Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle. Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan, ja muu selveni minulle vähitellen matkan varrella.

Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä, sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun läpi, pyysi hän sitäpaitsi silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että hän tässä näin rehentelee … ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän ne … kyllä tässä sopu sijaa antaa—mutta kun ei kulkija pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi puoleksi meille, puoleksi itselleen:

–Eipä se tullutkaan, hyväpä, ettei tullutkaan, niin sovitaan tässä paremmin.

Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan, ja nähtävästi oli hänen suurin puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä sill'aikaa, kun Wilhelmiina toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta. Kaikki eivät mahdu rattaille. »Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä parasolli … eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos jääkin». Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on joka kadunkulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa polvet koukussa leuan tasalla.—»Kun ei vain myöhästyttäisi!»

Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin: »Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors».

Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä, varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan pukuunsa—parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa, avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänen jo rauhoittuneen, luulet, että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin, nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään— ollaan näet yöjunassa—kun hän yht'äkkiä säpsähtää—junan vihellyksestä tai pysäyksestä tai ilmankin—näyttää muistavan jotakin—tulikohan se mukaani—eihän vain rutistune!—paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai kapsäkkiin?—eihän vain pudonnut parasolli!—ja kaivelu ja selailu alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ettei hän ole aikaansa turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineisiin, haukottelee tuimasti, kyhnähtää kyljelleen ja nukkuu samassa.

Minä kun en saa nukuttua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa, joissa on »tyykikengät», hervottomina nytkähtelevät siinä koko yön ja sekaantuvat vielä uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla saanut sen päästä kiinni.

Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi röijy, jotka hän jossakin salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin. Hän viimeistelee niitä parhaillaan, harjailee ensin hamettaan ja silittelee huolestuneesti sen ryppyjä—se on ruskean viheriää paramattaa—ja ottaa sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka ympärillä, korsetin päällä, istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta tehty, puhvihihoineen, joiden väliin pää uppoaa korvia myöten, kultarenkailla koristettuja korvia myöten. Hän harjaa sitä edestä ja takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan kellahtaneiden kainalojenkin alta, niin kauas kuin lyhyet korsetin varassa olevat kädet kuontuvat, jolloin kellonvitjat korkean rinnan päällä kauniisti helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä kaularöyhelö, joka suurella rintasoljella kiinnitetään leuan alle kuin lehdeksi marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja soljet somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan kuosiin ja keveällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt kukkaskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Päivänvarjo otetaan alas hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin kasvoissa on ilme, kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se räjähdä, napsahtaa vain ja helähtää hiukan rumpu, ehyt on, ei ole mistään revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen odottamaan aikaansa. Käsilaukussa ovat huivit, ne kaksi, joista voi olla tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkärimsuinen ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen kertaan antaa pieni, pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu on kauan ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi nuorentaa—ja voittaa.

Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitsi kasvot, nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja silmät, nuo haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda väriään eivätkä muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.

Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niin pian kuin juna pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä, ja hän kysyy konduktööriltä, milloinka tullaan Suonenjoelle.

–Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.

–Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta seitsemän, ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle, ja me olemme kahden vaunussa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen seurannut hänen pukeutumistaan, ja sitä tehdessään on hän tietämättään esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on virstapatsas hänen elämänsä taipalella ja jokaiseen niistä liittyy muisto kuljetusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei hän ollut silloin, kun taipaleensa aloitti.

Tuo röijy se oli—oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin— ensimmäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkoittaessaan jo ensimmäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin, joka istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin niin herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut, äitivanhan kutomat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu … säälivästi hymähti Miina joka kerta, kun ne muisti vetäessään käsiinsä trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle harsoista huivia, ensimmäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita. Päivänvarjo ja rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa, sillä vuosia oli kulunut, ennenkuin ne oli uskaltanut ostaa ja tosi tarpeen vuoksi tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten, kun siinä uudessa, hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan kahdeksasta, ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa oli Esplanaadissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin vuoksi, ettei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin liittyi muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja sunnuntaikävelyistä Seurasaarella—sen nuoren herran kanssa, joka tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut … mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla, mutta se joi, ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin pojista.

Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa ja jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on mitä antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut vaatteita, varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita, sänkyvaatteitakin. Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun oikein orrelle levitteleisi—entisellä mökin tytöllä. Kahdella tyhjällä kädellä läksi, nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet, ettei auttamatta junasta pääse, on hopeitakin vähän ja kultakello ja saattaapa olla sormuksetkin, kaikki nämä siinä viimeisessä palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan herran luona hankituita, jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa kuussa ja tämä kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta palveluksesta.

Miina on istunut jonkin aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan, ja joskus katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän käy yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat vekselissä ja rasia liikahtaa—vai näyttikö vain siltä—täytyy se ottaa alas, täytyy avata…

Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu, kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun, tukevan palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa, pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha pyrkiä, se on lujasti kytketty leuan alle silkkisillä kahleilla, ja vartijan kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta saaliista.

Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimmäinen hattu, otettu ensi kertaa päähän matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset, vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.

Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön … vaan niistäpä hän vähät välittää eikä ole tarviskaan … on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin, ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin, kun tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä olla sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on itsestäni niin päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään, niin pidän junassa ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun näkee kirkonkylän rantaan tullessa…

Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan tuloa Suonenjoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään—olen varma siitä, että hän sitä ajatteli.

Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.

–Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa oli tupakanpoltto kielletty.

–Strunt… äi se mitta … vi röka bara!

–Etkös näe, että siellä on rouvasihminen…

–Hva fan! Inte fins här några fruntimmer.

–On se … siellä istuu yks rouvasihminen … sillä on hattukin päässä.

–Ja, min sann, du har rätt.

Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään on kostea kiilto… Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin kaikista … hän ei voi pidättäytyä … tuntee tarpeen palkita osoitettua luottamusta, ja hän virkkaa:

–Herrana vara para kuu o röökka—inte te siniera … inte alls… [—Herrat ovat vain hyvät ja polttavat—ei se tee mitään … ei mitään…]

–Tack så mycke'… det var förbannadt fint af fruntimret… [—Kiitos paljon … se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta…]

Hän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja kirkonmäelläkin … on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä muunkin.

Ja hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen osakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni…

KORPEEN KADONNUT

Rakkauteni, minne katosit—ystäväni, minne minusta eksyit?

Minä huudan sinua, sillä sinä olet minulta kadonnut enkä minä tiedä, tokko sinut enää koskaan tavannen.

Iloa lyöden me liikkeelle lähdimme, yhtä polkua kuljimme, milloin käsikkäin, milloin kaulakkain, milloin sinä edellä hypellen ja minä jäljessä astellen. Keveitä maita me kuljimme, järvien rantoja, aukeita ahoja, lehteviä rinteitä ja korkeita kankaita. Onnemme uudisasutus oli matkamme määränä, ja rauhan lammen rannalle oli majani laitettu, ja sinne tahdoin sinutkin viedä.

Ja sinä ihastelit seutuja, huudahtelit hurmautuneena näköalain avaruuksia, joita sinulle näytin, ja kuiskailit minulle lempeäsi salojen siimeksessä. Et minusta ilmoisna ikänä aikonut erota ja sanoit aina tahtovasi kulkea siellä, missä minäkin. Sillä minä olin kulkenut ennenkin tien onnen majalle, mutta sinä et ollut siellä ennen käynyt.

Tulimme silloin vuoren päähän, joka jakoi kahtia korven, ja soita ja alavia maita oli sen kahden puolen. Siinä oli tienhaarakin, josta lähti kaksi polkua ympäri vuoren.

Silloin tahdoit sinä lähteä toista polkua kulkemaan, ja minä kulkisin toista. Et tahtonut siihen syytä sanoa etkä ehkä tiennytkään. Olisi hauska vähän aikaa erossa olla ja yhtyä taas toisessa päässä vuoren. Mutta minä arvelen, että salo veti sinua puoleensa, niinkuin se usein vetää vastustamattomasti.

–Jos eksyt?

–Minä huhuan mennessäni sinulle sieltä ja sinä minulle täältä, ja jos emme kuule, riennämme kilvan onnen majalle ja siellä toisemme tavoitamme.

Hypähdellen lähdit ja suukkoja heitit, mutta alakuloisuus painoi minun askeleitani. Huhusimme ja kuulimme alussa toistemme äänen, mutta sitten kohosi vaara yhä korkeammaksi välillemme, ja minä kuulin vain oman ääneni. Astuin ja uskoin teitten yhtyessä toisessa päässä sinut tapaavani. Siinä oli rinteellä tekemäni tupanen lamperon rannalla.

Mutta et ollut siinä, kun tulin. Huhusin ensin tyynesti ja hillitysti, uskoen sinun olevan lähellä tulossa. Huhusin kovemmin ja kiihkeämmin, mutta ei vastausta kuulunut.

Lähdin sinua vastaan, mutta en sinua tavannut. Kiersin vuoren ja tulin siihen, missä erosimme. En jälkeäkään sinusta tavannut. Toivo rinnassa riensin vielä kerran majalle, jossa oli aikomuksemme yhtyä. Et ollut vieläkään tullut.

Nousin vuorelle huutamaan. Huusin itään ja länteen, halki ilmojen ja poikki niiden, houkuttelin, luikuttelin, mutta et vastannut. Täynnä oli vuorenrinne rotkoja ja murtoja ja jyrkkiä kallioita. Sytytin tulen merkiksi sen laelle ja poltin sitä kolme päivää ja yhtä monta yötä. Jos kerran tänne katsoit, täytyi sinun se nähdäksesi… Etkö liene nähnyt, etkö liene katsonutkaan…

Palasin kotiin, tulin tänne majalleni, jonne olin tahtonut sinutkin tuoda. Huudan täällä sinua uupumatta joka ilta ja aamu huoneeni ovelta ja koetan houkutella saloja sinua ilmaisemaan. Mutta totisena ja tylynä seisoo salo eikä anna minulle koskaan selkoa siitä, mitä tietää. Enkä minä tiedä, eksyitkö, vai tahallasiko erosit. Sen vain tiedän, että korpeen minulta katosit.

KORVEN KOSTO

Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen, virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, missä kahden veden välinen koski kimmeltelee päiväpaisteessa, hän näkee majansa katon.

Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren hän on omakseen ottanut, kun ei ole ollut muitakaan ottavia. Ei ole sitten sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.

Erämaa uinuu kuin avosilmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea vielä sauvalla mitaten. Päivä helottelee lämpimästi aukeilla, mutta varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havunneula sulanut sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevätaamuja.

Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen rautainen koura heltinyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota aina aavisteli, vaikkei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla, että tuon torjua saisi … mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.

Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies, puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan on hänellä ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen lukkoja, jotka hän on käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan … kiiman aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä häitään metsän väet.

Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja, tänä talvena hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei kuninkaan metsästäjälläkään parempia, mutta ei tee tämä salon Sara selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen jättämättä.

Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin hykähdyttää eräs ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan vinkumaan?

Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus vaaran alta.

Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka ja kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään vainoavan innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin olisi joku iso elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla kimppuun käydä, sillä haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla äkäinen.

Sara viheltää, ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.

–Susi!—päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä.—Susi se on!– päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä vastaan, häntä koipien välissä.

Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäikse ja ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan, missä koira kääntyi, mutta jo jälen poikki mennessään ehtii hän huomata, ettei se ollutkaan suden jälki, vaan—suksen. Hän lyö suksensa ristiin, hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten lumessa hetken aikaa niin huumautuneena, kuin olisi salama silmäin edessä välähtänyt. Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä kyyryssä väijyen vierasta latua.

Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen majalleen päin.

Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on? Ei se ole Suomen mies etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei ole Vienankaan miehiä, niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen alla poron nahka, joka on vastamäessä tehnyt karkean jälen lumeen. Hiihtäjä ei voi olla kukaan muu kuin lappalainen.

Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille. Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut tähystelemään ja kun näkee, ettei ole kuin yksi eläjä täällä, niin laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin kalastelemaan.

Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka, tehtyään pienen kaaren metsään, on siitä yht'äkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.

Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla pienen aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa Saralla on nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut varastonsa. Se on rakennettu paalujen päälle metsän roistojen: susien, kettujen, kärppien ja hiirien varalta. Siihen tulevat nuuskimaan, mutta eivät pääse käsiksi. Monta repoa hän on sen ympäriltä raudoilla tappanut, monen suden ja ilveksen jäljen päästä saanut kiinni, kun ne nälkäisinä juoksennellessaan ovat lähennelleet herkkuja nuuskimaan.

Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan, vetäytynyt takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut siinä suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle, jonka ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.

Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo, tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.

Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti hän on vasta puolen päivän aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.

Puettuaan ylleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon, pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva, valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isommilla retkillä. Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taakse oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen. Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan kaikki voimansa, niinkuin otus olisi ollut ensi aukealla saavutettavissa.

Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten suuren järven rannalle.

Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja saaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset lumelle avannon viereen.

Saran kiukku kasvoi… Kalastanut minun vesilläni ja jättänyt siihen sisukset kuin ilkkunansa osoitteeksi … niinkuin riettalintu, joka syö linnunpyytäjän loukusta! Lieneekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen, ottaakseen pois kalaonneni…

Se antoi uutta sisältöä suuttumukselle, ja Sara potkaisihe takaisin ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle, ja noudatteli sitä, pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotakin, ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria, poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla, hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan osatakseen.

Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksenlatua noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle, eikä sitä tänä iltana enää ehtisi saavuttaa. Tietysti laittautua levolle iltayöksi ja heti aamusella lähteä liikkeelle.

Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen jostakin edestään. Koko matkan olivat Hallin jälet seuranneet lappalaisen latua, eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä ulvahti jossakin. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen surmannut, ampunut ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni… Mitä varten minä lähdinkään häntä ajamaan? Miksen anna hänen olla ja mennä menojaan? Mitä pahaa hän on minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi ihmisen toistaan tappaa…

Mutta lappalainen ei ole ihminen—koira se on! Pahansuopa, joka pilaa metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavoittanet. Olisi se sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lienee: hyvät jouset, nuolet ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä tarvitset.

Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli lyöty, ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä, lähti Sara liikkeelle, päättäen, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin perille vieköön.

Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille, toiselle puolen vaarojen, on hän hiihdellyt siellä sinne tänne pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä. Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen, toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen taitavasti hän oli tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee ja hiipivät suoraan luo, liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentävät, metsän eläjät, kun muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat—ja kateus kaivoi Saran mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus, hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili suoaukeiden poikki, milloin pistihe sakeimpaan näreikköön, josta isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan. Alavasta korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää, ja siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä päättäen se oli sitä lihapaloilla houkutellut, mutta kun ei Halli antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli—hyvä Halli, uskollinen ystävä—ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikka niillä on hyvä silmä eläimiin.

Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan—tuli kiire maankulkijalle. Siihen jätti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen … oikein nauratti Saraa hajanainen jälki … oli koettanut kuin lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin— vaan ei ole mihin sukeltaa.

Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki, että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt vauhtiaan. Lieneekö uupunut vai lieneekö arvellut turhaa säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut, milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.

Unohti Sara vähitellen, minkä tähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä ilojaan lyöden takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka … eikä tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä oli vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.

Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, etteivät korpihongat sen tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?

Turhaan tähysteli Sara kallion alta sakeasta kuusikosta, turhaan kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla—ja jo mietti hän kääntyäkseen.

Mutta ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piili vaaran alla puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vain jalkain notkahtaessa poski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen—ja hiihtänyt tyynesti edelleen.

Mietti ajaja jo kääntyäksensä sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo iltakin hämärti, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsyä missään. Latu johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten vaarain välissä.

Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana, ja rantakalliot näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran takaisin kääntyäkseen.