Panu

–Kuka hänen tiennee, huokaisi Karin emäntä, paljon on nykyaikana tietoja, mitkä heistä oikeita lienevät. Kuka hänen tiennee sen Kiesuksenkaan, paljon on hänelläkin palvelijoita.

–En tiedä hänestä enkä hänestä kysy … vieras on minulle ja muukalainen. Sen vain tiedän, että kun Väinön tavoin haltijoita palvelee ja pitää hänen tietonsa suurinna tietonaan, ei oikeista tiedoista puutetta ole. Mutta mitä pajatan samoista asioista joka kerta käydessäni … vanhan aatos entisiä latujaan hiihtää.

–Pajata, taatto, pajata, harvoin käyt, mutta viisaita puhut. Hupainen on sinua kuullaksemme.

Puhellessaan oli Jorma kannelta sormiellut ja säveliä juoksetellut.

–Laulamme, Kari, ei ole viikkoihin taas virsikkäin oltu, virkkoi Jorma.

–Laulakaatte! kehoitteli Karin äiti.

–Laulamme, kun äiti säestänet.

Pöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan ja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan ääressä säestäessä.

–Mistä laulamme? kysyi Kari.

–Laulamme Väinöstä, joka venettä rakenti, vaan ei saanut valmiiksi, kun kolmea sanaa puuttui.

Ja he lauloivat Väinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan ja, kun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta tutisi Jorman harmaa parta hänen Väinön vaelluksia laulaessaan, ja riemuiten lopetti hän laulunsa Väinön sanoilla:

»jo nyt sain sadan sanoja, tuhansia tutkelmia, sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta!»

Mutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja nykyiset, ja huoaten hän virkkoi:

–Sieltä hän ne haki, ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne ne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa nousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat uudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen sampo.

Pitkälle karstalle oli päre pihdissään palanut, uupumus valtasi mielet ja uupumus miehet, ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä. Vanhukset nukkuivat pian, mutta Kari valvoi kauan mietteissään. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin nousi ylös, pistäytyi pihalle ja tuvan nurkalta kuulosteli. Mutta ei kuulunut jäältä liikettä, eikä näkynyt Panulasta valkeata—ei ollut vouti siis vielä saapunut.

XVII

Seuraavana aamuna varhain herätti Karin äiti miehet kiireesti ilmoittaen, että oli nähnyt verekset ilveksen jäljet käydessään lähteellä vettä noutamassa. Nopeasti nakkasi Kari keveimmät hiihtovaatteensa ylleen, heittäytyi suksilleen ja puhalsi otuksen perään, jonka jäljet johtivat talosta vuoren rinnettä alaspäin.

–Jos voudin väen näet jäätä ajavan, pane musta tervassavu tuvan lakeisesta nousemaan, virkkoi hän lähtiessään äidilleen, ja sen sanottuaan potkaisi hän menemään.

Jorma lähti jäljestä hiihtämään kiinnitettyään emännän täyttämän eväskontin selkäänsä ja sen päälle sidottuaan Karin turkin.

Verkalleen hiihteli Jorma Karin latua, joka noudatteli ilveksen jälkiä. Huimaa vauhtia oli Kari mennyt, ja pitkät matkat oli sauvan somman jälkien välillä. Ei yrittänytkään Jorma häntä saavuttaa, oli vain tarkoituksena ehtiä siihen, kun Kari otuksen yllätettyään ja hiihtämästä herettyään tarvitsisi paksumpia vaatteita hiestyneen ruumiinsa verhoksi.

Ilveksen jälkiä tarkastellessaan oli Jorma huomaavinaan, että se oli suuri koirasilves, joka alussa ei ollut kiirettä pitänyt, vaan juosta jolkutellut omia aikojaan kuutamoisen yön paisteessa. Välistä oli vähän syrjään poikennut, haavikoita ja ahoja kierrellyt jäniksiä vaanien ja eräässä paikassa oli ensin maahan kyykistynyt ja siitä kolme pitkää laukkaa ottanut, mutta pelastunut oli jänis hirvittävän pitkiä harppauksia tehtyään. Pitkältä olikin ilves juossut, ei ollut vielä aikeissakaan asettua päiväuntaan ottamaan. Eikä ollut omia aikojaan kulkenut, joku matkan pää sillä oli varmasti mielessä, koska laski suoraan ja väistämättä yhtä ilmansuuntaa kohti. Juoksijailves se nähtävästi oli, kotoisin muualta ja muille maille menossa. Yhä uteliaammin alkoi Jorma seurata jälkiä, kun hänen omat pyydysmaansa lähenivät. Jos ei ilves kohta tee äkkimutkaa, niin on se kulkenut suoraan hänen lammelleen.—Tultuaan sille paikalle, missä hän eilen Kariin yhtyi, näki hän, ettei ilves ainoastaan ollut juossut entistä suuntaansa lampea kohti, vaan asettunut vielä hänen omille eilisille suksen jäljilleen. Jo kiihtyi Jormankin kulku tavallista kiivaampaan menoon. Kun saapui metsämajalleen, näki hän, että ilves oli juossut sen editse, ja lammen yli loikattuaan ojentanut suoraan Jorman jänismaalle. Mutta kun Jorma sinne saapui, pääsi häneltä hiljainen huudahdus, huudahdus, joka pääsee varovaisimmaltakin metsämieheltä odottamattoman ilmiön edessä. Ilves oli vienyt haltijan jäniksen, iskenyt sen makuukseensa … tuosta oli loikannut kaatuneiden haapojen yli, laskenut jäniksen maahan, veren juonut ja sitten sen kanssa matkaansa jatkanut, veripilkkuja lumeen tiputellen.

Siinä oli Jormalla ongelma, jota hän, hangessa polviaan myöten seisten, turhaan koetti ratkaista. Jäniksenhän piti olla haltijan jänis, jota ei ollut uskaltanut tappaa, saattoihan se olla haltija itsekin, jäniksen turkkiin pistäytynyt. Jos se ei olisi ollut, miten se olisi säilynyt lankain keskessä koko talven niihin tarttumatta. Mutta jos se oli haltijan oma tai haltija itse, kuinka oli ilves saanut sen otetuksi, ja kuinka se ei ollut saanut vaaraa väistetyksi?

Jorma lähti jälkiä tarkastamaan ja huomasi uudeksi ihmeekseen, että se ei enää jatkanutkaan suoraan pohjoista kohti, vaan kääntyi itään Korpijärveä kohti. Ilves oli tullut tähän kuin tietylle kassalleen ja tästä kääntynyt. Entäpä oli ilveskin haltijan eläin? Entäpä oli jänis sitä varten siihen varattu ja sentähden pyydyksistä säilynyt? Yhä mutkaisemmaksi kävi ongelma, mutta siitä oli Jorman hyvä mieli, ettei ollut jänistä tappanut.

Mutta jos Kari tappaa ilveksen? Jos hän tietämättä, millainen otus on edessään, ajaa sitä takaa ja saavuttaa ja tappaa haltijan pyhittämän? Jos se oli sitä varten pantu pirtin peräitse juoksemaan, jos oli siinä pahansuovan ansa, sinipiikain kateudesta virittämä tai turma jonkun tietäjän nostama? Olisiko Panulla sitä voimaa?

Kiireesti suki Jorma sukset jalkaansa ja lähti lykkimään lylyään Karin jälkeen, minkä vain jaksoi.

Vaikeita taipalia oli nyt ilves juossut, kohonnut kallioisille kukkuloille jyrkimmistä paikoista ja laskeutunut yhtä jyrkistä alas. Karinkin oli täytynyt ne kiertää ja etsiä matalampia kohtia. Korpijärven rannalla, joka oli korkeata ja jyrkkää louhikkokalliota ja jossa kasvoi pitkiä honkia, oli Kari ollut otuksen saavuttamaisillaan. Suuren kiven päälle se oli nähtävästi ruvennut maata. Kari oli kiertänyt sen ja suksilta laskettuaan päässyt louhikossa hiipien ilvestä niin likelle, että sai sitä ammutuksi. Karvat olivat pölähtäneet, vertakin oli jäänyt, mutta nahkansa oli ilves pelastanut, juosten jään yli vastapäätä olevalle Uhrivuorelle.

Haltijan eläin se siis sittenkin oli! Ja siihen oli Kari nyt siis nuolensa laukaissut!

Kovin kävi Jorman mieli pahaksi tätä pojan onnettomuutta.

Tuolta hän tulikin järven poikki, oli nolostuneen ja uupuneen näköinen.

–Haltijan eläin, jota ajoin, sanoi Kari. Vuoreen juoksi, ja sinne jätin.

–Kenen luulet työksi tätä?

–Pahansuovan työtä.

–Olisiko Panun?

Karikin uskoi, että se oli Panun työtä.

Vaikkeivät kumpainenkaan pitäneet Panun tietoja suuressa arvossa, uskoivat he kumminkin, että Panu kykeni tämmöisen pahan saamaan aikaan. Haltijain karjan hätyyttäminen oli pahinta, mitä metsämiehelle saattoi tapahtua. Se pilasi metsäonnen ja sai muutakin pahaa aikaan. Ei se aina heti näyttäytynyt, saattoi välistä vuosiakin kulua ennenkuin kosti. Mutta pahan edellä se varmaan tapahtui. Se olisi kuitenkin Jorman mielestä pitänyt olla lieventämässä Karin rikosta metsän haltijan silmissä, ettei hän ollut tiennyt pyhitettyä otusta ajavansa ja että hän oli jättänyt varman saaliinsa haltijalle, kun sen kerran oli nähnyt pyhälle vuorelle juoksevan. Vaikkei sitä nyt sentään tiennyt, mille tuulelle Tapio sattui…

Mutta siitä olivat nyt kumpainenkin selvillä, että uhri on tarpeen. Se oli tarpeen aina, kun riista vuoreen meni, saati sitten, kun sitä oli haavoitettu.

Oli jo iltapäivä ja aurinko laskemaisillaan. Päivä oli ollut kirkas ja kylmä. Korkea uhrivaara kohosi siinä jylhänä ja synkkänä ikäänkuin kulmiaan rypistäen, lehdot valkoiseen huuruun kiedottuina, mutta havumetsä mustan viheriänä seisten. Korkein huippu oli kallioinen ja paljas, ja sen keskeltä kohosi yksinäisenä tupsuna tuuhea koivu, haltijan pyhä puu, rusottaen mailleen menevän auringon valossa. Ei hiiskaustakaan kuulunut, ei muuta kuin vaaran toisella puolella olevan kosken kohina, joka tuntui tulevan kuin vuoren sisästä, olevan niinkuin sen sisässä olevain haltijain hiljaista pidätettyä murinaa. Kunnioituksen ja hiljaisen pelon tunne povessaan lähestyivät miehet pyhää tienoota, jossa sanottiin metsän haltijain asuvan ja jossa Tapiokin maita matkatessaan vieraili. Maan alla louhujen sisässä luultiin hänen asuntonsa olevan, kolme linnaa, yksi puinen, toinen luinen, kolmansi kivinen linna, niinkuin runossa laulettiin.

Tultuaan vuoren juurelle järven rantaan riisuivat miehet aseensa ja heittivät ne lumelle kolme sauvan pituutta vuoren rajasta. Oli kielletty aseellisena pyhän vuoren piiriin astumasta. Ei saanut keihään kärjellä varustettua suksisauvaakaan ottaa mukaansa.

Tavallisesti tuli uhraajan nousta vuorelle maan puolelta Panulasta päin, josta oli tarkoin pilkottu tie vaaran huipulle. Uhripappien oli kuitenkin lupa nousta maihin niemen puoleltakin, ja kun Jorma aikoinaan oli ollut ylin uhrien toimittaja ja pyhän vuoren korkein kaitsija, astuivat miehet vuoren piiriin lähimmästä paikasta läheltä niemen kärkeä. Ei ollut Jorma, sitten kun heitti tietäjän toimen veljensä pojalle, näiltä paikoin moniin vuosiin vuorta lähestynyt.

Vuoren alla oli tasaista vesijättörantaa, luhtaniityksi muodostunutta, jossa kasvoi paikka paikoin sakeata pajukkoa. Rantaa seuratessaan niemen kärkeen päin, josta oli vähemmän jyrkkä tie vuorelle, yhtyivät miehet latuun, jonka Jorma heti tunsi Panun laduksi. Se oli äsken hiihdetty, eikä ollut hiihtäjä siitä kautta vielä palannut. Taikatoimissaan oli tietäjä täällä nähtävästi liikkeessä.

Ladulle tultuaan miehet pysähtyivät. Kun tietäjän latuun yhtyi, ei ollut hyvä lähteä sitä seuraamaan.

–Olisiko tuossa mitään, jos mentäisiin? arveli Jorma.

–Minä en häntä pelkää.

Jorma näki, että Kari oli äkeissään ja että hänessä alkoi nousta uhka, joka, kun hänen luontonsa pääsi liikkeelle, nousi hiljaa, mutta varmasti kuin keväinen tulva.

–Minua hän välistä kammottaa, vaikka onkin veljeni poika. Mutta minkäpä hän tehnee meille kahdelle miehelle.

Ja he lähtivät hiihtämään samaan suuntaan kuin Panu oli hiihtänyt, kuitenkaan hänen latuunsa liittymättä. Kari hiihti edellä, Jorma jäljestä. Tultuaan niemen kärkeen näkivät he tuuhean kuusikon sisässä olevan aukon keskessä pienoisen huoneen, jonka nurkkiin oli räystään kohdalle naulattu karhun pääkallo kuhunkin ja sen alle pienempäin petoeläinten pääkalloja, kaikilla kidat auki ja hampaat irvellään. Miehet seisahtuivat metsän rintaan outoa asuntoa katselemaan.

–Panun taikasauna, kuiskasi Jorma.

Hetken aikaa he kuulostivat, mutta ei sieltä mitään kuulunut. Savusta päättäen, jota lakeisesta nousi, oli Panu siellä vast'ikään ollut, mutta sitten nähtävästi poistunut, koska veres latu vei ylös vuorelle.

–Lähdemme, virkkoi Jorma.

Tie oli jyrkkä ja kaitainen, kulkien toinen toistaan suurempien kivien ja kallionlohkareiden lomitse ja tuuheain, maahan saakka ulottuvien kuusenoksien alitse. Joskus aikoinaan oli Jorma tästä kautta kulkenut, mutta olisi tuskin enää osannut, ellei Panun latu olisi ollut ohjaamassa. Lopulta muuttui latu ahtaaksi poluksi kahden vuorenseinän välissä, jonne vain vähän taivasta siinti. Miesten täytyi astua alas suksiltaan ja kantaa niitä käsissään. Noustuaan viimeisen nikaman olivat he samassa vuoren korkeimmalla kukkulalla, tullen sinne kuin takatietä linnan torniin.

Vuoren laki oli tasainen kuin lattia, matalan kivisen aituuksen ympäröimä. Alempana jyrkänteen rinteellä kasvavien kuusien latvojen yli, jotka olivat myrskyistä kokoon kähertyneet, näkyi kaikille haaroille, niin kauas kuin silmä kantoi, synkkää, ruskean viheriää saloa, kaukaisia vaalean sinertäviä vaaroja ja niiden välissä repaleita suurista metsäjärvistä. Aituuksen keskessä kasvoi suunnattoman suuri, tuuhea ja paksu kolmeksi haarautuva ikikoivu, jonka oksille oli ripusteltu metsällisten nahkoja ja pääkalloja, jousia, viiniä ja keihäitä, ja koivun juuresta kumpuili kovimmallakin pakkasella sula, höyryävä, kirkasvetinen lähde, joka vuoren halkeamasta alas valuen muodosti sen kuin kuohussaan jäätyneeksi koskeksi.

Jorma ja Kari olivat päänsä paljastaneet ja lähenivät koivua ja lähdettä, Kari ripustaakseen koivuun jousen, jolla oli ilvestä ampunut, Jorma vuollakseen lähteeseen lastuja tuluksissaan riippuvasta hopeatangosta, joka hänellä aina oli metsäretkillä mukanaan sitä tarvetta varten, että olisi haltijoille uhrattava.

Mutta kun miehet olivat tulleet niin lähelle puuta, että voivat nähdä sen ympäri, pysähtyivät he molemmat, jääden hämmästyksissään katsomaan outoa laitosta, joka oli koivun toiselle puolelle rakennettu. Se oli kiviselle jalustalle vähän matkaa koivusta asetettu puunhaarukasta tehty ihmisen muotoinen kuva, jonka pää oli suuri ja pyöreä koivun pahka, kädet—kaksi puuhun kasvanutta oksaa—väännetyt yhteen pitämään sitä hopeaista maljaa, johon Panu markkinoilta palattuaan oli miesten rahauhrit ottanut—silmät, suu ja nenä puuhun leikatut, silmät vielä kiiltävillä helmillä varustetut ja parta naavasta kyhätty. Hartioillaan oli kummituksella karhunnahka ja selässä hihnasta riippumassa arpakannus. Sittenkun Panu oli kuvan paikoilleen asettanut, eivät olleet Jorma eikä Kari uhrivuorella käyneet. Jorma teki uhrinsa kalalampensa kuuselle, Kari milloin millekin puulle, minkä metsässä tapasi ja missä hänestä haltija näytti asuvan.

Säälin, suuttumuksen ja äitelän mielen ilme kasvoissaan katseli Jorma hetken aikaa heimonsa jumalaa, kunnes puhkesi sanomaan:

–Voi sinuas, variksen pelätti, mikä olet! Voi sinuas, narrikansan kuvatus, minkä tietäjäsi on tehnyt! Sinulleko, puupökkelölle minun uhrata pitäisi, kymmenykset kaikesta saaliistani kantaa, kun pääni päällä humisee taivasta tavoittava jumalieni puu ja sen alla kumpuaa haltijan lähteen silmä. Kari, ripusta uhrisi koivun haltijalle, ja minä annan kaikki hopeani lähteen haltijalle.

Ja niin oli tuohtunut Jorma-vanhus, että riipaisi irti koko hopeatankonsa, josta vain kulloinkin muutamia lastuja uhriksi vuolaisi ja pudotti sen lähteen pohjalla olevaan kattilaan, ottipa vielä hopeaisen solkensakin paidan kauluksesta ja uhrasi senkin, loihtien:

»Tapio talon isäntä, metsän ukko halliparta, Mielikki metsän emäntä, metsän armas antimuori, tule jo kullat ottamahan, hopeat valitsemahan, ota kullat kullastasi, hopeat hopeistasi, kullat annan kynsillesi, kämmenillesi hopeat Tapion talon hyväksi, Metsolan ihastukseksi.»

Kari oli hänkin ottanut uhrikalunsa esiin, kun hänen nenäänsä sattui veren haju ja hän samassa näki ilveksen riippumassa jumalankuvan sivulla.

–Mikäs täällä on?

Kuvan oikean käden kainalossa riippui ristiin sidotuista takasääristään suuri komea susi-ilves.

–Katsohan tätä, sanoi Kari, osoittaen nuolta, joka oli selkään sattunut ja jonka Jorma heti tunsi Karin nuoleksi.

–Kenenkäs tämä toinen nuoli?—se oli uponnut rintaan, ammuttuna alhaalta päin.

Jorma tarkasteli toista nuolta ja virkkoi sitten:

–Jos ei liene toisen nuoli niin yhdennäköinen, niin on tämä Panun jousesta ammuttu.

Kari ei mitään virkkanut, mutta loi Jormaan katseen, jonka tämä tulkitsi:

–Tietäjä itse ampuu otuksia pyhältä vuorelta, mutta muilta hän sen kaikkien haltijain koston uhalla kieltää.

Kari oli irtauttanut ilveksen naulasta ja heitti sen selkäänsä.

–Itsellesikö omistat?

–En omista itselleni enkä anna Panulle, haltijalle vien omansa.

–Oikein teet, vakuutti Jorma. Ehkä sillä haltijan sovitat. Muuta uhria ei sinun enää tarvinne tehdä.

Mutta taas palasi Jorma kuvan eteen ja puheli, sill'aikaa kun Kari kiinnitti ilvestä puuhun niin korkealle, kuin yletti:

–Mikä rähjä ja haltijan pilkka, sinä vinosuu, vääräsääri, kierosilmä! Sinussako, ihmiskäsin tehdyssä rumassa rakkineessa, muka haltija asuisi mieluummin kuin omassa kasvattamassaan koivussa, jonka siemenen kylvi siihen silloin, kun metsät ensi kerran kylvettiin, ja jonka suojassa on siitä lähtien asunut. Näetkö, kuinka tuo ahneesti kättään ojentaa uhria anoen kuin kerjäläinen—omansa olet jumala nykyiselle kansalle, joka ei muusta tiedä kuin voitosta ja saaliista ja semmoisiksi kaltaisikseen jumalansakin laatii.

–Iskemme hänet suulleen maahan! sanoi Kari.

–Paikka on pyhä, virkkoi Jorma vakavasti. Ei saa pyhällä vuorella tehdä väkivaltaa pedollekaan, vaikka karjaasi olisi kaatanut. Vastatkoot siitä, mitä tekevät, vastatkoot haltijan kostostakin.

–Virkammeko heimolle Panun teosta?

–Emme virka vielä, emme ennen kuin tarvitaan.

–Mieleeni painan, ehkä piankin tarvitaan.

Aurinko oli mailleen mennyt, ja etelän ilmoilla nukkui illan rusko öiseen uneensa kuun alkaessa samalla saloisia maailmoita valaista. Hopeisena hohti jo sen heleässä valossa tuuhealehväinen, hienorihvainen haltijan koivu. Vielä kerran kääntyi Jorma päin pyhään puuhun, joka seisoi siinä suurena ja mahtavana, varjoonsa peittäen käsin tehdyn jumalankuvan, ojensi molemmat kätensä koivua kohti ja laulahti siinä keksimänsä sanat:

»Metsän ukko halliparta, metsän kultainen kuningas, nouse koivun konkelolle, lepän lengolle ylene laulujani kuulemahan, onko laulut laaulliset, onko virret viehkeyiset, onko mieluiset sanani, otolliset uhrityöni. Lepy lehto, kostu koivu, ällös suuttuko, jumala, maanpitäjä pillastuko uhrityöstä uhrimiesten, typeristä tyhmän kansan, lepy metsä miehilleni, lepy näillä leppysillä, lauhdu näillä lauleluilla.»

Iltatuuli, suvisilta ilmoilta tullen, kosketti koivua mennessään, ja ikäänkuin olisi sen haltija unestaan herännyt, karisti se puun oksilta miesten päälle pilven hienoista huurua.

–Otolliseksi uhrimme arvelen, sanoi Jorma hyvillä mielin, ja noudettuaan suksensa solasta, jonne olivat ne tullessaan jättäneet, lähtivät miehet laskemaan alas vaaran pohjoista rinnettä, josta kaiken kansan uhritie vei harvan hongikon läpi loivaa rinnettä Panulaa kohti. Huimaa vauhtia kiisivät sukset alas kannakselle, joka erotti Panulan talon pyhitetystä alueesta, läpi kannakselle laitetun aidanveräjän, missä oli kaksi karhun pääkalloa pitkäin riukujen nenässä ja ylös Panulan pellolle liki pajaa, jossa vasta siinä vauhdistaan pysähtyivät.

Panu oli jo pihalla ja kysyi heitä huutaen, ketä miehiä olivat ja mistä tulivat. Tunnettuaan heidät ja kuultuaan heidän uhria tekemästä tulevan, kysyi hän mielihyvää ilmaisevalla äänellä, mitä olivat uhranneet.

–Veimme haltijalle omansa, vastasi Kari.—Ja sen pitempiin puheisiin puuttumatta sujuttivat miehet suksensa liikkeelle ja käänsivät alas rantaan, jossa nuottakodan luona erosivat, Kari vielä yötä myöten kotiinsa hiihtääkseen ja Jorma mennäkseen tupaseensa toisella puolen lahden.

Mutta kun Kari oli vähän matkaa viiletellyt Korpijärven sileää pintaa, kuuli hän tulijain meteliä ja aisakellon isoa ääntä edestään ulapalta. Vetäytyen lähellä olevan saaren suojaan näki hän kaksi hevosta vaivalloisesti pyrkivän ummessa hangessa eteenpäin. Arvattuaan heidät voudin miehiksi yhtyi hän takaapäin heidän seuraansa ja sai kuulla, että tulijat olivat voudin lähettämiä ummen aukaisijoita ja että vouti itse saapuisi huomenna iltapäivällä. Sen tiedon saatuaan jätti Kari kotiinsa menon ja hiihti yöksi Jorman majalle, jonne oli jo muitakin heimon miehiä saapunut olemaan avullisina kuninkaan voudin huomenna alkavissa suurissa karhunajoissa.

XVIII

Seinämät täynnä seisoi suksia Panulan pihalla seuraavana päivänä, ja tupa oli täynnä odottavia miehiä. Päivän alkaessa laskuilleen painua ilmoitti tähystäjä voudin olevan näkyvissä järven selällä. Vaahtoisin, huohottavin hevosin karkuutti korkea herra täyttä laukkaa rannasta pihaan rappujen eteen. Karhunnahka oli porstuan kynnykselle levitetty ja toinen tuvan kynnykselle. Pirtin keskilattialla seisoi Panu komeimpaan juhlapukuunsa puettuna: punaisella päärmettyyn ja näädännahalla reunustettuun valkoiseen sarkakauhtanaan, voutia vastaanottamassa.

—Terve sulle, suuri herra, terve tänne tultuasi matalaisehen majahan, asuntooni ahtahasen!

Ja isolla kädenliikkeellä hän osoitti voudille hirvennahkalla päällystetyn peräpenkin istuttavaksi, samalla kun kääntyen miesten puoleen käski heistä Ilpon, Kuisman ja Joukon käymään tulijalta hänen tamineitaan riisumaan.

Vouti antoi ottaa turkin yltään, vedätti peurakkaat jalastaan, heitti helähtelevän miekkavyönsä penkille, oikoi jäseniään, uhkuili ja puhkuili ja tyhjensi sitten yhteen henkäykseen höyryävän oluthaarikan, jonka Panu hänelle tarjosi. Pyyhittyään partansa ja istuttuaan osoitetulle sijalle pöydän päähän oli hän Panun mielestä valmis tavantakaisia isännän kuulumiskyselyjä vastaanottamaan.

–Tiennetkö vereksiä, vierahani? kysyi Panu. Lieneekö rauha maassa, olleeko elossa kuningas?

–Elää kuningas … rauha on maassa, vaikka lempo sen venäläisen tiennee, milloin rajan yli ryntää. Mutta minnekä sinä, Panu, sieltä kirkosta hävisit silloin, kun se pappi meitä kumpaakin kirosi?

–Ka, kiire oli kotiin, miehet odottivat, vastasi Panu, ja kääntääkseen puheet toisaalle kehoitti hän voutia pöytään käymään, leipää, lihaa haukkaamaan ja pitämään hyvänään, mitä talon vähät varat tarjota taisivat.

Pöytä oli koko päivän katettuna ollut, lihat vartaissa paistuneet, puuroastiat uunin arinalla lämminneet. Yksin asettui vouti pöydän päähän aterioimaan Panun itsensä häntä palvellessa. Naiset olivat kaiken valmiiksi laittaneet, mutta ei yksikään heistä näkyviin tullut, sillä niin vaati vanha taika, etteivät karhumiehet saa ajopäivänä eivätkä sen aattonakaan olla naisten kanssa missään tekemisissä. Ei ollut voudin käydessä ennen tätä tapaa noudatettu, mutta peläten hänen Annikkia itselleen vaativan ja nähtyään Karin tulleen saapuville, vaikkei ollut sanaa saanut, oli Panu mahdollista törmäystä välttääkseen ulottanut voutiinkin heimon vanhan tavan ja lähettänyt voudin pihaan ajaessa kaikki naisensa Ilpolaan.

–Miehetkö ne nyt Panulassa naisten töitä tekevätkin? kysyi vouti viimein, kun oli pahimman nälkänsä sammuttanut.

Panu selitti, että se oli taika ylen tähdellinen, jota ei saanut kukaan laimin lyödä:

–Liekö tuo taika tuommoinen niin tähdellinen.

–Ka, usko tai älä, armollinen herra, mutta ylen tähdellinen on naistaika, tuiki on tärkeä ja tehokas. On taikoja, joista ei ole pahaa, jos ne joskus rikkonetkin, mutta tätä älä riko, älä kosketa ajohon lähtiessäsi mitään, mikä on naisen käden kautta kulkenut, mesikämmen tuntee sen heti, ja paha sinut perii.

–Minkähän tekee?

–Tekee, armollinen herra, kahtalaisen tempun. Jos on paetakseen, niin pakenee, ettet nähdä saa, mutta jos on päälle tullakseen, niin töyttää päälle semmoisella raivolla, ettei mikään edessä kestä. Mitenkäs kävi viime talvena, kun naisen kädestä illallisen nautit? Siihen olisit ukon alle jäänyt, jos eivät koirat ja miehet hätään joutuneet?

–Senkö syyksi luulet?

–Sen syy se oli! vakuutti Panu, ja kaikki muut miehet siihen hartaasti yhtyivät.

–Olkoon sitten… Mutta ovatko nyt saaliit tiedossanne?

–Tiedossa ovat.

Vouti kun oli aterioinut ja oluthaarikan eteen kyynärpäät pöytää vasten asettanut, pani hän miehet kertomaan, missä karhut olivat ja miten kierretyt, miten olivat jälkensä kulkeneet ja kuinka makuilleen asettuneet.

–Ensimmäisen kiersi tämä Jouko pikkupoikain kera. Jänislangoilla kulkiessaan löysivät jäljen ja sitä seurasivat kuin karjan uraa. Lähivaaroja otso oli kierrellyt, niinkuin tässä koko kesän kierteli näyttäytyen ja kuuluutuen milloin millekin; näkivät sen naiset, näkivät lapset, ja koirat ajaa pölyyttelivät kuin pihajänistä. Näkevät nyt pojat mesikämmenen suota tarsivan, ilmaa nuuskivan, kavahtaa se tuolla Kokkokalliolla suureen kelohonkaan ja sieltä maailmaa tähystelee. Pojat vähän matkan päässä puun suojassa tarkastelevat. Laskeutuu ukko alas puusta, viheltää pojille kuin olisi koiriaan viheltänyt ja vierii suolle, pojat perässä. Suolla on heinäsuova kuivan maan laidassa; sen hajoittaa, sitä penkoo ja pahnustaa ja kiertäiksen kuin koira käppyrään. Huomenna kun mennään katsomaan, siinä vielä makaa eikä ole liikkunut koko talvena.

–Sen otamme sieltä kuin orrelta.

–Ka, Tapio hänet tiennee.

–Entä toinen karhu?

–Toinen on saman suon saarekkeessa, tiheässä näreikössä, helppo oli sekin kiertää, mutta kolmas on iso ja arka ja vaikea oli saada hänet asettumaan. Viimein piiloutui luolaansa vuoren rinteeseen. Itse hänet kiersin, mutta monet taiat tarvittiin ennenkuin tepsivät.

–Millaisia taikoja teit?

–Ei ole tapa taioista kertoa, mutta kun et Kontojärven miehille kertone, miten Panu karhunsa kiehtoo, niin jutellen. Arka kun oli, kun oli purojen pohjia kulkenut, takaisin jälkiään astellut ja sen semmoista peliä pitänyt, en umpeen kiertänyt, vaan jätin nenät auki. Jos aivan umpeen kiersin, niin kohta olisi myyrä metsänhaltija, joka sitä maan alitse talven pitkän pesään elättää, rientänyt sen korvaan kuiskaamaan: »Nyt olet kierroksessa, pakene pois!» Mutta vielä olisi siltäkin taialta liikkeelle lähtenyt, ellen toista tehoisampaa tehnyt.

–Minkäpähän teit?

–En suuren suurta, en pienen pientä, paninhan kolme palokärjen päätä kolmennäköiseen ja kolminkertaiseen villalankaan ja sitä vetelin perässäni ympäri kierroksen. Palokärki kun on otson lemmikki ja saman haltijan joukkoon kuuluva kuin hänkin, niin turvelo tietää olevansa turvassa, kun on palokärki kiertänyt. Oli siinä vielä kolmaskin temppu, vaan en tiedä, kertonenko.

–Kerrohan nyt kaikki, soma on temppujasi kuunnella.

–On sillä temput Panulla!

–Vielä oli muassani elävän puun pakkulata ja vanha sodassa ollut miekka. Kun jäljet löysin, käänsin nurin kolme jälkeä ja luin mesikämmenen synnyn. Sitten sillä miekalla piirsin jäljille kolme viisikantaa miekan kärkeä maasta nostamatta, sytytin tulen pakkulaan ja lähdin sen palavan pakkulan kanssa kiertämään. Kun kierros oli valmis, tein taas viisikannat maahan ja sammutin tulen. Semmoinen oli kolmas taika, ja paikoillaan on pysynyt, sikeätä unta on kiskonut, eikä ole mikään häntä häirinnyt.

–Etkö enää muuta temppua tehnyt?

–Teinhän vielä, mutta sitä en sano.

–Sano pois kaikki.

–Saanenhan sanoa, vaan et siitä minua kiitä … haltija kuulisi, sanan veisi, ja huomenna olisi kaiossa karhu.

–Älä sano sitten. Mutta mistä sinä, Panu, olet nuo tietosi saanut?

–Ka, haltijat unessa ilmoittavat, toiset tiedot arpa neuvoo.

Uteliaasti olivat tuvassa istuneet miehet kuunnelleet Panun puhetta, ja voutikin oli varmasti vakuutettu siitä, ettei karhua käynyt taikoja tekemättä pyytäminen. Jorma ei nyt huolinut ruveta mieltään ilmaisemaan, virkkoihan vain vieressään istuvalle miehelle:

–En tiedä Väinön linnun raatoja kuljetelleen … luvut luki ja anoi apua Ukolta…

Mutta vouti oli matkasta väsynyt ja käski tilaa laittamaan. Yksin pantiin herra suureen tupaan nukkumaan, muut miehet poistuivat toiseen pirttiin yötään viettämään. Tarjosi vouti kuitenkin Panulle itselleen sijan samassa huoneessa. Mutta ei sanonut Panu tänä yönä makuupaikkaa tarvitsevansa. Varautua täytyi hänen huomiseen karhunajoon, oma ja miestensä henki turvata aseita tehoisiksi taikomalla. Ase saattoi olla näöltään uusi ja oivallinen, keihäs vankka varreltaan ja terä purevan näköinen, nuoli niin menevä, että luulisi itsestään ilmassa lentävän, eivätkä kuitenkaan mihinkään kelvanneet, varsi katkesi, kärki murtui eikä haavaa tehnyt, ellei ollut oikeissa mujuissa kasteltu, ja ellei sen päälle oltu oikeita lukuja luettu.

–Otahan minunkin aseeni, virkkoi vouti.

Panu toivotti hyvää yötä ja pehmoisia pahnoja, mutta ovesta käännytti hänet vouti vielä takaisin.

–Annoitko Annikille lahjani?

–Tarjosin, mutta ei kelvannut.

–Etkö luule hyvällä suostuvan?

–Kun ei suostune, vienet hänet väkisin.

–Takaatko miehesi, etteivät vastarintaa tee?

–Jos sulhonsa tehneekin, et siitä välittää huoli.

–Sano sulhaselleen, ettei piikaa iäksi pestata.

–Et huoli olla levoton, vaan antanet asian minun huostaani.

–Tiedät tahtoni ja toimi sen mukaan.

–Luottanet minuun.—Mutta sano minulle, mitä pappi mielii?

–En tiedä, mitä mielinee, viha on välillämme. Valitukset on käymässä meidän kummankin, hänen piispalle, minun kuninkaalle. Hän siitä, että minä velhoja suojelen, minä siitä, että minua kirkossa häpäisi.

–Eikö kuningas ole mahtavampi kuin piispa?

–Mahtavampi on.

–Mutta vielä on Moskovan tsaari kuningastakin mahtavampi. Ja hyvä kuuluu olevan mies, antaa kunkin rauhassa haltijoitaan palvella.

–Antaahan kuningaskin.

–Miksei sitten estä Kontojärven koiraa haukkumasta?

–Eihän hänkään kaikkia koiria. Mutta huoleti ollos, me häneltä suun salpaamme.

Vouti heittäysi lattialle tehdylle kaislavuoteelle, Panu otti hänen keihäänsä ja kirveensä, mutta pyssyä ei ottanut, jolle ei sanonut mitään taitavansa.

Toisessa tuvassa odottivat miehet Panua aseineen. Panu keräsi niitä kainaloonsa ja toisia olalleen viedäkseen ne yöksi pyhälle vuorelle taikasaunaansa ja siellä ne lukeakseen, loihtiakseen ja taikomalla tehoisiksi tehdäkseen.

–Entä Kari? kysyi Panu kaikkien muiden aseet koottuaan.

–Ei taida tarvita.

–Entä Jorma-setä?

–Kun ei tekoaan tehonne, ei taioistakaan terone.

–Ette minua halveksi, vaan haltijoita.

–En luule haltijain avun avaimen yhden miehen takana olevan.

–Vaan el ole kaikista avaimen käyttäjiksi.