Ruoka rauhoitti. Oli yhtäkkiä, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään, niinkuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Ei puhuttu sanaakaan. Leuvat vain ehkä toimivat tavallista nopeammin, lusikat ehkä vain vilahtelivat kupista suuhun tavallista vilkkaammin. Söderlingska joutui ennen muita valmiiksi. Silmissä viekkaan leikillinen ilme hän virkkoi:

–-Saalishan on oikeastaan Helgan ja Kallen. Ne on nyt ne, jotka ovat rikkaita. Meillä muilla ei ole enempää kuin ennenkään.

–-Kyllä te saatte minun löytöni pitää, sanoi Kalle.

–-Ja minun myös, sanoi Helga.

Äiti oli yhä puhuvinaan leikkiä, mutta vaikka suupieli nauroi, niin silmäkulma urkki.

–-Saan siis menetellä niinkuin omani kanssa? Vaikka pitäisin kaikki enkä ilmoittaisi mitään tulliin?

Kalle ei vastannut. Hän söi koneellisesti, melkein ahneesti, ajatukset jossain muualla.

–-Ei ainakaan minun paalejani tarvitse ilmoittaa, sanoi Helga.

–-Eikö? Miksei?

–-Ei kukaan tule niitä kuitenkaan kysymään.

–-Mistä sinä sen tiedät?

–-Minä tiedän.

–-Kuka niitä kysyisi! puuttui ukki puheeseen, poski ruokaa pingollaan. Näille tavaroille ei tule perijää eikä rahoillekaan. Se laiva, josta ne on kotoisin, on meren pohjassa. Kun rahat ja paperit kerran tulevat maihin, silloin on se laiva uponnut tai ainakin sen miehistö hukkunut. Ei tuo käärö olisi joutunut merellä ajelehtimaan, jolleivät miehetkin olisi joutuneet mereen. Kyllä kapteeni aina pitää viimeiseen asti kiinni laivansa papereista. On löydetty hukkuneita merikapteeneja, jotka ovat puristaneet niitä rintaansa vasten niin, että on täytynyt väkisin luita longistaa. Ei ne niitä eläissään hellitä.

Kalle oli lakannut puremasta, sitten hän taas jatkoi.

–-En minä kuitenkaan luule, että kenenkään on tarvinnut hukkua, sanoi Helga varmasti ja iloisesti. Ovat voineet tulla jotenkin muuten.

–-Mitenkä muuten? hönkäisi ukki.

–-Jumala on voinut antaa ne suoraan.

–-Mitenkä suoraan?

–-Ka, antakaa te Helgan uskoa, niinkuin hän itse tahtoo. Ja uskokaa te, pappa, niinkuin te osaatte. Helga tietysti tarkoittaa sitä, että tämä on kuin jumalan lahja, ja niin ihmeellinenhän se onkin, ja että kun jumala antaa, niin hän antaa lyhentämättä. Olisiko tuo nyt niin kummaa, jos jumala kerran olisi antanut meillekin ja vaikka kuinka suoraan. Suurihan se on raha, mutta ovat monet saaneet suurempiakin. Meri kai kerran tahtoi palkita meillekin, maksaa monivuotiset velkansa menetetyistä verkoista ja särkyneistä venheistä.... Pidetään tavarat ja pidetään reilusti!

–-Ei penniäkään pois, kun kerran on saatu!

–-Silloin tapahtuu vääryys.

–-Ja mikä? Ja kenelle?

–-Totta laivan isännälle.

–-Eihän, koska laiva kerran on vakuutettu ja lasti myös.

–-Sitten vakuutusyhtiölle.

–-Ei sillä ole aikaa eikä sen kannata periä merestä kaikkea, mitä siihen laivain kannelta tippuu. Sen rahoissa ei muutama kymmenkunta pumpulipaaleja paljoakaan tunnu. Vaikka tietäisivät, tuskin viitsisivät vaivautua niitä noutamaan. Olen puhunut näistä asioista herrain kanssa kuinka monesti tahansa. Niillä on ihan eri rahansa ja kassansa, joista tämmöisiin tarpeihin otetaan, eikä niiden tulot siitä yhtään lyhene, vaikka laivoja hukkuisikin. Yhtä suuria korkoja ne silti maksavat, menköön laivoja pohjaan tai olkoon menemättä. Kuta enemmän haaksirikkoja tapahtuu, sitä enemmän vakuutusyhtiöt ansaitsevat, sillä sitä enemmän ja sitä korkeammalle toiset vakuuttavat. Ja jos siinä vähän häviäisivätkin, niin herroja ne ovat, rikkaita, semmoisia kuin eilinen konsuli. Ja lyhentämättä ne ottaa. Ja mitä sanoo pelastuslaivan kapteeni, kun saapuu hylyn luo? »Raha tai henki! Maksa pois, mitä minä tahdon, tai mene pohjaan.» Semmoisia ne on ne, yhdet niinkuin toisetkin.

–-Juuri niin se on!

–-Ja saakos ne sitten mitään siitä, mikä on mennyt pohjaan! Ottakoot sieltä ensin! Siellä sitä kuitenkin on enin siitä, mikä mereen on joutunut. Onko meren pohja milloinkaan kenellekään maksanut takaisin? Ilmoittaako se koskaan tulliin? Sinne olisivat menneet pian paalit ja rahatkin, vettyneet ja menneet pohjaan. Jos ei sattunut Helga menemään Käärmesaareen, niin huomenna ehkä olisivat uponneet. Kuluuhan välistä viikkoja, ettei siellä kukaan käy.

–-On nyt kuitenkin vähän kaameaa ajatella, että laiva ja miehistö ehkä makaavat meren pohjassa tuolla jossain ja me täällä kätkemme heidän tavaroitaan.

–-Elä sinä jarruta! Ja kuka sen on sanonut, että laiva on uponnut ja miehistö hukkunut?

–-Juuri äsken te, appi-ukki, itse arvelitte niin, sanoi Söderling.

–-Yhtä hyvin saattaa arvella, ettei se ole uponnut. Tai ei ainakaan miehistön ole tarvinnut hukkua. Käärö on muuten voinut joutua mereen.

Kalle niinkuin vähän vavahti, ja toiset luulivat hänen aikovan sanoa jotain. Ei hän kuitenkaan sanonut, eivätkä toisetkaan kysyneet.

–-Ei luulisi enää nykyiseen maailman aikaan ihmeitä tapahtuvan. Vaan sillaikaa kun me kiikaroimme ulos ja sieltä odottelemme ja päivittelemme, ettei tule mitään, ja olemme pahalla tuulella, sillaikaa virta kantaa lekuttaa pumpulipaaleja kotilahteen ja rahaa omille rannoille. Onko koskaan semmoista kuultu?

Mutta ei Söderlingska kuitenkaan saanut mielialaa nousemaan.

Kalle jurotti ja Söderling oli yhä huolissaan olevan näköinen.

–-Vaan jos ei paaleja ilmoiteta, kuinka ne sitten saadaan rahaksi?

–-Myödään, tiemmä! Heitä se minun huolekseni! Vaikka lähden heti paikalla Helsinkiin–ja niin lähdenkin … ja myön jollekin virolaiselle. Ykskaks se on täällä jahdillaan ja paalit lahden takana.

–-Entä mitenkä rahat?

–-Ne vaihdetaan.

–-Helsingissäkö?

–-Siellä tai muualla tai missä tahansa … elä sinä sitä sure..

–-En minä sitä.

–-Mitäs sinä sitten! Kas niin! Elä siinä mökötä! Sillaikaa kun minä hankin rahat, sinä soudat Boolen isännän luo ja puhut valmiiksi Saukkosaaren oston. Saat sanoa minua valehtelijaksi, jos ei Korsu jo ensi talvikelillä aja huoneitaan toiseen saareen, ellei tahdo myödä niille, joilla on, millä siihen paikoilleen ostavat. Tuparakennus ainakin jää, koska se on tehty talon metsästä. Siinä on nyt teille, Kalle ja Hanna!

–-Ettäkö että–?

–-Juuri niin! Kun vain ripeästi liikutaan.

–-Olisipa se!

–-Se se olisi! Alatko älytä?–Tuleeko Kalle toveriksi kaupunkiin?

–-En tule, sanoi Kalle jyrkästi.

–-Minä tulen! huudahti Hanna.

–-Minä myös, sanoi ukki.

–-Sehän sopii. Kyllä minä teidänkin kanssanne pärjään.–Eikä sitten muuta kuin lähtöä laittamaan!

Eukon touhu tempasi mukaansa kaikki, Söderlinginkin. Hän muisti, että isonpurjeen selkänuora oli mennyt poikki viime retkellä ja pari knaappia irtaantunut. Tytöt alkoivat äidin lennättäminä huiskahdella tuvasta aittoihin, aitoista tupaan, sieltä rantaan, kooten tavaroita, vieden niitä venheeseen, muistaen sitä, unhottaen tämän … kahvipannu oli puhdistettava, spriikeittiö pantava kuntoon, piirakoita oli paistettava. Kaikki juoksivat, ei kukaan astunut, ukkikin hölkkäsi noutaessaan lähteestä vettä viinalekkerillään, joka pian taas oli oleva parempaa täynnä. Kalle yksin ei puuttunut mihinkään. Sen hän kuitenkin teki äitinsä pyynnöstä, että veti kalasumpun maihin ja otti siellä olevat muutamat hauet ja kampelat ja pani ne vasuun vesiheinien väliin.

Mutta kesken kiireen valtasi Söderlingin epäilys ja katumus.

–-Jos siinä sittenkin tulee paha synti, jos ei ilmoiteta tulliin, niinkuin laki vaatii?

–-Jos mikä synti tulee, tulkoon minun synnikseni! Ei siitä nyt ainakaan semmoista tule, että tarvitsee helvettiä pelätä. Pikku katumuksella se on semmoinen sovitettuna, että pitää, minkä löytää. Ole sinä huoletta, ei sinun missään tapauksessa tarvitse mennä helvettiin; jos sinne kenen on mentävä tästä talosta, niin kyllä minä menen … kaikkien puolesta.

–-Äiti, kuinka te saatatte? kauhistui Helga.

–-No, olitko sinäkin nyt siinä? Suottahan minä, kun se tuossa turhia....

Mutta hätkähti hän itsekin omia puheitaan.

Hupeni siinä yö lähtöä laittaessa, ja oli jo täysi päivä, ennenkuin päästiin purjetta nostamaan.

Pidellessään kokkaköyttä tuli Söderlingin vielä kerran paha olla.

–-Kuulehan, Emma, eikö sittenkin olisi parasta tehdä, niinkuin laki vaatii?

–-Heit' irti vaan!–Jako minä tyytyisin vain löytäjäisiin ja rupeisin odottamaan niitä vuoden päivät?–No, eikö sittenkin ole klyyvarin knaappi poissa … kuinka monta kertaa minä olen … heitä irti! sanon minä. Kun meri kerran miehelle antaa … nyt mennään ja sillä hyvä!

–-No, no, menkää sitten, menkää sitten!

–-Onnea matkalle! huusi Helga iloisesti esiliinaansa heiluttaen. Ja Hanna heilutti vantin varassa seisoen vastaukseksi omaansa.

Ja heidän hyvä tuulensa tarttui Söderlingiinkin.... Ehkä se on niin … ehkä on niin.... koska Helgakin sanoo ne jumalan lähettämiksi.

–-Hurraa, hurraa! Heiluta, Kallekin, Hannallesi, kun se juuri sitä varten seisoo vantissa … on se sorja tyttö....

Mutta Kalle seisoi hiukan ulompana, jurona, kädet taskussa ja kääntyi pois jo ennen kuin venhe oli päässyt sataman suusta.

V

Söderling seisoo taas, ties kuinka monetta kertaa, Kalliolahden rannalla, pumpulipaalien kätkön luona, ja miettii, miten on meneteltävä, sitten kun Viron jahti tulee niitä noutamaan. Sillä sitä Emma tuskin on ollenkaan ajatellut, ja se on kuitenkin hyvin arka asia, jos mieli saada se tehdyksi naapurin näkemättä. Tekipä sen miten hyvänsä, kyllä se aina tulee saamaan siitä vihiä. Mukavinta olisi tietysti hinata jahti salmesta sisään ja vetää tuohon kallioon kiinni ja hiivata siitä paalit suoraan ruumaan. Mutta silloin naapuri heti kummastelemaan, niiksi jahti tulee tähän Kalliolahteen eikä kotisatamaan, niinkuin ne tavallisesti tekevät säätä pitäessään tai lastia ottaessaan. Mutta jos jahti taas ankkuroi kotisatamaan, täytyy paalit soutaa täältä sinne ihan sen silmäin alatse, ja silloin se vasta oikein saakin tietää, vaikka tuon tekisi kuinka yön aikana tahansa. Voisihan olla, että tässä ehtisi miehissä yhtäkkiä hiivata paalit niin kiireesti jahtiin, ettei se ehtisi tulla nuuskimaan. Onhan meitä kolme miestä, heitä on kai yhtä monta, ja akkaväki lisäksi, Emma ja Hanna, kaikkiaan neljä paria. Se kävisi kylläkin pian. Ja jos sitten luulee hänen saaneen vihiä, niin voihan virolainen, ennenkuin lähtee merelle, ollakin laskevinaan tulliin päin, maita kohti, ja sieltä vasta yön tultua palata merelle.... Ei sitä ehkä sittenkään petä. Aina se on jossain nuuskimassa. Joka verkon nostoa se vakoilee kiikarillaan. Ilmiantoa se kyllä ei tule tekemään, vaikka saisikin vihiä.

Mutta yhtäkkiä Söderlingiä tympäisi. Hän tahtoi päästä sitä ollenkaan ajattelemasta.

Tehköön Emma, niinkuin tahtoo. Senhän se oikeastaan on asia.

… Minähän en ole löytänyt mitään. Olkoon se niiden asia, jotka ovat löytäneet. Vastatkoon Emma puolestaan ja myös Kalle, jos on mitä vastaamista. Minähän en ole muuta kuin ollut vähän apurina. En minä voi eikä minun tarvitsekaan mennä kenenkään löytöjä ilmoittelemaan. Itse se on ennenkin löytönsä pitänyt ja ilmoittanut. Eihän tässä saa ottaa omiin tarpeihinsa pienintä lankunpätkääkään, jonka se on sattunut löytämään. Pitäköön nyt paalinsakin. On hänen asiansa, miten hän ne lastaa ja lossaa.

Siihen Söderling aina tuli ja siitä hän taas vähän päästä lähti, tullakseen siihen jälleen takaisin.

Hän asteli kotiin ja kun näki Kallen veistämässä airopuuta, meni hän siihen ja alkoi veistää hänkin.

–-Mitenkä sinä, Kalle, luulisit, että olisi paras tehdä, kun virolainen saapuu jahtinsa kanssa? Olisiko parempi ottaa Kalliolahdesta vai omasta rannasta, ettei naapuri saisi vihiä?

–-En tiedä, sanoi Kalle yksikantaan, tehkää niinkuin tahdotte.

Söderling olisi oikeastaan tahtonut kysyä poikansa mieltä kokonaan toisesta, mutta ei saanut sitä suustaan irti.

–-Tyyntyy yhä, sanoi hän hetken kuluttua. Voisi ehkä viedä koetteeksi silakkaverkot.

–-Viedään vain, sanoi Kalle.

–-Luuletko, että olisi parempi laskea tuohon Kampelakarin ympärille vaiko viedä ulomma Ulkokarin päähän?

–-On vaikea tietää. Jos koettaisi ensin lähempää.

–-Kai siitä nyt kävisi ainakin turskasiiman syötiksi.

He tiesivät kumpainenkin tarkoin tehtävänsä, ja hetken kuluttua olivat verkot, painot, nuorat ja kohot kannetut venheeseen. Kalle souti kokassa, isä huopasi perässä. Ei puhuttu sanaakaan, Kalle oli melkein tyly ja tuijotti veteen airon viereen.

–-Oli se kaunis summa rahaa, minkä sinä löysit, alkoi isä viimein kuin liehakoiden. Olihan se aivan erikoinen ihme. Harvoin semmoista kuulee. Onhan kuultu, että maasta löydetään raha-aarteita, mutta liekö milloinkaan kuultu, että ne tulisivat vettä viilettäen. Kuinka sinä sen käärön oikein keksit? Ei sitä niin pientä ollut aivan helppo huomata. Mistä sinä sen oikein löysit? Uiko se veden päällä?

–-En kai minä olisi sitä pohjastakaan saanut.

Kalle katsahti ulapalle kuin vaistomaisesti, vastoin tahtoaan, mutta käänsi samassa päänsä äkkiä takaisin, niinkuin säikähtäen.

–-Ajattelin, että jos se olisi ajautunut maihin ja sieltä jostain olisit sen löytänyt.

Enempää ei isä saanut urkituksi eikä hän oikeastaan tahtonutkaan sitä.

Laskettiin kiviriippa tuttuun paikkaan, kiinnitettiin koho, heitettiin verkot, pantiin vielä toinen kiviriippa, kiinnitettiin siihen jadan toinen pää–eikä taaskaan sitä tehtäessä puhuttu sanaakaan … kumpainenkin tiesi tehtävänsä.

–-Saa nähdä, mitä antaa … vaiko ei antane mitään.

–-Miksei antaisi?

–-Kun on jo antanut niin paljon.

–-Eihän tiedä.

Kun ei isä tarttunut airoonsa, ei poikakaan voinut sitä tehdä. Venhe kellui siis hetken myötätuuleen.

–-Hohhoo … ja-jaa, huokasi Söderling.–Jaa–jaa, huokasi hän uudelleen ja tarttui sitten airoonsa ja painoi sen veteen, kun ei Kalle sittenkään sulanut kysymään....

Mutta hänen täytyi saada se sanotuksi. Oltiin jo kotisalmen suussa, kun Söderling yhtäkkiä pysähytti huopaamisensa, niin että ruuhi melkein pyörähti ympäri.

–-Luuletko sinä, Kalle, että siinä tulee tehdyksi suurikin synti, jos ei ilmoiteta tavaroita ja rahoja tulliin?

–-En minä tiedä. Mitä se minuun kuuluu! purkihe Kalle melkein vihaisesti.

–-Kuuluuhan se sinuunkin.

–-Annoin rahat äidille. Silloin ne ei kuulu.

–-Osasihan niistä saat sinäkin.

–-En pyydä penniäkään.

–-Yhteisestihän ne kulutetaan. Jos siinä tulee muille synti, niin tulee sinullekin.

–-Tulkoon sitten.

–-Vaan jos se siis on mielestäsi synti, ettei ilmoiteta, niin mikset sanonut sitä äidille heti, niin olisi asetettu toisin?

–-Ei olisi äiti kuitenkaan välittänyt–eikä Hannakaan.

–-Mutta miksi se sinusta on väärin?

Kalle kiskaisi airollaan, pakottaen isän vastaamaan huoparillaan. Kun hän kiinnitti soutuaan, oli isällä täysi työ pitää venhettä oikeassa suunnassa.

–-Minä tässä oikeastaan syyttömin olen. Minä en ole mitään löytänyt. En ole muuta kuin ollut apuna korjaamassa. Äitisihän se kaiken niin tahtoi ja järjesti.

Ja kun Kalle ei vastannut:

–-Tekisinkö sitten mielestäsi oikein, jos soutaisin heti tulliin ja ilmoittaisin, ennenkuin tulevat kaupungista?

–-Mitäs teidän tarvitsee mitään ilmoittaa, jos tavarat teidän mielestänne kerran eivät ole teidän. Eihän yhden synti ole toisen synti.

–-Eipä niin.–Mutta miksi sinä puhut ja olet, niinkuin olisit vihainen minulle?

–-En minä teille.

Oli tultu maihin. Ruuhi kiskaistiin ylös. Kalle viskasi veden, ja isä meni askareilleen.

Koko päivän Kalle jurotti, ollen milloin selin, milloin syrjin. Syötyään hän lähti heti ulos.

Söderling loikoi penkillä. Helga oli korjannut pois ruuat ja astiat ja istuutunut työnsä ääreen ikkunan luo.

–-Nyt se taas soutaa merelle.

–-Mikä häntä oikein vaivannee?

–-Kai niillä oli jotain Hannan kanssa.

Söderling otti kiikarin ja meni kalliolle. Helgakin oli utelias ja seurasi mukana.

–-Mitä se oikein mahtanee siellä? Äsken se oli ylhäällä kalliolla ja tähysteli joka suunnalle.

–-Katseleisiko hylkeitä tai lintuja?

–-Ottiko se pyssyn?

–-En nähnyt.

Söderling antoi kiikarin Helgalle ja meni aittaan, missä pyssyjä säilytettiin kesällä; mutta siellä ne olivat kaikki, Kallella ei ollut pyssyä mukanaan.

–-Nyt se tulee kallion takaa ja menee ruuhelleen.... Nyt se soutaa salmessa edestakaisin, niinkuin haraisi. Mitä se sieltä voi harata? Olisiko joskus ennen ampunut hylkeen ja sitä haraisi? Eilen sillä kyllä saattoi olla pyssy mukanaan.... Nyt se on taas maissa ja tähystelee.

–-Ehkä etsii hän uutta saalista merestä?

–-Luuleekohan tuo nyt sen vielä tuovan jotain? Tyytyisi siihen, mitä jo on löytänyt. Eihän nyt merikään mahdottomia anna, joka päivä.

Kalle palasi vasta hämärissä.

–-Löysitkö mitään?

–-En.

–-Turhaan siellä enää soudat. Ei sieltä tule mitään silloin, kun sitä asian alkaen koettaa etsiä.

–-En minä ole etsinytkään.

–-Luulin, että olit katselemassa. Kyllä kai on tullut maihin kaikki, mikä on tullakseen. Ja onhan meidän tarpeeksi tullutkin.

–-Kyllä kai–yli tarpeenkin.

Se se sitä sittenkin painostaa....

Oltiin aamulla menossa verkkoja nostamaan. Tuntui kuin ei tultaisi saamaan mitään… Kun pääsikin se Emma, ennenkuin tämä oikein selvitettiin. Väärinhän se on. Se mikä on väärin, se on väärin. Siitä varmaan kerran, ehkä piankin, tulee jumalan rangaistus. On saattanut vihastua niin, ettei anna vuosikausiin silakkaa. Ei ne silloin pumpulipaalirahat paljoakaan tunnu. Eikä tunnu Kallenkaan rahat, jos silakkavesi kerran joutuu kiroihin. Se kun joutuukin kiroihin, niin se voi joutua vuosikausiksi.

Mutta verkot olivatkin niin täynnä kalaa, että nousivat läjänä venheeseen. Mitä se merkitsee? Sitäkö, että jumala sittenkin sen hyväksyy? Antaisiko jumala noin, jos olisi pannut pahakseen? Saattoihan se hyvinkin olla hänen lahjansa, koska Helga on tietävinään, mistä sitten tiennee.

Söderling rauhoittui rauhoittumistaan. Kun vain saisi Kallen samaan uskoon. Luulisi tuon tästäkin ymmärtävän.

Mutta Kalle oli yhä samallainen, kävi päivä päivältä yhä kankeammaksi ja jurommaksi. Taas hän souti merelle, taas hän näkyi siellä kävelevän ja tähystelevän ja niinkuin haraavan. Ja kotiin tultuaan se sitten vain istuskeli kalliolla ja tuijotti eteensä.

Söderlingin täytyi saada puhua ja päivitellä.

–-Mikä häntä oikein vaivannee? Ei saa mieheltä vastausta mihinkään. Ei virka päiväkausiin sanaakaan. Luulisi pitävän olla iloinen, kun sai semmoisen rahan. Nythän nuo pääsee yhteen Hannan kanssa. Vaan ei olla meillä tyytyväisiä silloin, kun ei ole, eikä sittenkään, kun taas on. Vaikka kyllä minä toisekseen sen hyvin ymmärrän. Painaa se minuakin. Väärin se on minustakin, ettei menty tulliin. Koska kerran on aina ennenkin menty.

–-Mutta eihän se ole väärin! Minä tiedän sen!

–-Mistä sinä sen sitten mm tiedät?

–-Minä tiedän!

–-Sanoisit sen sillekin, niin ehkä sekin siitä pääsisi.

–-Minä sanon sen sille heti paikalla. Missä se nyt on?

–-Tuollahan se.

Helga sysäsi syrjään telineensä ja meni ulos.

Hän oli ajatellut sen toisin. Hän ilmaisee sen vasta myöhemmin, vasta sitten, kun paalit on myöty ja saatu rahat ja niillä rakennettu tupa Kallelle ja Hannalle–sinä päivänä, kun heidän huoneensa on valmis ja kun istutaan ja juodaan tuliaisia häiden jälkeen. Silloin hän pyytää opettajatarta puhumaan ja hän puhuu: »Nyt meidän, rakkaat ystävät, kuitenkin on muistettava, että tämä kaikki on saatu Herralta. Herraltahan meille kaikki tulee, mutta tämä tupa on tullut hiukan eri tavalla kuin tavallisesti. Se on saatu rukouksen avulla. Herra on kuullut yhden kaikkein pienimpänsä palavan rukouksen. Hän rukoili yön hiljaisuudessa, ja Herra kuuli hänen äänensä. Herra antoi sen siksi, että sitä häneltä rukoiltiin. Siitä siis näkyy, että Herra kuulee meidän rukouksemme. Meidän tulee uskoa se ja meidän tulee rukoilla, aina rukoilla, kaikkein eikä vain yksien.» Ja sitten olisi rukoiltu yhdessä ja veisattu yhdessä ja Herra olisi saanut sijaa heidän kaikkien sydämissään....

Niin oli Helga sitä kuvitellut. Mutta miksei hän voisi ilmaista sitä Kallelle jo ennenkin? Kalle ei saa murehtia. Hänen täytyy tietää, millä tavalla hän sai rahansa, kuka hänelle ne antoi. Hänen täytyy voida ottaa vastaan jumalan lahja ja siitä iloita.

Kalle istui kala-aitan kynnyksellä panemassa silakanpaloja turskasiimaan. Helga kyykähti hänen viereensä häntä auttamaan.

–-Ei se ole mikään synti, jos ei ilmoitetakaan tulliin. Isä luulee, että sinä sitä haudot. Isä hautoo sitä itse ja luulee, että sinäkin sitä haudot. Mutta mikä on jumalan anti, sen saa pitää lyhentämättä.

–-Mistä sinä tiedät, että se oli jumalan anti?

–-Koska minä sitä häneltä rukoilin ja se samassa myös tuli.

–-Mitä sinä rukoilit?

–-Että myrsky ajaisi jonkun laivan maihin. Ja tapahtui niin. Ensin tuli minulle paalit ja sitten sinulle rahat.

Kalle tuijotti melkein kuin kauhuissaan sisareensa. Sitten hän yhtäkkiä hypähti ylös, niinkuin aikoen paeta, mutta istuutui samassa, typertyen takaisin aitan kynnykselle.

–-Mistä sinä tiedät, että minun rahani tulivat sinun rukouksestasi?

–-Koska minä rukoilin juuri sinulle, puhui Helga, hymy huulillaan, näppärästi ja iloisesti pistellen silakanpaloja koukkuihin.... Juuri sinun tähtesihän minä rukoilin … juuri sitä, että sinä saisit, mitä tarvitset … että jumala antaisi niin paljon, että riittäisi sinulle ja Hannalle. Ja tapahtui niin. Pidä sinä siis vain kaikki, koska se oli jumala, joka ne lähetti.... Kalle, mikä sinun on?

Kalle oli taas noussut, harppasi rihmavasun yli, lähti menemään, pyörähdellen kuitenkin kalliolla, niinkuin ei olisi tiennyt minne. Sitten hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli takaisin ja syöksi suustaan raskaasti hengittäen:

–-Se … se ei ollut jumala, joka lähetti, vaan piru.

–-Mitä sinä sanot?

–-Vaan piru!

Hän pyörähti kiukkuisesti toisaanne ja riensi pitkin askelin ruuhelle, jonka aikoi sysätä veteen. Jättäen sen tekemättä lähti hän hartiat kyyryssä kuin raesateen alla juoksemaan Käärmesaaren kaalamolle päin, mutta pysähtyi taas, kääntyi, tuli Helgan luo ja sanoi, silmät kuin älyttöminä päässä:

–-Minä ryöstin ne ruumiilta.

Sen sanottuaan hän yhtäkkiä kuin jonnekin lymytäkseen, kuin pakopaikan löydettyään, syöksähti Helgan aittaan.

Helga riensi sinne jälestä. Kalle oli heittäytynyt hänen vuoteeseensa ja makasi siinä poikkiteloin, selkä nyyhkytyksistä hytkyen.

–-Kuule, Kalle, nouse–mitä sinä sanoit?

Helga koetti nostatella häntä istumaan.

Kalle voihki toisen vuoron, koetti toisen vuoron voittaa itseään, painautuen kiinnemmäksi seinään.

–-Kuule, mitä sinä sanot? Ethän sinä ruumiilta ryöstänyt?

Mutta ei hän uskonut itsekään, mitä tahtoi uskotella. Kyllä Kalle oli tehnyt, niinkuin sanoi. Ja Helga lyykähti kirstulleen vuoteensa päähän, nyyhkyttäen hänkin.

Isä oli ilmestynyt oveen.

–-Mikä sille tuli? Mitä te itkette?

–-Kalle ryösti ne rahat ruumiilta.

–-Eihän....

Yhtäkkiä Kalle lakkasi hytkymästä, tempasihe ylös ja seisoi hetken lattialla niinkuin lähteäkseen, mutta kun isä yhä seisoi ovessa, vaipui hän sängyn laidalle, silmät tuijottaen tylsinä ja ilmeettöminä.

–-Ruumiiltako sinä ne otit?

–-Ruumiilta.

–-Missä sinä sen tapasit?

–-Ison-Ulkokarin ja Pikku-Ulkokarin salmessa.

–-Minne sinä sen jätit?

–-Sysäsin airolla menemään.

–-Minne se meni?

–-En tiedä, menikö pohjaan vai uiko edelleen.

–-Oliko se tulossa tännepäin vai oliko menossa merelle?

–-Se siinä läikkyi tyynessä mainingissa. Minä soudin ensin sen ylitse, ennenkuin huomasin. Minusta näytti, että virta painoi sitä maihin … pois merestä.

–-Maihin se oli pyrkimässä, vaikeroi Helga. Hukkuneet pyrkivät mereltä aina siunattuun maahan. Voi, voi, Kalle!

–-Sitäkö sinä olet siellä joka päivä harannut? Näitkö sinä, millainen mies se oli?

–-En minä osaa sanoa.

–-Kai se oli kapteeni tai perämies, koska sillä oli laivan rahat ja paperit. Silloin on koko laivakin mennyt pohjaan. Minkälaiset sillä oli vaatteet, etkö sitäkään nähnyt?

–-Enhän minä semmoista voinut siinä nähdä, melkein pimeässä.

–-Kädessäänkö sillä oli salkku?

–-Ei, vaan ruumiissa kiinni … niinkuin jonkun vyön alla.

–-Olisitko ehtinyt saada sen maihin, ennenkuin se katosi tai upposi?

–-Miksen olisi ehtinyt, jos olisin tahtonut.

–-Jos sinua kammotti käydä käsiksi ruumiiseen?

–-Olihan minulla puoshaka venheessä.

–-Mikset sitten hinannut sitä maihin?–Sinä ajattelit ehkä, että saat pitää kaikki, jos annat sen mennä, mutta et mitään, jos otat sen maihin.

–-Jotain semmoista minä kai ajattelin.

–-Niinpä niin … jaa-jaa....

–-Sinä olisit voinut hinata sen maihin ja saattaa sen siunattuun maahan etkä sitä tehnyt, uikutti Helga.

–-Elä sinä nyt.... Sinä siis tempasit sen siitä vyön alta ja sysäsit airolla, etkä tiedä, upposiko se vai uiko edelleen. Jos se upposi, niin mahtoi pelastusvyö irtautua.

–-Saattaa kai se olla niinkin.

–-Vaan jos se ei uponnutkaan, niin se ehkä vielä löytyy.

–-Ei se löydy.

–-Ei se löydy … ei jumala anna sen milloinkaan löytyä.

–-Ethän voi sitä tietää.

–-Ei, ei, jumala tahtoo meitä rangaista meidän syntiemme tähden. Ei koskaan pääse se siunattuun maahan eikä sen sielu saa koskaan rauhaa.

Helga istui yhä kirstunsa kannella, etukumarassa, ruumistaan huojutellen ja käsiään helmassa puristellen.

--Mimmoisia me ollaan! Minä rukoilen jumalalta, että hän antaisi laivan joutua haaksirikkoon. Minun veljeni ryöstää ruumiita, minun isäni ja äitini tallettavat väärin saatua tavarata. Me emme ole yhtään parempia kuin naapuri.

–-Et sinä nyt voi sitä sanoa.

Mutta hän kiihtyi kiihtymistään.

–-Ei jumala minulle tätä syntiä anna milloinkaan anteeksi, ei milloinkaan, ei milloinkaan! On kauheata, että minä olen jumalalta semmoista rukoillut. Mitenkä minä saatoin häneltä semmoista rukoilla, että hän hukuttaisi ihmisiä meidän tähtemme....

–-Ethän sinä ole sitä rukoillut.

–-Minä rukoilen jumalalta ruumiita, ja minun veljeni ryöstää niitä, ja minun äitini menee hakemaan Viron rosvoja … ja me aiomme kavaltaa ja varastaa ja olla ilmoittamatta tulliin....

–-Itsehän sinä olet koko ajan sanonut, että on lupa pitää lyhentämättä, mikä on saatu, koska se on jumalan lahja.

–-Ei ole lupa … ei ole enää lupa … ei se ole jumalan lahja … täytyy antaa kaikki pois.

–-Annetaan sitten, annetaan kaikki … hätäili Söderling, peläten, että tyttö saisi kouristuksen. Annetaan vaan.... Mikäs siinä on muu kuin annetaan vaan. Sillähän se on tehty.

–-Jumala tahtoi panna meidät koetukselle. Hän lähetti ruumiin ja antoi meidän ryöstää sen siksi, että me tietäisimme, että meidän täytyy antaa kaikki pois.... Meillä ei puhuta muusta kuin rahasta ja saaliista … kaikki ajattelevat vain rahaa ja saalista … ei kukaan ajattele kuolematonta sieluaan. Nyt siitä tuli kosto. Kalle otti rahat ja sysäsi ruumiin menemään, joka pyrki maihin.... Anna, Herra Jeesus, anteeksi Kallelle ja minulle ja meille kaikille iankaikkisen armosi ja laupeutesi tähden.... Herra Jeesus … rakas Herra Jeesus....

–-Nyt se pian siitä kaatuu....

–-En minä … elä pelkää.

Mutta Helgan koko ruumis vapisi, ja ainoastaan viimeiset voimansa ponnistaen hän sai vuoteen päädystä puristaen hivutetuksi itsensä sen laidalle, josta isä sitten auttoi hänet pitkälleen.

Hän rauhoittui siinä vähitellen, ja kouristuskohtauksen vaara meni ohi. Isä haasteli hänelle kuin lapselle:

–-Ka, annetaan vaan pois … eihän siinä ole mitään … vaikka mennään heti paikalla ilmoittamaan. Jos olisi Kalle sanonut tuon ennen, niin olisi jo tehtykin … olisi annettu kaikki....

–-Niin, niin, kaikki pitää antaa.

–-Kaikkihan annetaankin … eihän me toki mitenkään iletä semmoista pitää, joka on ollut ruumiin kädessä … eihän meillä toki tehdä, niinkuin naapurissa tehdään … ollaanhan me toki siltä ihan toista väkeä, vaikka nyt sattuikin Kallelle sillä tavalla. Annetaan vain kaikki pois … sillä tavalla siitä ei tule syntiä kenellekään … ja jos olisi jo ennättänyt jotain pikkuista tullakin, niin kadutaan se synti.... Kallehan on jo katunutkin ja sinä myöskin, ja minäkin alan katua … kyllä jumala sen antaa anteeksi.

Tytön kasvojen ja jäsenten jännitys laukesi laukeamistaan. Hän avasi silmänsä ja katseli isäänsä kuin turvaa hakien.

–-Isä, veisataan virsi, sanoi hän hetken kuluttua.

–-Veisataan vaan....

–-Ottakaa tuo laulukirja tuosta.

Isä kurotti ikkunalta Helgan laulukirjan ja antoi sen hänelle.

–-Kyllä minä luulen, että äitikin katuu, kun kuulee, puhui Söderling. Siltä varalta, ettei katuisi, vaan ettei kuitenkaan tapahtuisi syntiä kenellekään, niin saatetaanhan ilmoittaa, ennenkuin se tulee … soutakoon Kalle heti paikalla tulliin.

–-Ei, ei, äitiä ei saa pakottaa … äidin täytyy taipua omasta ehdostaan jumalan tahdon alle!

–-Vaan jos se ei taivu.

–-Äiti taipuu, koska tekin taivutte. Miksi ei jumala valaiseisi äidinkin mieltä! Ei saa pakottaa, ei jumalakaan ketään pakota.–Voi, voi, kuinka minä olen onnellinen! riemuitsi hän nousten istumaan. Nythän me kaikki saamme näyttää jumalalle, että olemme hänen lapsiaan. Jospa olikin jumalan tahto, että Kalle ryöstäisi ruumiin. Isä, etkö sinäkin luule? Nyt minä tiedän, miksi jumala kuuli rukoukseni! Ensi pyhänä me menemme kaikki kirkkoon ja kiitämme ja ylistämme häntä siitä, mitä hän antoi meille tapahtua. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme häntä!

–-Lepäähän nyt siinä, lapsi.

–-En minä enää tarvitse levätä....

–-Sinä taas alat vapista.

–-Veisataan nyt … tämä.....

Helga etsi virren, alotti ja antoi kirjan isälle.

–-Veisaa sinäkin … tuosta.

–-Se on niin pientä pränttiä … en minä näe ilman laseja … mutta minä koetan sinun mukaasi.

–-Kalle, tule sinäkin tänne, kehoitti Helga.

Kalle oli seisonut ovessa, katsellen kiinteästi merelle.

–-Siellä on joku purje tulossa tännepäin.

Kalle meni noutamaan kiikaria, ja he jouduttautuivat kaikki kiikarikalliolle. Pian kävi selville, että se oli heidän venheensä, joka palasi kaupungista.

Näkyi jo kaukaa, miten asiat olivat venheessä, joka teki pitkiä luoveja kotiulapan yli. Äiti oli peräsimessä ja hoiti isoa purjetta. Hanna hoiti halkaisijan nuoria. Ukki makasi kokassa, toinen jalka roikkuen laidan yli.

–-Se on sanottava heti, kun äiti tulee maihin. Sanotko sinä, Kalle?

–-Kyllä minä sanon.