Olen eräänä kauneimpana kesäkuun aamupäivänä matkalla saaristomajalleni Hangonmaan etelärannikolla. Olen laskeutunut junasta Sandön pysäkillä, josta muutamain kilometrien metsä ja niittypolku vie meren rantaan. Se kulkee ensin hiekkanummea hongikon läpi, sitten niittyjä ja lehtoja ja lopulta laakeata hiekkarantaa. On lehdenpuhkeamisen ja käenkukunnan herttaisin aika. Tunne, joka täyttää rinnan, on niitä kaikkein suloisimpia. Vihdoinkin pois pääkaupungista, sen valevallankumouksesta ja valevapaudesta!

Kuinka ihmeellisen pian kaikki unohtuu ja kuluvat pois voimakkaimmatkin vaikutelmat luonnon helmassa. Muutamia satoja askeleita metsäpolkua, veturin häipyvä lähtövihellys pysäkiltä, ohi torpan ja sen peltojen—ja tuskin on enää muistoakaan jäljellä vaunun täyttäneistä tavaritseista, sortovuosiakin räikeämmästä mielivallasta, upseerimurhista, loppumattomista mielenosoituskulkueista, kiljuvista autoista, yksitoikkoisuuteen asti uusiutuvasta marseljeesista, torikokouksista, lakoista ja ryöstöistä, kirkko- ja kirkonrappumeteleistä. Omien aivojen kiihoitus, joissa pitkin talvea oli sähissyt kuin myllyn turbiinissa, on yht'äkkiä rauhoittunut kuin metsäpuron lirinäksi. On nukkunut pois kaikesta, mikä juurikaan öin ja päivin täytti ajatukset ja unet, nukkunut siitä hereillään, avosilmin, niinkuin kulissien vaihtuessa avonaisen esiripun edessä pois sodasta, meteleistä, kaikesta uhkaavasta ja odottavasta, nälästä ja kalliista ajasta. Käki kukkuu, peippo visertää, pihka tuoksuu, kanerva kukkii, hongan latva humahtaa heikossa etelätuulessa, ja veneet on saatava vesille ja verkot ja siimat kuntoon—muuta taikasauvaa ei tarvittu. Elämä kulkee yht'äkkiä entisessä uomassaan. Tuossa on ruispelto, tuossa niitty. Jo tuntuu tyvenen meren tuoksu, kuuluu sen säyseä kohina. Pikkukalat kiitelevät matalassa purossa, jonka vartta polku johtaa.

Sota ja iso viha on ollut ja mennyt. Ei se ainakaan enää jaksa tulla tänne. Ehkei sitä ole ollutkaan. Tai oli se vain satunnainen häiriö, yöllinen ohimenevä painajainen. Siitä on jo hyvin kauan. Se tapahtui joskus nuorena ollessani, kuuluu historiaan. Saattaahan olla, että jossakin yhä räjähtelee, että siellä täällä yhä vielä surmataan ja hävitetään, mutta se tapahtuu hyvin kaukana jossakin, minulle kokonaan vieraassa, minuun kuulumattomassa maailmassa. Tunnen, että torkun, mutta en tahdo heristäytyä valveille enemmän kuin mikä minulle itselleni on mieluista… Tuossa on jo kellanruskea hiekka, laakea ranta, jossa lehmikarja seisoo polviaan myöten vedessä päivää paistattaen. On niemet, saaret, karit ja merimerkit ja valkea majakka. Joku laskee verkkoja. Hangosta päin tulee jahti täysissä latvapurjeissa, vanhaa väylää, aivan niinkuin ne tulivat ennen sotavuosia. Meidän rannassamme on jo purjepursi ankkurissaan ja vastatervattu soutuvene kalliolla kumollaan.

Silloin sattuu silmääni laite, jota en ole ennen huomannut ja jota siinä ei ollut viime kesänä. Laakealla rannalla, vähän matkaa vesirajasta, on jokin ruskea möhkäle ja sen ympärillä aitaus kuin ristikko hautakiven ympärillä. Se on melkein pallon muotoinen, niinkuin kaksi vastakkain asetettua, yhteen liitettyä muuripataa. Alapuoli on sileä, yläosassa piipottaa metallisia käsniä kuin poikkisahatun sarven tynkiä, joista toiset ovat taipuneet tai taittuneet, toiset piipottavat suorina ja ehjinä. Se on kaikesta päättäen korkean veden aikana rannalle ajautunut räjähdysmiina, aidattu nähtävästi sitä varten, etteivät mullikat pääsisi sitä puskemaan ja laukaisemaan.

Siinä on siis sittenkin taas sota yhdessä kaikkein inhoittavimmassa ilmenemismuodossaan. Siinä yksi sen katalimpia, tehoisimpia ja tuhoisimpia hävitysaseita, tuhatmiehisten laivojen salasurma—minun rauhallisella rannallani, auringon lämmittäessä sitä yhtä hellästi kuin hiekkaa sen ympärillä. Läheisyydessä seisoo vasikkalauma tyytyväisenä ja mistään tietämätönnä. Hirviö itse on yhtä vähän tietoinen sisässään piilevästä tuhoavasta voimasta, se on aina vireessä ja valmiina laukeamaan pienimmästäkin sysäyksestä sen kylkeen, mutta kykenemätön sitä tekemään omasta aloitteestaan. Kosketus johonkin sen tuntosarveen voi lennättää sen pirstaleiksi ja tuhota ympärillä kaiken elämän, jättämättä veripilkkuakaan jäljelle. Se lentää ilmaan ja lennättää ilmaan ja vesi täyttää kuopan, mikä syntyi, kun se ponnistaikse ylös pilviin. Jostakin kilometrien päästä löytyy ehkä sirpale käyristynyttä teräslevyä, jonka löytäjä pistää hajamielisesti taskuunsa tietämättä, mitä se on, niinkuin minä äsken tuolla metsäpolulla. Sen uhreja ei koskaan löydetä eikä haudata. Mikä ei makaa meren pohjassa rautaisessa yhteiskirstussa ja mutaisessa yhteishaudassa, se leijailee hetken savupilvenä ilmassa ja haihtuu taivaalle.

Ei ole, näen mä, kaikki entisellään, ei ole mikään vielä. Iso viha jatkuu yhä eikä sen loppua näy. Vainolaisen verikoira—tuo pyöreä möhkäle on kuin tylppäkuono, lyhytkorvabuldoggin pää—on löytänyt tien pakopirtilleni ennen kuin minä itse. Se on jo asettunut vartioimaan sen veräjälle. Vesi voi minä päivänä tahansa nousta, tuuli voi kantaa sen merelle ja toinen sieltä takaisin ja ajaa rannalle, jossa lapset leikkivät kaarnaveneitään uitellen.

Hiivin pois. Onhan se toistaiseksi siinä vaaraton, nukkuessaan, jos voi luottaa talonpojan panemaan hauraaseen aitaan, joka estää tyhmän mullikan sitä herättämästä.

Ne olivat ainaisena pelkona ja painajaisena koko ihanan kesän. Sen kuluessa löytyi niitä useampia. Niitä oli ajautunut maihin ennen ja ajautui yhä. Syysmyrskyjen aikana ja keväällä jäiden lähtiessä niitä oli räjähdellyt vähän väliä. Meri ärjähtää, mustat karit iskevät tulta, kaukana maissa särkyvät ikkunat, kallioissa tapaamme siellä täällä merkkejä niiden puremista. Outoja kivi- ja rautasirpaleita löysimme tuon tuostakin ja niitä kertyi pieni museo venevalkaman kalliolle. Erään kivilohkareen löysin omasta rannasta, johon se ei ollut voinut tulla muuten kuin ilmojen teitä, ja rautapalan muutamasta saaresta, kuusen oksalta, johon se luultavasti oli pudonnut lumeen ja sen sulaessa jäänyt siihen. Naapurin rannassa seisoi miina lähellä uimahuonetta koko kesän. Kerran soutaessani kotiniemen vartta huomasin niitä muutaman pohjassa vain jonkin sylen syvyydessä, kaikki piikit ehjinä. Jos sattui siihen kiviriippakiveni, niin lensin minä tulivesipatsaassa yläilmoihin ja minustakin tuli hattara taivaalle. Niitä istui vähän päässä varsinkin uloimmilla kareilla. Jokainen merituulien puoleinen ranta oli tutkittava, ennenkuin sitä uskalsi lähestyä soutaen tai purjehtien. Eräällä saarella, lahdelmassa, joka antoi aurinkoisimpaan etelään, oli niitä kellunut maihin kaksi sisarusta ja asettunut vierekkäin kaikkein siloisimmalle ja suloisimmalle vedenrajakalliolle. Siinä niitä käytiin katsomassa ja vieraille näyttämässä, »Miinaa ja Maijaa», huviretkisaaressa, rantakalalahdelmassa. Niistä tuli tuttuja, ne alkoivat kuulua maisemaan, niitä naputettiin kynnen päällä, ja ne helähtivät kuin kirkonkellon malmi. Niitä valokuvattiin perheryhmiin, niiden päällä istuttiin, niiden ympärillä telmittiin ja kujeiltiin ja lähtiessä niille näytettiin pitkää nenää, elottomille, sokeille, jalattomille, siivettömille, kahlehdituille meren hirviöille, jotka kuivalla maalla eivät mahtaneet mitään, ryyhöttäen siinä avuttomina ja voimattomina, kykenemättä omin voimin purkamaan sisuaan, ennenkuin joku toinen luonnonvoima ne vapauttaisi liikkumattomuuden lumoista.

Minä en voinut koskaan ottaa niitä humoristiselta kannalta, en koskaan tottua niiden tilapäiseen vaarattomuuteen. Minussa pysyi niitä kohtaan aina sama salaisen pelon ja vihan ja inhon ja voittamattoman vastenmielisyyden tunne, minkä minussa ensi näkeminen oli herättänyt.

Onhan sota sotaa ja onhan siinä muka luvallista kaikki, sen tarkoitus kehittää sen keinoja ja sitä mukaa pyhittää ne, katalimmat ja kavalimmat myrkkykaasut, yölliset zeppeliinipommit, väijytykset ja salahyökkäykset, jopa tautien tartuttamisenkin. Ei ole enää mitään niin epäritarillista ja epäinhimillistä aselajia, jota ei katsottaisi voitavan käyttää. Mutta kaikista epäinhimillisin, epäritarillisin ja raakalaisin on minusta kuitenkin miina, joka omin päinsä käy sotaansa sokeana luonnon voimana sekä ystäviä että vihamiehiä vastaan, viattoman ja puolueettomankin pään menoksi. Se on salamurhaamista umpimähkään, luonnonvoimain vastuunalaisetonta hyväkseenkäyttämistä, järjettömän aseilla varustamista, puukottelua pimeässä tanssituvassa, kun valot on puhallettu sammuksiin. Sen toiminta ei rajoitu vain sota-aikaan. Laivamiina, tahallaan laskettu tai irtautunut voi ajelehtia valtamerillä vuosimääriä sodan jälkeenkin, käydä sotaa omaan laskuunsa, kun rauha jo aikoja sitten on solmittu sotivien kesken. Kun meret jo on julistettu vapaiksi, silloin tämä merirosvo ja salasissi vielä pitää niitä hallussaan ja on niillä suurempi herra tuin ylpeä Albion ennen sotaa, tehokkaampi salmiensulkija kuin Gibraltarin ja Maltan isäntä. Suuri valtamerilaiva saa hiipiä kuolema keulan edessä, sydän väijytystä vavahdellen jokaisen matkustajan rinnassa. Titanic-draama kalpenee niiden rinnalla, jotka ovat tulossa. Vedenalainen miina voi tuhota oman keksijänsä, valmistajansa, laskijansa, heidän vaimonsa ja lapsensakin. Sen avulla voidaan panna toimeen attentaatteja ja harjoittaa anarkistista terrorismia melkein mistä kalastajaveneestä tahansa vilkasliikkeisimmilläkin väylillä.

Millainen lie oikein sen miehen sieluntila, joka panee kaiken neronsa räjähdysmiinan keksimiseen, sen, joka pinnistää kaiken älynsä sen täydentämiseen ja parantamiseen. Luultavasti hän, samoin kuin kaikki muutkin räjähdysaineiden keksijät ja sotatekniikan kehittäjät on hieno tiedemies, mekanikko, kemikko, tuota teknikkotyyppiä, joka edustaa nykyajan terävimpiä päitä, niitä, jotka ovat luoneet nykyajan korkean konekulttuurin, sen verrattoman tekniikan ilmalaivoista vedenalaisiin saakka. Hän on saanut aatteensa jumalaisen luomisinnon haltioituneena hetkenä, hänen silmänsä ovat säihkyneet, poskensa palaneet, hänellä on kai ollut tunne niinkuin kaikilla, jotka jotakin luovat ja synnyttävät että hän on saamassa aikaan jotakin, joka koituu ihmiskunnan onneksi ja hyväksi. Ehkä hänellä niinkuin hävitysvälineiden keksijöillä yleensä on se vilpitön harhaluulo, että hänen keksintönsä on rengas sotien mahdottomiksi tekemiseen ja lopullisen maailmanrauhan saavuttamiseen. Hyräillen, iloisesti vihellellen hän menee kotiinsa, kohtaa ovella nuoren vaimonsa ja sulkee hänet onnelliseen syliinsä—samalla tietysti riemuiten siitäkin, että heidän toimeentulonsa nyt on turvattu. He astuvat käsikädessä lapsenkamariin, jossa heidän esikoisensa uinuu harsoitetulla, lumivalkoisella vuoteellaan. Pienokainen on ehkä näkevä sen tuhatvuotisen valtakunnan koiton, jota hänen isänsä on ollut valmistamassa. Kaikki ne tämmöisiä kuvittelevat, jokainen heistä tarvitsee tämän uskon jossakin muodossa tuntonsa nuhteen vaimentamiseksi.

Eikä kuitenkaan mikään sotataidollinen keksintö tai sen täydennys koskaan ole vähentänyt sodan mahdollisuuksia, vaan päinvastoin niitä juuri lisännyt, Ei ole ainakaan taannuttu siltä raakalaisasteelta, jolloin naisetkin taistelivat miesten apuna puolustaen piiritettyä linnaa kivillä ja kirkunalla. Onhan todella pian jokainen pommi, joka lentää, jokainen miina, joka räjähtää, osalta, ehkä suurimmalta, naistenkin työtä. Nehän ne nyt—pikku pariisittaresta suomalaiseen piikatyttöön saakka—sorvaa, silittää, täyttää siellä suurissa kulttuurimaissa, niinkuin surkeassa Suomessammekin. Miinassa sanotaan olevan hienot laitteet ja herkät koneet, niitä varten tarvitaan käteviä sormia. On jo historian takainen se aika, jolloin naiset ottivat osaa sotaan vain laupeudensisarina tai istuivat kotona riipimässä haavaharsoa.

Ja keksijän vaimo hymyilee ja jokeltelee lapselleen, josta ehkä sinä samana yönä zeppeliinipommi tekee raajarikon. Hän nostaa kätensä kiroten taivasta kohti. Hänen kirouksensa kuullaan. Samalla hetkellä räjähtää Reinin takana samanlainen pommi samanlaisella tuloksella. Ja kaikki vanhurskaus on täytetty… Tahtoisin vain nähdä, kuinka hieno lady tai sulosilmäinen hausmutter unissaan turhaan pesee viattoman veren tahroja käsistään ja kuinka monta gentlemannia on nyt maailmassa, joiden tarjottuun käteen minun olisi vaikea tarttua.

»Sinä taas saarnaat!»—mutta miksen saarnaisi … saarnasin näin sisässäni koko kesän yksinäisillä onkiretkilläni, sillä enhän päässyt mihinkään näkemättä miinaa jollakin rannalla. Milloin se seisoi mustana ja uhkaavana, milloin kiiltäen kilpaa auringon kanssa, kun sen valo siitä heijasteli sateen jälkeen. Saarnasin itsellenikin siltä varalta, että mistä minä tiedän, enkö minäkin voisi riehahtaa nostamaan jotakuta noista mereen tuulen ja virran vietäväksi sinne, missä tiesin ryövärilaivueiden omilla rannoillani liikkuvan.

Lopulta tietysti totun, en välitä, tunne tylsistyy, siveellinen viha uupuu omaan voimattomuuteensa. Ei kukaan kuitenkaan minua kuule eikä kauhistu minun kanssani, sillä aseistahan meidän aseeton kääpiökansammekin lopulta odottaa onneaan—joskaan ei omistaan, niin toisten, toiset toisten ja toiset toisten—ja odottaessa asestuvat veljet veljiäkin vastaan, kaartit kaarteja. Ja se nyt ei oikeastaan kuulu aivan tähän, mutta kuitenkin: kun isä Suomessa sorvaa tehtaassaan shrapnelleja Saksaa vastaan, äkseeraa hänen poikansa siellä jossakin valmistuakseen tuon isän kustantamana Venäjää vastaan … se on sotakuva Suomesta, näyte meidän moraalistamme maailmansodan aikana, meidän panoksemme kansojen ja oman vapautemme puolesta—sotavoitot ja saksanpojat samassa perheessä! Äkäyn lopulta itseeni ja annan päivän paistaa ja tuulen puhaltaa mistäpäin tahtoo, selvittelen verkkojani, suorin siimojani ja panen salamiinojani minäkin tyhmille turskille ja mitään pahaa aavistamattomille ahvenille ja paistan ja syön ja olen tyytyväinen. Sillä täytyyhän elää… Mutta onko se tarpeellista?

Illan tullen ja yön pitkän synkällä merellä voihkaa ja huokaa. Merelläkö vain?

Mutta aamu on taas tyven ja ihana.

* * * * *

On taas ihana aamu, suloisin sunnuntai, yksi tämän elinaikani kauneimman kesän monia samanlaisia. Olemme lähteneet sunnuntaipurjehdukselle. Tuuli käy lounaasta, leudosti ja tasaisesti, ei tarvitse välittää purjeista, kun on kerran kiinnittänyt ne ja peräsinkin hoitaa melkein itse itsensä. Vene nousee kotirannasta niemen vartta enkä näytä tarvitsevan kääntää päästäkseni sen yli. Mutta minä käännän kuitenkin, ties' mistä syystä. Purje pullistuu ja minä sanon, uutta venettämme kehuen, ehkä sadannen kerran:—»Katso, kuinka kauniisti se taas nousee».—»Suorassa kulmassa niinkuin ainakin», säestää poikani. Silloin räjähtää tuskin pari sataa metriä siitä, missä olin kääntynyt. Musta savupatsas on kimmonnut korkeuteen, seisoo hetken pystyssä ja luhistuu takaisin kastellen kalliot mustiksi ja heittäen mutaa, soraa ja kiviä ympäri rantaa. Me tunsimme vain heikon paineen korvakalvossa ja purje hiukan vavahti.

Jos en kääntänyt, vaan jatkoin matkaa, olisimme tulleet jotenkin sille kohdalle, missä mereltä ajautunut miina sattui kallioon, muutamia metrejä siitä, ja siinä kai olisimme menneet mekin, miehet ja veneet.

Mikä meidät varjeli? Ja miksi juuri meidät?

LAHJOITUS

Hyvä ystävä!—Olen nyt ollut täällä, niin, en oikein osaa sanoa, kauanko. Päivistä ei ole jäänyt mitään erikoismuistoa kustakin erikseen, ainoastaan kokonaistuntu, niinkuin se jää toisiinsa liittyvistä helmistä yhä pidentyvässä helminauhassa, kun sitä sujuttelee sormiensa lomitse. Ja helmiä ovat todella olleet minulle nämä päivät sekä elämyksiini että työni tuloksiin nähden. Tiedän, kenen kaulalle sen nauhan tahtoisin kiitollisena ripustaa. Hänen ansiotansa se suurelta osalta on, hän on siinä tietämättään ollut taiteellisena kiihokkeena, hän, minun herttainen tyttömallini, minun mallityttöni. Minulla on jo sievoinen salkun täysi väriluonnoksia ja kynäpiirroksia hänestä, vanhuksista ja heidän talostaan ulkoa ja sisältä. Olen löytänyt aihepiirin, jota jo kauan olen hakenut, suomalaisen, kotimaisen, läkähtyneenä kaikkeen siihen siellä ulkona. Olen siitä aivan haltioissani. Ja hiukan muustakin. Täytyy saadakseni kaikesta tästä kanssasi vähän haastella.

Täällä on tavattoman viihdykästä ja miellyttävää ollakseni. Kirjoitan tätä vierashuoneessa, joka luovutettiin minulle tänne tultuani. Tämä on vanhanaikuisin, tyylikkäin huonekaluin sisustettu nurkkakamari. Istun mahonkipiirongin laskupöydän ääressä; sen kaikki laatikot, jopa salalaatikotkin ovat tyhjennetyt minun käytettäväkseni. Edessäni on kaksi kynttilää hopeisissa jaloissa. Uuni on vanhoista, kellastuneista, kuvikkaista kaakeleista. Lattia on umpimatossa. Seinillä on vaski ja puupiirroksia mahonkikehyksissä. Täällä on suloista ja lämmintä, aistikasta, yksinkertaista ja lujaa niinkuin kaikkialla muuallakin tässä talossa.

Vaikka kaikki täällä on niin vanhaa, on kuitenkin, niinkuin se olisi erikoisesti minua varten niin laitettu. Eihän sen tarvinnut olla niin eikähän se tietysti niin ollutkaan, mutta minä kuitenkin sain sen vaikutuksen, koska halusin sen niin mielelläni saada, että täällä on minua jo kauan odotettu. Tahdoin kuvitella, että tämä vierashuone ei ollut vierashuone yleensä, jokaista tulijaa varten, vaan sitä varten, jolle talon tytär avasi sen oven, saattaen hänet tänne kuin pyhäkköön pimeän salin läpi ja hänelle kahdella kynttilällä tietä valaisten. Kun täällä vieraili joku toinen, niin oli varmaankin jotakin toisin, ainakin hiukan. Niillä on muuten täällä ihmeellinen vaisto arvata, mikä on vieraalle mieleen. Pieni esimerkki: heti seuraavana päivänä oli tuossa yöpöydälläni se savukelaji, jota he olivat nähneet minun polttavan. Joka ilta on yöpöydälläni juuri saapuneet sanomalehdet.

Hänen huoneensa on ylikerrassa minun huoneeni päällä. Kuulen hänen taas liikkuvan siellä niin varovasti ja hiljaa, että tuskin sen kuulen. Hän astelee ja askartelee siellä kuin kuiskaten. Hän nähtävästi varta vasten koettaa niin. Eihän hänen tarvitse pelätä häiritsevänsä, koska hän hyvin tietää, että valvon myöhään. Se on hänen luontaista naisellista arkuuttaan ja ujouttaan ja häveliäisyyttään. Tuskin tiedän, milloin hän hiipii vuoteeseensa. Ei kuulu enää mitään, ei sieltä eikä koko talosta. Ei muuta kuin räystään tipahtelua ulkona, yhä hiljemmin ja harvemmin, pakastavan huhtikuun yön hyytäessä, mitä aurinkoinen kevätpäivä on sulatellut… Meillä on varmaan huomenaamuna hankiainen ja hyvä hiihtokeli, jota olemme odottaneet. Meillä on rendez-vous jo ennen auringon nousua—muuten ensi kerran elämässäni siihen aikaan päivästä. Hän lupasi varmasti herättävänsä minut. Kolme kolkutusta kattoon.

Mikä herttainen talo tämä koivujensa alla, järven niemessä, oman tiensä takana, vastapäätä kirkkoa toisella puolen järven! Soisin välistä, että talo olisi minun ja että voisin jäädä tänne ainiaaksi. Niin rehtiä, ystävällistä, hiljaista ja viisasta väkeä nuo valkotukkaiset vanhukset ja tuo heidän keltapalmikkotyttärensä. Heidän ja tämän talon päävaikutus on sopusointu. Kaikki täällä on samassa vireessä, saman hengen soitteessa. Kaikilla kolmella heillä on sama yleisilme ja katse, samat rauhalliset liikkeet, yhtäläinen äänensointu. Ne eivät koskaan kiirehdi eivätkä hermostu, mutta ehtivät kuitenkin. Anna sinä minun heistä innostua, hymyile vain, jos haluttaa, mutta tämä on minulle uutta ja mieluisaa, olenhan elänyt ihan toisissa oloissa. Isäntäväki ja muu väki ovat kuin yhtä perhettä. Vanhat palvelijat ovat vanhoja talossa ja nuoret kai aikoinaan tulevat siinä yhtä vanhoiksi. Hevoset ja karjakin näyttävät kuuluvan perheeseen. Niitä hoidetaan jokaista kuin persoonallisella huolella niinkuin harvinaisia vieraita, niinkuin —minua. Tallissa ja navetoissa, pahnoissa ja karsinoissa on yhtä siistiä ja hoidettua kuin täällä asuinhuoneissa, karjatytöt ovat puhtoisia kuin diakonissat. Ja saman huolenpidon ja hellyyden alaisia näyttävät olevan talon elottomatkin esineet, huonekalut, työkalut, reet ja rattaat. Ne ovat sen asukkaita nekin. Niillä on tietyt sijansa siinä ja ne ovat kuin tietoisia tarkoituksistaan. Näyttää kuin niitä hoidettaisiin ei vain niiden tuottaman hyödyn vuoksi, vaan niiden itsensäkin vuoksi, huolella ja hartaudella ja osanotolla niinkuin eläviä olentoja, että niidenkin olisi hyvä ja viihtyisä olla. Jokaisella on oma oikea sijansa, jossa se kuin levähtää käyttelyn väliajoilla. Jos se olisi jossakin toisessa sille kuulumattomassa paikassa, olisi sen ikävä ja paha olla. Tässä talossa ei mikään ajelehdi eikä vetelehdi, eikä myöskään sairasta, sillä kaikki, mikä menee rikki, korjataan heti ja pannaan kuntoon. Ei mikään narise eikä vingu, ei viirikään. Romutkin ovat järjestyksessä, niillekin, raajarikoille, on valmistettu oma turvakotinsa aittojen välisessä vajassa, johon ne on lajiteltu laatikoihin ja hyllyille. Koska ne eivät ole niitä hävittäneet, on niissä kai heille jokin rakas muisto. Tai ehkä ne on pantu siihen kuin väliaikaiseen hautaan, odottamaan ylösnousemustaan jossakin uudessa muodossa.

Tämä järjestys, tämä tasapaino, jossa on jotakin taideteoksen sopusuhtaa ja keskitystä, suo lepoa ja hermorauhaa. Sitä elävöittää lintu, joka liikkuu ja lentelee ja visertelee päiväkaudet näillä pihoilla.

Hän on tämän talon hengetär ja haltia, huipputulos tästä kaikesta, talon tarkoitus, sen olemisen oikeutus, sen päämäärä. Hän on versonut sen taimilavassa, kehittänyt varttaan sen maassa, kukkinut sen ilmassa ja hengessä. Hän on sen juuri kypsymässä oleva hedelmä, jo nuokkuen varressaan valmiina poimittavaksi.

Ihme, ettei kukaan vielä ole ojentanut kättään häntä ottaakseen. Vaan ehkäpä heillä jo onkin tiedossaan kotivävy, ehkä hänen muotokuvaansa sitä varten maalautetaankin, yllätyslahjaksi »omalle». Ohimennen sanoen en ole sitä vielä aloittanutkaan. Olen toistaiseksi tehnyt tutkielmiani omia tarkoituksiani varten. En muuten luule, että sen, hänen tulevansa, kanssa olisi vaikea kilpaillakseni, jos sitä haluaisin. En siihen kuitenkaan pyri, sillä kotivävy sen täytyy olla. Ei häntä pitäisi koskaan irroittaa täältä ja istuttaa muihin maaperiin. Hänen on pysyttävä emäntänä ja äitinä, emäntä- ja äitisukujen jatkajana. Hän on niitä, joita ajatellaan, kun puhutaan »esiäideistä». Rotuihminen, tarkoitettu kehittämään rotuaan, sitä, jossa meidän tervein maalaisveremme virtaa, herraskartanoidemme ja pappilaimme asuttajissa, ja johon meidän kulttuurimme pohjautuu.

Olin heti selvillä siitä, missä hengessä hänet maalaan: olen koettanut saada hänet kuvatuksi tämän talon omassa hengessä, siinä, joka häntä ympäröi, jossa hän elää ja johon hän kuuluu, ja joka, vaikkei taustaa näkyisikään, pitäisi aavistaa ilmeestä. Olen piirtänyt hänet antamassa kämmeneltään sokeria irtonaiselle nimikko-orhilleen, joka seuraa häntä kuin koira; lammasten edessä, kun ne, emät ja vuonat, karsinastaan, sen aidan yli ja rakojen läpi, tunkevat päänsä saadakseen häneltä kukin palasensa; tai leipomassa, jolloin olen saanut esille hänen kauniit käsivartensa ja kämmenten ja sormien keveät ja sulavat liikkeet, kun hän käsittelee valkoista taikinaa valkoisella leivinlaudalla, puettuna valkoiseen esiliinaan ja päässä niskan taa sidottu valkoinen liina. Nämä leipoma-asennot ja liikkeet ovat hänessä niin luontevat, niin ominaiset, että niitä tutkiessa seisoo edessäni satojen vuosien sarja siihen tottuneita ja sitä harjoittaneita naisia. Se on niin aitoa, niin kaunista ja kotoista, että lämpenen katsellessani en vain häntä, vaan jopa omia luonnoksianikin hänestä. Paitsi näitä olen tehnyt useita muita tutkielmia sekä Öljyllä että liidulla ja vesivärillä. Minulla on ollut suoranainen luomiskuume, toisen aatteen hedelmöittäessä toista. Tämä talo on, niinkuin sanoin, aiheiden aarreaitta ehkä piankin katoamassa olevalta kulttuurikaudelta, vanhalta, mutta minulle tähän saakka taiteellisesti uudelta.

Lämpenen häntä ajatellessani—en ole mitään muuta ajatellut, en muussa askarrellut kuin noissa eri ilmeissä, eri tilanteissa, eri asennoissa. Sieluni, mielikuvitukseni on häntä täynnä. Kysyn tässä juuri itseltäni, olenko mieltynyt, ehkä rakastunutkin häneen enemmänkin kuin kiitolliseen malliin. En tiedä, en luule. Mutta vaikka olisinkin, ei ainakaan minun puoleltani uhkaa häntä mikään vaara. Vaikka voisinkin, en tahtoisi ojentaa kättäni häntä ottaakseni ja viedäkseni. Olisi sääli nostaa hänet maita ja autereita kiertävän taiteilijan ritisevään reteliin. Ei meikäläisen hajanainen maailma ole hänen maailmansa, ei se, mihin hänet täältä hennoisi siirtää. Kai hän sielläkin kukkana kulkisi, mutta ainoastaan hetken niinkuin kukka vesilasissa, vähitellen kuihtuen ja kalveten. Entä jos minä tulisin tänne? koettaisin juurtua hänen maaperäänsä? Eihän sekään kävisi. Mutta miksi ei? Vaikkapa nyt »taiteeni», mokomakin, siitä kärsisikin, vaikka kehitykseni pysähtyisi, vaikka veisin palettini ja siveltimeni hänen hyvin järjestettyyn romuliiteriinsä ja ottaisin sen viereisestä työkaluliiteristä kuokan ja heinähangon ja puutarhalapion—entä sitten! Eläisin hänen elämäänsä niiden lasten kanssa, hänen kaltaistensa, joita hän minulle lahjoittaisi—kai saisin siinä elämäntehtävän yhtä hyvän kuin tämä nykyinenkin, kenties paremman.

Tyylikäs hän on, taideteos omaa lajiaan, sulava, joustava, virheetön, luja ja hento samalla, viaton ja avonainen, sanalla sanoen… Hän käännyttää minut sisäisesti, siitä tietämättään. Kun vertaan häntä kaikkiin niihin naisiin, joiden kanssa siellä ulkona maailmassa—huh!

Hän kai jo aikoja sitten nukkuu. Haluaisin maalata hänet myöskin levolla ollen, vuoteessaan, uupuneena päivän puuhien jälkeen, toinen käsi peitteen päällä, toinen pään alla kaaressa. Minun Pyhä Ursulani (kai muistat sen taulun siellä Venetsian museossa). Ehkä kerran vielä sen saankin niin, ehkä en. Sitä odottaessani »ikuistan» hänet, niinkuin saan, panen häneen parhaan itsestäni, sielustani: ihailuni, ihannoimiseni. Vaikkei hän olisikaan se, miksi hänet nyt näen, menee hän nyt kuitenkin semmoisena jälkimaailmaan ja taidekirjat ehkä sanovat hänestä sitten, että luultavasti, kaiken varmaan, hänen tekijänsä oli rakastanut häntä niinkuin Lionardo Jocondaansa. Luon hänestä, en arvoituksellisesti hymyilevää ongelmaa, jonka ilmeen syytä kukaan ei ole voinut selittää, ja jonka taustana on jylhän vuoriston hämy, vaan tavallisen suomalaisen ihannetytön, jonka taustana on hänen korea kotinsa, sen huurteinen koivikko heleimmän kevään aattona. Hyvää yötä!

(Jatkoa seuraavana iltana.)

Heräsin kolmeen arkaan kolkutukseen. Ne eivät tulleet ylhäältä, vaan ovelta. En vastannut, tahdoin kuulla ne vielä kerran. Ne toistuivat hiukan kovemmin, minä vastasin ja hän sanoi sieltä: »Kahvi on valmis.»

Hän odotti minua ruokasalissa kahvipöydän ääressä, valmiiksi puettuna hiihtoretkelle, päässä puuhkalakki hienointa valkoisinta lammasnahkaa, yllään suora väljä, helmoihin saakka ulottuva viitta sinistä kotiverkaa, jalassa paulakengät. Varhainen talvinen aamuvalaistus asettaa ankaralle koetukselle kaiken, mihin se sattuu. Se ei anna minkään tunnelman lahjoa silmää, vaan pakottaa joko hyväksymään tai hylkäämään. Hän kesti koetuksen niinkuin ulkoilmaveistos, joka uhmaa valoa, tulipa se mistä ja miten tahansa. Hän kesti sen niinkuin aukeava kukka, joka sekin kestää kaiken valon ja kutsuu sitä yhä vain lisää luokseen katsomaan ja ihailemaan ja joka voi voitollisesti kilpailla hehkuvimman keskipäivänkin kanssa—niinkuin hyvin nukkunut lapsi herätessään ja noustessaan visertämään vuoteessaan, silmät suurina ja tuoreina, suu hymyssä ja ihossa terve tuoksu. Jotakin siitä kaikesta on hänessä. Sanon sen hänelle. Hän lyö sen leikiksi, mutta kuuntelee kuitenkin mielellään.

Samoin kuin on myöhään illalla, kun saattaa kotiin naista ja erotessa nukkuvan talon portilla syntyy erikoinen, salamyhkäinen yhteistunne, samoin on hyvin varhain aamullakin, kun muu talo vielä nukkuu eivätkä vanhukset vielä ole tulleet: ollaan kuin salaisessa liitossa, kahden kesken koko maailmassa; on hetki, josta on otettava pikainen vaari, sillä tuossa tuokiossa voidaan tulla ja kaikki voi muuttua. Ja siinä on erikoinen viehätys varsinkin illan jälkeen, jolloin on oltu yhdessä kahden kesken, kun muut ovat kylässä, luettu runoja, soiteltu, puheltu ja piirustettu. Siinä on sitä, että oletko miettinyt yöllä sitä, mistä eilen puhuttiin, mihin tulokseen olet ehkä tullut, mitä olet yleensä yöllä ajatellut ja tuntenut, onko se kohdistunut minuun, oletko ehkä nähnyt sen johdosta untakin? Aamutunnelman voi rikkoa pieninkin seikka. Se, mikä sen kestää, on aitoa. Ja kaikki oli täällä aitoa, hyvästä kahvista käteen ja käden liikkeeseen, joka sen tarjosi. Hän herätti emäntätunnelman, sen sanomattoman miellyttävän ja suloisen, että hän on ollut ylhäällä ennen minua, laittanut minulle kaikki valmiiksi, lämmittänyt huoneen, tuulettanut sen, keittänyt kahvin, kuorinut kerman ja kaikki on tapahtunut kuin itsestään, niinkuin kukan avatessa umppunsa, niinkuin vesilinnun ottaessa aamukylvyn.

–Mutta tuossa puvussahan ja tuossa valossahan teidät olisikin maalattava!

–Taasko siinä—ja missä vielä? Ja kuinka monessa?

–Tuhannessa kauniissa—sillä teistä kumpuaa ehtymättömästi aiheita ja kauneusarvoja. Seisokaa vielä…

–En minä osaa seistä—pannu polttaa—pian—ai—!

–Olette oikeassa, ei teidän pidäkään seistä mallina, ainoastaan olla, niinkuin olette, ja minun täytyy oppia teidät ulkoa painamalla teistä kuva ensin aivoihini ja vasta sitten kankaalle—sekä aivoihini että sydämeeni, saadakseni avukseni myöskin tunteeni teitä oikein tulkitakseni.

–Juokaahan nyt jo—kahvinne jäähtyy.

Suhteemme oli jo kehittynyt heti näin vapaaksi; ammattini suoman vapauden turvin ja varjossa voin sanoa hänelle, mitä miellyttävää tahdoin. Oli kevytmielistä puhaltaa näin vireille tulta, joka jo kyti, itsestään syttyneenä. Minun ei olisi pitänyt.

Hiihtoretkemme oli herttainen duetto tai niinkuin nelikätinen soittonumero—se olisi oikeastaan tulkittava ei sanoin, vaan sävelin: suksien helinää, sauvan somman kirinää, ohi kiitävien huurrekoivujen vilinää. Me laskimme pelloille, me sujutimme pellolta niitylle, niityltä jäälle, emme nousseet taloihin, vaan kiersimme ne, pysyen kuin ulkopuolella muiden maailmaa ja liikkuen kuin itseluomassamme omassa ilmapiirissä, poistuen ja läheten toisiamme, milloin toinen, milloin toinen, erillämme ja samalla yhteenliitettyinä, välillämme side, joka sujuu, vaan ei katkea. Hän hiihti paljon paremmin kuin minä, laski mäet kuin leikillä, nousten jyrkän rinteen kuin vuohi kallion, kun minä tottumatonna tein kaikki vaivalloisemmin ja raskaammin. Milloin tahansa hän olisi voinut minut jättää ja vilkuttaa liinaa hyvästiksi.