joka noidan silmissä välähti hänen Panua tarkastaessaan.

–Et hänen sanojansa neuvo? kysyi Panu.

–Mitä sanojaan?

–Varjelusanojaan.

–Mitäs sanoilla? Taika on sanan veroinen.

–Hänen sanansa tarvitsisin, tuhosanansa. En ilman mitänä mahda.

Mutta vanha tietäjä kivahti:

–Kun ei tietoni kelvanne, mitäs tulit! Hae sanasi, mistä saat, minulta et saa!

–Älähän kiivastu…

–Minä henkeni uhalla tiedot Tuonelasta noudan, ja sinä minua neuvomaan!

–Suuret ovat tietosi, tarkat taitosi, en ole vertojansa ennen kuullut.

–Niin ovat, kun lienee sinussa niiden tekijätä,—murahti tietäjä. Vielä sinulle yhden sanon, lisäsi hän. Älköön kukaan heimostasi tietäkö täällä käyneesi.

–Ilpo tietää.

–Olisi saanut olla tietämättä.

Kun päivän kilo etelän taivaalla kuumotti, lähtivät Panu ja Ilpo hiihtämään takaisin. Kotain edessä oli sama joukko saattamassa heitä kuin vastaanottamassa, ja siinä teki niiden häärinä ja huudot ja rääkynä Panuun yhtä vastenmielisen vaikutuksen kuin hänen tullessaankin. Ne kärttivät mikä mitäkin: hänen aseitaan, koristeita hänen puvustaan; tarttuivat hänen kauhtanansa liepeisiin, hyppäsivät hänen suksiensa kannoille. Panu hujahutti sauvallaan ja potkaisihe irti takiaisistaan. Mutta silloin karkasi kylän koiralauma hänen kimppuunsa ja räyhäten, häristen, ulvoen ja uikuttaen seurasivat ne pitkän matkaa kylästä.

Paluumatkalla muisteli Panu koko ajan hiihtäessään niitä taikoja, joita Lapin tietäjä oli hänelle neuvonut. Häntä kalvoi pelko, ettei vain mitään unohtaisi ja tekemättä jättäisi. Hän tiesi, että tietäjällä taikatehtäviä neuvoessa aina on jokin, joka on kaikkia muita tärkeämpi ja tehoisampi ja joka, jos tekemättä jää, panee kaiken pilalle eikä mikään vaikuta. Mutta ei sano tietäjä, mikä noista tehtävistä on se tärkein, eikä aina sitä itsekään tiedä. Ei ollut Lapin noitakaan neuvonut. Mutta Ilposta oli hän varoittanut.

Siinä se oli sala-ansa, siinä väijytys, se se teki tyhjäksi taikain tehon.

Ilpo hiihti perässä, minkä kerkesi, mutta alkoi huomata, että välimatka kävi yhä pitemmäksi, eikä Panu odottanut enää niinkuin ennen. Kun Ilpo hänet yöpaikoissa saavutti, oli Panu äreä ja harvasanainen ja alkoi viimein valitella, ettei pääse kulkemaan niinkuin tahtoisi.

–Väkisin mukaani työntäysit … vastuksen vain sinusta sain. Sinua varrotessani haihtuu taikain voima.

–Eihän sinun minua odottaa tarvitse, tulenhan jäljessä niinkuin voin, vaikka jättäisitkin, kun vain yöpaikassa odotat, virkkoi Ilpo kuin anteeksi anoen.

Ja väärin hän teki mielestään, kun tietäjää niin viivytti ja hänen hankkeitaan häiritsi. Eikä olisi yöpaikassakaan odottamaan pyytänyt, elleivät sudet olisi peloittaneet. Kohta Lapin kylästä lähdettyä ja koirain heistä erottua olivat ne hiihtäjiä seuranneet—oli niinkuin olisivat kylän koirat susiksi muuttuneet—ensin loitompaa, sitten yhä lähennellen ja yhä isommaksi laumaksi kasvaen, ja yöpaikoissa niitä loikahteli nuotion ympärillä, palavat silmät harvan metsän sisästä liekehtien niinkuin ne silmät tietäjän majassa. Lienevät Lapin noidat susiksi tekeyneet, lienee noita neuvojaan katunut ja lähtenyt hurttana hätyyttelemään.

Eivät kuitenkaan vielä kahden miehen kimppuun uskaltaneet, kun toisen nukkuessa toinen piti tulta vireillä. Mutta yhä rohkeammiksi kävivät, eivät enää ainoastaan yöpaikoille ilmaantuneet, vaan jo päivän aikana liikkeellä ollessakin näyttäytyivät, latua myöten pitkänä jonona juosta jolkutellen.

Oli vielä yksi yö taivas-alla vietettävä, yö viimeinen, ennenkuin asutuille maille ehdittäisiin. Sinne kun kerran päästäisiin, ei olisi Ilpolla hätää, levähtämään jäisi … hiihtäköön sitten Panu yksin edeltä.

Ilpon ihmeeksi yöpyi Panu tavallista aikaisemmin, teki nuotion aavan suon päässä olevalle metsäiselle kukkulalle, sanoi valvovansa iltayöstä … nukkukoon Ilpo ensin, kun on väsyneempi ja nouskoon sitten susia vastaan valvomaan aamupuoleen yötä.

Ilpo nukkui tulen viereen. Sudet olivat koko päivän olleet näkyvissä ja kuuluvissa. Kerran olivat jo ympäröineet Ilpon, ja jos ei Panu huudon kuultuaan olisi hätään joutunut, olisivat päälle käyneet. Vaivoin oli nälkäiset pedot saatu kaikkoamaan, mutta huomenna kai tulevat takaisin. Ei ehkä auttaisi enää kahdenkaan miehen vastarinta.

Ilpo nukkui kyljellään havujen päällä sukset pystyssä päänsä pohjissa, kuorsasi raskaasti eikä herännyt, vaikka Panu häntä jalallaan kosketti. Se nukkuisi mistään tietämättä ja mitään kuulematta aamuun asti. Mahtaisiko saada hereille sittenkään, kun tuli hänen aikansa valvoa? Ja jos heräisikin, olisiko vartion pitäjätä, eikö nukahtaisi tänäkin yönä niinkuin oli viime yönäkin nukahtanut, nuotio sammuisi, ja siinä olisi susilauma kimpussa, kumpaisenkin suuhunsa söisivät.

Kastettu ja luopio! Oli kerran pettänyt, voisi pettää toistenkin. Kertoisi kuulemansa akalleen, akka papille.

Panu päätti lähteä ja jättää Ilpon nukkumaan. Hän otti Ilpon sukset, sitoi ne yhteen ja pisti kärjet tuleen. Tervattu pikeytynyt puu syttyi ja alkoi roihuta kuin paras tervassoihtu. Sitten hajoitti hän nuotion ja sammutti kekäleet. Sen tehtyään hyppäsi hän suksilleen ja puhalsihe alas kukkulalta aavalle suolle. Susilauma hyökkäsi metsästä hänen jälkeensä, mutta pelästyi palavaa soihtua ja loikkasi takaisin.

Kun Panu suon yli hiihdettyään tuli toisen kukkulan juurelle ja alkoi kiivetä sen rinnettä ylös, kuuli hän toisesta päästä suota tappelevien susien rähinän ja arvasi, että ne riitelivät saaliista, jonka hän oli heille jättänyt.

Kukkulalle tultuaan kuulosti hän vielä kerran ja käänsi sitten suksensa niitä ilmoja kohti, missä tiesi Kontolan kirkon olevan ja missä hän oli taikansa täytäntöön paneva.