Kylkeisestä kuului kankaan kutomista, ja vähän ajan päästä tuli sieltä vaimoihminen pirttiin. Hän oli paitahihasillaan, iso punaraitainen huivi kaulassa. Mennessään pujotti hän nuttua ylleen, jonka oli mahtanut kutoessaan heittää pois. Hän oli iso ja pulska ihminen ja käveli nytkyttelemällä ja rennosti, niinkuin semmoiset ihmiset tavallisesti kävelevät.

Kun hän oli tullut takaisin ja asettanut pytyn pöydälle, sanoi emäntä hänelle:

–Tässä on se meidän entinen paimenpoika, se Samppa.

Liisa tuli ja kätteli minua. Hänen kätensä oli pehmoinen ja lämmin, niinkuin kankurin käsi tavallisesti on. Sitten hän meni takaisin kylkeiseen ja tuntui taas rupeavan kutomaan.

–Tuossa olisi ruokaa pöydässä … jos haluttaa syödäksesi, sanoi emäntä.

Minä sanoin, etteihän se liiaksikaan taitaisi olla, ja kävin pöydän päähän istumaan.

Emäntä istuutui pöydän eduspenkille ja laski kätensä helmaan.

Vähän aikaa syötyäni kysyin, missä isäntä oli.

–Tässä se on nyt isäntä, missä emäntäkin, vastasi emäntä.

–Onko lautamies kuollut? kysyin minä kummastellen, sillä sitä en ollut kuullut.

–Kuolluthan se on isäsi, sanoi emäntä huokaisten, kuolluthan se jo on puolen vuotta.

–Entäs Alpertti?—Hänestä en ole kuullut mitään, missä hän on.

–Veljesi on pappina Hämeessä. Ei se ole täällä sen koommin käynyt, kun papiksi vihittiin, eikä itsestään tietoja antanut. Kuuluu naineen rikkaan rusthollin tyttären, joka on siitä ylpeä ja kuuluu häpeävän talonpojan sukuaan. Senkö ylpeys lienee Alperttiinkin tarttunut, ja saahan tuota ehkä ollakin ylpeä, kun on papiksikin päässyt. Mutta olisihan sitä saattanut tulla isänsä hautajaisiin, kun siitä sinne kirjekin laitettiin.—Eihän siitä ole ainoasta lapsesta minulle paljon iloa ollut milloinkaan. Isänsä sen ennen eläessään minulta valtasi, eikä hänestä taida olla minulle enää paljon vanhuudenkaan varaksi.– Emäntä pyyhki esiliinallaan silmänsä nurkkaa.

–Mihinkä tautiin se isäntävainaja kuoli?

–Halvaukseenhan se kuoli.

Emäntä siirtäytyi minua likemmäksi ja jatkoi puhettaan hiljaisemmalla äänellä.

–Viimeisinä aikoina rupesi isäntä juomaan, vaikka kyllähän se sitä jo ennenkin salaa teki, eikähän se minulta sitä saanut salassa pidetyksi. Mutta nyt hän rupesi sitä julkisestikin harjoittamaan ja menetti lautamiehen virkansakin sen tähden. Siitä se ei kuitenkaan herennyt, vaan kiihtyi vain kiihtymistään, ja siihen tuo lienee kuollutkin, koskapahan kerran olivat tien vieressä tajutonna tavanneet, ja kun toivat taloon, niin ei ollut henkeä enää.

Liisa tuli nyt kylkeisestä ja meni ulos.

–Se on ollut tämä meillä piikana monta vuotta, mutta nyt se on itsemiehinään. Se on hyvin käsistään tekevä ja ymmärtäväinen ihminen. Nyt on ollut meillä kangasta kutomassa, sanoi emäntä.

Minä kiitin ja herkesin syömästä.

Vähän ajan perästä aioin lähteä pois.

–Jäänethän tuota toki yöksi taloon, sanoi emäntä siihen, ei kai sinulla ole minnekä kiirettä?

–Eihän tuota niin olekaan … mutta enhän minä tässäkään—sanoin minä, mutta jäin kuitenkin, kun emäntä vielä kerran tahtoi jäämään.

Minä jäin taloon seuraavaksi päiväksi, ja kun emäntä kysäisi, enkö saattaisi olla pyhäänkin asti, niin minä sanoin, että »minkätähdenpä en saattane.»

Kun pyhä tuli, käytin minä emäntää ja Liisaa hevosella kirkossa ja maanantaiaamuna emäntä taas sanoi, että kun sinulla ei ole mitään muutakaan työpaikkaa, niin saathan jäädä tähän katsastelemaan, ilmaantuisiko jotain. Meillä on puute miehistä, ja jos tuota vakiutumaan pääsisit, niin saisithan olla tässä enemmänkin.

–Missäpä minulla lie muuallakaan parempi olla, ajattelin, ja sen saman sanoin emännällekin. Ja sillä lailla minä jäin siihen taloon, jonka maalta en sitten sen koommin ole asuntoani muuanne muuttanut.

Vähitellen taivuin minä taloksi entiseen kotiini. Ajan ollen minä töihinikin tavastuin, ja emäntä uskoi minulle melkein kaikki isäntämiehen toimet. Siitä sen oli varsinkin hyvä mieli, etten minä missään käynyt enkä kenenkään vieraan kanssa kanssakäymistä pitänyt. Silloin kun en töissäni ollut, silloin istuin kotona ja lueskelin mitä kirjoja milloinkin sain.

Minä sain Kantelettarenkin! Se oli se sama Kanteletar, jonka olin ennenkin emännältä saanut. Hän sen nytkin haki käsiinsä ja antoi minulle. Siitä oli minulle kauaksi aikaa iloa, ja sitä minä enimmäkseen luin.—

Liisa näkyi olevan emännän parhaita ystäviä, ja hyvin häntä emäntä minun kuultenikin kiitteli. Hyvä ihminen hän minustakin oli, vaikka emme me usein puheikkain joutuneet. Eikä minun tehnytkään juuri mieleni puhella kenenkään kanssa eikä tutuksi tulla. Sitten kun olin Johannan menettänyt, ei minun mieleni enää mitään kaivannut. Hän olisi ollut se, joka olisi osannut minun onnekseni olla, mutta muut eivät kukaan. Työtä minä tein, ponnistelin väsyksiin asti, mutta ei siitä minulle mitään iloa ollut, teinmähän vain. Kantelettaren laulut ja omien aatoksieni soitto, ne minua kuitenkin ilahuttivat joskus.

Välistä tuntui kuitenkin siihenkin aikaan siltä, kuin olisi entinen lauluinto pyrkinyt luonnossani nousemaan. Välistä kajahti mielessäni sillä lailla kuin ennenkin, mutta mikä siinä lienee ollut, se uupui aina itseensä. Sen minä tunsin, että sointuja sinne sisääni keräytyi, mutta eivät ne sieltä kumminkaan koskaan purkautumaan päässeet.

Ja mitäpä varten ne olisivat purkautuneetkaan! Ei ollut oman elämän ilo niin suuri, että se olisi lauluun aihetta antanut eivätkä surutkaan niitä, joita laulu saapi lievenemään.

Enkä minä enää halunnut pilkatakaan ihmisiä. Kyllä minä niille usein itsekseni nauroin, mutta en minä sitä heille itselleen sanonut. Välistä kuitenkin, kun jonkun entisen lauluni muiden suusta kuulin ja kun ne sen kehnosti lauloivat, niin että korviani särki, silloin teki mieleni hypähtää ylös, ääneni korottaa ja laulaa heille laulu, helakka ja kaunis, johon täytyisi metsänkin väkisin vastata. Mutta vereni kuohaukseen sekin jäi, ja minä istuin paikoillani, piippuani polttelin enkä puhunut mitään.

Talvipuhteet istuttiin emännän ja Liisan kanssa kolmisin tuvassa, kun talviseen aikaan ei muuta väkeä ollut. Minä luin silloin, kun en muuta tehnyt, ja ne muut askartelivat miten milloinkin, kehräten, kartaten ja kangasta kutoen. Minä luin yksikseni ja hiljaa, mutta välistä kävi niinkin, että intouduin ääneenkin lukemaan, niinkuin mummollekin silloin ennen. Emäntä alusta aina vähän aikaa kuulosti, mutta pudisti sitten aina päätään ja sanoi: »Mitähän loruja lukenetkin … ei noita toki viitsi kuunnellakaan».

Liisa ei virkkanut milloinkaan mitään minun lukuuni. Hän kutoi kangastaan eikä niitä semmoisia kuuntelemaan joutanut. Eikä hän muuten niitä ihmisiä ollutkaan, jotka semmoisia kuuntelevat ja ymmärtävät.

Sillä lailla minä siinä elelin melkein vuoden umpeen, kun emäntä juhannuksen jälkipyhänä, Liisan yksikseen kirkkoon mentyä, kutsui minut erityisille puheilleen.

Hän vei minut kamariin ja juotti siellä ensin kahvit. Sitten puheltiin kauan aikaa kaikenlaisista asioista, niinkuin että minkähänlainen vuosi nyt tullee ja tokkohan hallaa tulee ja että olisi kai hyvä, jos ei tulisi. Emäntä sanoi, ettei heidän niemelle tule hallaa milloinkaan ja että sinä suurenakaan hallavuonna ei pannut muuta kuin potatinvarret. Minä sanoin siihen, että kyllähän tämä on hyvä talonpaikka, mutta emäntä sanoi, että Kankaanpään maalle sopisi vaikka kaksikin tämmöistä taloa.

–Kummapa se on, kun ei kukaan ole mökkiä tehnyt teidän metsäsarallenne, vaikka kyllä kai olisi sopinut, arvelin minä.

–Sehän se on! sanoi emäntä hyvin vilkkaasti—mutta eihän se kumma ole, kun lautamiesvainaja pani aina liian suuret ehdot. Kyllähän pyrkijöitä oli, mutta ei siitä milloinkaan tullut mitään.

Sitten katseli emäntä minua pitkään ja tarkkaan. Hän näytti miettivän, sanoisiko, mutta sitten hän kuitenkin sanoi:

–Mutta eikö se Samppa haluaisi tehdä meidän maallemme mökkiä?

–Minäkö? kysyin minä kummastellen.

–Niin, eikö sinua haluttaisi? En minä suuria arentia panisi päällesi.

–Vähätpä arennista, sanoin minä, mutta en minä tiedä…

–Mitäkö mökillä tekisit, liitti emäntä minun puheeseeni.

–Niin, mitäpä häntä minä paljon mökillä tekisin, yksinäinen mies.

–Siinäpä häntä sitten joukottuisikin, sanoi emäntä hymyillen.

Minä pudistin päätäni ja sanoin, että jos itseni halu pitäisikin eukko ottaa, jota tuo nyt ei niin erittäin tee, niin kukapa minusta huolisikaan, kotajunkkarista, jolla ei ole itselläni mitään.

–Niin, no senpä tähden sinä saisit ruveta mökin tekoon; siinähän se sitten oma aitta olisi ja siihenpä häntä keräilisi.

–Ja kyllä minä sinun puhemieheksesi rupeaisin, jahka mökkiä laittaisit, sanoi emäntä vähän ajan perästä, kun minä en virkkanut mitään.

–Tekö minun puhemiehekseni?

–Niin, no minkätähden en minä?

–Minnekäs te minut veisitte? kysyin minä puoleksi leikillä.

–Elä sinä ollenkaan tee todesta leikkiä, torui emäntä, leikillä hänkin.—En minä sinua hyvin kauaksi kulettaisi, sanoi hän sitten taas totisena, en hyvin kauaksi kulettaisi. Etkö arvaa, minnekä?

–En minä arvaa, sanoin minä, enkä suinkaan arvannutkaan.

–Vai et sinä arvaa, vaikka olet olevinasi. Minä vain pahoin pelkään, että olet jo itsekin samaa…—Mutta kun emäntä näki, että minä vain töllistelin enkä ottanut ymmärtääkseni, puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän koetti puhua huolettomasti, vaikka oli hän silti vähän hämillään.

–Sitähän minä olen arvellut, että tekisit nyt mökin tänne meidän maalle mihin tahansa ja ottaisit siihen Liisan.

Minä en osannut siihen puheeseen vastata muuta kuin:

–Liisan?

–Niin, niin, Liisan! Se kyllä sinulle lähtisi. Minä olen senkin kanssa jo näistä seikoista puhunut ja hänen mielensä minä tiedän, että kyllä hän sinulle lähtee. Katsoppas, kuinka se on hyvä tuuma ja kuinka kaikki sopii hyvästi—ja nyt oli emäntä jo niin innostunut, kuin olisi se asia ollut jo ihan sovittu ja päätetty—sinun ei tarvitse muuta, kuin itse vähän tuumaat Liisalle noin sinne päin ja sitten menet metsään ja alat kaataa pirtin seinähirsiä. Minä annan ensi talveksi lehmän ruokolle, ja ennenkuin ennätät raivata omaa niittyä, saatte tehdä heinää meidän Metsäpuronniitystä. Eikä päivätöistä eikä arenneista pidetä tiukalla milloinkaan. Ne saatte suorittaa milloin jaksatte, kunhan vain pappinne itse maksatte.

–Elkäähän nyt emäntä, sanoin minä, ennättäähän niistä asioista vielä … eihän siinä mitään kiirettä vielä…

–Eikö mitään kiirettä!… Kyllä kai siinä kiire on, kun jo pitäisi Mikkeliin olla asiat tuumatut, että hirsimetsään ajoissa ennättäisit ja sitten jo talven saisitte olla ja asua oman kattonne alla.

Minä sanoin, että ajoissahan se olisi sovittava se asia, jos mieli.

–Sinä teet leikiksi koko asian, sanoi emäntä pahoillaan, ja oma asiasipahan tuo lienee; mutta minä vain ajattelin, että sanonmahan, mikä mielessäni on kauan kytenyt. Vallassasipahan tuo lienee tehdä, mitenkä tahdot.

–Hyvähän se on, kun emäntä minusta huolen pitää ja on ennenkin pitänyt, enkähän minä sitä leikkinä pidä, jos se kerran todeksi kääntyy. Mutta en häntä nyt vielä osaa sanoa sinne enkä tänne, ennenkuin mietin.

–Niin no, enhän minä teitä toki ensi pyhänä vielä vihille tahdokaan enkä vielä toisenakaan, sanoi emäntä taas hyvillään, ja siihen se puhe sillä kertaa jäi.—Emäntä juotti minulla vielä kolmannen kupin kahvia, ja sitten tuli kohta Liisakin kirkosta.

Minä en ensimmältä viitsinyt paljon ajatellakaan emännän ehdotusta. Mitäpä minusta mökinmieheksi? Ja sitten vielä, rupeaisinko joukottumaan ja muuta semmoista! Ja Liisanko kanssa? Ei kuuna päivänä! Ja minä päätin olla ajattelematta koko asiaa.—Mutta sitten kuitenkin aina vähän väliä tuli mieleen, että minkätähden minä oikeastaan en saattaisi ruveta mökkiä tekemään ja miksi en saattaisi minä puolestani elää Liisan kanssa, jos hän kerran saattaisi elää minun kanssani. Mutta ei, tyhjiä se emäntä hourailee … ei sitä asiaa kannata ajatellakaan.—Vai lähtisi Liisa minulle? Kyllä kai se niin on, kuin emäntä on sen minulle sanonut. Ja eihän minulla ole mitään köyhällä miehellä. Vaan sama se, ei siitä tule mitään.

Mutta kuta enemmän minä koetin olla sitä ajattelematta, sitä enemmän se ajattelutti. Ja eipä aikaakaan, niin olin jo melkein itse tietämättäni ajatellut koko asian aivan alusta loppuun ja vielä moneen kertaan.

Minä olin jo miettinyt mökin paikankin ja tiesin jo, mihin kohti saunankin asettaisin, jos kerran tuvan saisin rakennetuksi. Ensi aluksi saisi tupa olla saunakin, mutta sitten kun varoja karttuisi, sitten vasta laittaisi erityisen saunan.—Mutta mökki olisi hyvä rakentaa Metsälammin pohjoisrannalle Helalehdon helmaan, jonne saisi hakata halmeen joka vuosi ja sitä mukaa sitten peltoakin tehdä! Siellä oli suuret sydänmaat luoteessa, riistaa täynnä, lintuja ja jäniksiä, joita saisi tokkapuilla ja langoilla pyydystellä.

Ja eräänä sunnuntaina minä lähdin sinne päin kävelemään. En lähtiessäni tarkoittanut matkaani minnekään erittäin, lähdinhän vain sitä metsäpolkua, jota myöten ennen paimenena ollessani olin niin monta kertaa karjan jäljessä astellut. Mökin teko oli minulla nytkin sisimmäisenä ajatuksena, vaikka itse mielestäni olin vain marjaan menossa. Minä kävelin aholta aholle, lehdosta lehtoon, kiipesin sen suuren kiven päälle, jolta ennen olin huhunnut ja huudellut metsiä myöten, ja katselin kaikkia paikkoja, joilla ennen olin niin useasti ollut ja aikojani elänyt.

Mieleeni muistuivat entiset iloiset ajat ja vanhat viehkeät laulut, ja niitä minä nyt hyräilinkin ja muistelin. Ja minä muistinkin ne jotenkin tarkkaan, sekä ne kirjasta opitut että omatekoiset myös. Niitä minä hyräilin ja laulelin, kun mäeltä notkoon laskeusin ja notkosta mäelle nousin.

Mutta tie alkoi tuoda minut niille paikoille, jossa sen mökin paikan olin arvellut olevaksi. En vieläkään itselleni tunnustanut, että sen paikan katsomista vartenhan olin tänne tullut ja antanut sen tien itseäni tuoda, joka tänne tuli, vaikka olisihan muitakin teitä ollut. Mutta mitäpä minusta mökinmieheksi. Muista, vaan ei minusta!… Niin minä arvelin enkä millään lailla olisi tahtonut ruveta itseäni uskomaan, että näet mieli kuitenkin teki mökkiä ja että emännän sanat olivat alkaneet itua tehdä… Näin minä vain vakuuttelin itselleni, että katselenmahan, mitä katselen, eihän minun silti tarvitse mitään meinata…

Ja minä katselinkin, katselin ja arvelin ja päätin. Siihen se olisi pirtti paras rakentaa, tuohon noin sata syltä lammen rannasta, likelle lähdettä. Lähteen luo sauna ja sille välille navetta ja talli, jos kerran niiksikin tulisi. Hirsikosta tuolta ei kuin myötämäkeä vyöryttää tarvepuut paikoilleen ja alkaa salvaa, jos näet niiksi tulee. Jos niin, että joku tähän mökin tekisi, tuohon saisi pikkuisen matkan päähän kaataa kasken ja lehtoa sitten sitä myöten yhä eteenpäin … kyllä sitä riittäisi.

Istuskelin kauan aikaa mäen kalteella ja polttelin piippuani. Sorsa narahteli silloin tällöin poikineen siellä alhaalla tyvenessä lammessa, ja päivä hellitteli lämpimästi pilvettömällä taivaalla. Minä mietiskelin paljon, ajattelin minkä mitäkin ja ajattelin sitten sitäkin, että mitähän minä tässä oikeastaan olen ajatellut, kaiken aikaa. Ja se, mitä olin ajatellut, se ei minusta niin hullulta tuntunutkaan, ja minä olin sillä kertaa sitten niin tyytyväinen, etten ole ennen enkä jälkeenkään ollut. Mutta sitten kopistin porot piipustani kiven kylkeen ja aloin kävellä kotiin.

Kotiin tullessani istui Liisa tuvan rapuilla ja näkyi lukevan. Minusta näytti, että se oli emännän virsikirja, jota hän luki; se oli pitkä ja soikea. Hän oli puettu pyhävaatteisiin, ja aika komealta hän näytti, ja minua vähän kummastutti, etten ollut sitä ennen huomannut niin erittäin kuin nyt. Minä katselin häntä koko ajan, kun kävelin piha-aidalta rapuille. Ajattelin, että pitäisihän sitä sanoa jotakin, mutta sitten en tiennyt, mitä muuta sanoisin, kun kerran olin sen sanonut, että nyt oli hyvä ilma. Sentähden en sitä sanonutkaan, mutta kun tulin Liisan kohdalle, sanoin, että missähän emäntä on.

–Emäntä lähti käymään kylällä, sanoi Liisa ja tuli minun perässäni pirttiin. Pirtissä oli ruoka pöydällä, ja Liisa käski minua syömään, kun ensin oli kantanut puurokupin uunista.

–Jokos te olette syönyt kysyin minä Liisalta, kun hän istuutui ikkunan alle ja alkoi selailla virsikirjan lehtiä.

–Syökäähän pois, ennätänhän minä sitten, sanoi hän, mutta kun minä pyysin häntä tulemaan, niin hän sitten kuitenkin tuli.

Syödessämme emme kumpainenkaan puhuneet mitään. Ei minulla ollut mitään sanomista, ja sanottavaa miettiessäni söin minä utakammin. Ja syödessäni ajattelin, että mitähän hän minusta ajattelee, kun minä näin kauheasti syön. Mutta en minä silti osannut heretä vähemmälle. Liisa herkesi syömästä ennen minua ja vetäytyi takaisin karsinalasin alle. Sitten kun minä olin herennyt, sitten hän korjasi ruuan pois ja istuutui uudelleen entiselle paikalleen. Minä istuin etulasin alle ja aloin tupakoida. Hän istui ja luki.

–Viipyyköhän se emäntä kauankin siellä kylässä? kysyin minä vähän ajan perästä.

–Ei se sitä sanonut, mutta sitä tuntui kaipailevan, että minne te olitte mennyt. Olisiko hänellä ehkä ollut sanomista jotain, sanoi Liisa.

–Lähdin tänä aamuna tuonne metsään. Emäntä sanoi tässä kerran, että siellä olisi hyvä mökin paikka, jos ketä haluttaisi ruveta sitä tekemään. Ja kyllä se näkyy niin olevankin.

–Joko te kohta rupeatte tekemään? kysyi Liisa ja pani kirjansa ikkunan penkille.

–Minäkö? kysyin minä takaisin ja hämmästyin kovasti sitä kysymystä.– Kuka teille on sanonut, että minä—?

–Emäntä sanoi, että te olette aikonut—minkätähden ei!

–Olisiko teidän mielestänne minusta sitten mökinmieheksi?

–Teistäkö? kysyi Liisa vuoroonsa ja punastui.—Itsepähän sen parhaiten tiennette.

Minä en tiedä minkätähden, mutta mökin teko tuntui nyt minusta aivan varmalta. Sanoin kuitenkin Liisalle:—Eihän minusta itse tieteni toki ole siksi, kun olen yksinäinen mies. Mitä minä mökillä teen, kun ei ole toveria.

Tottahan minä lienen katsonut Liisaa vähän oudommasti, koska hän punastui entistään enemmän ja veti huivinsa silmilleen.

Samassa tuli emäntä kylästä, ja minä huomasin, että hän katseli meihin kumpaankin vähän merkitsevästi, vaikka ei hän kuitenkaan virkkanut mitään.

Mutta huomenna hän virkkoi, ja virkoin minäkin. Hän kysyi minulta, olinko miettinyt sitä asiaa, ja minä sanoin miettineeni.

–Ettäkö tyydyt minun tuumiini? huudahti hän iloisena seisoalleen hypäten.

–Tyydyn! sanoin minä.

–Kumpaankinko, siihen mökin ja siihen, että Liisa—?

–Kumpaankin.

–Ihanko todella tyydyt?

–Tyydynhän minä! Pitkittäkää vain, emäntä, mitä olette alkanut.

–Etkö ole puhunut Liisalle mitään?

–En ole, vaan saatattehan te…

–Niin, niin, saatanhan minä, minä puhun heti Liisalle ja ensi lauantaina mennään pappilaan, että sitten pyhänä ensi kerran kuulutetaan.—Liisa hoi!

Emäntä oli niin kiireissään, että kun syöksyi Liisaa hakemaan, olivat sattua melkein yhteen ovessa.

Minua nauratti se, ja Liisaa se nauratti myös.

Ja siinä se asia päätettiin melkein seisovilta jaloilta.

–Se suostuu, Liisa, tämä. Samppa siihen minun tuumaani … ja kun sinäkin suostut, niin eihän siinä mitä, toimitti emäntä.

Minä ojensin Liisalle käteni ja arvelin, että jos vain käypi laatuun, niin kyllä minä…

Liisa sanoi myöskin jotakin samaan suuntaan, emmekä me siitä puolestamme sitten puhuneet sen enempää.

–No, paneppas nyt kahvi kiehumaan, sanoi emäntä Liisalle, ja Liisa pani pannun tulelle.

Emäntä oli sinä iltana kovasti hyvillään ja kiitteli meitä kumpaakin toisillemme ja mökin paikkaa molemmille.

Seuraavana sunnuntaina mentiin papin pakinoille ja panetettiin kuulutuksiin.

Seuraavana maanantaina lähdin minä kävelemään kirves olalla metsään. Mieleni tuntui niin somalta. Ei se oikeata iloakaan ollut, jotain sinnepäin noin. Minun vain teki mieleni metsään jyskämään, kirvestä hongan kylkeen upottamaan. Teki mieleni kuulemaan, mitenkä suuri honka rytisten maahan kukistuisi ja kuinka koko kaukainen korpi siitä yhteen henkäykseen huokaisi.

Mutta joka kerta, kun niin kävi ja kun tuommoinen ikivanha metsän ruhtinas parkaisten pitkäksensä paiskasihe, tuntui minusta kuitenkin siltä, kuin olisi sydämessäni vähäisen kirpeloinut. Ei siihen toinen tuommoinen tuolle sijalle enää ikipäivinä kasva, ajattelin, mutta sitten muistui mieleeni, että kasvaahan siihen vihanta laiho ja huojuva tähkä kerran sijaan, ja sitä ajatellessa räiskivät jo lastut toisen puun tyvestä, sen latva värähteli ja siitä karkasi orava toiseen puuhun, joka kohta sekin samalla lailla kaatui. Ja sillä lailla kaatui koko rinne puista puhtaaksi, ja siinä ne nyt lepäsivät limikkäin kuin ruumiskirstut yhteisessä haudassa.

Minä karsin oksat irralleen, katkaisin latvan ja aloin vyörytellä kangella hirsiä sinne alemmaksi, mihin pirtti piti salvettaman. Liisa tuli minua siinä työssä auttamaan. Hän oli voimakas, melkein yhtä voimakas kuin minä, ja kun hän asetti kangen toiseen päähän hirttä ja minä toiseen, niin kolisten se pyöri alas ja katkoi mennessään pienet puut ja pensaat maata myöten. Minusta se kolina oli niin hupaista, että sanoin siitä Liisallekin, mutta ei siinä hänen mielestään näyttänyt olevan niin mitään erinomaisen hupaista, jos hirsi alamäkeä vyöriessään vähän kolisemaankin sattuu.

Sitten kun oli hirret saatu pirtin sijalle siirretyiksi, rupesin perustusta laskemaan ja nurkkia salvamaan. Yksinäni minä korven keskessä kalkuttelin, ja hupaista oli minusta siellä yksin olo. Liisa kutoi kotona kangastaan ja valmisteli muita talon tarpeita.

Mutta minulla oli tuolla salvoksella, tuoreen pihkan hajun tuoksunassa, niin hyvä ja helppo olla! Syksyinen metsä oli raitis ja puhdas. Yön minä lepäsin havumajassa, ja aamulla varhain jo kaiku vastaili minun kirveeni kalkkeeseen. Orava kurakehteli välistä aivan pääni päällä, teeret kuhertivat joka aamu lammen rantakoivussa pitkän aikaa, ja monta kertaa kyykki jäniksen poikakin kuulostellen aivan minun jalkaini juuritse; eikä se raukka minua kuitenkaan huomannut, kun minä seisoin liikahtamatta. Monesti olisin saattanut sen käsiini kopata, mutta en raatsinut, vaan annoin sen mennä. Mutta Liisa sen kuitenkin tappoi. Oli minulle evästä tuomassa, ja kun jänis tuli, nakkasi hän sen kuoliaaksi nyytillään.—»Sainpahan minäkin riistan kerran», sanoi hän iloissaan, ja kun lähti kotiin, sanoi hän, että »tästähän saadaan sunnuntaiksi mainio rokka».—

Siihen aikaan tuossa nurkkia nakutellessani muistui minulle monta laulua mieleeni ja yhden uudenkin minä tein. En ollut minä kaukaan aikaan laulanut enkä lauluja laatinut, mutta sekö käden käynti kirvesvarren ponnessa, sekö se lienee muunkin luontoni yhdenlaiseen liikkeeseen pannut. Se laulu, jonka siinä kirvestä heilutellessani tein, se on viimeinen oikea laulu, jonka olen tehnyt. Minä laulan siinä itsestäni ihan, vaikka en sano omaa nimeäni. Yksikin värssy on siinä tämmöinen ja sillä värssyllä se alkaa koko laulu:

Ol' Junnu renki pappilan, sen päähän pisti kerran, jos taloks' oisi ruveta ja muille heittää herra.

Ois' oma sauna sornempi kuin toisen suuri suoja ja siitäpähän suurentais', jos auttais hyvä Luoja.

Ei mua enää miellytä työ vieraan vaivaloinen ja terveen miehen häpeä on olla laiska loinen.

Niin on toinen ja kolmas värssy ja muut värssyt ovat tämmöisiä:

Ei sula routa korvesta, ei haihdu hyinen halla, jos kaikki miehet makaavat vain toisen orren alla.

Näin Junnu mietti mielessään ja kirvehensä otti, ja aprikoiden asteli hän korpimaita kohti.

Jo keksi paikan pirtilleen, jo tuumihinsa taipui, ja kohta koivut keikahti ja ikihongat vaipui.

Muut silloin vietti keyriään ja tanssi nuori kansa, mut Junnu jyski metsässään ja aattel' Annuansa.

Ol' Annu impi ihana, ol' monen mielitietty ja moneen aika-talohon ois' miniäks' jo viety.

Mut Annu piika pappilan vain kutoi kangastansa ja sunnuntaisin katsomaan kävi korpeen kultoansa.

Ja ennen joulun pyhiä jo lämpis' Junnun pirtti, ja Annu kangastuolinsa het' sinne sitten siirti.

Näin kylän akat arveli,
kun Annu muutti majaa:
»Tuo hullu tyttö onneaan
se umpisilmin ajaa;

ois' toki paljon parempi, jos pappilaasi jäisit, ois' ollakses' niin mukava ja selvän leivän söisit.

Oi, elä mene korpehen, on ruokas siellä pettu, on susi lapsenpiikanas ja vieraanas käy kettu!»

Mut Annu arvel' akoille: »Koti oma on nyt mulla— ja ehkä Luojan avulla tok' toimeen tuolla tullaan.

Jos kaikki karttais korpia, ei kylät kohoaisi, jos nuoret pelkäis pettua, ei kukaan selvää saisi.» – — —

Sitten minä ajattelin vielä muitakin värssyjä, kuinka ne siellä metsässä onnellisesti elelivät, vaikka »puutekin joskus puristi», kuinka talo kuitenkin suurenemistaan suureni, kun ne yhdessä työtä tekivät ja vaivaa näkivät. Mutta ne värssyt jäivät kesken. Ihan kokonaista runoa en minä olekaan juuri milloinkaan tehnyt. Mikä on mistäkin syystä jäänyt, mutta tämä jäi siksi, kun sitä kerran rupesin Liisalle laulamaan. Liisa oli minua muutamana lauantai-iltana kotiin noutamassa, ja kun illan pimitessä astuttiin polkua myöten kotiin, peräkkäin, minä edellä ja Liisa jälessä, rupesin minä tätä laulua laulamaan ja lauloin sitä mennessäni.—»Mitähän Liisa tästä ajattelee, kun kuulee», arvelin minä joka värssyn laulettuani, mutta kun lopetin, ei Liisa virkkanut mitään.

–Miltä sinusta se laulu kuului? kysyin minä ja käännyin taakseni.

–Mikä laulu? kysyi Liisa, niinkuin ei olisi kuullut mitään.

–Se, jota minä tässä lauloin, sanoin minä kummastellen.

–En minä häntä edes kuunnellutkaan, sanoi Liisa huolettomasti.

–Etkö kuunnellut?

–Sen verran minä sitä kuuntelin, että mitähän lienee renkutusta ollut.

Minä nakkasin kirveeni käsivarrelta olalleni ja aloin astua niin tiukasti, ettei Liisa nähnyt minua kuin suurimmilla aukeilla. Enkä minä sitten moneen päivään osannut puhua Liisalle sanaakaan. Enkä minä sen koommin laulanutkaan paljon milloinkaan … itsekseni välistä vain. Mutta hänen kuultensa en milloinkaan.

Keyriksi joutui pirtti valmiiksi. Ja kun keyrisunnuntaina oli käyty kirkossa vihillä, niin sitten viikolla muutettiin korpeen asumaan.

Ja siellä minä olen näihin päiviini asti asunut, ja eikö tuo tuolla kerran kuolemakin tulle.

* * * * *

Kertoja lopetti kertomuksensa tähän. Hän taukosi, painoi kätensä kasvoihinsa, niinkuin uupunut ne painaa. Samalla lailla oli hän tehnyt usein ennenkin kertomuksensa kuluessa, mutta sitten oli hän taas ojentautunut ja jatkanut kertomustaan.

Minä odotin, että hän tekisi nytkin niin, mutta kun hän näytti ihan kuin uneen vaipuneelta, kysyin minä häneltä, oliko hänen elämäkertansa jo lopussa.

–Johan sitä on siinäkin, sanoi hän kolkosti, kohottamatta päätään.

–Eikö teille sitten enää mitään mainittavampaa tapahtunut

–Eipä paljon mitään.

–Olette siis tullut hyvästi toimeen?

–Ei ole ollut ruuasta puutetta.

Hän lausui tuon sanan ilmeisellä ivan painolla äänessään.

–Kuulkaas … mitenkäs oli muuten … luitteko sitten mitään? kysyin minä kysymistäni, kun pelkäsin, etten ehkä kohta saisi mitään tietoja.

–Minä poltin Kantelettareni.

–Poltitteko—mutta miksi?

–Ilman vain.

–Entäs omat laulunne—ettekö enää koskaan runoillut?

–Johan sanoin, että en.—Niin, kyllä kerran vielä—hän veti kädet kasvoiltaan ja kohosi entiseen asemaansa.—Kyllä kerran vielä lauloin— uusia lauluja en ole sen koommin tehnyt—vanhoja ne vain olivat.—Kun lapset alkoivat kasvaa suuremmiksi—meillä on kaksi tyttöä—opetin minä niille lauluja, kun niillä on hyvä laulunääni. Mutta kun heidän äitinsä sen kuuli, sanoi hän minulle: »Mitä tuota tyhjää lonkuttelet lapsille, opettaisit heitä edes lukemaan.»

Liekö lapsille sanonut mitään, sitä en tiedä, mutta eivät ne enää milloinkaan tulleet minulta lauluja tahtomaan, niinkuin aina ennen olivat tehneet. Enkä minä sitten ole heille laulanutkaan. Ja sillä kertaa heitin Kantelettarenkin pirtin palavaan uuniin enkä ole sitä kirjaa sitten sen koommin nähnytkään kuin nyt vasta.

Taas vaipui hän tuohon kumaraiseen asentoonsa, kyynärpäät polvia vasten ja kasvot käsien peitossa. Uunissa olivat puut jo kekäleiksi luhistuneet, sininen tulikin oli jo sammunut, kekäleet olivat hiiltymistään hiiltyneet, ja sieltä täältä mustan kuoren alta vain joku viimeinen tulenhohde vielä iski silmää. Huoneeseen oli tullut pimeä. Minä sytytin kynttilän. Sitten painoin uunin peliin kiinni ja kun se rämähti hiukkaisen, heräsi vieraanikin unelmistaan.

Hän hieroskeli silmiään, katseli ympärilleen ja kohosi sitten seisoalleen.

–Minnekähän minä lakkini panin? sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

–Joko te nyt lähdette? kysyin minä pidätellen.

–Jo on aika lähteä—tuossahan on lakkinikin, sanoi hän ja kumartui ottamaan lakkiansa lattialta, jonne oli sen tullessaan heittänyt.

Hän ojensi minulle kätensä hyvästiksi.

Mutta minä en vieläkään ollut saanut tietää kaikkea, mitä tahdoin.

–Sanokaa minulle, sanoin minä, miksi teihin niin kipeästi koski tuo nostaminen siellä torilla, kun syöksyitte tiehenne sillä tavalla?

Hän katseli minua suurin silmin.

–Ettekö te sitä jo käsitä—ja minä olen teille koko elämäkertani kertonut. Vai eikö se koske mieheen, kun sitä kunnioitetaan siitä, mistä se itseään moittii, ja kun sille nauretaan silloin, kun se tahtoisi, että häntä totisena kuunneltaisiin. Sillä laillahan on ollut koko minun elämäni … jo siitä alkaen … ettekö muista? … kun kerroin, että ne kylän pojat nauroivat minun hyville lauluilleni, mutta ilosilmin kuuntelivat noita rivoja pilkkalauluja. Ja sillä lailla on vielä nytkin … eivät ihmiset näy sen paremmiksi muuttuvan.

Hän kääntyi lähtemään.

–Ka, enhän minä ollut muistaa hyvästiäni heittää—hyvästi nyt vain, hyvä herra, ja kiitoksia paljon.

–Mutta minne te nyt näin pimeässä osaatte? … siellä on aivan pimeä ulkona.

–Kyllä minä kortteeriini osaan.

–Mutta ettehän muista, missä se onkaan?

–Muistan minä sen nyt—se on Roinisen talo Pumpputorin kulmassa.

–Vaan ehkä minä tulen saattamaan?

–Ei sitä tarvitse—hyvästi nyt vain.

–Kuulkaa, mutta ettekö tahtoisi tätä Kanteletarta omaksenne—se kyllä joutaisi minulta?

–En, hyvästi nyt vain.

–Hyvästi, hyvästi—mutta hattuanne ette sittenkään…

–Ka niin, ka niin…

Minä näytin hänelle rappusissa tulta. Kumarat olivat hänen hartiansa, kun hän laskeutui alas kartanolle, ja juuri kun hän pistäytyi portista kadulle, rykäisi hän pari kertaa kuivahkon yskän. Hän katosi pilkkopimeään tuonne kadulle, enkä minä häntä ole sen koommin nähnyt enkä hänestä mitään kuullut, eläneekö vielä, vai joko lienee kuollut.