Hän oli hiljaisen näköinen, vanhanpuoleinen mies. Vaalennut tukka oli kammattu kahden puolen sileätä, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea, vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen. Hän oli yksi noita maan hiljaisia, jotka vähän puhuvat ja paljon miettivät. He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vain sarkainen, suora nuttu ilman korttia ja kaksinappiset, mustat liivit pystykauluksineen. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän oli uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä asioista, ja kauan kesti, ennenkuin sain keskustelun kääntymään vanhan herännäisyyden aikoihin.

Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotakin siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen elämässään.

»Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut»,—sanoi hän kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen elämästään—»eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivatkin suuret. Minä olen papin poika, ja isäni oli kappalaisena tässä samassa seurakunnassa, jossa minä nyt olen lastenopettajana. Minutkin pantiin kouluun, ja kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi keskeyttää, kun ei terveys sietänyt istumista.»

»Olinkohan neljän, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat yhdessä matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli päästy irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä, että ajettiin kovasti meluten ja huutaen talojen ohi ja heitettiin kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sen lisäksi vielä mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet matkaeväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun oli hupaista nähdä meidän humaltumistamme ja kujeitamme.»

»Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljonko sitä siihen aikaan tarvitsikaan joutuakseen pois järjiltään. Minä hihkuin ja hyppelin kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle: »Hyvä, hyvä!»… »Se on oikein!»… »Onpahan katajassakin tervaa!»– sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.»

»Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä tuli heinämies vastaan, ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä piiskallani. Mies kirosi, ja minä kirosin vastaan.»

»Mutta salmen poikki ajettuamme tulimme taas maantielle. Siellä oli pienoinen talo tien vieressä, ja talon koira oli puhaltaunut maantielle eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillainen villakoiran pentu, joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin koiran tulla ihan likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin sitä olkani takaa kaikista voimistani. Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen kaulan ympärille. Surkeasti uikahtaen, yhden ainoan kerran vain, tuikkasi se suulleen lumihankeen, ja siihen se jäi.»

»Kepertyipäs! huusin minä ja heilutin voitonriemuisena piiskaani pääni päällä.»

»Koko joululuvan kaikui tuo koiranpenikan surkea ulvahdus korvissani. Koetin sitä haihdutella, en ollut kuulevinani sisällistä ääntä, joka tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.»

»Mutta kun palasimme taas juhlain jäljestä kouluun, ajoi isä vainajani, joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään. Isäntä istuu kamarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.»

»Mitäs sitä Heikille kuuluu? kysyy isäni.»

»Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä, kehoittelee isäntä.»

»Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen puolestaan:»

»Kuuluuhan tälle paljonkin, se kun on nämä joulunpyhät itkenyt parhaan ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiranpennun hoitaakseen, niin se kuoli tässä joulun alusviikolla tapaturmaisesti.»

»Mitenkä se kuoli? kysyi isäni.»

»Matkustavaiset sen tappoivat. Se oli mennyt tiellä kulkevia haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen, eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan.»

»Kuoliko se? kysyin minä ehdottomasti.»

»Kuolihan se … mahtoi kuolla säikäyksestä, vai liekö lyöntiäkin kuollut … ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut.»

»No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun menevät pientä pentua lyömään, sanoi isäni.»

»Minusta tuntui, kuin olisin—murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka sanoo, että sen, minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette te myös minulle, ja syntihän on luontokappaleenkin tappaminen, kun sen tuolla lailla tekee.»

»Sellainen tapaus se minut herätti, sillä siitä jäi omalletunnolleni velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista ajattelemaan.»

SAAKO PAPPI PELATA KORTTIA?

—Niin, niin, nuoret virka veljeni—sanoi vanha, harmaapää rovasti, kun eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin piippua poltellen rovastin kamarissa—saattaahan se olla hyväkin, että te vastustelette sitä »Päivälehteä» ja niitä muita nykyajan lehtiä, että varoitatte niistä sakastissa ja saarnastuolissa, ettette itse tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä niin seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli Marttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat ja kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei sentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni vanha tapaus apulaisajoiltani, jolloin tätä samaa asetta heilutettiin yhtä suurella innolla kuin nytkin.

Se oli siihen aikaan, kun se valtava, suuri herännäisyys alkoi tunkea joka pitäjään, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa, kristillisempää elämää ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin tapoihin, joita se piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä ja purevaa, eikä se katsonut, keneen se koski. Pappejakin se kohtasi ja kenties vielä säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu ainoastaan meidän velttoa oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme ja kykenemättömyyttämme johtajantoimeemme. Meidän yksityinen elämämmekin otettiin tarkastettavaksi. Kummaksemme saimme kuulla, että tanssiminen on meille sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen ja juomineen ovat aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että kaikenlaiset huvitukset; laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa pahennusta herättämään.

Me kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatunpaikkoja tueksemme, me merkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme sen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla papeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme, vanhat papit—piispoista rovasteihin saakka—jotka enimmin tätä uutta liikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa siitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi osaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen maailman mielipide oli meidän puolellamme.

Mutta liike pääsi lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävään vauhtiin. Se tuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä enemmän lähetä jalonkin metsän rantaa, ja jopa kuului kertomuksia, että se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan. Savossa ja Pohjanmaalla sanottiin olevan pappeja, jotka olivat omaksuneet herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä saarnastuolistakin ja antautuneet körttitakkien johtajiksi.

Ja heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa sanomalehdistössäkin.

Julkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt. Lievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksiantamaton loukkaus, emmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään.

»Helsingfors Morgonblad», jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig Runeberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, oli joka pappilassa, ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena liihotteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se meille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmenvuotias, ja tahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.

Posti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yht'äkkiä murahti esimieheni, jonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet luettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä takaa: »Hva' fan ä' de' här försla'?» Ja suuttuneena heitti hän lehden luotaan lattialle.

(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt sieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).

Jos sallitte, niin luen sen kirjoituksen, joka näin kokonaan sai ukkorovastin mielen pois ladultaan. Se on tässä vanhan Morgonbladetin vuosikerrassa 1832, sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:

»Saako pappi pelata korttia?—Se on kysymys, johon kristikunnan vanhimpina aikoina olisi vastattu; ei!—ja niin pitäisi siihen kai vieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja, on poistettu n.s. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu epämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä vapautta laajennettu, ettei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan. Se, mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen käytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä huvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta. Näiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on epäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa ihmishenkeä kauas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen onkaan keskusteluaiheita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä, kun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa. Paavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: »Opettakaat ja neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla»–»ja kaikki mitä te teette puheella eli työllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen», olivat kuitenkin kauan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea lukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä tarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty, niin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia sunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta. Kaikki eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään, että monet kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän menettelynsä kysymykseen, saako vai eikö saa pappi pelata korttia. Niitä on näet kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka varmaankaan eivät tunne raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä ja Bostonia y.m.) eivät tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa silmissä näyttäytyä kortinlyöjinä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän paremmasta tunnostaan ajaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen ikkunanverhojen takana huvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan odottamaton sisääntulo pelihuoneeseen—joka saattaa epähuomiosta tapahtua, vaikka palvelijoita olisikin ankarasti käsketty ovia vartioimaan—saattaa heidät kovasti hämilleen sekä häpeihinsä. Salassa pelaamistaan selittävät ja kaunistelevat he siten, että he eivät tahdo pahentaa heikompia veljiään, joiden päähän voisi pistää—tehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin kaupungeissa asuvat, pelaavat julkisesti. He ovat kadottaneet ulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta nyt on pappi aina virassaan ja täytyy hänen olla aina valmis sen toimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän parhaillaan istuu pelipöydän ääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun luo, joka on hengellisen lohdutuksen tarpeessa, ja jos hänen omaksi ja pelitoveriensa suureksi harmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin hän on pakotettu, sitten kun peli on loppunut ja hakija saanut odottaa, lähtemään toimeensa sydän täynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan ystävilleen, että hän koettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista takaisin. Ja hän on varmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin sinä sairas, joka saat lohduttajaksesi tällaisen hengen miehen!—Suuri ristiriitaisuus näkyy siinä sitäpaitsi olevan, kun aamupäivällä saarnastuolista varoitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä huvituksista—mutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän maailman turhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelillä vuotuisia tulojaan enentää!»

–Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on häväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna ankara protesti.

Minä en kiivaudessani muistanut, että me vähän ennen olimme ukko rovastin kanssa panneet »Myllymattia» ja että me aina, niin pian kuin ikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sukimalla suimme »neljän kuninkaan kirjat» pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun kirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä. Eihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen, kuin miksi sitä kirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta juhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan—sen käsitti hän hyvin.

Hän oli ivallinen mies, puheissaan pureva, ja hänen parhaita aseitaan »herännäisyyden hullutuksia» vastaan oli pilkka.

Ja jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen vastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan katuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka seurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli nuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin lupasi hän »vieden käden sydämelleen» parantua ja pyytää anteeksi pahat tekonsa. Kirjoituksen alle pantiin »Pappi», ja me nautimme jo edeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli saatettu naurettavaan valoon.

Kirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa, ja joka paikassa sille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen kynästään lähtenyt.

Lukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty nidoksesta.

Asia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus meidän vastaukseemme.

»Ei, hyvä herra»—luen siitä pienen palasen, koska se on täällä—»ei, hyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on etu, joka teiltä kokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua, jotavastoin vanhan korttia pelaavan »Papin» poskilla näkyy ainoastaan kevytmielisyyden puna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa antaneet. Te olette »vieneet käden sydämellenne», mutta se käsi ei ole katuvan publikaanin, vaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta pataässä pistää esiin: sopiva kuvastin teille itsellenne.»

Rovasti ei todellakaan voinut punastua, sillä hän oli luonnostaan ja lienee ollut muutenkin heleävärinen, niinkuin sanotaan. Mutta äkäinen hän oli.

–Se on häpeä koko Suomen sanomalehdistölle—kiukuttelimme me Runebergin Morgonbladetista.—Se on skandaalilehti! Papiston häväisijä! Millainen on se sensuuri, joka tuollaista sallii painattaa?

Sama mielipide oli muillakin sen paikkakunnan papeilla. Ja ikäänkuin itsestään kypsyi meissä se päätös, ettei papiston enää sopisi sallia tuollaisen lehden kulkea postilaukuissaan.

Ehkä ovat ajat nyt toiset ja ehkä teillä on paremmat ja jalommat syyt vainoonne nykyajan sanomalehtiä kohtaan. En tahdo sanoa, että olisivat oikeassa ne, joiden olen kuullut väittävän, että noiden uudenaikaisten lehtien palstoilla on ollut oikeutettujakin muistutuksia meidän virheistämme. Mutta siitä minä kuitenkin tahtoisin huomauttaa, että me tarkkaan tekisimme itsemme kanssa selkoa siitä, mikä se on, joka milloinkin harmimme herättää ja minkä haudan puolustusta meidän ristiretkemme milloinkin tarkoittavat.

HÄÄT

Minun kääntymiseni ja ensimmäinen heräykseni—puhui se vanha, miellyttävä papin rouva—ei tapahtunut hiljaisen ja tyynen sisällisen työn tietä. Ensimmäisen iskun antoi minulle eräs odottamaton tapaus, joka tuli kuin salama taivaalta. Nykyaikana sellaiset salamat harvoin iskevät. Siihen aikaan oli toisin, sillä ukkosta oli ilmassa kaikkialla, ja Herra antoi sen jyristä ihmisten omientuntojen yli.

Kotipitäjäni pappilassa vietettiin silloin suuria, komeita häitä.

Ne oli tällä kertaa laitettu entistään komeammiksi, sillä viimeinen kuudesta tyttärestä oli vihittävä, ja samana päivänä olivat vanhempien hopeahäät. Oli tilattu läheisestä kaupungista soittokuntakin iloa ylentämään. Se oli siihen aikaan harvinaista, ja siitä puhuttiin suurella ihastuksella.

Pappila oli noita suuria, vanhanaikuisia ylimyspappiloita. Rovasti oli kuin ruhtinas paikkakunnallaan, ja suurta hän oli sukuakin. »Filosofian tohtori ja tähdistön jäsen» ei ollut nuoruutensa eikä parhaan miehuutensakaan aikoina ajatellut sitä uraa, jolle hän vanhuutensa päivinä joutui. Vasta sitten, kun hän perheensä ja velkojensa lisääntyessä oli pakotettu tulojansa suurentamaan, tuli hän selville oikeasta kutsumuksestaan. Sopivaa tilaisuutta varrottuaan haki hän syrjästä ensimmäiseen avonaiseen keisarinpitäjään. Nimellä oli kaikua esi-isäin ajoilta, tuttavuuksia oli siellä, missä niitä tarvittiin, ja hän sai sen, mitä haki. Seurakunta ei kadottanut, jos ei voittanutkaan. Syrjästähän olivat tulleet entisetkin rovastit ja apulaisethan ennenkin olivat sielunhoidosta huolta pitäneet. Tohtori itse oli innokas maanviljelijä, pani pappilan pellot hyvään kuntoon, neuvoi muitakin sekä sanoilla että esimerkillä samaa tekemään ja puhui saarnastuolissakin—silloin kun ihmeen nenällä sattui siihen nousemaan —maanviljelyksestä, säästäväisyydestä, siisteydestä ja kaikenlaisista yleishyödyllisistä asioista. Ja kun hän oli hyväluontoinen mies, eikä milloinkaan vienyt viimeistä lehmää köyhältä eläjältä, vaan auttoikin usein, niin pysyi seurakunnan ja hänen välinsä hyvänä.

Se pysyi kuitenkin hyvänä ainoastaan niin kauan kuin pitäjässä ei ollut »heränneitä». Mutta niitä ilmaantui sinnekin ja ilmaantui niin nopeasti, että tuskin tiedettiinkään, kun jo laitapitäjä oli valloitettu ja »hävitty»—sana oli rovastin ja tuli yleisesti käytäntöön—sieltä rupesi tunkemaan seurakunnan sydämeenkin.

Tohtori ei ollut mikään alkuunpanon mies hengellisissä asioissa ja jätti rauhaan uuden uskon niin kauan kuin se jätti rauhaan hänet ja hänen talonsa. Hän ei ruvennut niinkuin moni muu hänen sijassaan vainoomaan ja rettelöimään. Hänen mielestään oli liike kuumetta, jonka äiti antaa mennä menojaan ja parantua itsestään. Mutta sydämessään hän surkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat tehneet evankeliumin itselleen. Se oli hänelle aivan käsittämätöntä.—»Niinkuin ei suruja olisi tarpeeksi tässä maailmassa, tarvitaanko niitä vielä toisesta hakea», kuultiin hänen sanovan.—»Mikä niitä ihmisiä vaivaa, mikseivät ne voi rauhassa elää, viljellä maataan, kartuttaa toimeentuloaan ja ottaa autuuden asioita luonnollisesti ja liioittelematta? No, ehkä kaikki paranee, kun vuodet paranevat ja huonon ravinnon synnyttämä hermostus lakkaa.»

Mutta asiat eivät parantuneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin hyviä vuosia, lisääntyi vain heränneiden joukko. Heihin liittyi varakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat vaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti arvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi pitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitä he oikealla elämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi »johtajaa», ja he puhuvat »tohtorille ja tähdistön jäsenelle» moittivia sanoja siitä, että hän elää maailmanmielisesti, että sallii tanssia, soittaa ja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää pahennusta ympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo hävyttömät.—»Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!» huusi hän mieli kuohuksissa.

Se sattui juuri vähän ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia hopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa semmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty.—»Koska he tahtovat sotaa, niin saakoot sen», sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli kutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa pitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta kaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.

Ilo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori parikunta oli vihitty—vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla—kun alkoi päivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä päärakennuksessa että pirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta huoneeseen, myhäillen ja ystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat myhäilivät hänelle vastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään, sillä hän oli taitava seuramies ja mainio isäntä.

Ilomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaspoikien, olisi ollut täydellinen, ellei joukossa olisi ollut eräät synkät kasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle meitä seurasivat. Missä vain nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet jostakin nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma poika, muutamia vuosia sitten pitäjämme iloisimpia hulivilejä ja meidän nuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.

Rovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat joutuneet hyviin naimisiin, ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa. Tämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla, ja hän oli lahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä silmäterä. Mutta yht'äkkiä oli hänessä, juuri maisterintutkintoa suorittaessa, tapahtunut äkkikäänne, ja hän oli päättänyt ruveta papiksi. Mutta ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet muutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan, ja tunnusti itsensä julkisesti tähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin hänen mielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli nyt apulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla.

Ensi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei häntä nytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut voinut vastustaa niitä hartaita kutsuja, joita hänen äitinsä ja sisarensa olivat hänelle lähettäneet. Hänet nähtyämme—me morsiusneidit olimme saapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa—olisimme kuitenkin suoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää vanhaa ihannettamme—hän oli kaikkien meidän ihanteemme—tuskin ulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli sairaalloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme. Yhtäläinen oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen kaikkia, jonka kanssa hänelle heti kohta tultuaan syntyi ikävä yhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan kaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja kuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti hän heti kohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä, missä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin.—»Voithan sitten mennä», sanoi rovasti.—»Lähettäkäämme takaisin soittokunta», pyysi morsian, »en minäkään sitä tahdo».—»Mutta minä tahdon», sanoi rovasti, ja poika meni lähtöään laittamaan. Hänen äitinsä ja sisarensa saivat hänet kuitenkin jäämään. Kauan aikaa kuului hän puhelevan äitinsä kanssa yliskamarissa, ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet. Meidän makuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla, ja koko yön kuulimme hänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin. Pelonsekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme kaikenlaisia epämääräisiä epäilyksiä, ja vaikka koetimmekin itsellemme vakuuttaa, että hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi ollut joku muu, mutta kun se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän kaltaisemme.

Miten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä tuolla yksinäisyydessä?

Jälkeenpäin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen mielessään liikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä vaikeimmista taisteluista.

Mitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä oikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole julistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikä on totuus? Saanko hiuskarvaakaan poiketa vakaumukseni tieltä? Onko lupa katsoa ihmisten muotoon ja noudattaa heidän mieltänsä, vaikka he olisivatkin vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni ole kahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkea tule totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä?

Mutta hän ei vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä, kertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän oli pyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Saapuvien vieraiden paljous, niiden varmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja ruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti ja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä lukua pitävän. Häntä melkein välteltiin, ja jos joku vanha tuttava kääntyi hänen puoleensa, kysyi se vain, milloin hän oli tullut ja milloin aikoi lähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi saanut puhua, mutta hänen sisarensakin, jonka kanssa hän aina oli ollut kirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä hyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt olevan häntä vastaan, olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman sulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut ylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Morsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä, sulhaspoikien kanssa, nauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi, vaikenivat he kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin kummitukseen ja kuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotakin hänestä. Herrain puolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet hänen tultuaan. Päinvastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan äänensä korottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä sukkeluuksiaan ladelleet.

Vaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle nurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista ja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli täällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä. Kaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja, puuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa alttarille? Ei, hän—ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vain oli kiusaaja, viettelijä, joka taas nosti päätään ja tahtoi saada hänet solmimaan rauhaa maailman kanssa. Hänen velvollisuutensa oli olla sodassa sen kanssa. Eikö ole halveksittavaa, että minä näin vaikenen ja vetäydyn pois silloin, kun pitäisi puhua? Eikö ole raukkamaista, etten loukkaamisen pelosta tahdo heidän ilojaan häiritä? Siinä täytyy syntyä melua ja meteliä, missä evankeliumia julistetaan, oli sanonut Lutherus. Jos apostolit olisivat olleet uneliaita ja velttoja, miten olisi Jumalan valtakunnan käynyt? Eikö Vapahtajakin puhdistanut temppeliä ruoskalla, ja eikö hän sanonut äidilleen: »Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!» Ja mitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä heille kirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rukoilevasti, mitä on se auttanut?

Ja juuri kuin vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta pihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli kuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: »Sinun täytyy se estää!»—ja hän kiiruhti esiin.

Katrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan keskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna sulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä viemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi läpi tanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka rappusten luona seisoen heilutti päätä tanssin tahdissa, meni suoraa päätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin käsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä: —»Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa! Ettekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille! Ettekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette muitakin muassanne!»

Soitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja sulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui ensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon, ja aikoen viedä hänet pois, virkkoi ivallisesti: »Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on parasta, että pysyt poissa täältä.»

–Minä menen käskemättä! ja hän riuhtaisi itsensä irti, juoksi äitinsä luo ja lankesi hänen kaulaansa:

–Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta! Ja nähdessään sisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen syliinsä:

–Älä suutu minuun! Älä suutu!… minun täytyi puhua!—Ja he kaikki kolme purskahtivat äänekkääseen itkuun.

Ei kukaan ollut ennättänyt liikahtaa paikaltaan, ennenkuin se oli tapahtunut. Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä pois, kun rovasti astui esiin:

–Mitä ilveilyä tämä on?… Hän on menettänyt järkensä… Vieraat ovat hyvät ja antavat anteeksi … soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän lopettaa?

Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää säveltä…

–Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä morsian. Veljeni on oikeassa … minä en tahdo tanssia … isä, käske heidän lopettaa!

–Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut! huusi nuori pappi ihastuksissaan. Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja kaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta kadotuksesta!

–Minä olen itse kadotettu!—ja sydäntä vihlaisevasti kirkaisten syöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauaksi luotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.