Panu

–Sanotaan, sopersi Ilpotar tietämättä oikein, mitä lupasi. Mutta sen hän vain tunsi, että hänen vastustelematta täytyi totella ja tehdä, niinkuin käski tuo outo mies, ja viedä se sanasta sanaan perille.

Ilpottaren mentyä heittäytyivät pastori ja Reita vuoteelleen ja nukkuivat kohta.

Herättyään aamulla eivät he huomanneet talossa ainoatakaan asukasta. Talo oli kuin autio. Likainen, kalpea orjatyttö pilkisti vain navetan nurkan takaa. Ei näkynyt muita eläviä kuin koirat, jotka äreästi heidän ympärillään haukkuivat.

–Koska he eivät tule luoksemme, on meidän mentävä heitä hakemaan, virkkoi pastori. Tiedätkö, missä on Panula?

–Äiti sanoi sen olevan vaaran juurella, suuri uhrikuusi saunan edessä, vastapäätä Ilpolaa, ja jos tämä lie Ilpola, niin tuossa lienee Panula, —ja Reita osoitti lahden toisella puolella olevaa taloa, johon merkit sopivat.

–Uskallatko seurata minua?

–Seuraan, vaikka minne vienet.

–Hyvä on. Lepo ja uni ovat uskoasi vahvistaneet.

Itsekin tunsi hän niin voimistuneensa, että oli kuin olisi valmistautunut omaan kirkkoonsa lähtemään. Voimakas varmuus häntä kantoi, ja hänen rintansa täytti tunne, ikäänkuin hän nyt vasta olisi tehtävänsä oikealla tiellä.

Haettuaan esille kontistaan papinkauhtanansa, vedettyään sen sarkapukunsa päälle ja pistettyään kainaloonsa Uudentestamentin ja virsikirjan lähti hän, Reidan yksiin jälkiin astuessa, kulkemaan jäätä myöten Panulaa kohti, jonne muutamat lumeen pistetyt näreet osoittivat heille tien.

Heti Ilpolasta lähdettyään näkivät he, että heidät Panulasta huomattiin. Väkeä pullahti piha täyteen heitä katsomaan. Mutta heidän taloa lähestyessään katosivat kaikki huoneisiin kuin kärpät kiviensä koloihin, katosivat kuin itseensä vuoreen, jonka rinteessä talo Ilpolasta päin katsellen näytti olevan kiinni, rakennettuna siihen mustine ovineen ja ikkunoineen kuin vuoren sisäänmentävää vartioimaan. —Vuori itse kohosi nyt kaikessa uhkaavassa komeudessaan kirkastuen kirkastumistaan pakastavassa aamuilmassa, hajoitellen vain vielä viimeisiä suvisen sään sumuja kaljun lakensa ympäriltä. Oli kuin olisi ollut sitä vastaan käytävä, sitä valloittamaan ryhdyttävä. Yksinkö hän oli sen tekevä? Yksin—Jumalan kanssa!

XXIV

Kun pastori Martinus Olai avasi Panulan tuvan oven ja astui sisään, näki hän sen täynnä väkeä. Väki väistyi hänen edessään, jakautui kahtia, ja käytävän päässä pöydän latvalla seisoi Panu. Käytyään keskilattialle tervehti pastori ensin isäntää ja sitten hänen väkeään ja vieraitaan:

–Toivotan hyvää huomenta ja tuon Herran Jumalan rauhan ja tervehdyksen isännälle ja hänen heimolleen! sanoi hän tyynesti ja rauhallisesti.

–Terve vieraalle! vastasi Panu, käymättä kuitenkaan kättä antamaan ja—terve vieraalle! säestivät useat äänet väkijoukosta.

Hetken kuluttua, jolloin vallitsi täydellinen äänettömyys tuvassa eikä kukaan paikaltaan liikahtanut, uudisti Panu:

–Terve vieraalle, kun rauhan vieraana kulkenet!

–Rauhan vieraana kuljen, vastasi pastori.

–Astuos sitten ylemmä ja nauttios, mitä talo tarjota taitaa.

Emäntä astui esille ja tarjosi haarikan olutta tulijalle, joka oli istunut pöydän eteen penkin päähän, samalla kun Panu oli istuutunut sen toiseen päähän.

Kun Martti Olavinpoika oli antanut haarikan takaisin, kysyi Panu:

–Sallinee vieras kysyäni, millä asioilla hän kulkee?

–Kuljen ainoan oikean Jumalan rauhaa ja evankeliumia julistaen ja kaikki kadotetut tahdon siitä osallisiksi saattaa.

–Luulin sinun minua kiroten tulevan ja sotaa hankkivasi.

–Väärät jumalasi kirosin, en sinua. Tuomitsin taikauskosi ja menosi, joilla ihmisiä pimeyteen sidot. Nyt olen tullut selittämään sinulle ja heimollesi, mikä on minun Jumalani ja mikä sinun ja mikä on ero heidän välillään.

–Turhaan taisit tulla! virkkoi Panu ylenkatseellisen huolettomasti.– Omat jumalamme tiedämme emmekä niistä neuvoja tarvitse; sinun jumalasi eivät meitä liikuta. Jos sitä varten tulit, parasta kun pyörrät entisille jäljillesi.

–Sitä varten tulin ja kysyn nyt, sallitko puhuakseni huoneessasi?

Ja kun Panu ei heti vastannut, lisäsi hän:—Ei vain Panu pelänne minua kuulla!

–Ei ole Panu vieraansa suuta koskaan sulkenut, haastoipa tai hoilotti.

Uteliain silmin seurasi väki tuvassa vieraan miehen liikkeitä ja hänen puhettaan. Outo oli hän nähdä mustassa puvussaan, erilainen muita oli äänensä ja ryhtinsä … tuoko se oli uskaltanut Panun kirota? … mitä mahtoi hänellä olla puhumista, kun oikein pyytämällä pyysi sanan lupaa saadakseen.

Mutta Panu istui kyynärpäitään polviin nojaten ja katseli tuuheiden kulmainsa alta syrjäsilmällä pastoria, samalla kun tutki vaikutusta hänen tulostaan ja esiintymisestään miestensä kasvojen ilmeissä. Oliko hän tehnyt viisaasti vai tyhmästi ottaessaan hänet vastaan? Olisiko pitänyt käännyttää ovelta takaisin? Koko yön hän oli sitä miettinyt. Mutta eihän käynyt koko heimon kahta miestä vastaan sotaan rupeaminen. Ja jos olisi pois ajanut, ovet sulkenut, pelkuriksi olisi hänet leimattu, ja olisivat Jorma ja hänen miehensä alkaneet hokea: »Ei uskaltanut Panu antaa sen puhuakaan, niin pelkäsi hänen tietojaan!» Nyt sanottaisiin: »Omaan taloonsa puhumaan otti, ei pelännyt hänen tietojaan, ei taikojaan: on itsellään paremmat!» Mutta kuka tiesi, mitä hän tulisi puhumaan, millä salaisella sanalla saisi kansan mielen lumotuksi. Mutta olihan vielä aikaa nähdä ja aikaa toimia.

Panun silmät sattuivat Reitaan, joka oli istuutunut papin viereen penkille vähän matkaa hänestä. Ryhdittömän ja heikon näköinen hän oli, eikä ollut silmissä isä vainajansa voimaa. Ei ollut hänestä isänsä kostajaksi.

Ja kalkin puolin tullen siihen päätökseen, ettei mitään oltu vielä menetetty ja että tuossa oli otus kierroksessa ja vielä aikaa tuumia, miten se olisi otettava, kävi Panu odottamaan, mitä tuleman piti.

Martti-pappi oli asettanut kirjansa pöydälle ja asettunut itse pöydän päähän. Avattuaan niistä toisen ja selailtuaan vähän aikaa lehtiä, nousi hän ylös ja virkkoi:

–Ennenkuin puhun, mitä minulla on teille puhuttavaa, veisatkaamme virsi!

Hän aloitti sen ensin hiukan epävarmalla ja värähtelevällä äänellä, mutta varmistui pian, kun Reitakin siihen yhtyi. Muut tuvassa olijat eivät yhtyneet nuottiin, mutta eivät häirinneetkään. Kun hän pari värssyä veisattuaan vaikeni, vallitsi tuvassa yhä sama äänettömyys, eikä Panu liikahtanut.

–Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, aloitti pastori. Jumalan armo, Jeesuksen rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kaikkien kanssanne. Amen! Ja nyt tahdon minä puhua teille, rakkaat ystävät— sillä ystävänä minä tulen, niinkuin sanoin, vaikka minua on teille vihamiehenä esitetty—tahdon puhua teille siitä Jumalasta, joka tämän maailman loi ja joka sitä yhä vielä johtaa ja hallitsee. Ei ole hän teille tuntematon ollut, vaikka ette ole tahtoneet häntä tuntea. Usein on hän teitä luoksensa kutsunut, mutta te olette häntä ylenkatsoneet ja hänelle sydämenne paaduttaneet, ja jatkaneet niiden väärien henkien palvelemista, jotka teitä eksyksissä ja pimeyden harhateillä kuljettaneet ovat. Mutta ei hän teitä ole tahtonut jättää eikä teitä vielä kovakorvaisuudestanne rangaista, sillä hän on laupias ja pitkämielinen. Sentähden hän on lähettänyt minut teitä luoksensa noutamaan ja käskenyt minun teille itsestänsä ilmoittamaan. Kuulkaa sitten, että hän on suuri ja voimakas Jumala, joka ei asu maan päällä, niinkuin teidän haltijanne, joita jumaliksi luulette ja jumalina kunnioitatte, vaikka ovat vain pahoja henkiä ja perkeleen sikiöitä, ei piile kivissä eikä kannoissa, ei puissa eikä käsin tehdyissä kuvissa, ei maan alla eikä vesissä, vaan korkeudessa hän asuu, taivaassa tähtien takana, joka on hänen asuntonsa. Siksipä ei hän annakaan lumota itseään uhreilla eikä lahjoilla eikä loihduilla eikä taioilla, mutta jos hänen tahtoaan tottelette, niin on hän teille armollinen ja antaa teille parhaan, mitä toivoa voitte, antaa iankaikkisen elämän, niin ettette kuole, vaikka henkenne heitätte ja ruumiinne mullaksi muuttuu.

Hän oli päässyt alkuun ja sai keskeytymättä puhua. Silmät kiinteinä ja kasvot jännitettyinä seurasivat kuulijat hänen sanojaan. Panukin oli kääntynyt päin. Kasvoissa oli tarkkaava ilme, silloin tällöin liikahtivat otsan rypyt ja kulmat; kerran kaksi oli hän aikonut suunsa avata, mutta se aikomus ikäänkuin kilpistyi takaisin puhujan puheen vauhdista ja sanojen voimasta.

Ja pastori jatkoi yhä enenevällä ponnella ja vakaumuksella puhettaan. Hänen täytyi saada kaikki heille sanotuksi, sanotuksi yhdellä kertaa, niin että se jäisi soimaan ainaisena kaikuna heidän korvissaan. Nyt heti tahtoi hän heidän mielensä ja sydämensä valloittaa, ei kuitenkaan väkivallalla, ei kiroten heitä, ei murjoen eikä luotaan peloitellen, vaan niinkuin avosylin ottaen ja sydämet hellyttäen. Eikä Panu, joka oli varustautunut kovia sanoja vastustamaan ja niitä kumoamaan, päässyt keskeyttämään eikä puheeseen puuttumaan.

Hän puhui ensin siitä taivaasta, jossa Jumala asuu ja jossa ihmiset, kurjimmat ja köyhimmätkin uusiin, ihaniin vaatteisiin puettuina yöt ja päivät uupumatta hänen ylistystään laulavat mitään kärsimättä, mitään puutetta tuntematta. Ikuinen on se ilo ja onni, joka siellä odottaa, ja sen voi saavuttaa jokainen, joka uskoo ainoastaan oikeaan Jumalaan ja tekee kaikki, mikä hänen tahtonsa on. Mutta mikä on hänen tahtonsa, ja mistä me sen tietää saamme? Eivät ole sitä meille ihmiset ilmaisseet, eivät tietäjät eivätkä taikurit hänen tahtoaan tulkinneet, vaan itse hän on sen meille ilmoittanut, lähettänyt tänne sitä meille julistamaan oman ainokaisen Poikansa, joka on ihminen, mutta on samalla Jumala, jota Kristukseksi Jeesukseksi sanotaan…

–Ristin-Kiesukseksi—kuului kuiskauksia karsinan perästä.

–Ja kun Poika oli isästään ilmoittanut ja hänen tahtonsa tietyksi tehnyt, niin uhrasi hän itsensä ja kuoli kaikkien ihmisten edestä, ettei heidän tarvitsisi iankaikkisesti kuolla, vaan Isän Jumalan viha lepytettäisiin. Mutta kun hän kuollut oli, nousi hän ylös kuolleista…

–Nousi kuolleista, kuului taas joku ihmettelevä ääni kertovan.

–Nousi kuolleista ja astui alas helvettiin, manalaan, jossa kaikki pahat henget ja heidän ruhtinaansa sitoi ja vangitsi—eikä heitä kenenkään pelätä tarvitse eikä uudelleen sitoa. Ja hän nousi ylös taivaaseen kirkkaana kuin aurinko ja siellä nyt istuu Isänsä oikealla kädellä, ja kun me rukoilemme, rukoilee hän isäänsä meidän puolestamme ja Isä antaa meille, mitä me pyydämme.

–Antaako se metsäonnenkin? kysyi Panu.

–Hän on taivaan ja maan herra ja hallitsee ja vallitsee kaiken, mikä taivaassa ja maan päällä ja maan alla ja metsissä elää ja liikkuu; ja kaikesta hän antaa tarpeen mukaan sille, joka hänen tahtonsa täyttää ja hänen käskyjänsä noudattaa. Tähän hän on käskynsä kirjoittanut, tähän pyhään kirjaan, jota tahdon opettaa teidät ymmärtämään, jos luokseni tulette ja sitä oppia tahdotte.

–Emme kirjoistasi huoli … on arpaseula neuvomme, kun jumalien tahtoa tarvitsemme tietää. Pysymme siinä, mitä olemme esivanhemmiltamme oppineet ja jotka vanhastaan ovat olemassa olleet. Turhaan meille uusia jumaliasi ja heidän oppejaan tyrkyttelet, keskeytti hänet Panu.

–En tahdo teille mitään tyrkyttää enkä kieltää teitä käyttämästä sitä, mikä vanhastaan on ollut olemassa, kun se vain hyvää ja oikeata on. Mutta ei ole kaikki oikeata, mitä teette, vaan pahennukseksi Jumalalle. Sillä ensimmäinen ja suurin käsky tässä hänen kirjassaan on: »Minä olen Herra sinun Jumalasi, ei sinun pidä muita jumalia palveleman» ja toinen on: »Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi». Esi-isänne ovat pakanoita olleet, niinkuin tekin vielä olette, ja istuneet pimeyden ja pakanuuden varjossa eivätkä mitään oikeasta Jumalasta tienneet, vaan palvelleet, niinkuin teidänkin palvelevan kuullut olen, oikean Jumalan asemesta kiviä ja kantoja ja karhuja, ja kaikenlaista taikuutta harjoittaneet. Mutta ei voida heidän avullaan saada aikaan muuta kuin pimeyttä ja erhetyksiä. Sentähden täytyy teidän heistä luopua ja kristityiksi tulla ja kasteen kautta hänen lapsikseen päästä, oikeaan uskoon ja totiseen Jumalan tuntemiseen. Ja kun kerran olette sen ihanan nimen kristityiksi kutsuttaa saaneet, niin on teidän elämännekin sen jälkeen asetettava ja pakanallisista ja synnillisistä menoistanne luovuttava.

–Pysymme siinä, missä esi-isämme ovat pysyneet!

Mutta pappi ei kuullut Panua eikä hänen vastaukseensa huomiota pannut. Ja sivuitse kuulijainkin korvien se näytti menevän. Yhä enemmän innostuen kävi hän puhumaan siitä toisesta suuresta käskystä, jonka hänen suuri Jumalansa on ihmiselle antanut. Hänen Jumalansa oli rakkauden Jumala, joka kielsi ketään tappamasta, ketään heikompaansa sortamasta, ketään orjanaan pitämästä ja jonka edessä kaikki olivat yhtäläiset, naiset niinkuin miehetkin. Kaikki hän otti yhtä rakkaasti vastaan, kutsui kaikki armo- ja uhripöytänsä ääreen. Ei ollut vaimo saastaisempi kuin mies, ei häntä kelvottomampi eikä huonompi, ja kuta heikompi ja hylätympi olit, sitä suurempi oli hänen armonsa sinua kohtaan.—Ja lopuksi puhui hän vielä uudelleen siitä, miten Kristus Jeesus oli kaikki pahat henget ja haltijat ja heidän ruhtinaansa sitonut ja syvimpään maanalaiseen helvettiin syössyt ja perkeleen, sen suurimman käärmeen pään rikki polkenut.

–Häntä siis kuulkaa! huudahti hän. Ja häntä totelkaa! Ja kun häntä kuulette ja tottelette, eivät haltijat ja pahat henget teille mitään mahda, ja saatte kulkea rauha rinnassa ja toivo sydämessä sen sijaan, että pelko ja koston kammo teidän mieltänne yöt ja päivät jäytää.

Yhä kasvavalla mielenkiinnolla oli väki häntä kuunnellut ja silmin korvin riippunut kiinni hänen huulillaan. Kaikkea he eivät ymmärtäneet, sanat olivat outoja ja oudolla tavalla ne esitettiin. Mutta se, minkä he käsittivät, painui mieleen ja jäi siinä soimaan.

–Tulkaa siis Hänen luoksensa, joka on niin suuri ja laupias ja voimakas, tulkaa itse hänen huoneeseensa, jonka hän teitäkin varten on rakentanut, lähtekää täältä minun luokseni häntä oppimaan ja tuokaa lapsenne hänen nimeensä kastettaviksi! En tahdo teitä siihen väkivallalla pakottaa, vaikka minulla valta siihenkin olisi. En ole tullut luoksenne lain miekka kädessä, vaan rauhan tuoksuvaa tuomen oksaa kantaen. Teidän uskonne, joka vain pakanallista pimeää taikauskoa on, se on kuin synkkä musta kuusi, jonka sisässä huuhkaja öisin huutaa. Kristuksen Jeesuksen usko on kuin keväinen koivu, joka tien vieressä puhtaana ja valkoisena paistaa ja jonka oksilla linnut laulavat ja jonka siimeksessä väsynyt matkamies lepoa nauttii. Sinne minä kutsun teitä, kaikkia ilman eroitusta Jumalan kaikkivaltiaan ja hänen Poikansa Kristuksen Jeesuksen nimessä! Amen!

Hän lopetti siihen ja aloitti heti virren, saman virren uudelleen, minkä alkaessaan oli veisannut. Nyt olivat jo sanat ja nuotti kuulijakunnalle tutut, ja joku ääni siellä täältä yritteli siihen yhtyä. Reita oli papin puhuessa sujunut hänen viereensä, hehkuvin kasvoin häntä kuunnellen. Ikkunan pielessä riippui kannel. Hän huomasi sen, tempasi sen naulasta, asetti polvelleen ja kävi sillä virren säveltä säestämään.

Värähdys kävi läpi karsinanpuolen tupaa, joka oli naisia täynnä, ja miehetkin muuttivat jalkaa, kävivät kiinni partoihinsa ja katsahtivat toisiinsa, niinkuin olisi ollut aikomus jotakin virkkaa. Uskalsivat jo useammatkin äänet säveleen yhtyä, nuottia hyräillen ja sanojakin tapaillen. Kanteleen tuttu ääni oli mielet jännityksistään laukaissut ja pannut ne epämääräisesti, itsetiedottomasti uusia mielialoja väräjämään.

Pappi kokosi kirjansa ja valmistui lähtemään. Ennenkuin poistui, ilmoitti hän huomenna tulevansa edelleen puhumaan niille, jotka halusivat kuulla. Mutta tänä päivänä odotti hän Ilpolassa lapsia kasteelle.

Sen sanottuaan pisti hän kirjat kainaloonsa, ojensi kätensä Panulle, kiitti häntä siitä, että oli sallinut Jumalan pyhää sanaa kattonsa alla julistettavan, ja lähti, väen väistyessä hänen tieltään.

Aikoivat ovensuussa olijat papin ja Reidan jälkeen lähteä, kun Panun ääni heille jyrähti:

–Pysykää paikoillanne!

Menijät peräytyivät takaisin tupaan. Panu otti uuniluudan sopelta ja pyyhkäisi sillä kahden puolen kynnystä. Se oli kaikille selvä merkki siitä, että vieras, joka oli mennyt ulos, ei toista kertaa isännän luvalla saisi astua samaa tietä takaisin. Samalla tavalla pyyhki hän penkin ja pöydänpään. Sitten otti hän kanteleen, jolla Reita oli virttä soittanut, ja heitti sen hiiltyvään uuniin.

–Väinön vanhan kanteleen poltti! kuultiin kuiskattavan.

–Annoin papin puhua, kun mielensä teki, ettei sanottaisi meidän hänen sanojaan pelkäävän, sanoi hän sitten äänellä, joka koetti olla tyven, vaikka tarkimmat tuntijat kuulivat, että hänen mielensä oli kuohuksissa ja silmänsä välkkyi. Tiesin loruksi luottehensa, nyt tekin ne tiedätte. Ensin kiroten kävi päälleni, nyt mesisuuna viehättelee. Ei pysty Panuun kumpikaan. Menköön rauhassa kotiinsa, jos osannee, emme kättämme aseetonta vastaan kohota, vaikka vihan tielle neuvoikin arpa. Pidämme toki arvan mielen mielessämme, jos toiste tarvitaan.

Panu puhui niinkuin olisivat kaikki olleet samaa mieltä siitä, mitä olivat kuulleet. Eikä uskaltanutkaan kukaan papin käyntiä ottaa puheeksi hänen kuultensa. Olisi kuitenkin monen mieli tehnyt kuulla lisää siitä Jumalasta, joka oli niin suuri ja mahtava ja taisi niin paljon antaa. Väki hajausi, ja karhun pyyntiin tulleet miehet lähtivät koteihinsa hiihtämään. Mutta kauan kaikuivat heidän korvissaan oudot sanat ja seisoi silmien edessä pitkä ryhdikäs mies, jonka otsa melkein kattoon ulottui.

–Olisiko tuon jumalat paremmat kuin omat? arveli Patva Jormalle hiihtäessään pois hänen kanssaan.

–Ei ole hänen tietonsa Väinön tietojen veroiset, vastasi Jorma.

–Entäpä ovatko paremmat kuin Panun?

–Yhdeksi arvostelen.

Mutta kun Jorma erosi omalle ladulleen kotimajalleen mennäkseen, virkkoi hän:

–Mutta kaunis oli hänen virtensä … oikein sydämeheni herahti.

XXV

Mielissään siitä vaikutuksesta, minkä oli tehnyt, astui Martti-pappi jään poikki takaisin Ilpolaa kohti. Hän oli tahtonut poistua parhaimman vaikutuksen aikana ja jättää kuulijansa keskenään miettimään sitä, mitä olivat kuulleet. Ja hän oli varma siitä, että he tulisivat huomenna hakemaan häntä lisää kuullakseen.

Mutta kun Martti-pappi ja Reita tulivat Ilpolaan, olivat ovet kiinni, ulkoapäin teljetyt, ja tuvan porstuaan suljetut koirat haukkuivat ja ulvoivat, nousten vihaisimpaan vimmaan, kun pastori lukon ripaa kosketti.

–Menemme saunaan odottamaan, kunnes talonväki palaa.

Mutta saunankin ovi oli samalla tavalla suljettu, ja kun he taas palasivat pirtin edustalle, huomasi Reita, että heidän suksensa ja konttinsa oli nostettu nurkkajuureen. Se oli selvä merkki siitä, että heitä ei enää tahdottu ottaa vastaan.

–Odotamme sitten tässä,—ja pastori istahti ovikivelle tuvan porstuan eteen.

Äänettöminä istuivat he molemmat katsellen lahden yli Panulaan, mutta ei ketään näkynyt eikä kuulunut tulevaksi. Panula ja muut talot lahden rannalla olivat kuin autiot ja kuolleet, ei hiiskahdusta mistään päin, ja taivas vetäytyi tuulen liikahtamatta yhä paksumpaan pilveen. Silloin tällöin leijaili lumihiude pilvistä alas. Oli kuin olisi salaisia uhkaavia voimia ilmassa liikkunut.

Hetken kuluttua käski pastori Reidan hiihtämään muihin taloihin katsomaan, eikö siellä olisi ovet auki. Itse jäi hän tähän vielä talonväkeä odottamaan.

Odottaessa alkoi ilta pimetä ja yhä enemmän lunta heittää. Metsänranta talon takana mustui ja tuli kuin lähemmä. Vaara toisella puolen lahden suureni ja suli yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi. Hän oli ottanut kontin selkäänsä ja asettanut sukset maahan eteensä. Koko ajan hän kuulosti teroittaen korvansa pienimpäänkin ääneen, mutta ei hiiskahdustakaan, ei liikahdustakaan lähellä eikä kaukana. Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että oli jotakin tekeillä.

Reita tuli ja ilmoitti, että hän oli käynyt kolmessa talossa, mutta että jokaisessa oli ovet pantu säppiin hänen nenänsä edessä.

–Täytyykö meidän sitten taivasalle yöpyä keskellä kylää?

–Ei tarvinne. Tuoss' oli poukaman pohjassa sauna, jota kun asutuksi luullen kävin tarkastamaan, näin sen autioksi, vaan kun lämmitämme, saatamme yötä olla.

Pastori ja Reita hiihtivät sinnepäin, mistä Reita oli tullut, ja löysivät ahon alla lähellä rantaa matalan huoneen, jonka seinämällä resotti vanha kaatunut halkopino. Vähän ylempänä näytti olevan palaneen huoneen paikka ja muutamia mustia tulensijoja. Reita seisoi vähän aikaa ajatuksissaan saunan kupeella, katseli ahoa ja metsänreunaa ja loi siitä silmänsä jäälle ja taas takaisin, ikäänkuin miettien ja mitellen jotakin. Sitten astui hän suksiltaan ja otettuaan sylyyksen halkoja meni saunaan.

Sauna oli rapistunut, mutta lämmitettävässä kunnossa. Sill'aikaa, kun uuni lämpisi, kävivät pastori ja Reita noutamassa havuja vuoteiksi.

–Tässähän voimme olla niin kauan kuin haluttaa ja odottaa, kunnes Herra meille uskottomien ovet avaa, virkkoi pastori iloisin mielin, heittäytyen uunin eteen pehmeälle havuvuoteelle, johon katossa lainehtiva savu ei ulottunut.

–Jos eivät meitä täältä nälällä karkoittane, sanoi Reita. Kontti on tyhjä, ovat koirillaan syöttäneet eväämme, ei ole muuta kuin tämä leipäpalanen kontin pohjalla.

Reita ojensi kannikan pastorille, pastori taittoi sen kahtia ja tarjosi Reidalle toisen puolen.

–Sen syömme tänään ja annamme Jumalan pitää surua huomisesta.

Ja tuskin oli hän sen sanonut, kun Reita, joka koko ajan näytti olevan varuillaan, teki nopean merkin kädellään, ja molemmat kuulostivat. Saunan seinämältä kuului liikettä ja ääni niinkuin suksensauvan lumeen narahtaessa. Reita hyppäsi ulos ja näki suksimiehen pyyhältävän alas rantaan. Saunan edessä oli mytty, joka oli juur'ikään siihen heitetty. Reita huusi menevän jälkeen, mutta tämä ei pysähtynyt, vaan hävisi yhä tihittyvään illan hämärään.

Kun mytty uunin edessä tarkasteltiin, huomattiin, että se sisälsi leipää, voita ja suuren kimpaleen karhunlihaa ja muutamia nauriita.

–Meillä on täällä salaisia, tuntemattomia ystäviäkin, sanoi pastori,– mutta Reita katsoi häntä ihmetellen; oli, niinkuin olisi se tiennyt sen äsken sanoessaan, niinkuin olisi odottanut sitä.

–Ei tullut sisään tuoja … ken mahtanee olla?

Mutta Reita oli päästänyt auki mytyn ja katseli uteliain silmin vaatetta, johon ruoka oli kääritty. Hän levitti sen lieskaa vasten, käänteli sitä ja tarkasteli huolellisesti sen reunaompeluksia.

–Äidillä oli samanlainen huivi, sanoi hän sitten arvellen. Katsokaa, täss' on poron sarvet kirjailtu ja tässä vinoristi. Se merkki oli kaikissa hänen vaatteissaan … tämä on äiti vainajan huivi!

–Mutta miten olisi se tänne joutunut?

–Panu tuhosi isäni ja poltti talomme … muistan vielä, kun lieska nousi taivaalle ja me olimme äidin kanssa kätkössä metsässä. Tavaratkin anasti, mitä oli, niin äiti kertoi. Tämä ruoka on Panulasta! päätti hän sitten yht'äkkiä.—Ja ennenkuin pastori ennätti lausua epäilynsä siitä, kuka heille Panulasta ruokaa lähetti, huudahti hän yhä kasvavalla liikutuksella:

–Se on Annikin, sisareni laittama! Se on Panulassa orjana! Sisko hellä on veli velloaan muistanut … muistanut on totisesti, on … voi sisar hopea!

Ja Reita suli kyyneliin, suuteli huivia, hyppäsi ylös ja riensi ovelle.

–Näitkö hänet? Tunsitko?

–En nähnyt, vaan siellä lienee ollut. Lähden kohta hänen luokseen … haen hänet tänne … viemme kirkolle siskon … otatko hänet?

–Mene! sanoi pastori. Minä täällä sill'aikaa levähdän.

–Paistan sinulle nauriit ensin!

Mutta kun Reita kohenteli puita saunan uunissa ja puhalsi pois arinalta tuhkan, nauriita siihen kivelle asettaakseen, huudahti hän taas:

–Ja tämähän on meidän sauna! Täss' on vinoristi … katsokaa … tähän se on kiveen hakattu. Saunan sanoi polttamatta jääneen … isän pyhä sauna, tässä taikojaan teki ja sairaita paranti … muualla eivät paranneet, sanoi äiti…

–Olisiko tämä siis vanha kotisi, ja sen rauniotko tuolla aholla?

–On tämä, niin on. Sitä jo äsken silmäni aavisteli…

–Ihmeellistä, että sen näin löysit… Reita, se oli Herra, joka meidät tänne toi, tästä hänen sanaansa julistaaksemme ja valtakuntaansa levittääksemme. Tämän huoneen ovea ei kukaan voi meiltä sulkea!

Reita kantoi puita tulen vireillä pitämiseksi ja lähti. Pastori jäi saunaan pehmoiselle vuoteelle ja nukkui pian sikeään uneen kiukaan tulen häntä lempeästi selkään lämmittäessä.

Otettuaan suksensa saunan seinämältä ja piilotettuaan pastorin sukset lumeen vähän matkaa saunasta, josta hän ovea raottaen kävi ilmoittamassa, lähti Reita noudattamaan sitä jälkeä, jonka outo ruuantuoja oli tehnyt jäälle laskeutuessaan. Kun täysikuun valo kajasti pilvien läpi, oli Reidan helppo jälkiä seurata. Se vei ensin rantaa myöten IIpolan alle, nousi pihaan, tuli takaisin ja yhtyi toisiin latuihin, joita nyt oli useampia Panulaan päin, vaikka aamulla ei ollut yhtään. Ollessaan lahden keskellä luuli Reita huomaavansa hiihtäjän edellään. Hiihtäjä pysähtyi ja lähti sitten taas liikkeelle, mutta hiljennettyä vauhtia, niin että Reita oli Panulan nuottakodan luona hänet saavuttamaisillaan, kun näki sen suojasta tulevan esiin olennon, joka näytti naiselta. Hän pysähtyi ja kuuli naisen kysyvän:

–Joko veit?—Mitä hiihtäjä vastasi, sitä ei Reita kuullut, mutta silloin virkkoi taas nainen:—Voi hyvänen aika, Jouko!—Mutta samassa keksi hän Reidan ja kysyi:—Kuka se tuolta tulee?

–Vieras on! virkkoi Reita ja oli parilla ponnahduksella nuottakodan edessä.

–Tästäkö menee tie Panulaan? kysyi hän.

–Tästä menee! Mutta kuka se on? kysyi nainen.

–Ketäs te olette? kysyi Reita vastaan. Oletteko Panulasta?

–Emäntä olen … tulin vain vedelle … tämä on Jouko … mutta eikö se ole Reidan poika?

–Se on, vastasi Reita.

–Meillekö aiot?

–Tulin siskoani tapaamaan.

–Annikkiako?

–Annikkia tulin hakemaan … se meille ruokaa toi.

–Joukohan se … tämä Jouko … voi, armias auttajani … veli tuli siskoa tapaamaan … et häntä nyt voi tavata.

–Miksen?

–Jäikö pappi saunalle? Mene pian takaisin … tuhoja hankkivat hänelle … vaan en soisi.

–Mitä, äiti, hätäilet? kysyi Jouko.

–Isäsi on tuhotoimissa … Ilpon kanssa hankkeita hijoi … lähdin vastaasi, Jouko, että kääntyisit ja veisit sanan… Älä tule meille, Reita, ei ole siskosi meillä … vouti rekeensä reutoi, ja Annikki koskeen juoksi,—ja Panun emäntä pillahti itkemään ja lyykistyi kelkkaan, huojutellen ruumistaan.—En uskalla kotona itkeä, tässä itken, itke, velikin, siskosi surmaa.

–Ainoan siskoni … tapaili Reita.

–Sinutkin vielä tuhoavat ja papin … puhui niin kauniisti … joudu sanaa viemään! Rakastin Annia kuin omaa lastani… Heittäykäätte suksillenne, ette kotianne näe, jos viivytte!

–Eivät papille mitään voi!

–Voivat, voivat! Ensin aikoivat vilulla ja nälällä … ei kukaan olisi huoneisiinsa uskaltanut ottaa, mutta kun Reidan saunan lämpiävän näkivät … muita tuumia pitänevät…

–Ei meihin pysty!

–Ei ole sitä taikaa, johon ei terä pysty … mene, tiedä, millä lailla aikonevat.

–Mikä tulenrusko se tuolta nousee? virkkoi Jouko yht'äkkiä järvelle päin osoittaen.

Heikko, mutta yhä kirkastuva tulenloimo valaisi taivasta sieltäpäin, mistä Reita oli tullut.

–Reitalan aholla palaa!

–Mikä siellä palaisi?

–Sauna palaa! Joutukaa apuun! Hirmuja tekevät. Näitkö isääsi, Jouko? huusi emäntä.

–Ilpolassa oli ollut, mutta yhdessä lähteneet, vastasi Jouko.

–Vie sinä, Jouko, sana Kuismalaan ja … minä juoksen Jorman tuvalle!

–Pappi jäi saunaan nukkumaan! sanoi Reita.

–Auta armias, elävältä korventavat … yhä yltyy!

Emäntä työnsi heidät menemään ja riensi itse pihaan.

Reita ja Jouko lähtivät voimainsa takaa potkimaan loimoa kohti, joka välistä väsähti, mutta sitten taas kasvoi. Reita riensi vanhaa latuaan, mutta Jouko kampesi Ilpolaan päin ja katosi pian näkyvistä. Jos tuli oli isän sytyttämä, oli isäkin siellä. Ei ikänä uskaltaisi hän mennä sitä sammuttamaan … ei edes sanaakaan viemään.

Ei Reita edes huomannut Joukon eroamista hiihtäessään tulta kohti. Outo tunne kantoi häntä, kuin ei olisi ollut suksia alla, niinkuin sauvat eivät olisi maahan sattuneet ja niinkuin ei hänen matkansa olisi edistynyt ja hän itse ei ollut oma itsensä, vaan joku toinen, vieras, joka käsin ja jaloin ilmassa huitoi. Hänhän se oli kuitenkin, vakuutteli hän itseään epäselvästi, vaikka joku koetti häntä lumota, vaikka Panu koetti estää apuun pääsemästä … hänelle tuli kurkkua kuristava hätä, hän pakeni petoa, joka kintereillä läähätti … yht'äkkiä tuli metsä vastaan lumisateen sisästä ja suksen kärki töksähti rantakiveen. Hän kaatui, nousi ylös, tointui siitä, oli taas oma itsensä, mutta tuli oli kadonnut ja tiheä näreikkö oli edessä. Hän tempasi suksensa, paarusti näreikön läpi, huomasi taas tulen ja riensi taas hiihtäen metsän läpi, jonka tunsi edessä olevaksi niemeksi, minkä äsken oli kiertänyt. Ja kaitaisen kannaksen poikki tultuaan oli hän taas lahden rannalla, ja vähän tuonnempana lahden pohjassa paloi sauna täydessä tulessa liekkien hulmutessa mustalle lunta tuiskuttavalle taivaalle. Saunan ympärystä, aho ja metsän ranta olivat valaistut, iso kanki oli saunan oven edessä, mutta ei ainoatakaan ihmistä näkynyt.

Mutta ahon reunassa tuuhean suuren kuusen alla, jonka oksat maahan ulottuvat, kyyröttää mies väijyksissä, mustat pienet silmät välkkyen harmaiden kulmien alta ja huulet irvistellen tulta vasten. Hän tuijottaa kuin lumottuna tuleen, jonka on nähnyt seinäviereltä tuohirykelmästä syttyvän, tarttuvan kuivaan seinään, lahonneisiin räystäisiin ja hienon lumen peitossa olevaan tuohikattoon, joka nyt rätisten hulmahtaa kolmelta taholta isoon liekkiin ja paukahtaa kuin kasken keskessä yhtyvä palo. Tuli huikaisee hänen silmiään, hän ei näe muuta kuin liekit ja niiden keskessä palan mustaa seinää ja pönkitetyn oven ja odottaa vain, milloin se alkaa liikkua … mutta on se niin lujassa, ettei sisästä aukea, sinne palakoot, pappi ja Reidan poika … sitä tulivat täältä hakemaan… Ja hän nauraa hiljaa ja äänettömästi työnsä menestystä ja kiitosta, jonka on saava Panulta. Katsohan, minkä keksi … voi viisasta miestä, voi tietäjää mainiota … otapas vastaan kuin parasta vierasta, ettei kukaan aikeitasi aavista … panetapas ovet kiinni … ja sitten lumoo vanhaan saunaan, sikeään uneen nukuttaa … sitten polttaa kuin hiiret kasken lahokantoon … ei kukaan aavista täällä olleenkaan.—»Kun ovat porona, vie luut avantoon!»—ja nostaa vielä tuiskun jälkiä peittämään…

Ilpo tuijottaa tuleen yhä suuremmalla jännityksellä ja riemulla, seuraa silmillään liekkejä ja odottaa joka hetki katon putoamista. Yht'äkkiä kuulee hän huutoa ja ryskettä, mutta ei saa selkoa, mistä se tulee, ennenkuin savupilvi, joka on tuprahtanut saunan ympäri ja peittänyt ovenkin, väistyy tuulessa ja hän näkee miehen tempaavan pönkät, ovi potkaistaan auki, ja kaksi miestä karkaa nyt silmiään suojellen ahon poikki pois näkyvistä jäälle päin. Samassa putoo katto, ja musta savu ja pöly peittää hetkeksi tulen, ja kauhistuneena ja piiloansa peläten syöksee Ilpo metsään ja rientää kotiinsa.