Panu

Ilpolassa odottavat häntä Panu ja Ilpotar, seisoen pirtin perässä ja tulen loimoa katsellen. Siinä tapaa heidät Ilpo ja saa hengästykseltään vaivoin kerrotuksi, mitä on tapahtunut.

–Voi kuhnusta mieheksi, voi raukkaa, kurjimusta!

–Pönkän panin, mutta en tiennyt toisen ulos lähteneen!—puolusteli Ilpo.

–Ja itse pakoon juoksit?

–Niinhän käski Panu, etten näyttäytyisi, jos pääsevät.

–Näkivätkö sinut? kysyi Panu.

–Eivät nähneet … jäälle katosivat.

–Ole vaiti, sanoi Panu Ilpottarelle, joka taas alkoi sadatella miestään.—Mitä ei tuli tehnyt, sen tekee pyry ja pakkanen.

Tuuli tuntuikin yhä kiihtyneen ja ulvoi jo myrskynä nurkkajuurissa pyrytellen lunta isoissa pyörteissä. Loimo Reitalan aholla oli sammunut, pieni tuikahdus silloin tällöin vain vielä ruiskahti taivaalle.

–Mitä ei tuli tehnyt, sen tekee pyry ja pakkanen, uudisti Panu vielä pirttiin tultuaan.

Pirtissä seisoi Jorma keskellä lattiaa ja Jouko pankon kupeella. Jouko ei ollut uskaltanut mennä palopaikalle eikä Ilpolaan, vaan oli jäänyt rantaan tulen loimoa katsomaan ja odottamaan, kuulisiko kenenkään rientävän paloa kohti. Siellä tapasi hänet Jorma, jonka Panun emäntä oli ajanut liikkeelle. Molemmat kuulivat he Panun sanat ovessa.

Panu säpsähti ja kysyi tiukasti:

–Mitä sinä täällä, Jouko?

–Tulen näin palavan … mutta johan taisi sammua, sopersi poika.

–Paloiko pappi saunaan? kysyi Jorma.

–Mistä minä tiedän…

–Tiennet, kun sytytit.

–Ja entä, jos sytytinkin! Parempi polttaa kuin palaa. Uhkasi polttaa minutkin.

–Pois pääsivät, virkkoi Ilpo.

–Ei ollut miestä miehessä, tuhkasi pilkallisesti Ilpotar.

Mutta silloin astui Jorma Panun eteen kädessä päre, jota oli ollut pihtiin panemassa, ja surumielisesti päivitellen ja päätään pudistaen virkkoi hän:

–Ei ennen näin vihamiestä vastaan käyty, eivät totta tosiaan Kalevan urhot nukkuvaa vierasta saunaan salvanneet ja elävältä polttaneet … ilmiotteluun vaativat, miekkansa mittasivat ja vuorotellen iskivät… Häpeän sukuani!

–Aika aikaa kutakin…

–Etkä sittenkään saanut surmatuksi … katsoin miestä ja kuulin hänen mielensä. Suurempien suojassa on … ei tulesi tehonnut.

–Mitä ei tuli teknyt, sen tekee pyry ja pakkanen.

–Et saa sitä miestä koskaan surmatuksi sinä.

–Vaan sinäkö!

–Minä hänet pelastan, vaikka viimeiset voimani menkööt. Älkööt Panulassa käynyttä ja Panun olutta juonutta saako Panun miehet tuhota.

Ja sen sanottuaan otti Jorma rukkasensa ja lähti.

–Mene kotiisi, Jouko! karjaisi Panu syösten vihansa ja pettymyksensä poikaansa; ja nyrkki vapisevan Joukon leuan alla sähisi hän:

–Ja muista se, että jos tästä hiiskahdat sanankaan, niin niskasi nujerran.

Jouko katseli isäänsä pelosta jäykistynein silmin.—Jos tietäisi, niin tappaisi … ei tiedä vielä … mutta jos saa sen tietää!

–Lähden papin jälkeen,—päätti hän.—Tappaa äidinkin, jos saa haltijaltaan tietää,—johtui hänelle sitten mieleen. Ja hän survaisi suksensa jäälle, mutta kadotti sauvansa hankeen, ei kääntynyt sitä ottamaan ja hiihti sauvattomin suksin, kaatuen ja nousten, kotiinsa päin.

XXVI

Sikeimmästä unesta herättyään samalta kyljeltä, mihin oli paneutunut, syöstyään liekkien läpi ulos aholle, jossa savu tuprusi lumen kanssa kilpaa korkeiden kuusien huojuessa, juuripuoli mustana ja oksien lumi tulessa punerrellen, karkasi Martti-pappi Reidan jäljessä alas jäälle, älytönnä kaikesta muusta kuin siitä, että paholaiset olivat huoneen hänen päänsä päällä sytyttäneet ja tahtoneet hänet elävänä polttaa ja nyt ajoivat häntä takaa. Ja kun hän jäälle päästyään pysähtyi ja sai katsotuksi taakseen, oli hänestä yhäkin, niinkuin olisivat helvetin henget tulen ja savun tuprunnassa kuperkeikkaa heittäneet ja ritinää, rääkynää ja naurun rähinää pitäneet, joihin toiset mustain kuusien sisästä matkien ja jätkytellen vastasivat. Ja hetkeksi valtasi hänet kauhistava varmuus siitä, että Jumala oli antanut hänet alttiiksi, että hänen tuomionsa oli luettu ja että hänet heitettäisiin takaisin tuleen, joka paloi pakanain vanhalla aholla. Vasta sitten, kun hän näki itsensä ehyenä rannassa suuren kiven suojassa ja tulen loimo hetkeksi pieneni ja hän tunsi lumen kasvoilleen putoilevan ja Reita seisoi hänen vieressään eikä Jumala siis ollut häntä hyljännyt, vaan voimakkaalla kädellään hänet temmannut pahain henkien käsistä—sai hän itsensä toinnutetuksi kysymään, miten tuli oli syttynyt.

–Panun työtä, virkkoi Reita, jota puistatti kuin horkassa ja jonka kasvot tulen ruskossa olivat vaaleat kuin kuolleen, suurien ruskeiden silmien seisoessa jäykkinä päässä.

–Mistä sen tiedät?

–Kuulin,—sai Reita änkyttäneeksi, ja hänen hampaansa kalisivat vastakkain. Vaivoin sai hän sitten kerrotuksi, mitä oli Panulan rannassa kuullut.

–Älähän nyt hätäile, Reita, lohdutteli pastori, jonka itseluottamus alkoi kasvaa, kun oli pahimmasta pelästyksestään tointunut. Ei ole Jumala meitä hyljännyt.

Reita katsoi häneen arasti ja kuin jotakin epäillen, mutta ei virkkanut muuta kuin:

–Joudutaan pois!—ja pyrki suksineen, jotka olivat siinä, mihin hän ne ahoa ylös rientäessään oli jättänyt ja johon he tulta pakoon hyökätessään olivat pysähtyneet.

Silloin muisti pastori omat suksensa ja lähti niitä noutamaan. Mutta kun Reita jäi yksin rantaan, valtasi hänet sanomaton kauhu kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, hän luuli kuulevansa metsästä läheneviä ääniä ja näkevänsä palavan saunan ympärillä keihäineen hääriviä miehiä … pastori on lumottu menemään sinne surmansa suuhun, lumottu hän oli ollut jo nukkumaankin, hänen Jumalansa on hänet hyljännyt… Panu tappaa hänet ja tulee minutkin tappamaan, niinkuin isäni tappoi ja sukuni—ja kun hän luuli huutoja tulen luota kuulevansa ja näkevänsä miesten Martti-pappia aholla jo nujertavan, puhalsihe hän menemään ulapalle päin tietämättä, minnekä meni.

Kun pastori palasi takaisin suksineen, joita oli saanut jotenkin kauan etsiä, oli Reita poissa eikä vastannut huutoon. Luullen hänen vain vähän matkaa poistuneen, odottaakseen tuonnempana jäällä, lähti hän rauhallisesti Reidan latua hiihtämään. Lunta tuprutti nyt vinha vihuri niin sakeasti, ettei kuutamostakaan ollut näkemisen apua, ja vaivoin sai pastori selkoa Reidan ladusta. Kuta kauemmin hän sitä seurasi, sitä oudommaksi se muuttui. Se kierteli milloin minnekin jäätä pitkin, yritti maihin milloin yhdessä paikassa, milloin toisessa ja kääntyi taas jäälle. Kaiken aikaa näytti hiihtäjä sotkuisesta ladusta päättäen ponnistelleen minkä pääsi, ja kerran hän oli kaatunutkin. Tuon tuostakin pysähtyi pastori huutamaan, mutta ääni tukehtui tuiskuun. Reita oli nähtävästi eksynyt eikä tiennyt, missä kulki, kun välistä oli kulkenut entisen latunsa poikki sitä huomaamatta. Reitaa seuratessaan huomasi pastorikin pian eksyneensä eikä saanut enää selkoa, missä oli, kun palo rannalla oli sammunut eikä hän ollut lähtiessään tullut tuulen suuntaakaan merkille panneeksi. Useamman kerran oli se jo puhaltanut sekä edestä että takaa.

Yht'äkkiä näytti latu lähtevän varmaan suuntaan viemään. Se oli nyt säännöllisempi ja selvempi, oliko sitten niin, että hiihtäjä oli uupunut sinne tänne reutomasta tai saanut varmaa vihiä siitä, minne oli mentävä. Empimättä seurasi sitä nyt pastori varmana siitä, että pian saavuttaisi toverinsa.

Jonkin aikaa jäätä hiihdettyään näki hän maata häämöittävän edestään ja tuli rantaan. Latu nousi siinä maihin ja alkoi taas koukerrella ilman mitään maalia milloin ahoja ja niittyjä myöten, milloin sakean metsän sisässä. Tultuaan kerran ulos metsästä oli hiihtäjä pyörähtänyt takaisin, ja pastori luuli kuulevansa koiran haukkuvan edessään päin, mutta kun hän pysähtyi sitä tarkemmin kuulostamaan, ei mitään kuulunut.

Alkaen yhä enemmän ihmetellä, mitä varten Reita oli lähtenyt yksin hiihtämään eikä näyttänyt kertaakaan häntä odottaneen, kiinnitti hän nyt hiihtoaan niin paljon kuin voi. Mutta sakeassa pyryssä kävi hiihtäminen yhä hankalammaksi, kun lisäksi vielä oli vastamäki, joka jyrkkenemistään jyrkkeni. Mikä oli tämä vaara, ja mitä varten oli Reita tänne kiivennyt? Kaukana ei hän enää voinut olla; ehkä oli hän äsken poissa ollessaan saanut selville jonkun salaisen ystävän ja nyt etsi suojaa hänen kattonsa alta? Mutta mitä varten hän noin oli lähtenyt karkuun?

Uupumuksen herpaisemaan mieleen iski silloin ajatus, että ehkä Reita oli hänet pettänyt, tahallaan jättänyt. Outo, synkkä ja salamielinen oli hän usein ollut. Olisiko hänellä kaiken aikaa ollut kavaluus mielessä? Hänhän oli tuonne saunaan vienyt? Poistunut oli hän yht'äkkiä, ja kohta oli sauna syttynyt?—Eikä hän tuon epäilyksen mieleensä iskettyä joutanut sitä karkoittamaan, uupumus katosi ja saaden kaikki voimansa kaksinkertaisina takaisin riensi hän pakenijan jälkeen.

Latu oli vaaran rinnettä sinne tänne polvitellen kohonnut yhä korkeammalle ja tuli viimein soikeaan aukeamaan, joka oli kuin tien sija. Sitä seuraten lähti se suoraan ylös, mutta Martista näytti siltä kuin siinä olisi ollut jotakin vanhainkin latujen haamua uuden alla ja vieressä. Siitä, että tuuli nyt puhalsi yhä äkäisemmin, niin että puiden latvat huojuivat kuin olisivat pyrypilvien kanssa tiehensä lentämässä, päätti hän pian tulevansa vaaran laelle. Ja vähän aikaa vielä noustuaan tuli hän pienelle tasaiselle aukeamalle, jota tuuheat, sakeat kuuset ympäröivät. Niiden yli kohosi aukean toisessa päässä suuri koivu, jonka tuuheata latvaa tuuli vimmatusti riuhtoeli.

Pysähtyessään aukeaman laitaan näki hän jotakin outoa koivun alla, jota tuuli huojutteli ja pudisteli. Astuen suksensauva kädessään lähemmä huomasi hän pilvien ohetessa ja kuun selvemmin kuumottaessa oudon rakenteen, joka vähitellen selvisi hänelle epäjumalan kuvaksi. Se oli ihmisen haamuun tehty olento, kädet ojona, ja hartioille oli ripustettu nylkemisen jäljeltä vielä punainen karhunnahka, jonka liepeitä tuuli nyhteli, ja pään päällä oli kallo, hampaat irvellä taivasta kohti.

Kuvan jalkain juuressa oli ihminen, jota pastori ei ensin ollut huomannut, polvillaan maassa. Se huojutteli ruumistaan ja kumarteli niin syvään, että kasvot lumeen koskivat, ja hoki kiihkeitä, pelonsekaisia sanoja, milloin haikeasti rukoillen, milloin ruikuttaen ja itkien.

–Anna armoa, iso jumala … isäni haltijajumala, sukuni suuri jumala … eksytä ajajani, tuhoajani, tappajani … tulitko eteeni, astuitko maasta minua auttamaan … pysäytä Panu, älä minua ota, saithan papin, pahimman vihamiehesi … sinua, pyhä jumala, sinua, valtija voimallinen, minä … en enää Kiesusta kumarra … ei ole auttajaksi … sinua minä … laske minut menemään, älä tietäni tukkea, päästä lumoista latuni … kaikki eteesi kannan, sinua kuuntelen ja kumarran … sinulle sieluni annan…

–Reita! huusi pastorin raivoisa ääni hänen takanaan, hän tunsi voimakkaan käden tarttuvan itseään kaulukseen, kohottavan ylös ja heittävän hänet nurin niskoin lumeen. Ja kun hän kohottautui polvilleen, näki hän pitkän miehen seisovan lyömä-asennossa jumalankuvan edessä, kuuli ilman vingahtavan, näki kuvan horjahtavan taapäin ja kaatuvan pehmeällä lupsauksella lumeen. Hervotonna retkahti Reita silloin selälleen maahan ja vaipui siihen tiedottomaksi silmät nurin päässä.

Vimmastuneena siitä, mitä oli kuullut ja nähnyt, syöksyi pastori kaatuneen epäjumalankuvan kimppuun, riuhtaisi karhunnahkan sen hartioilta, tempasi rungon maasta ja iski sen semmoisella voimalla koivun kylkeen, että pää ja jalat ruumiista erosivat.

Mutta Panu oli Ilpolasta kotiin palatessaan kuullut koirainsa vimmatusti haukkuvan pyhälle vuorelle päin ja lähtenyt katsomaan, kuka siellä liikkui. Ja yht'äkkiä näki Martinus Olai miehen ilmaantuvan aukon laitaan ja kyyrysissään vilkkuilevan ja vaanivan. Oli, niinkuin olisi ilves siellä valmistaunut hyppyyn. Käsi haparoi puukkoa tupesta, terä iski tulta kuutamossa ja pyrynä karmaisi tietäjä jumalansa kaatajata kostamaan.

Mutta tämä väisti, heittihe syrjään, hyppäsi kivelle, jonka päällä jumalankuva oli seisonut, ja huusi siinä, kätensä ristiin levittäen:

–Pois, pakana, älä satuta kättäsi Herran voideltuun!

Säpsähti Panu outoa ääntä, vavahti tulta, joka silmästä leimahti, vaipui ase iskevästä asennostaan elävän ristin edessä, joka seisoi hänen kaatuneen jumalansa jalustalla, palasina oli pyhä kuva … ja Panu epäröi. Mutta taas kimmahti kiukku hänen rinnassaan, ja hän etsi jalan sijaa lumessa ja irroitti jo metsäkirvestä huotrastaan.

Silloin kuului kimakka parkaisu melkein hänen jalkainsa juuresta, ja syrjään hypäten näki hän miehen hahmon hangessa, joka käsiään huitoen puhui outoja, ymmärtämättömiä ääniä, jotka vähitellen selvisivät käsittämättömiksi sanoiksi:

–Kiesusta, Kiesusta, Kiesusta!.. Auta, Isä, Poika ja Pyhähenki … tuli polttaa ja puhaltaa … sikerö taivaalla ja kynttiläkruunu … taloni poltti ja tuhosi … vaan haudasta veri vuotaa ja hyrskyy ja hyrskyy … Panu kaatuu, Panu kaatuu!

Panu seisoi hetken aikaa kuin kivettyneenä. Hän tunsi äänen ja kasvot ja varren, hän alkoi vapista kuin juuresta pudistettu puu, ja luullen vanhan Reidan haudastaan nousseen hänelle tuhoa ennustamaan, pudotti hän kirveensä maahan, sai kootuksi viimeiset voimansa ja syöksyi kamalan pelon vallassa metsään ja alas vaaran laelta katsomatta, mistä meni, läpi tiheiden näreikköjen ja yli kivien ja louhujen.

Reita huitoi yhä käsillään ja houraili, kiemurrellen koko ruumis, ja suu vaahdossa. Pastori astui alas kiveltä ja kävi häneen kiinni pidätellen häntä käsiään riuhtomasta. Ja vähitellen lauhtui loveen langenneen vimma ja suli hiljaiseen sopotukseen:

–Panu kaatuu … kaatuu … Kiesus auttaa, auttaa…

Jäsenet laukesivat pinnistyksestään, kädet putosivat alas, hengitys kävi säännölliseksi, ruumis veltostui, ja hetken kuluttua hän avasi silmänsä, kohosi istualleen ja aikoi nousta, mutta horjahti vielä hankeen, jossa pastori laittoi hänelle selännojaa ja riisui turkkinsa hänen hartioilleen.

Hetken kuluttua tunsi hän pastorin, heikko ilon väre liikautti hänen kalpeita kasvojaan. Sitten katseli hän ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin ja kysyi viimein kuiskaten:

–Menikö se maan alle?

–Kuka?

–Se, joka maan alta eteeni nousi…

–Sinne meni, vastasi pastori.

–Pitele kiinni, ettei vie.

–Ei hän enää vie.

–Ei vie, ei vie, kuiskasi Reita. Lähdemme täältä.

–Jaksatko jo lähteä?

–Kohta jaksan…

Silloin kuului askelia läheltä lumessa ja pieni, tanakka mies seisoi suksiaan varpaallisista kannatellen heidän vierellään.

–Kuka se on? kysyi pastori kavahtaen pystyyn.

–Jorma olen … tuolta kylästä.

–Mitä tahdot?

–Jälkiänne tulin ja näin eksyneenne … tulin teitä opastamaan.

–Missä olemme?

–Pyhällä uhrivuorella olette. Kaikki näin. Oikein teit, kun kuvatuksen kaadoit … kaatukoot semmoiset, kunhan pyhät puut seisovat.

–Vielä nekin kaatukoot! Hyvää aioin, mutta salaa minut salvattuun saunaan polttaa aikoi. Joka tulen viritti, sen tuli polttakoon … talonsa poltan, puunsa poltan ja itsensä poltan. Kostaman sinun pitää ja tulella polttaman, sanoo Herra, Herra!

Oudoin, ihmettelevin silmin katseli Jorma vieraan miehen vihaa, laski sitten suksensa maahan ja virkkoi:

–Lähde täältä ennenkuin Panu miehensä kokoo.

–Kuka olet, joka apuasi tarjoot … oletko kristitty?

–Kristitty en ole, mutta kielsi vanha Väinämöinen aseetonta ampumasta, rauhallista raastamasta, käski vanha Väinämöinen opastamaan eksynyttä, haihtunutta hoitamahan.

–Minnekä lähdemme?

–Karin majalle teidät saatan, ja siellä levähdätte. Sieltä teidät Rajavaaralle vien ja siitä tien kotiinne neuvon. Siellä on Tapion viimeinen talo, enkä hänen pelloiltaan poistu … en lähde vieraille maille, siellä vierasta väkeä ja vieraat jumalat … ei hyvät ne, ei hyvät nämä… Väinö yksin tiedon toi, tiedon vei … Ka, kun lähtenette, hiihtäkää jäljessäni.

–Joko jaksat, Reita?

Reita ei virkkanut mitään, mutta nousi ylös, haki suksensa ja seurasi pastoria kintereillä kuin koira, joka on eksynyt metsään ja sitten löytänyt isäntänsä eikä uskalla askeltakaan jäljelle jäädä uuden eksymisen pelossa.

Mutta kun Jorma, pastori ja Reita, vuoren rinnettä viistoon laskien, olivat poistuneet, hiipi Panu metsästä esiin ja ryhtyi kaatunutta jumalaansa paikoilleen pystyttämään.

XXVII

Nähdessään miehen hahmon kuin maasta nousseen ja kuullessaan sen jalkainsa alla outoja sanoja puhuvan, karkasi Panu vuoren rinnettä alas ja pysähtyi vasta, kun tapasi itsensä niemen kärjestä taikasaunansa edestä. Hän oli kauhistavan, päättömän pelon ajamana varmasti vakuutettu siitä, että vanha Reita vainaja, jonka hän oli tuhonnut ja iäksi ainiaaksi luullut kaikkine haltijoineen sitoneensa, nyt oli noussut haudastaan häntä vuorostaan tuhoamaan. Ääni oli Reidan, ja samalla lailla se oli loveen langetessaan huutanut ja käsillään huitonut. Yksin ei olisi manan alta päässyt, ei koskaan omin voimin ikiunestaan herännyt, ellei pappi olisi nostanut romahuttamalla maahan hänen vanhan, oman pystyttämänsä jumalan. Siitä oli säikähtänyt, ja se oli kuoleman lumouksen hänen silmiltään luonut ja hänet haudasta päästänyt. Sen hallussa se nyt oli, Kiesuksen papin palveluksessa, jo eläessään oli Kiesusta suosinut ja nyt sen kanssa käynyt kuoloaan kostamaan. Yhdessä he nyt hänen kimppuunsa kävisivät ja hänen ja hänen heimonsa ja koko Karjalan hukkaan veisivät.

Kosto oli tulossa, kosto Reidan taposta, kosto Annikin surmasta, kosto kotohaltijan pilkasta.

Vähitellen Panu kuitenkin säikähdyksestään selvisi. Tänne ne eivät häntä takaa ajaisi, täällä ei Reitakaan mitään mahtaisi, tässä kaikkien salataikain tenhoomassa paikassa eivät auttaisi kaikkien Lapin noitain luotteet, eivät pystyisi Kiesuksen miehen kovimmatkaan kirot.

Panulle muistui mieleen jotakin. Hän riensi saunaan, viritti tulen ja näki Reidan vaatteet vielä paikoillaan nurkassa. Vapisevin käsin nosti hän kauhtanan lievettä, ja siellä oli vielä pääkallokin. Mutta käärme? —tallella oli sekin, longerteli esiin silmän reiästä, ja sen silmät kiiluivat tulta vasten, samalla kun kieli aukeilevassa kidassa kehänä kehräsi. Mutta jos Reidan henki siis oli yhä hänen hallussaan, niin ei se ollut papin hallussa.

Mutta mikä se oli sieltä lovesta puhunut?

Reita se ei ollut.

Putosi kuin painajainen hänen päältään.

Mutta samassa laskihe toinen ja kahta suuremmalla painolla.

Reidan poika se oli! Itse ei päässyt, mutta poikansa lähetti. Isänsä lahjat hänellä on, ei ole hänen mahtinsa maan rakoon mennyt: loveen lankesi ja osasi ennustaa. Se sen oli papin tänne tuonut, ei olisi yksin uskaltanut. Se hänet oli saunalle opastanut, isänsä vanhalle asuinpaikalle. Se oli kanteleen seinältä temmannut ja sillä kansaa lumota yrittänyt. Se hänet tulesta pelasti ja tuonne vuorelle vei. Jos nyt sukuunsa yhtyy ja heimonsa kauan kaivatuksi tietäjäksi tekeytyy … jos siitä uudelleen valtaan pääsevät ja Lapin tiedot ja papin tiedot yhdistävät? Ja jos tiedoksi tulee, että jo ovat jumalan kaataneet,—ja Panu näki jo toteutuvan sen, mitä aina oli pahimmin pelännyt: että valta hänen käsistään juoksee pois ja kansa kääntää hänelle selkänsä.

Mutta pian hän oli siitäkin säikäyksestä tointunut. Jos on isä voitettu, niin voitetaan poikakin. Ei kukaan tiedä vielä Reidasta eikä hänen voimastaan, eikä kukaan siitä, mitä vuorella tapahtui.

Mutta silloin muisti hän, että jumalankuva oli särjetty ja riensi takaisin vuorelle. Nähtyään papin ja Reidan poistuneen, oli hän varma siitä, että he olivat pakoon lähteneet. Ja kun hän tarkasteltuaan kaatunutta ja särjettyä kuvaa huomasi sen pian olevan korjattavissa ja paikoilleen pystytettävissä, palasi hän tyyntynein mielin kotiinsa.

Siellä ei mitään tiedetty, ei oltu nähty pappia eikä Reitaa, luultiin heidän lumipyryyn eksyneen ja päätettiin pyry Panun nostamaksi.

Mutta Jormalta sai Panu kuulla, että hän oli papin ja Reidan Karin majalle hiihtänyt. Ei ollut Kari kotona ollut, vainoteille sanoi äitinsä hänen lähteneen, tietämättä minne. Tässä vielä kummia syntyy. Karilasta oli Jorma miehet Rajavaaralle opastanut, ja siellä öisellä nuotiolla oli Reita loveen langennut ja kostoa ja kuolemaa Kiesuksen vihollisille ennustanut … isänsä lahjat näkyi pojalla olevan.

Jorma katseli tarkasti Panua tätä kertoessaan, mutta Panu katsoi poispäin ja murti mustaa haventa.

–Reidan poika! virkkoi Jorma merkitsevästi ja lisäsi:—uhkasivat takaisin tullakseen!

Mutta Panu kulki mietteissään sen päivää ja toisen, ja nähtiin hänen arpaa kysyvän ja yhtä mittaa vuorelle hiihtävän.

Jo kypsyivät hänessä mietteensä päätökseksi. Sota oli Lapinpohjan reitalaisia vastaan nostettava, ja sukupuuttoon olivat hävitettävät. Silloin eivät salatietoineen ja haltijoineen mitään mahtaisi, ja yksin olisi Reita avuton, kun hänen sukunsa tuki olisi tyhjäksi tehty. Eikä silloin olisi sitä taikaa eikä tietoa, joka Panua vastaan tehoisi.

Panu kutsui kokoon miehensä ja esitti asian. Kertoi uudelleen, että vouti oli heidät kuninkaan metsästäjiksi ottanut ja antanut luvan kaikilta muilta eränkäynnin kieltää, ja jolleivät hyvällä tottelisi, niin olisi pahalla pakotettava. Miehet vastustivat vainotielle lähtemistä, mutta Panu sanoi tietävänsä, että kuninkaan oli tahto se, ettei kaikki maailma riistaa haaskaisi. Edun oli vouti antanut, mutta veronkin siitä vaati. Ei jaksettaisi sitä veroa suorittaa, jos ei itse saataisi ottaa, mitä oli saatavissa. Nyt oli otollinen aika siihen, mitä oli kauan aikaa mietitty, nyt oli Lapin viimeinen valta kukistettava. Mene tiedä, milloin herrain mieli muuttuu, milloin vouti puheensa peruuttaa ja tarjoo etunsa toisille…

Sinne tänne tuumittua päätettiin niin, että ensin kieltosana Lapinpohjan reitalaisille laitettaisiin ja vainon uhalla evättäisiin erää metsistä kaatamasta ja viljaa vesistä pyytämästä. Otollinen oli nyt aika kaikin puolin, kun hirvenajon aika oli kohta käsissä ja peuratkin Lapista rintamaille rantautuivat.

–Kuka sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan? kysyi Kuisma.

—Kuisma sanan saatantahan, Taru Kuisman kumppaniksi, itse Ilpo kolmanneksi!

vastasi Panu tekaisten runon runolle vastineeksi—ja hilpein mielin lähtivät sanansaattajat hiihtämään Lapinpohjaan.

Mutta surkea oli heidän tilansa, kun he kolmen päivän kuluttua retkeltään palasivat. Vaatteet oli revitty, parrat pahoin sotkettu, aseet riistetty ja sukset katkottu, niin että jalan olivat saaneet hankia kahlata. Ivalla ja pilkalla oli heidät otettu vastaan, tarjottu tuliaisolutta haarikasta, jonka uurteissa madot matelivat, pantu eteen haisevaa lihaa ja homehtunutta leipää. Pahoin oli Panua pilkattu ja naurettu ja rähisty hänen käskyilleen, ilkeästi olivat ukot urhoja häväisseet, ja viimein oli Kari heidät koirina ovesta ulos heittänyt.

–Kari? huudahti Panu hämmästyen.

–Kari oli siellä, ja hän se kaiken aikaa heidän puolestaan puhui ja nämä lähetti terveiset: »Sano Panulle, pahannimiselle, ettei Kari ennen päätään maahan kallista kuin on Annikki kostettu, eikä sitä katso, kohtasiko hänet nukkuvana vai valveilla, aseetonna tai aseellisena, iskikö niskaan vai otsaan, ja saman sanan vieköön voudille, jos tahtoo!»

–Vieläkö muuta virkkoi?

–Näin käski sanoa vielä Kari: »Sano Panulle, että reitalaisilla on vanhempi oikeus metsänkäyntiin Karjalan saloilla ja että missä hirven, peuran, ilveksen tai majavan tapaammekin, olkoon vaikka Panun pihassa tai hänen pyhällä vuorellaan, tapamme kuin omamme!»

–Oliko niitä siellä monta?

–Tupa oli täynnä miehiä ja hirvenajoon lähdössä kaikki.

–Saitteko selvän, minnepäin olivat lähdössä?

–Vielä huuti Kari jälkeemme: »ja sano vielä Panulle näin: Hirvenajoon lähtee koko Lapinpohja, Hirviharjulle rientää, tulkoon Panu sinne saaliinjaolle … hirven häntäluun hänelle pyhitämme!»

–Lähdemmekö saaliinjaolle? kysyi Panu.

–Lähdemme! vastasivat miehet yhteen ääneen.

–Vai otammeko koko saaliin?

–Koko saaliin otamme!

Ja niin pian kuin olivat viimeiset valmistuksensa tehneet, ja Panu itsensä ja heidät kaikkia vaaroja vastaan varannut—Kuisma vain ei varauksista välittänyt—astuivat vainoretkelle lähtijät suksilleen täysissä sota- ja metsästystamineissaan ja lähtivät yön selkään hiihtämään, ollakseen aamun valjetessa väijyspaikallaan Hirviharjulla.

Jormakin liittyi muiden seuraan, mutta aseetonna.

–Mitä ukko miesten mukana tekee? kysyi Panu tyytymätönnä.

–Lähtee urhojen mukaan heidän urotekojaan laulaakseen, virkkoi Jorma pilkallisesti.