Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin, kun sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut. Ehkä siihen osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta kuumaan tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli kai siinä, että minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi päästyäni irtauduin entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa uskottomuutta ja vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta tuli ensin epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut »järjellistä», en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää kuoleman jälkeen, en Jumalan poikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikken siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä ei ainakaan minulle ole olemassa.

Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, etten minä ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni tällaisista asioista. Mutta vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi, vaan tutkin filosofiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun täytyi pitää vakaumukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä iällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä voinut käsittää minut, ja sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut minua lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan olleet mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofia oli jo semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. »Sinä filosoofi! sinä antikristus!» olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki, että olin »suruton» ja »maailmallismielinen», mutta toivoi sentään, että muuttuisin. Ei hän kuitenkaan sitä aavistanut, että olin »jumalatonkin».

Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä. Enhän ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne ovat ne heränneiden lapset.

Sain tietää sen vasta kauan sen jälkeen, kun se oli tapahtunut. En ollut mennyt kesäksi kotiini kauas Pohjanmaalle, vaan jäänyt tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vain silloin tällöin. Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla muistutuksilla elämään niin, ettei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua. »Miten lienee sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä rauhaasi tulee» j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että hän taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää minullekin jäähyväisensä.

Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan kauas Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä sitä paitsi olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten heitto kuolevalle on sellaista »vanhaa» hentomielisyyttä. Mutta kun mietin yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.

Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.

Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.

–Tulithan sinä, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut mitään, katseli vain minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli jotakin sanottavaa, jota hän ei tahtonut saada esille.

–Oletteko te hyvin sairas? kysyin viimein.

–Olenhan minä, sanoi hän. Enkö tuota kuollekin tähän tautiini. Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi … ja hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.

–Älkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina … ja ehkä tekin vielä paranette.

–En minä enää … mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten käy? sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.

–Eihän sitä kukaan tiedä, vastasin minä vältellen.

–Mutta sinä et usko, että on Jumala?

En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin.

–Ne ovat sanoneet minulle, ettet sinä usko sitäkään, että on elämää kuoleman jälkeen.

–Kuka sen on sanonut?

–Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut. Minä olen kysynyt isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle.

–Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?

–Sitä, että uskotko sinä?

–Mitäs minä en uskoisi? koetin yhä vältellä.

–Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota ilman ei voi tulla autuaaksi?

Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja uskonnollisen kantani, vakaumustani kieltämättä! Hänen silmänsä tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä. Mutta jotakinhan minun täytyisi virkkaa. Mutta voisinko sanoa totuuden? En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen, rehellisesti ja suoraan. Mutta sitä hän ei kestä. Vaikka en häneen katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat minua.

–Totta se siis on, huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä särkevällä äänellä.

Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos sen hänelle tunnustaisin.

–Uskonhan minä, kiiruhdin sanomaan, että on Jumala, joka maailmaa hallitsee.

–Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?

Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä, ja minun täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani Jumalan pojan ja iankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui, kuin olisin ollut aikeessa tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani—juuri silloin kun hänet tunnustin. En voinut seisoa kiusausta vastaan, ja minä—lankesin!

–Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki! sanoin hänelle, kun kohtaus oli mennyt ohitse.

–Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?

–Uskon.

Kun katsoin häneen, näin, että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin heikko, ettei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta hän puristi kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista uskontunnustustani, niin kuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini kuoli kohta sen jälkeen.

Teinkö oikein vai väärin?

Kauan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se ole sitä suurempi, kuta suuremmassa elämänkysymyksessä se on tehty? Ja jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?

Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita myöten hän meitä kuljettaa luokseen. Omantuntoni minua tästä alituisesti vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni nähdä, että vaikka en ollutkaan omaa vakaumustani tunnustanut, minä kuitenkin olin tunnustanut iankaikkisen totuuden. Vasta sitten selvisin ja sain rauhan. Ellei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se kenties olisi ollenkaan tapahtunut.

VAPAUTETTU

Se oli tulos nuoruuteni hullutuksista ja turhamaisesta kunnianhimostani. Minä olin saanut siihen aatteen pääkaupungissa ollessani, jossa kaikki siihen aikaan kirjallisuutta harrastivat ja sitä viljelivät. Olin näyttänyt alun teoksestani kaikkien meidän ystävällemme vanhalle runoilijalle. Hän luki sen, oli mieltynyt siihen ja kehotti sitä kaikin mokomin jatkamaan. Antoipa minulle vielä toiveita siitäkin, että kun se valmistuu, hän ehkä painattaa sen lehtensä novelliosastoon.

Matkustin maalle enoni luo, joka oli pappina Pohjanmaalla ja jonka kotona minä, jäätyäni jo nuorena orvoksi tytöksi, olin elänyt kuin talon omana lapsena.

Minulla oli jo työn edistyessä ollut tunnonvaivoja siitä, mihin olin ryhtynyt. Hyödytinkö minä ketään sillä, mitä tein? Enkö päin vastoin vahingoittanut itseäni ja muita? Enkö sillä kylvänyt pahennusta maailmaan vielä kuolemanikin jälkeen? Niin ne olivat vakuuttaneet, enoni ja muut, joita rakastin ja kunnioitin. Ja samaa, sanoivat he, olisi äitinikin ajatellut…

En kuitenkaan voinut voittaa itseäni, en kukistaa haluani tuoda itsestäni julki niitä aatteita, joita mielessäni liekehti ja paloi, niitä kuvia, joita silmieni edessä loisti. Herkesin kuuroksi varoituksille ja viittauksille, sulkeuduin yökausiksi huoneeseeni ja kätkin käsikirjoitukseni huolellisesti kaikkien silmiltä. Mutta kuta kiihkeämpi olin ollut öillä työssäni, sitä levottomampi olin päivillä. Eikö ollut väärin, että tein sitä salaa, eikö se ollut valhettelemista ja pettämistä, niiden pettämistä, jotka olivat minua hoitaneet ja pitäneet kuin omanaan?

Kaikesta huolimatta valmistui kuitenkin teokseni valmistumistaan. Puuttui vain loppusanat, ja ne minä kirjoitan tänään ja lähetän sen huomenna vanhalle runoilijalle. Oli lauantai-ilta, suuren juhlapäivän aatto.

Eivät tahtoneet loppusanat sointua niinkuin olisin tahtonut. Eivät ruvenneet lauseet liittymään toisiinsa. Hiivin ulos huoneestani, menin maantielle kävelemään. Sieltä olin aina saanut uusia aatteita, ja siellä olivat vanhat selvinneet. Oli ollut suvi-ilma eilen, oli tullut kylmä ja puitten oksat jäätyneet. Tuuli humisi kirkkomaan koivuissa voimatta niitä liikuttaa. Ne olivat kuin seisoalleen jäätyneitä ruumiita. Minua alkoi kammottaa, ja minä pakenin alas pappilaan.

Siellä istuivat kaikki hämärätä pitäen enoni huoneessa. Sanoivat aikovansa koko perhe huomenna ripille ja kysyivät, enkö minäkin tulisi. En tiennyt, tulisinko, ja vetäydyin huoneeseeni.

Tuli oli tehty takkaan, ja minä istuuduin sen eteen.

Ripille? Minäkö? Näinkö valmistumatta? Nyt juuri, kun en ajatellut muuta kuin romaaniani.

Ne alkoivat veisata siellä, ja enoni kuului pitävän tavallisen iltarukouksensa. Näin heidät istumassa, enoni pöydän päässä, muut pitkin salin seinämiä ja palvelijat oven suussa. Minä yksin olin täällä, osatonna heidän rauhastaan, osatonna kaikesta rauhasta, suuren rauhan juhlan aattona, heitettynä kuin oven ulkopuolelle, pois heidän piiristään.

Mitä oli minun tekeminen? Mikä oli oikein, mikä väärin? Eikö kukaan voinut sanoa sitä minulle? Mutta väärinhän se oli, eihän siitä ollut epäilemistäkään, koskapa kerran en sen vuoksi uskaltanut ripille mennä, koska omatuntoni oli kipeä, koska en saanut siltä rauhaa.

Minä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen hiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole viekkautta, enkö aio vain tehdä sitä omaatuntoani pettääkseni ja sitten, kun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?

Harhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen ja palasin taas takkani ääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.

Silloin aukeni ovi hiljalleen, ja enoni pistihe kamariini. Hän oli ollut minulle kuin isä, ennenkuin jouduin maailmalle, hän oli antanut minulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen vakavat, hitaiset sanansa ja korkea, paljas otsansa ja suuret, totiset silmänsä olivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä eivät ollenkaan sopineet siihen ympäristöön, missä elin. Minä kumosin itsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut haihdutetuksi. Yht'äkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teatterissa, milloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän tullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni ääressä. Nopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja hypähdin ylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo huomannut.

Hän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut tulla heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.

–En minä voi, en minä saa … se on aivan mahdotonta, minä en voi, vastasin minä itkuun purskahtamaisillani.

–Mikset voi?

Kun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:

–Tämänkö tähden sinä et voi?

Hän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni, ja turvautuen häneen niinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki huoleni hänen jalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki, kerroin epäilykseni ja tuntoni vaivat.

Hetken mietittyään virkkoi hän:

–Sinulla on epäjumalasi ja niin kauan kuin häntä palvelet, et voi oikeata Jumalata palvella.

–Mutta mitä minun pitää tekemän? Neuvo minua, eno, opeta minua, niinkuin ennen opetit!

–Sinä et enää välitä minun opetuksistani, olet siellä maailmassa saanut opettajia, joita tottelet enemmän kuin minua.

–Et saa sanoa niin, eno, minä tahdon totella sinua ja minä tottelen!

–Se on se romaanisi, tuo tuossa … anna se tänne! Minä tempasin sen hänen kädestään ja kätkin sen selkäni taa.

Päättävä, ankara ilme leimahti hänen silmissään, ja hänen äsken surkutteleva ja säälivä katseensa oli muuttunut käskeväksi.

–Etkö tiedä, että minä olen opettajasi, johtajasi ja holhoojasi? Ja apostoli sanoo: olkaa teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, jotka tilin niistä tekemän pitää. Anna tänne se!

Vastustukseni oli poissa, minusta tuntui kuin olisi korkeampi voima tarttunut käsivarteeni, ja minä ojensin hänelle teokseni.

Hän otti sen, heitti leimuavaan takkatuleen ja virkkoi juhlallisen jylhästi:

–Noin pitää meidän uhrata epäjumalamme, jotka estävät meitä kunnian kruunua voittamasta.

Minä purskahdin surkeaan, katkeraan itkuun, niinkuin olisi minulta jäsen leikattu ruumiistani.

Minä itkin koko sen illan ja koko sen yön.

Mutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni valmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä.

Kiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!

MAAILMAN SUURIN SYNTINEN

Hän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla tunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia heidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille ne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia, jotka kuuntelevat vain kurkalta ja elävät niistä muruista, joita rikkaiden pöydältä putoilee.

Kun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta tapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin pelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään karsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan valtakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä venettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa asteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi hän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta airoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin vähäpätöinen ja tyhmä, eikä hän olisi osannut, jos kuka olisi sitä ihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan. Ei olisi hänellä ollut rohkeutta, niinkuin näkyi olevan niin monella muulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes niiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin, kun rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt, kuin että sai olla mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten aloittamaan virteen ja sen loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat, ja kätkeä siitä mieleensä sen, minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat, täydellisemmät ja uskossaan lujemmat, eikä hänestä ollut heidän vertaisekseen.

Hän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma hoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt, ja maailmanmielisiä olivat kaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan häntäkin tuo toisten suruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja rukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei hän koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, etteivät olisi ruvenneet ivaamaan hänen haluaan osottautua muita paremmaksi. Ei milloinkaan oltu hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän, eikä milloinkaan hän rohjennut heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa harjoittamaan. Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjottaa. Kun tutki kirjaa, niin tutki sitä toisten nukkuessa, ja kun tuli halu veisuuseen hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli poistunut pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen kuuluvanakaan, ellei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa, suurten juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan kuntoon, hakenut naapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tummansinistä körttipukua ylleen ja kadonnut.

Mutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi lähtemästä.

Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä kätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista palattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki, mitä oli puhuttu, mitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä mielessään ja ravitsi niillä sieluansa. Mutta ajan ollen ne laimenivat, vaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana autuuden asioista, eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia jäljellä, joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin tuli hänelle hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada sisältöä sielulleen, ja silloin hän lähti.

Hän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä mielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei yösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä menoa hän painoi kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan koolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään, kuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt hän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, aloittaa ennen muita jonkin virren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahdenkesken!

Mutta kuta lähemmä seurapaikkaa hän tulee, sitä aremmaksi hän käy. Väkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu pihamaalla. Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan, aikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat miehet ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän mukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven suuhun kyykylleen.

Virsi aloitetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt aloittaa sen, jota oli ajatellut. Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta hän ei pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen mielestään on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se jo lähtöään ja muut laittavat kanssa.

Häntä tuskin huomattiin silloin, kun hän oli saapuvilla, eikä koskaan kaivattu silloin, kun hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten lomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi. Kun juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja samanpuolelaiset hakivat toisiaan, en koskaan kuullut kenenkään Tiinaa kysyvän. Mutta kun oli jokin matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon, liittyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan vierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tienhaaransa.

Mutta kerran—kesää ennen sitä, kun hän syystalvesta kuoli—ilmaantui hän yht'äkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan suuresta portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.

Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja sai vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli mielessään.

Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli— maailman suurin syntinen!

–Minkä tähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin suurina pitää? kysyi rovasti.

Kaiken maailman synnit ne hänen hartioitaan painavat eivätkä anna hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen— ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa kiinni ja surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat kuolemaan— oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen autuaaksi tulevansa. Ja aina tekee hänen mielensä pitämään itseään yhtä hyvänä heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa Hänen nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikkei ole osannut neuvoa omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ole hänestä lastensakaan opettajaksi. Hän on ollut maailmaan mieltynyt, elänyt ystävyydessä jumalattomien kanssa, ei ole pitkiin aikoihin tuntenut mitään tarvetta valaista mieltään, ei ole osannut veisata, ei lukea eikä rukoilla.

Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen, neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin lapselle.

–Syntejähän ne ovat nämäkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryyttää itsensä.

Tiina on saanut tyhjentää täyden sydämensä, keventää monivuotiset taakkansa—rovasti puhuu hänelle niin alentuvasti kuin parhaalle heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan … kyllä, kyllähän hän nöyrtyy ja katuu … ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat ja kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan sanomatta, mieli riemuisena niinkuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi elämäkseen.

Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja tuotiin joulunpyhinä hautaan.

Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa, ja rovasti toimitti niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen edessä.

–Herra on heikoissa väkevä, sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jossa illalla kertoi ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan, ja lisäsi:

–Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä omallatunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin hänen, ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka kaikki tietää ja kaikki näkee.

Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä paljon oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan vasta ensi kerran—ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian hälveni.