Söderlingska koetti turhaan saada unta silmiinsä. Hupussa korvin maaten hän ei olisi tahtonut nähdä eikä kuulla mitään. Mutta sydän jyskytti äkää ja pahaa mieltä ja kaislat ritisivät alla vähänkin liikahtaessa. Koko ajan hän näki Helgan milloin tutkivat ja arat, milloin moittivat ja murheelliset silmät. Meren möyryntä kuului ulkokareilta sitä selvemmin, kuta enemmän tyyntyi ja aikaa kului.

Kun pihalla lakattiin liikkumasta, nousi hän ja lähti ulos. Helga vielä valvoi, koska sen ikkunasta näkyi valoa.

Oli tyyntynyt kokonaan. Ei ainoakaan lehti lepattanut pihlajassa navetan nurkalla. Ei yhtä viriä värähtänyt satamalammikon pinnalla. Purjevene seisoi, ankkurinuora höllänä, siinä, mihin se oli pysähtynyt ankkuroijan jäleltä. Mantereen puoliselta ulapalta kuului jostain kaukaa sisäväylältä hinaajalaivan koneen jyskytys. Tukholman-laivan valkoinen runko paistoi hetken aikaa kahden saaren välissä. Jostakin kaljaasista jossain kuului kuin puita pienentelevän kirveen iskuja.

Söderlingska asteli Käärmesaaren rantaa pitkin ja päätyi Kalliolahteen paalien luo.

Ulko-ulappa oli tyyni sekin, saaret ja karit kohoten mustina kyömyselkinä sen tahmeasta pinnasta. Maininki möyrysi yhä niiden ympärillä, mutta Söderlingskan korva oli ottavinaan, että se kävi hiljaisemmin kuin taannoin. Se ei siis tiennyt tulevaa tuulta, vaan mennyttä. Saattaa tehdä tyynen moneksi päiväksi, ja sitten tuuli menee itään.

Jos niin käy, silloin ei virolainen välitä tulla, sillä luovimalla se ei tule, niinkuin sanoi....

Ja parasta kai olisi, ettei tulisikaan koko merirosvo. Että yksi mies saattaa olla niin toisensa kuin mitä virolainen ja Korsu! Sama punainen kähärä parta, samat pienet porsaansilmät, sama väijyvä, ilkkuva katse tuuheain kulmien alta. Virostahan ne ovat alkuperäisin Korsutkin. Ei sen akka suotta olekaan Estmanneja. »Vai Saukosta, vai Saukosta, kyllä minä saukkolaiset tunnen, on oltu ennenkin asioissa … kyllä minä toimitan … saa luottaa, että minä toimitan.» Kajutta niin likainen kuin sikopahna, haisi mahorkalle ja ryssän saapasrasvalle, niin että sydäntäni etoi. Ne ovat vielä ilettävämpiä kuin Koiviston jätkät.... Jollain muulla tavalla ne ovat nuo paalit sittenkin kaupattavat. Ennen menkööt vaikka tulliin.... Ei se tuo hanuri vain kuulune hänen jahdistaan.... Ei, toisaalta se kuuluisi, jos se olisi se.

–-Voi, hyvä isä, sentään!

Söderlingska palasi pihaan, harhaili siellä hetken huoneiden väliä, siirtäen sitä ja korjaten tätä, tietämättä oikein mitä varten. Hauki polskahti kalasumpussa. Helgan ikkuna loisti tyynesti ja totisesti kuin majakkalyhty. Se kutsui ja moitti. Mitä tyttö siellä miettinee? Äitinsä suruttomuutta se kai taaskin surree.

Hän teki kierroksen kalliolla, lähestyi varovasti ja pysähtyi lopulta niin, että voi nähdä ikkunasta aittaan.

Helgan aitta oli vanha kaljaasin kajutta, kerran merestä pelastettu ja siihen nostettu, ja laitettu ensin leikkituvaksi pikkutytölle, joka sitten oli sisustanut ja paperoinut sen itselleen kesähuoneeksi. Ikkunana oli siinä yksi ainoa ruutu, harsolla verhottu. Ikkunan edessä oli pienoispöytä, katettu valkoisella liinalla. Sisällä oli kaikki puhdasta ja sievää niinkuin nukkekaapissa, ympärillä oli aina lakaistua, ja eteläseinämällä oli kukkapenkki. Helga istui pöydän ääressä ja luki jotain, yllään valkoinen yönuttu.... Kynttilän liekki piipotti lepattamatta, liikahtamatta niinkuin kukannuppu astiassaan, yhtä totisena ja pikkuvakavana kuin Helgan kasvot sen takana … kalpeat ja kuihtuneet, nenäparka suippo ja laiha.... Sillä oli raukalla jo ryppyjä suupielissä, ja ylähuuli lepäsi ohuena hampaiden päällä, niinkuin ruumiilla.

Helgan kesähuone oli hänen äidilleen kuin pyhäkkö mikä. Siihen hän pistihe, milloin jouti, katselemaan Helgan kirjoja ja niitä itselleen luettamaan. Veisattiinkin yhdessä. Olisi se hyvin tarvinnut oman huoneensa talvellakin. Jos pidettäisiin rahat ja paalit–tai vaikkapa vain rahatkin–niin saisi niillä talvikammarin tuvan kylkeen … saisi raukka oman olinpaikkansa, ei tarvitseisi ukkojen tupakansavussa yskiä....

Miksi ma hänelle kiukuttelin ja pahoitin mielensä....

On siihen niin somasti ripustanut vähät vaatteensa orrelle, huivinsa ja hameensa ja kirjavat nauhansa, joita laittelee huvikseen, mutta ei koskaan pue päälleen … niinkuin morsian, vaikkei häntä milloinkaan sille retkelle puettane, mutta ties kuinka pian jo toiselle.

Ettei pelottaisi, loittoni hän ensin, ryki siellä ja tuli sitten ja raotti ovea.

–-Täälläkö sinä yhä istut etkä pane maata? Eikö sinulla ole kylmä röijysilläsi? Tohtorikin sanoi, että sinulla pitää aina olla lämmin. Panisit toki puita kaminaan. Eivätkö ne ole sinulle edes puita pilkkoneet? Ei ne mitään.

–-Kyllä siinä on puita, vaikka en tullut sytyttäneeksi.

–-Minä sytytän.

Äiti riensi tekemään tulta pieneen rautakaminaan, joka oli muurattu nurkkaan.

–-Mitä sinä siinä luet?

–-Uusi Testamentti tämä on, sanoi Helga, jatkaen lukuaan.

–-Etkö lukisi ääneen?

–-En minä luule, että te olette sillä mielellä, että voitte kuunnella jumalansanaa.

–-Elä sinä nyt välitä siitä äskeisestä. Ei ukki selvänä ajattele, niinkuin se päissään puhuu. Eläkä välitä siitäkään, mitä minä....

Helga pisti kuivan hajuheinän merkiksi kirjaan, sulki sen hitaasti ja siirsi syrjään.

–-On niin kauheata, kun meillä melkein pilkataan jumalaa. Eiväthän pahimmat pakanatkaan toki sillä tavalla....

–-Kyllä se sen katuu, kun selviää.

–-En minä niin ukista, mutta kun tekin, äiti … vaikka minä olin niin varma, että te heti, kun kuulette, miten on....

Itku näytti taas alkavan tehdä tuloaan.

–-Kas niin, elä nyt....

–-En, en … enhän minä....

–-Jos sinä sitä, että minä, niin johan minä....

–-Ei se ole teistä kuitenkaan synti, vaikka niin sanotte....

–-Enhän minä tiedä....

–-Kyllä teidän pitäisi se tietää....

–-Tiedänhän minä, mutta ethän sinäkään ensin tietänyt, koska itse ensin sanoit, että se mikä tuli, oli jumalan lähettämä, ja että minkä jumala oli meille antanut, sitä ei meidän tarvinnut antaa ihmisille takaisin. Siinä uskossahan minä sitten lähdin kaupunkiin.

–-Se oli silloin … mutta jumalan tarkoitus olikin toinen. Sillä jumala tahtoi meitä koetella. Jumala tahtoi näyttää meille, millaisia me oikein olemme, koska olemme aina tahtoneet olla muita paremmat.

–-Ketä muita paremmat?

–-Varsinkin Korsuja.

–-No, mutta kyllä me nyt toki olemmekin Korsuja paremmat.

–-Ne ryöstävät ja varastavat ruumiita, ja nyt mekin ryöstämme ja varastamme. Kuolleen ryöstäminen on suurempi rikos kuin elävän, sillä elävä voi puolustautua, mutta kuollut ei voi.

–-Elähän nyt, hyvä lapsi, onhan siinä nyt toki ero. Eikähän nyt toki silti tarvitse antaa kaikkea pois, jos antaakin osan.

–-Jos Kalle ei saa antaa pois kaikkea sitä, minkä hän on vääryydellä ottanut, ei hänen sielunsa saa milloinkaan rauhaa, eikä minunkaan.

–-Ennemminkö sinä siis jäät elämään entiseen ahtauteen ja puutteeseen?

–-Ennemmin.

–-Vielä Hannakin jättää Kallen, kun ei jaksa odottaa, että saisivat huoneen. Sillä yhteiseen tupaan se ei tule.

–-Jos Hanna jättää Kallen sentähden, että Kalle tahtoo tehdä, niinkuin hänen omatuntonsa vaatii, niin on parempi, että hän jättää.

–-Ajatelleeko Kallekin niin? Tiedätkö?

–-En tiedä muuta kuin että kun piru kerran lähetti hänen tielleen rahat ja pani hänet ne ottamaan, niin Kalle ei koskaan tule niitä käyttämään, vaikka kuinka muuten kävisi.

–-Piru lähetti, jämäsi Söderlingska.

Muuta ei hän siihen osannut eikä nyt tahtonutkaan.... Ne kyllä tulevat pitämään päänsä. On turhaa siitä nyt sen enempää puhua. Sanoi hän kuitenkin vielä:

–-Voi sentään.. olin niin iloinen, varsinkin sinun tähtesi, että meille koittaisi paremmat päivät.

–-Kyllä jumala keksii keinon vielä siihenkin.

–-Jumala keksii, jämäsi hän taas, ja taas hänessä kuohahti. Mutta vielä kerran hän sai sen pidätetyksi. Ei nyt … ei nyt … ehtiihän siitä vielä. Kunhan se nyt vain tuohon viihtyy ja pysyy tyynenä ja pääsee levolle.

Syntyi äänettömyys.

–-Lukisit nyt sentään.

Helga avasi kirjansa siitä, niihin oli sen sulkenut, ja alkoi lukea:

–-»Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, tuli hänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: 'Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.' Mutta hän vastasi ja sanoi: 'Kirjoitettu on: Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'»

Mutta Söderlingskalla ei ollut oikeata hartautta kuunnella. Eikä hän myöskään saanut silmistään tytön hentoa selkää ja laihoja sormia ja ranteita, eikä korvistaan hänen heikkoa ääntään.... Se viepi sen vielä siihen, jos se sen oikein panee päähänsä. Vuosi vuodelta tuo käy yhä huonommaksi. Ei se kauvan elä.... Se teetättää minulla, mitä tahtoo. Vaikka kaikki lopulta kuitenkin joutuu minun hartioilleni. Millä tässä sitten rohdot maksetaan ja muu hoito kitumisen aikana?… Ei, ei, nythän minä taaskaan en kuuntele oikealla mielellä jumalansanaa.

Hän pakottihe kummallakin korvallaan kuuntelemaan ja kuulikin nyt joka sanan:

»Taas perkele otti hänet mukaansa hyvin korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi hänelle: 'Tämän kaiken minä annan sinulle, jos heittäyt maahan ja kumarrat minua.' Silloin Jeesus sanoi hänelle: 'Mene pois, saatana, sillä kirjoitettu on: Herraa, sinun Jumalaasi, on sinun kumartaminen ja häntä ainoata rukoileminen.' Silloin perkele jätti hänet, ja katso, enkeleitä tuli hänen luoksensa ja he tekivät hänelle palvelusta.–Mutta kun Jeesus kuuli, että Johannes oli pantu vankeuteen....

–-Valitsitko sinä tahallasi tuon paikan minua varten?

–-Minä jatkoin siitä, mihin lopetin, kun te tulitte.

–-Missähän lie jo aika menossa … eiköhän pitäisi jo pannaksesi maata.

Tyttö siirtyi vastustelematta vuoteeseensa. Äiti peitti hänet siihen, kapaloi lakanaan hänen jalkansa, jotka tuntuivat hienoilta ja haurailta kuin linnun luut, puhalsi sammuksiin kynttilän, sulki oven jälkeensä ja riensi ulos, leuka järähdellen, jota koetti turhaan saada asettumaan.

Mistä se saikaan tuon paikan lukeakseen! Olenko minä sitten heille niinkuin se, joka kiusaa palvelemaan kaiken maailman rikkautta? Olenko minä se, jolle täytyy sanoa: »Mene pois, saatana»? Enkö minä aherra ja puuhaa ja hoida heitä kaikkia, että tuskin pystyssä pysyn?

Kuta enemmän häntä liikutus valtasi, sitä vihaisemmaksi hän siitä tuli.

… Saa siinä soutaa ja siivota ja suolata, ennenkuin ovat nekään silakat nelikossa, joilla ostokset maksetaan. Velan siitä sait kantaaksesi, et muuta. Siinä oli saalis, minkä meri antoi, kun kerran antoi. »Jumala keinon keksii.» Keksii se meille sen, että pitää meitä köyhyydessä ja puutteessa neljäkymmentä päivää ja antaa sitten taas kiusaajansa viedä meidät korkealle vuorelle ja näyttää kyllä meille kaiken maailman rikkaudet, mutta eipä lähetäkään enkeleitään meille palvelusta tekemään.... Mikä minut riennättikään suin päin kaupunkiin … olisihan minun pitänyt arvata, että jotain sotkua siitä sillaikaa tulee. Milloin täällä on päät sekaisin, milloin verkot … selvittele ne sitten ja paikkaa, eikä tule aina kalua paikkaamallakaan. Vai nyt ollaan muka jo naapurin veroisia?… Sekin Söderling … mahtoi mennä heti tekemään torpan kaupat, niin olisi täytymällä täytynyt ainakin ne rahat pitää.

–-Hätsh sinä!–Hyi!

Söderlingska oli ehtinyt ladon ovelle ja riipaissut sen auki, kun sieltä loikkasi hänen helmoihinsa joku punainen, saaden potkun niin, että ilkeästi rääkäisten kieri kalliota pitkin.

–-Mikä se oli? kuului samassa jostain Söderlingin ääni.

–-Naapurin kissa kirottu.... Ja mitä sinäkin siinä keskellä yötä aaveilet?

–-Olin vain ongella vähän.... Onko Helga sairas?

–-Eikä ole! ärjäisi Söderlingska, purkaen siihen kaiken kiukkunsa ja kaiken mielensä murheen.

VIII

Sillä kylellään maaten, mille kerran oli heittäynyt, nukkui Söderlingska isoon päivään, kunnes heräsi miellyttävästi pääskynpoikain sätkätykseen, emon tuodessa niille ruokaa ikkunan aukkoon, niissä ne istuivat rinnakkain päiväpaisteessa, kohta valmiina lentoon. Emä meni ja tuli, sysäten heille suuhun, mitä oli sattunut saamaan, ja lensi sirahtaen tiehensä.

Siinä on se, joka ei kysy sikiöittensä mieltä … saavat tyytyä siihen, mitä hän heille kitaan tunkee.... Ja niin sitä pitääkin!

Ja se, mikä eilen maata pannessa oli ollut hämärää ja häilyvää ja tunne- sotkuista, oli nyt niin järki-selvää kuin päivä sinisen meren yllä ja niin vankkaa ja järkähtämätöntä kuin kallio, jota hän lyhyin, nasevin askelin asteli ladosta tupaan.

Ei penniäkään pois! Johan minä olisin pähkähullu! Mitä minä eilen oikein hourailinkaan? Sitä vaille, etten antanut yllättää itseäni mihin tahansa.

Hän ajoi remakasti ylös miehet ja komensi Hannan, joka istui haukotellen vuoteensa laidalla porstuan karsinassa, noutamaan vettä lähteestä, sillaikaa kun hän itse kävi tekemään tulta hellaan. Saatuaan sen syttymään hän otti kahvipaahtimen seinältä ja komensi:

–-Söderling, vetäisehän kirstu esiin … missä sen on avain?

–-Tuossahan tuo on kannen päällä, mihin itse eilen panit.

Melkein mielenosoituksellisen välinpitämättömästi otti Söderlingska kirstusta papupussin ja täytti siitä paahtimen, pani sitten pussin takaisin kirstuun ja siirrätytti sen Söderlingillä takaisin nurkkaan sängyn ja seinän väliin.

Helga oli tullut ja lyyhistynyt tavalliselle paikalleen työnsä ääreen.

–-Ehkä sinä paahdat nämä kahvit, sillaikaa kun minä käyn ja lypsän lehmän. Katso, etteivät pala.

Nöyrästi, vaikka vähän vitkastellen, otti Helga paahtimen, luoden aran katseen Kalleen, joka sänkynsä laidalla veti saappaita jalkaansa. Söderlingska otti rainnan ja aikoi mennä, kun kääntyi ovessa takaisin.

–-Kuka lie jättänyt syöttejä koukkuihin mätänemään kala-aitan kynnyksen eteen?

–-Jäivät siihen eilen, kun tulitte, sanoi Kalle.

–-Jäivät....

–-Kyllä ne vielä turskalle kelpaa, sanoi Söderling.

–-Täyttää sitten loput koukuista ennen kahvia ja menee heti kahvin saatuaan laskemaan. On tyyni ja hyvä ilma laskea ja kokea … kun vain liikutaan ripeästi!

Siihen olisi jätetty ties kuinka kauvaksi, varisten vietäväksi! Jos minä antaisin heille vallan!…

Ja lypsäessä ja siivilöidessä ja lehmää ruokkiessa selvisi Söderlingskalle kaikki kuin kerältä kehien.

Se ei olisi ainoastaan mieletöntä, se ei olisi ainoastaan hirveä vääryys ja tyhmyys, vaan se olisi minun puoleltani suorastaan rikos heitä kohtaan. Juuri heitä kohtaan. Totta sen täytyy antaa järkensä toimia, jolla sitä vähän on. Minun heistä sittenkin on lopulta vastattava, varsinkin Helgasta. Ei sellaisen tavaran poishaaskaamisesta voisi kukaan vastata, ei jumalan, ei ihmisten eikä omantuntonsakaan edessä. On se minullakin omatunto, ja minun omatuntoni ei antaisi minulle ikipäivänä rauhaa, jos en tekisi, niinkuin se minua käskee. Helgan omatunto sanoo yhtenä päivänä niin, toisena näin. Ensin saa pitää kaikki lyhentämättä, sitten ei saa pitää penniäkään. Se on muka jumalan ääni, joka hänessä aina puhuu. Eilen jumala lupasi, tänään hän kieltää, huomenna ehkä taas lupaa. Mikä se on semmoinen jumalan ääni.... Ja kun siinä ei kenelläkään tapahdu vahinkoa.... Ja jos se on siinä se suurin synti–ja siinä kai se on, koska se sitä ennen ei ollut synti–ettei ruumista saatettu siunattuun maahan, niin voihan todella sitten tehdä niin, että luettaa haudan mereen. Ei siihen tarvita Suursaaren juoppopappia. Mikseikö meidänkin pastori siihen suostuisi? Tapaa kai se siunaus maalinsa pitemmänkin matkan päästä. Mikseikö jumalan henki voisi liikkua vetten päällä yhä vieläkin mihin tahtoo?

Pavut oli paahdettu, kun Söderlingska tuli lypsyltä. Hän otti kahvimyllyn ja jauhaa rutasi tanakalla polvellaan ne pieniksi siinä tuokiossa, ja kaatoi kupillisen jauhoja pannuun.

Olisi tehnyt mieli paukauttaa se kaikki heille samassa. Luulisihan järkisyiden sentään pitävän mennä heihinkin.

Vaikka mitä niillä oikeastaan on tekemistä koko asian kanssa? Minunhan ne ovat tavarat ja rahat, koska ne kerran ovat minulle annetut. Menettelen siis omani kanssa, niinkuin itse parhaaksi näen. Ja että me muka oltaisiin samallaisia kuin naapuri sentähden, että Kalle sysäsi ruumiin pois, se nyt on sairaan houreita. Tehdään tunnon tilit sitten, kun paalit on myöty ja rahat vaihdettu. Kadutaan jälestäpäin, jos on mitä katumista. Sovitetaan synti, sitten kun se on tehty. Sitä vartenhan se on synti, että se sovitetaan. Pidän hyvänäni. En anna penniäkään. Tulkoon vaan Viron mies. Jolleivät tahdo auttaa lastauksessa, niin saan minä tehdyksi sen ilman heitäkin hänen kanssaan Hannan ja papan avulla. Ja vaikka menen itse mukana Rääveliin paalit kauppaamaan ja rahat vaihtamaan.

Paukautan sen heille sittenkin!

Hän kaatoi viiteen kuppiin: Söderlingille, ukille, Hannalle, Helgalle ja Kallelle … siinä ne olivat kupit rivissä kuin pääskynpojat orrella.

–-Käy, Hanna, kutsu miehet kahville.

Söderling ja Kalle istuivat kala-aitan edessä, koukkuja täyttämässä. Söderlingska näki Söderlingin nousevan ja lähtevän. Kalle ei tullut. Hanna näytti kuin tiuskaisevan hänelle jotain, nakkasi sitten niskojaan ja pyörähti pois.

Ukki tuli porstuan takaa kammaristaan, kohmeloisena ja viluisena, ja kävi, käsi vapisten, kuppinsa kimppuun.

–-Ota Helgakin, ennenkuin jäähtyy.

–-Kiitos, mutta ei minulle nyt maita.

–-Eikö sinulle kelpaa kahvi? Onko sinulla paha elämä?

–-Ei se minulle nyt maita. Jos annatte minulle sen sijaan maitoa vähän.

–-Hanna, siinä on sinun kuppisi.... Miksei Kalle tule?

–-Mitä oikkuillee.

Hetken päästä näkyi Kalle kuitenkin nousevan, ottavan koukkulaatikon ja vievän sen ruuhen kokkaan. Kannettuaan sinne vielä siimavasun ja kohokepit tuli hän vasta sitten tupaan, virkkaen ovelta:

–-Tuleeko isä sitten heittämään … pitkäsiima olisi nyt valmis.

–-Sinun kahvisi jäähtyy, sanoi Söderlingska, selin oveen.

–-En nyt välitä, sanoi Kalle.

–-Et välitä? Mikset?

–-Ei maita.

–-Ei maita sinullekaan? Ohoo!–Söderlingska pyörähti tiukasti päin, katsahti Kalleen, sitten Helgaan, ja ponnahti pystyyn, otsa punaiseksi sävähtäen.–

–-Ei maita! Annetaan sitten sille, jolle maittaa.

–-Elähän toki jumalanviljaa … kyllä minä juon!–mutta ennenkuin Söderling ehti hätään, oli Kallen ja Helgan kuppien sisältö lätkähtänyt likasankoon.

–-Mitä skoijia tuo on? karjaisi ukki.

–-Se on sitä, että jos ei minun kahvini kelpaa, niin sopii tästälähin keittää omistaan, jolla on … ja minulla on vaikka kuolinpäivään.

–-Äiti, enhän minä....

–-Kyllä minä yskän ymmärrän....

–-Kuulkaahan....

Mutta Söderlingska meni jo, likasankoa kädessään kiikuttaen, sikolättiin.

Elkööt luulko! Ei minua semmoisella säikäytetä.

Porsas sai sangon sisällöstä sekä kärsäänsä että niskaansa ja peräytyi vingahtaen altaalta pahnaansa.

Hanna tuli jälestä, silmät pahansuopaisesti kiiluen....

–-On se nyt kerrassaan naurettavaa tuommoinen.

–-Mikä niin? ärjäisi Söderlingska.

–-Ei ne nyt olisi pahentuneet teidän kahvistanne, jos sitä joivatkin.

–-Olkoon se heidän asiansa … mitä se sinuun kuuluu?

–-Ehkä se kuuluu vähän minuunkin.

–-Häpeäisit, joka haaskan harakka! Osaan minä itsekin pitää puoleni!

Jonnekin mennäkseen mielensä kuohua asettamaan mennä rynttäsi Söderlingska rantaan. Siellä oli aivan niinkuin hän oli arvannutkin–kallio silakkain siivuun jäleltä vielä pesemättä, niljakkana sisälmyksistä. Hän kävi hiekalla ja huosiamella siihen käsiksi, sadatellen saamattomia, jotka eivät osaa edes omia jälkiään siivota … täyt jätetään mätänemään … suolet haisemaan … ja heille minä antaisin vallan?

Söderling näkyi lähestyvän hitaasti ja jäävän seisomaan siihen jonkun matkan päähän, hierautuen siitä sitten niin lähelle, että viimein sai sanotuksi sanottavansa.

–-Se oli niiltä ajattelemattomasti tehty … kyllä ne sen jo itsekin, kun minäkin niille siitä sanoin. Kyllä ne juovat, jos vielä tarjoat.

–-Elkööt toki millään muotoa minun tähteni ottako semmoista syntiä tunnolleen.... Mitä siinä seisot ja noljotat? Miksette mene siimaa laskemaan?

–-Aiotko sinä sitten kuitenkin?…

–-Niin mitä?

–-Myödä paalit.

–-Totta kai.

–-Kun ne nyt sitä niin paheksii.

–-Rahat ja paalit ovat minun, koska kerran ovat minulle annetut. Minä huushollaan niiden kanssa, niinkuin parhaaksi katson.

–-Niin mitenkä sitten?

–-Sepähän sitten nähdään.

Helga oli arasti lähestynyt hänkin ja pysähtynyt jonkun matkan päähän. Söderlingska korotti äänensä, niin että se kuuluisi hänelle saakka.

–-Ja siksi toiseksi, jos tahdotte tietää … omilla vähilläni minä ne kahvit maksoin … ja mikä muu on otettu velaksi, omillani minä senkin suoritan.

–-Kuulkaahan, sanoi Helga, lähestyen.

–-Siitä asiasta ei puhuta sen enempää … ei nyt eikä vasta.

Helga poistui allapäin aittaansa. Hetken päästä meni hän sieltä tupaan. Söderlingska pysytteli ulkotöissä koko päivän ja vältti joutumasta kahdenkesken kenenkään kanssa.

Ja niin oltiin Saukossa vaiti monta päivää. Tehtiin työt puhumatta, istuttiin pöydässä, tultiin yhteen ja erottiin sanaa vaihtamatta.

Lapset joivat kyllä taas kahvinsa aamuisin. Mutta päivä päivältä he yhä enemmän jäykistyivät itseensä.

… Pesevät kätensä, sysäävät kaikki minun niskoilleni. Ja sysätkööt vain! Kyllä minä sen kannan. Kyllä minun niskani kestää sen, minkä toisenkin.

Ei Helga enää pyytänyt äitiä aittaansa lukemaan ja veisaamaan. Kahden istuivat siellä nyt Helga ja Kalle. Söderlingska otti esille vanhan raamattunsa ja koetti lukea yksin. Mutta ei se oikein tahtonut maistua.

… Ei kelpaa enää äiti lastensa kanssa sanaa harjoittamaan. Vaan sopipas vapahtajan syödä ja juoda fariseusten ja puplikaanien kanssa. Katsottaisiinpas sitä paikkaa. On se yksi raamatunpaikka sekin … ja toinen syntisen vaimon paikka … »joka on syytön, heittäköön ensimäisen kiven». Eipäs aukea ne paikat eteen … taitaakin vain aueta ne paikat, jotka itselle parhaiten passaa.

Oli lauvantai-ilta. Kalle ja Helga istuivat taas kahden Helgan aitassa. Kuului väliin lukemista, väliin hiljaista puhetta. Söderlingska hiiviskeli kalliolla seinän takana ja koetti kuunnella. Seinän, läpi hän kuuli Kallen sanovan alakuloisella äänellä:

–-Ei, en minä voi mennä ilmoittamaan vastoin äidin tahtoa.

–-Niin, eihän sitä voine.

–-Meillä on aina puhuttu siitä, millainen ryöväri ja merirosvo ja ruumiinryöstäjä naapuri on. Ja nyt pitäisi minun olla samallainen, pitää kaikki, enkä olisi yhtään parempi kuin hekään.

Helga sanoi jotain, jota Söderlingska ei kuullut. Sitten Kalle taas sanoi:

–-Ei, ei, kyllä minä aivan hyvin tiesin, mitä tein: tunsin heti, niinkuin olisin tehnyt ryöstömurhan. Sen minä tunsin. Sillä minä sysäsin sen menemään siksi, että minä ajattelin, että jos sillä siinä on rahaa, niin silloin ei kukaan pääse sitä minulta perimään.

–-Sinä olisit ehtinyt sen pelastaa?

–-Olisin minä aivan hyvin ehtinyt kopata sen ja vetää maihin, mutta minä tahallani en sitä tehnyt. Kaduin samassa ja oli vähällä, etten heittänyt salkkua hänen jälkeensä mereen.

–-Kunpa olisit tehnytkin sen.

Istuivat taas vaiti. Helga lie selaillut kirjaansa, koska kuului lehtien kahinaa. Sitten kuului taas:

–-Ei äiti taivu. Hannakin häntä yllyttää.

–-Jos minä puhuisin Hannalle.

–-Se ivaisi sinua niinkuin minuakin....

Taas hetken kuluttua:

–-Saisitko sinä rauhan, jos sille luettaisiin hauta mereen?

–-En minä luule, koska minä kuitenkin ryöstin.

–-Niin, siinähän se on.

–-Ja eihän voisi lukea hautaa puhumatta ruumiista … jos ei kertoisi kaikesta, niin joutuisi taas vain valehtelemaan.

–-Niin, siinähän se on.

–-Mikä tästä elämästä sitten tulee?

–-En minä osaa sanoa.

Taas sanoi Kalle hetken kuluttua:

–-Ja jos naapurissa vielä saadaan se tietää, ja miksei saataisi ja ehkä jo tiedetäänkin … niin ennenkuin jään heidän poikainsa pisteltäväksi ja osoiteltavaksi, ja heidän vertaisekseen, niin menen vaikka merille takaisin. Tehköön äiti sitten, niinkuin tahtoo.

–-Ehkä hän taipuu. Minä rukoilen vielä hänen puolestaan, että jumala kääntäisi hänen mielensä.

Kalle kuului nousevan. Söderlingska riensi pois.

Voi, herra, minkä hulluuden pitääkin ihmisiin tarttua!–Pitäkää sitten omanne! Ottakaa rahanne ja paalinne! Ette minun tähteni tarvitse rukoilla! Ei minua tarvitse lähteä pakoon vieraille maille.

Hän pyörähti jo takaisin, mennäkseen ja huutaakseen sen heille ovesta sisään.

… Mutta hulluhan minä olisin. Sillä sehän on mieletöntä, sehän on kerrassaan rekihurjaa!

Mutta silloin hän säpsähti: jos naapuri sen todellakin jo tietää? On voinut käydä kaupungissa ja tavata Viron miehen.... Mutta silloin on totta, mitä Kalle sanoi.

Äijä kompuroi porstuassa ja työnsihe tupaan, josta Söderlingska peitteensa kanssa oli menossa latoonsa.

–-Heretkäähän nyt herran nimessä jo mököttämästä! Eihän tässä enää mikään jaksa. Ei kihoo enää viinakaan päähän. Minä kyllä näen, mihin tämä vie. Pian ne saavat sinutkin, Emma, siihen villitykseensä. Anna minulle, jos et uskalla itse pitää. Minä kyllä otan päälleni sen synnin, mikä siitä tulee. En minä luultavasti kuitenkaan enää pääse taivaaseen, kun olen juonut ja kiroillut niin helvetin paljon, sekä nyt että myöskin nuorempana, varsinkin nuorempana, ja tulen varmaankin vielä kiroilemaan ja juomaan yhä eteenkinpäin. Niin että minulle se nyt on yhdentekevä. Ei siellä luultavasti kuitenkaan lisätä tulta syntien mukaan. Kaikki kai ne siellä paistuvat samalla valkealla.

–-Elkää edes pilkatko jumalaa, vaan menkää maata!

–-Kun en kuitenkaan saa unta.... Hohhoo–ja-jaa....

Ukki jäi seisomaan kalliolle oven eteen. Söderlingska meni yhkäen, ähkäen latoonsa.

Koko yön ritisivät kaislat epämiellyttävästi ruumiin alla. Ei tahtonut saada rauhaa missään, lepoa kussaan. Oli usvainen, viluinen yö. Hylkekarin majakka ulvoi meressä. Niin pian kuin Söderlingska ummisti silmänsä, oli majakka samassa muuttunut suureksi mustaksi hylkeeksi, joka kallion korkeimmalla harjalla hännällään seisoen, silmät tulta suitsuten ja pää pyörähdellen, päästi yhden ulinan ulos merelle etelään, toisen ylös maihin pohjoiseen, kuin jotain omaansa vaatien.