Olin näissä mietteissäni istunut jonkin aikaa, kun telefooni soi. On jotakin kaameaa, kun telefooni rämähtää keskiyön hiljaisuudessa. Se hälyttää kuin palokello. Se tietää tapaturmaa, onnettomuutta, usein kuolemaakin. Mutta se oli vain hän, joka pyrki puheilleni. Annoin hänelle luvan tulla.

Hän tietysti tahtoo tulla selittämään, voittamaan minua puolelleen, asianajajakseen, tietäen, että olen suvaitsevaisempi ja pehmeämpi kuin muut, että koetan ymmärtää ja asettua toisenkin kannalle. Mutta samassa minusta hänen asiansa taas oli menetetty. Näin tai ainakin tahdoin nähdä kaikki taas toverien äskeisillä yhteisillä silmillä. Minun täytyy olla solidaarinen heidän kanssaan. Lausutun tuomion täytyy jäädä voimaansa. Meillä täytyy olla oikeus tinkimättä, hellyttelemättä soveltaa häneen se, minkä samanlaisissa tapauksissa niin monta kertaa olemme soveltaneet muihin, hän ensimmäisenä, jyrkimpänä. Kuta tavallisempi, yleisempi joku siveellisen hellyyden ilmiö on, sitä ankarampi on sitä kohtaan oltava. Ei tässä siis voi käydä pyyhkeilemään eikä lieventelemään, sillä onhan teko sittenkin kaikista kehnoimpia ja rumimpia. Sitä vähemmin voi, kun on kysymys yhdestä meistä, veljeskunnan jäsenistä.

–Tulin sanomaan—

–Tulit puolustamaan tekoa, joka ei ole puolustettavissa, sanoin minä töykeästi ja kylmästi.

–Eihän kyllä olekaan—ja kuitenkin ehkä on.

En kehoittanut häntä jatkamaan, en auttanut häntä eteenpäin, niinkuin hän näytti odottavan. Hän tuijotti minuun, sitten hän vaipui istumaan, otsa käsiin.

–Tämä on kamala asia, virkkoi hän.

–Niin, sitä se todella on.

–Ette salli minun edes suorittaa, mitä olen teille velkaa. Ennemmin kärsitte monen tuhannen tappion mieheen, kuin otatte minulta penniäkään. Niin pohjattomastiko te siis ylenkatsotte minua?

–Jos ottaisimme sinulta saatavamme sillä tavalla hankituista rahoista, olisi se meistä yhtä kuin itse hankkia ne sillä tavalla. Ne ovat kavaltamalla saatuja, sillä tyttö tietysti uskoo, että otat hänet hänen itsensä etkä hänen rahojensa vuoksi.

–Se on ankarasti sanottu, että kavaltamalla. Hän suoristihe ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla.

–Se on ankarasti puhuttu, toisti hän… Ja minä ymmärrän… Ja minä sanon, että jos te ottaisitte niistä rahoista penninkään, halveksisin minä teitä yhtä paljon kuin te nyt minua… Se on selvä se … mutta yhtä selvää on myöskin, että minä en voi olla teille penninkään velassa. Nyt kaikkein vähimmin. Minä lahjoitan ne pois jonnekin tai poltan ne.

–Senhän voit tehdä. Se on sinun asiasi. Mutta ei se mitään muuta.

–Eipä niin—ei. Vaan jos hankkisin ne jotenkin muuten?

–Mitä tarkoitat?

–En mitään.—Teinpä, mitä tein, ei se siitä enää parane, kun kerran olen tehnyt, minkä olen tehnyt. Se on nyt myöhäistä. Mutta ehkei se sittenkään ole.

–Mikä?

Taas vastasi hän:—Ei mikään—ja painui mietteihinsä. Sitten hän nousi ja otti lakkinsa ja aikoi lähteä, pani sen kuitenkin takaisin ja jäi. Hän nähtävästi yhä odotti, että antaisin hänelle tilaisuuden selittää. Ja miksen antaisi hänelle sitä?

–Mutta kuinka sinä oikeastaan saatoit sen tehdä? Kuinka se oli mahdollista? Heikkohan olet aina ollut, pettänyt monetkin toiveet, omasi ja muiden. Mutta kuinka voit tehdä tämän?

Vastaus tuli niin pian ja niin selvänä kuin se olisi ollut valmiiksi ajateltu.

–Näin siinä ainoan pelastuksen. Minulla ei näyttänyt enää olevan mitään muuta keinoa päästä sitoumuksistani. Olin luvannut palata miljoonamiehenä tai olla ollenkaan palaamatta. Olisinhan omasta puolestani saattanut jäädä sinne ja kuolla nälkään. Mutta minä tahdoin pitää sanani teille tavalla tai toisella. Ette kuoltuanikaan olisi saaneet mitään, sillä eihän vakuutuskirjakaan ollut voimassa ulkomailla kuoltua. Täällä minua odotti miljoonani tai ainakin puoli, en todellakaan tiedä, paljoksiko hänet arvioidaan. Tarvitsin vain tulla ja ojentaa käteni. Minä tiesin kyllä uppoavani samalla, kun nousen, hukkuvani samalla, kun pelastun, se oli siveellinen itsemurha, mutta samalla itseuhri, siis kuitenkin jonkinlainen ansiotyö, niin, miksikä ei suurtyökin minun puoleltani. Kuvittelin, että ainakin te, toverini, sen ymmärtäisitte ja tunnustaisitte minun panneen itseni uhriksi toveruuden alttarille. Ajattelin, että vaikka tarkoitus ei pyhitäkään keinoja, on sittenkin tapauksia, joissa se sen tekee. Että vaikkakin yleensä tuomitsisitte tekoni, tällä kertaa sen sittenkin antaisitte anteeksi vaikuttimien vuoksi.

–En usko, että vaikuttimesi olivat noin jalot. Koetat turhaan koristella niillä tekosi rumuutta. Sinä teit sen, koska ajattelit: »jostakinhan minunkin täytyy elää, jos kerran aion elää», ja niin sinä nait rikkaan tytön rahojen vuoksi. Teet niinkuin tuhannet ennen sinua: nait rikkaan rahojen tähden, elääksesi.

–Se ei ole totta—ei, ei, sitä se ei ollut!

Purkaus oli niin kivukas ja vilpitön, että heti kaduin ja tahdoin peruuttaa, mitä olin sanonut.

–Anna anteeksi, sanoin ja ojensin hänelle käteni.—Minulla ei ollut oikeutta sellaiseen otaksumiseen.

Hän ei tarttunut käteeni, oli yht'äkkiä kokonaan toinen, katsoi minua kiinteästi silmiin ja virkkoi:

–Ei, sinä olet sittenkin oikeassa. Täytyihän minun elää tavalla tai toisella. Minussa on jokin luonteen tahra. Olen aina ollut heikko, kevytmielinen, suuri raukka ja pelkuri. Olin kuitenkin luullut olevani ainakin rehellinen mies. Olen ainakin koettanut. Nyt en ole edes sitäkään.

Mitä minä sanoisin siihen? Jotakin sanoakseni sanoin, että niitä semmoisiahan on maailma täynnä, valitettavasti kyllä—tarkoitin, ettei hänen siis tarvinnut pitää itseään huonompana, kuin ihmiset yleensä ovat.

–Mutta minä en saa olla semmoinen! kimposi hän taas. Semmoinen en saa olla, sitä vähemmän, kuta enemmän on niitä, jotka sitä ovat. Olitte täysin oikeassa. Ainoa lopullinen vaikuttimeni oli se, minkä sanoit. Olen pahempi kuin varas, olen väärentäjä. Olen tieten tahtoen mennyt sitoumukseen, jonka tiesin mahdottomaksi täyttää. Olen tietoisesti, harkitusti pettänyt. En ole koskaan ennen semmoista tehnyt.

Semmoinen hän aina oli, läikähdellen äärimmäisyydestä toiseen. Olisin miltei kernaammin suonut, että hän ei olisi antautunut näin pian, vaan taistellut viimeiseen asti.

–Mutta jos kerran olet tuolla kannalla, voithan purkaa ja peruuttaa!

Mutta se ei käynyt päinsä sekään.

–Mitä se enää hyödyttäisi, ei tehty siitä enää tulisi tekemättömäksi. Enhän voisi enää kohentua omissa silmissäni enkä teidän. Sanoisitte: »Sai velkansa anteeksi ja jätti samassa tytön, otti hänet rahan vuoksi ja jätti hänet rahan vuoksi.» Se olisi kaksinkerroin katala teko. Ja tyttö sitten, vaivainen raukka.

–Ota hänet sitten ja anna asiain mennä menojaan. Hellyydellä, hyvyydellä ja hienolla kohtelulla voit ehkä lopulta sovittaa paljon, ehkä kaikenkin.

–Ei valheella voi mitään sovittaa. Eikä voi valehdella ja teeskennellä kautta pitkän elämän. Ja mistä minä tiedän, etten petä häntä jo huomenna, ja etten joskus lyö häntä, kun hän tahtoo minua lähestyä? Teen hullusti, kuinka tehnenkin. Näen ainoastaan yhden ainoan keinon.

–Minkä keinon?

–Minun ei olisi pitänyt enää ollenkaan palata. Miksi en hypännyt Atlanttiin hiiliruuman ikkunasta, niinkuin jo olin päättänyt. Tuuli jäähdytti pääni, ennenkuin ehdin tunkeutua ulos. Se olisi ollut oikea ratkaisu silloin ja olisi yhä vieläkin.

Tuo oli minusta tekeytymistä, sitä minulle kaikkein vastenmielisintä, ja ärsytti minua. Sanoin räikeästi ja ylenkatseellisesti:

–Et sinä sitä sillä tavalla kuitenkaan ratkaise, mitäs sitä uskotteletkaan!

–Kuinka voit niin sanoa?

–Koska se, joka semmoisesta puhuu, ei koskaan sitä tee.

–Niinkö luulet?

–Sinä tulet ratkaisemaan sen kokonaan toisin. Sanonko, kuinka sinä tulet tämän ratkaisemaan, sittenkuin tuuli tuolla ulkona vielä kerran on jäähdyttänyt otsasi ja tehnyt sinulle saman palveluksen kuin silloin Atlantilla? Sinä otat tytön, saat hänen rahansa ja pidät ne hyvänäsi. Varakkaana miehenä sinä tulet järjestämään elämäsi vaimoosi nähden verrattain helposti. Kiitollisuudentunteesi ja hellä luontosi tekee sinulle helpoksi teeskennellä hänelle tunteita, joita sinulla ei ole. Itsellesi hankit korvausta muualta siihen, mikä sinulta kotona puuttuu. Et tule häntä lyömään, ainoastaan pettämään. Se on kyllä julkinen salaisuus kaikille muille paitsi hänelle. Jos joku hänelle siitä kertoo, ei hän usko semmoista omasta rakkaasta ukostaan. Mutta ei kukaan sinua siitä soimaa.

–Niinkö sanot?

–Päinvastoin on maailma sen johdosta sinua kohtaan miltei myötätuntoisella kannalla. Olisihan pikemmin ihme, jos häneen tyytyisit. Jos ketä tuomitaan, niin tuomitaan vaimoasi. Se oli oikein hänelle, kuka käski hänen, mokomankin variksenpelätin, ostaa itselleen kaupungin komeimman pojan, käyttäen hyväkseen hänen tilapäistä ahdinkoaan.

–Niinkö sanot?

Joka kerta, kun hän sanoi: »Niinkö luulet? Niinkö sanot?» oli, niinkuin hän olisi sanonut: »Lyö, lyö vielä!»—Ja minä löin tahallani, liioitellen, terästellen, paisutellen, sillä oikeastaan niin totista tarkoittamatta.

–Meidän, sinun toveriesi tuomio sinua ehkä aluksi painaa, mutta sinä luot sen painon pian hartioiltasi. Huomaat, ettet kuollutkaan heidän ylenkatseestaan ja että aivan hyvin voit elää ilman heidän kunnioitustaan. Alussa sinä meitä kartat ja me sinua. Mutta sinusta on tullut huomattava henkilö yhteiskunnassa ja omassa puolueessasi.

–Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.

–Mutta tulet kuulumaan … varakas mies kiinnitetään väkisinkin semmoiseen. Sinä teet lahjoituksia, otat osakkeita kansallismielisiin yhtiöihin, uhraat isänmaan alttarille, tulet yleistä suosiota ja kunnioitusta nauttivaksi henkilöksi, johtokuntien ja hallintoneuvostojen jäseneksi. Eivät vanhat toverisikaan ajan pitkään voi olla ottamatta vaikutusta yleisestä mielipiteestä. Tulet meihinkin nähden vähitellen sovittamaan tekosi. Tuomiomme on peruutettu meidän siitä melkein tietämättämme. Tavataan. »Päivää, lange nicht gesehen, kuinkas hurisee?»—»Olisipa hauska kerran taas istua yhdessä».—»Tulkaa meille jonakin iltana, niin pannaan totiksi ja haukataan suolaa leipää». Hienot ruuat, viinit, kahvit ja liköörit. Vaimosi näyttää tyytyväiseltä ja onnelliselta. Siis kaikki hyvin. Ei kenelläkään näytä olevan syytä valittamiseen. Myönnämme olleemme liian ankarat. Aamupuoleen yötä ehkä pidämme puheenkin sinulle. Meitä vanhoja, kuivettuneita maistereita ei ole herkuilla eikä hienoilla viineillä pilattu. Olemme niin herkkiä ja herttaisia, sulamme niin helposti, etsimme kaikesta parhaan puolen. »Voi sinua, vanha veikko!» Totta kyllä, sinä nait rahojen vuoksi, mutta sinun ja tavallisten rahannaineiden välillä on iso ero. Sinä olet poikkeus. Sinä teit sen ihanteellisessa tarkoituksessa, toveruuden vuoksi, vaikka sinun ei olisi tarvinnutkaan. Sinä olit ylpeä, arka kunniastasi, et tahtonut jäädä velkaan edes parhaille tovereillesi. Nolasit heidät pahanpäiväisesti heidän jalomielisyydessään. Juuri kun he olivat tekemäisillään komean liikkeensä, teit sinä vielä komeamman. Sinä poltat rahat, ennenkuin pidät ne itse. Sinun menettelystäsi kerrotaan suurella ihastuksella. Meitä nauretaan pinnistettyjen periaatteiden narreina, donkkijotteina. Jokainen samanlaiseen asemaan joutunut eteenpäin pyrkivä mies etsii tilaisuutta tehdäkseen niinkuin sinä. Sanalla sanoen—niin sinä ratkaiset tämän asian.

–Sinä luulet?

–Olen siitä jotenkin varma. Ja teet sen hyvässä seurassa, koskapa mekin lopulta annamme sille siunauksemme, otamme vielä kerran tuhlaajapojan syliimme. Puheita, periaatteita, ohjelmia, kauniita sanoja, täyteläisiä teorioja—kurjuutta, raukkamaisuutta, puolinaisuutta—semmoisia me olemme!

–Oletko lopettanut?

–Olen, ja olisi kai pitänyt jo aikoja sitten.

–Ei, sinun piti puhua juuri niin kuin puhuit. Kiitos! Hän koetti nähtävästi olla tyyni ja välinpitämätön, vaikka olikin kalpea ja vaikka hänen kätensä vapisi, kun hän sytytti kynttilästä sikarin. Se, mitä olin sanonut, oli kyllä koskenut, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää. Oli hyvä, että se oli tullut sanotuksi. Oli hyvin ansaittu läksytys, minkä hän oli saanut. Ei ollut tarvis ainakaan nyt vielä sitä lieventää.

Hän oli mennyt ikkunaan, joka antoi merelle, ja avannut sen. Siinä seisoi mustalla pohjalla liikkumaton, punainen majakkatuli. Ulkona merellä kohisi maininki jään reunassa.

–Miksi avaat? kysyin.

–Jäähdytän päätäni, sanoi hän kaksimielisesti.

–Panehan kiinni—vetää.

Hän sulki ikkunan ja ojensi minulle kätensä hyvästiksi. Ovessa hän kääntyi vielä ja virkkoi:

–Minä siis hankin ne rahat jollakin toisella tavalla. Onko hyvä niin?

–Kylläpä tietenkin.

–Ei missään tapauksessa kenenkään tarvitse tulla kärsimään minun tähteni.

–Hohhoo—ja, jaa.

En ehtinyt mennä häntä saattamaan eteiseen, kun hän jo oli sieltä poistunut. Vasta hetken päästä kävin katsomaan, oliko ulko-ovi tullut suljetuksi. Löysin lattialta kirjekuoren; siinä oli sen ravintolan leima, jossa olimme olleet. Mitään osoitetta ei siinä ollut. Se oli nähtävästi pudonnut hänen palttoontaskustaan. Panin sen pöydälle toimittaakseni sen hänelle sopivassa tilaisuudessa.

En tullut menneeksi kaupungille seuraavana päivänä. Sitä seuraavana luin lehdistä, että hän—oli hukkunut. Hänen lakkinsa oli ensin löydetty railon reunalta, joka pidetään auki Viaporin salmien ja Hietalahden välillä. Kun toimitettiin haraus, saatiin ruumis ylös samasta paikasta. Tuoreet jäljet johtivat Ursinin uimahuoneelta suoraan Gråhaaran majakkaa kohti. Poliisin käsitys oli, että hän tapaturmaisesti oli astunut railoon ja uponnut.

Riensin avaamaan kirjekuoren. Siinä oli ravintolan laskulanketille tehty merkintä hänen velastaan meille korkoineen vuoden loppuun ja omistajalle siirretty henkivakuutuskirja, jonka sisältö melkein markalleen vastasi meidän saatavaamme. Paperin toiselle puolelle oli kirjoitettu:—»Ei kenenkään tarvitse kärsiä minun tähteni. Nyt menen isä Aabrahamin helmaan.»

* * * * *

Olimmeko ajaneet hänet kuolemaan? Oliko meillä syytä soimata itseämme siitä?

Mistä tuo mies sittenkin oli saanut voimaa tuohon tekoonsa?

Urhoollisuudestaanko vaiko pelkuruudestaan? Tarpeestako näyttää meille, millainen hän oikein oli? Heränneestäkö kunniantunnostaan? Mahdottomuudestako elää tytön kanssa? Säälistäkö tyttöä kohtaan? Suurinko sankari vaiko suurin raukka?… Ne ovat vain otsakkeita kaikki nämä, ne eivät mitään selittäisi, vaikka niihin saisikin vastauksen. En ymmärrä sellaista enkä osaa sitä eritellä. Olen vain nähnyt ilmiön ja kertonut sen.

»LALLU»

Lienevätkö lapsuudenajan ilot ja surut suuremmat kuin muiden ikäkausien, mutta ainakin säilyy muisto niistä kauemmin ja voimakkaammin kuin myöhemmistä elämyksistä ja mielenliikutuksista. En muista koskaan iloinneeni hillittömämmin, surreeni epätoivoisemmin ja tunteneeni syvemmin kuin kaikkein varhaisimmassa lapsuudessani. Kyllä kai aivot ovat koonneet itseensä kaikki muutkin kuvat elämän taipaleen varrelta, ahtautuneet täyteen näkemyksiä ja kokemuksia ja liikutuksia, toinen toisensa taa, toinen toistaan tiiviimmiksi kerrostumiksi, mutta kun niitä useinkin on vaikea saada esille erottautumaan toisistaan, loistaa lapsuudenmuisto niiden yli kuin revontuli pimeimmän pohjolan periltä.

Eiköhän lapsen voimakkaimpia tunteita liene ystävyys ja kiintymys? Ne ainakin minä löydän säilyneimpinä ja tavattoman miellyttävinä muistojeni vanhoista varastoista.

Varhaisin muistoni ei ole äiti eikä isä, joiden hahmot vasta myöhään selviävät eteeni, vaan hoitajani Pikku-Liisa ja eräs minua vanhempi poika, jonka kanssa tein ensimmäisiä retkiäni ulos maailmaan ja sain siitä ensimmäiset vaikutelmani. Maailma ei ollut siihen aikaan suuri. Sen minulle tunnettu osa oli suureen järvenselkään pistävä niemi, jonka tuntemattomasta maailmasta erotti raja-aita, minkä sisäpuolella oli pappila peltoineen, pihoineen, niittyineen ja kotihakoineen, ja ulkopuolella suuri ulkometsä. Mutta se maailma oli siitä huolimatta täynnä ihmeellisyyksiä, nähtävyyksiä, kokemuksia ja mielenliikutuksia.

* * * * *

Olen kai tuossa noin neljän viiden vuoden vaiheilla. Seison polvillani tuolilla, nenä litistettynä ikkunaan, jonka jäähän olen saanut huoutuksi sen verran sulaa, että voin nähdä ulos. Olen täysissä matkatamineissa ja odotan, milloin »hevonen» ajaa rappujen eteen. Sitä ei vielä näy, mutta liiterin ovi on jo auki. Kohta se tulee… Sen kaiken muistan, jopa näenkin, vuosikymmenien takaa, samoin kuin senkin, että koivut pihamaalla kahden puolen porttikujaa ovat niin huimaavan korkeat, että latvat ja pilvet näyttävät sekaantuvan toisiinsa… On kova pakkanen. Minut on puettu kaikkein lämpöisimpiini, minulla on lammasnahkalakki ja korvalaput, jotka on sidottu nauhalla leuan alle, harmaa sarkanuttu ja niskanauhassa riippuvat kintaat.

Nyt se puhaltaa ulos liiterin mustasta ovesta. Se »ylpeilee», s.o. kyömistelee kaulaansa, pysähtelee ja karkailee. Minä tiedän, että saverikot ja liisteet ritisevät ja aisatiuku soi vimmatusti, vaikka en kuulekaan mitään kaksinkertaisen ikkunan ja korvalappujeni läpi. Minä jo karkaisin vastuuseen, mutta en saa, sillä on sovittu, etten tule ulos, ennenkuin kuuluu hirnunta rappujen edestä. Hän saapuu siihen, hirnaisee, muljauttaa silmiään ikkunaan ja kun näkee minut, kuopaisee jalallaan. Näen sen naamasta, että se panee: »Iihahah!» Siitä minä tiedän, että saan tulla. Minä luisahdan alas tuolilta ja kaadan sen, törmäisen kädet ojona oveen ja sysään sen selkoselälleen enkä pane kiinni, kuulen avaimen putoavan, mutta en välitä, laukaisen kylmän porstuan läpi rappusille ja komennan niin vihaisesti kuin voin: »Ptruu! Polle! Ptruu! Soh!»—sillä se on näyttänyt aikovan lähteä ilman minua. Se tottelee heti, peräytyy, hillitsee itsensä kokonaan, pudottaa yht'äkkiä aisat maahan ja pyörähtää minua peittelemään ja asettelemaan mukavasti kelkkaan. Sitten se antaa minulle ohjakset, jotka kulkevat sen kainalojen alitse niskan taa, ottaa aisat maasta ja muuttuu taas hevoseksi, odottaen nykäisyäni ja käskyäni.

–Eväs jäi, älkää menkö! huutaa kaitsijamummu Pikku-Liisa ovessa ja juoksuttaa nyytyn seville jalkojeni väliin ja sanoo varottaen:—Lallu ei vain saa kaataa.

–Pollehan se on, panen minä närkästyneenä vastaan.

Lalluhan se kuitenkin oikeastaan on, kappalaisen poika, kun minä hänen isänsä apulaisen. Hän on minua koko joukon suurempi poika, roteva, voimakas ja paksupohkeinen pieksujalka. Hänellä on iso, punainen tukka, josta saa vetää niin paljon kuin tahtoo, kesakoiset punakat kasvot, pystynenä, kulmakarvat vaaleammat kuin iho, pienet, tavattoman hyväntahtoiset ja aina ystävälliset porsaansilmät, niin että minä uskallan riuhtoa häntä suitsista kuinka paljon tahansa, kun sille päälle satun, ja huutaa ja ärjyä, aivan niin kuin Matti oikealle Mustalle Ruunalle.

Lallulle saa ärjyä, mutta minä en ärjy muuta kuin suotta. Sillä minä rakastan häntä sanomattomasti, enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, enemmän kuin hoitaja Liisaa ja äitiäkin. Hän ei ole ainoastaan ihminen, joka hoitaa hellästi ja niistää nenät ja puhdistaa lumet ja haastelee ja nauraa ja osaa naurattaa, vaan hän on sen lisäksi hevonen, joka vetää ja hirnuu. Hänellä on hevosen voima ja ihmisen äly ja ymmärrys. Olo hänen kanssaan tuntuu turvallisemmalta kuin äidin ja hoitajan kanssa. Se on toisenlaista, jotakin aivan erikoista turvallisuutta. Heidän on kaikki pehmeää, kädet, povi, polvet. Lallulla on kaikki lujaa, jäntevää. Eikä hän kuitenkaan käske eikä määräile niinkuin ne, vaan tottelee ja toimii nurkumatta, vastustelematta saamiensa ohjeiden mukaan. (»Nyt tuonne! Nyt tuonne!») Ei hän ikävysty eikä haukottele eikä koeta suotta huvittaa silloin, kun ei ole itsellään hauska, ei koneellisesti lallattamalla tai hihittämällä, niinkuin vain pikkulapsia huvitetaan. Hän käsittää, että on ero pikkulapsen ja pikkupojan välillä.

Lähtö pihasta tapahtuu, niinkuin sen aina täytyy hyvällä hevosella: puhaltautumalla täyteen laukkaan, niin että selkä suloisesti retkahtaa ja käy kuin vihuri selkäpiin läpi. Mutta sitten vauhti pian hiljenee, sillä meillä on tänäpäivänä pitkä matka edessä, koko päivän taival, ehkä ollaan yötäkin tällä matkalla, ehkä palataan vasta viikon päästä. Ennen on käyty vain Riihelässä ja Rajaportilla saakka, mutta nyt on määrä käydä edempänä, Oulussa asti. Minä tiedän, että Oulu on kaupunki, josta tuodaan suolaa ja sokeria ja renikoita ja että sinne on kaksikymmentäviisi penikulmaa. Minä tiedän, mitä on suola ja sokeri ja renikat, mutta minä en tiedä, mitä on kaupunki. Minä tiedän, että Rappulasta Porttilaan on penikulma ja että toinen peninkulma on Porttilasta Tuulimyllylään ja kolmas Riihelään ja neljäs Rajaportille, mutta minä en koeta kuvitellakaan, kuinka paljon on kaksikymmentäviisi peninkulmaa.

Eilen oli jo vähällä tulla lähtö Ouluun, mutta Rajaportilta täytyi kääntyä takaisin, kun ei ollut vällyjä eikä evästä ja kun rupesi jalkoja paleltamaan.

Ei puhuta mitään, sillä Polle ei saa puhua, ainoastaan hirnua juostessaan ja syytää jalkopohjistaan lunta silmille, ollakseen oikea hevonen. Levähtäessä ja syöttöpaikoissa minä kuitenkin sallin Pollen muuttua Lalluksi, rengikseni, joka tekee, mitä minä käsken, ja joka siitä palkkioksi saa syödä minun eväitäni ja ryypätä maitoa pullosta. Saapi se juoda kahviakin, jos Meikälässä ja Heikälässä sattuvat keittämään. Mutta kun minä sanon: »Soh Polle!» ja maiskautan, täytyy sen heti muuttua hevoseksi.

Me kuljemme näin alkutaipaleesta vain tuttuja seutuja. Nämä ensimmäiset paikat ovat monesti ennen käytyjä, mutta nyt ei ole aikaa niissä virkailla, nyt täytyy rientää. Hurautetaan koivujen alitse ja Ison-Porttilan läpi pihan, sitten kuljetaan Elo-Aittalan talon editse. Siellä ei asu muita kuin hiiriä ja siellä on kissa isäntänä. Tuulimyllylä jää vasemmalle ja on aina jäänyt, sinne ei saa mennä, sen siipi saattaisi tarttua takin helmaan ja kiepauttaa niin korkealle, ettei milloinkaan tulisi takaisin. Kun ollaan siinä, on kuljettu kaksi penikulmaa.

Siinä on alamäki petäjikön läpi ja Polle rietautuu menemään niin, ettei tahdo kelkassa pysyä. Riihelän talot näkyvät! Riihelässä on kolme taloa: Vanha-Riihi, Uusi-Riihi ja Ruumenlato. Vanha-Riihi on minun taloni, minä olen sen isäntä, minun täytyy välttämättä käydä sitä joka päivä katsomassa. »Ptruu, Polle!» Vanha riihi lämpiää. Varpuslauma pyrähtää sen edestä katolle. Puimavarsta riippuu oven päällä ja pitää sitä raollaan, jotta savu pääsisi ulos. Minun täytyy käydä katsomassa, onko siellä kaikki, niinkuin pitää. Kiepahdan sisään korkean kynnyksen yli. Savu on melkein lattian tasalla, ja minun pitää paneutua vatsalleni, jottei se pistäisi silmään. Lyhteet risahtelevat savun sisässä ylhäällä parsien päällä ja pitkä tähkäolki riippuu alas. Suuret puut palavat kumeasti paukahdellen uunissa. Siinä on sanomattoman suloista ja lämmintä ja salaperäistä. Ja minulta unohtuu kaikki muu.

Polle hirnahtaa, mutta minä en ole tietävinäni. Antaa sen vain hirnua, minä vain katselen, kuinka tuli syö suuria puita. Se haastaa syödessään jotakin, jota en oikein ymmärrä. Polle hirnahtaa toisen kerran. Sillä on kiire Ouluun. Tekisi mieli vielä kuunnella tulen puhetta, mutta täytyy kai kuitenkin lähteä.

Oikeastaan minä en enää välittäisi lähteä koko Ouluun, Oikeastaan olisi paljoa hauskempi riisua Polle Lalluksi ja mennä sen kanssa Olkilatoon heittämään kuperkeikkoja katosta lattiaan niinkuin eilen ja ennen. Polle näyttää olevan hiukan äksyllä päällä, ravistelee aisojaan ja kaapii lunta jalallaan. Ei aina tiedä, onko se sillä päällä oikein vai suotta. Minä tuskin saan sen päästetyksi ja hypätyksi rekeen, kun se puhaltaa menemään, niin että on vähällä paiskata riihen nurkkaan. Minä ärjäisen: »Ptruu!» Silloin se pysähtyy kokonaan, niin että olen lentää suulleni. Minä sanon: »Soh!» ja silloin se taas kyllä lähtee, mutta lönkyttää laiskasti ja vastahakoisesti. Enkä minä saa sitä mitenkään parantamaan vauhtiaan: vähän nykäistyään se taas vain lönkyttää.

Riihelän takaa alkaa petäjikkö ja pitkä taloton taival. Polle ei näy välittävän minusta vähääkään. Ei käännä kertaakaan päätään jäljelleen päin. Minä tahtoisin puhua sen kanssa, mutta enhän saa puhua, kun minä itse olen kieltänyt, että aisoissa ollessa ei saa puhua, vaikka minä kuinka siihen houkuttelisin. Tuntuu kuin olisi kauhean kauan siitä, kun lähdettiin Riihelästä ja vielä kauemmin siitä, kun oltiin kotona. Minua alkaa arkiuttaa ja pelottaa. Tuolla näkyy Rajaportti, mutta kauhean pitkän matkan päässä, eikä se ole vielä puolimatkassakaan Ouluun.

–Lallu! sanon minä, mutta se ei ole kuulevinaankaan.—Polle!—nyt se kyllä tuntee nimensä ja kääntää vähän päätään ja katsoa muljauttaa, mutta ei vieläkään mitään virka. Minä tahtoisin jo kääntyä takaisin, mutta en saa sitä sanotuksi.

–Saat sinä sanoa jotakin, jos tahdot. Mutta se vain ravistaa päätään ja painaa eteenpäin. Kuta kauemmaksi tullaan, sitä hyljätymmältä tuntuu. Riihelää ei enää näy eikä muutakaan kotipuolta. On sitä vaille, etten pillahda itkuun. Siellä saattaa olla isoja koiria ja irtonaisia isoja härkiä ja äkäisiä pässejä ja jos mitä.—Olen vielä sillä ikäasteella, että kaikki tuntematon ja tietymätön peloittaa. Poika pyrkii seikkailuihin, lapsi karkaa kotiin, niin pian kuin tuntee uutta ja outoa. Pellon takaa, rannasta, marjametsästä hän rientää pihaan, tupaan, kun näkee vieraiden tulevan, ja karkaa uunille pappiakin pakoon. Hänessä on pesävaisto voimakkain tunne, niinkuin ketunpojalla, joka kyllä uskaltaa pesän suulle leikkimään, mutta ei koskaan loittone siitä sen edemmä, kuin että vähimmänkin risahduksen tai oudon äänen kuultuaan ehtii sisään. Kuta lähemmä Rajaporttia tulemme, sitä enemmän mieltäni ahdistaa. Siinä on korkea, luja pisteaita. Sen tuolla puolella on ulkometsä, synkkä ja sakea. Tätä edempänä en ole koskaan käynyt. Se on minulle maailman laita. Polle pysähtyy yht'äkkiä ja sanoo:

–Kah, siinäpä on kulkenut susi menn'yönä aitovartta … tuoss' on istua vokottanut, mutta eipäs ole vielä uskaltanut tulla veräjästä sisään.

Minä en ole koskaan nähnyt sutta muuten kuin kuvassa, mutta minä tiedän, että se ottaa koiria ja syö pieniä poikia. Ja parahtaen kohti kurkkua itkemään minä huudan ja vaadin, että meidän on hetipaikalla käännyttävä takaisin … »ja jos sinä et lähde, niin sinä olet paha poika … ja minä lähden yksin kotiin äidin luo»… Tai minä hyppään pois kelkasta ja alan juosta tietä pitkin. Mutta Lallu saavuttaa minut ja nostaa minut kelkkaan ja minä tunnen vieläkin hänen voimakkaan otteensa, ja kuinka hän hellästi rauhoittaen pyyhkii kyyneleni ja puhdistaa nenäni ja iloisesti hirnahtaen ja hassutellen ja hyppien kiidättää minua takaisin—ja ennenkuin tiedänkään, alkavat taas Riihelän talot näkyä.

–Mennäänkö Navettalan kaupunkiin?

–Mennään! Hei, mennään!

Ja pellon poikki hän karkuuttaa minut sinne. Matti tulee vastaan Mustalla Ruunalla tyhjää heinähäkkiä ajaen. Syntyy sama jokapäiväinen juttu:

–Vaihdetaanko hevosia? kysyy Matti.

–Vaihdetaan vain, sanon minä.

–Paljonko maksat päällisiä? kysyy Matti.

–Minkätähden?

–Sentähden, että minun hevoseni on puolta parempi kuin sinun.

–Minkätähden?

–Sentähden, että minun hevosellani on neljä jalkaa ja sinun hevosellasi vain kaksi.

–Paljonko tahdot?

–Kolme sataa.

–Helpota kahteen.

–En helpota.

–Olkoon menneeksi. Tuoss' on.

Päällisten maksu tapahtuu niin, että minä kolme kertaa paiskaan kintaani hänen rukkaseensa, yhden paiskauksen jokaista satamarkkasta kohti. Mutta kun kauppa on tehty niin kuuluu myöskin asiaan, että Matti alkaa sitä katua, ruopii korvallistaan ja pyytää että se purettaisiin.

–Paljonko maksat purkajaisia?

–Kaksi sataa.

–Liika vähän.

–Kolme sitten.

–Päästä rahat.

Purkaminen tapahtuu niin, että Matti nyt vuorostaan lupsauttaa minua käteen, ensin päällisiksi ja sitten purkajaisiksi, kuusi kertaa. Ja niin me taas jatkamme kukin hevosellamme.

Navettalan kaupungissa on paljon taloja ja paljon asukkaita. Siinä on monenmoisia sokkeloita ja teitä. Kuljetaan sen ympäri, mennään kujaan, ajetaan ladon ja sikopahnan välisestä solasta. Ajetaan yläsillalle ja sieltä takaisin hirveää myötämäkivauhtia. Minä tiedän, että Oulun kaupunki on samanlainen kuin Navettalan kaupunki, vaikkakin paljoa suurempi. Riisun Pollen Lalluksi, sillä on turvallisempaa mennä navettaan hänen kanssaan kuin yksin. Ei ole hyvä mennä navettaan yksin. Vaikka iso härkä siellä onkin kiinni, on se kuitenkin härkä.

Lähinnä lämpiävää riihtä on navetta minusta maailman hauskin paikka. Siellä on niin mukavaa ja pehmoista havuilla ja pehkuilla täytetyllä lattialla. On kuitenkin varminta pitää Lallua kädestä, sillä voisihan tapahtua, että härkä pääsee irti. Kuta lujemmin minä puristan Lallun kättä, sitä paremmin pysyy härkä kiinni. Nyt se makaa eikä ole näkevinäänkään. Niillä näyttää kaikilla olevan niin hyvä olla kuin kissalla vasussa. Ei kuulu muuta kuin märehtimistä. Koko navetta märehtii. Leuat liikkuvat edestakaisin, sitten joku leuka pysähtyy, ja silloin näkyy niinkuin joku mukula liukuisi kurkkua myöten alas. Sitten ne taas alkaa. Ison navetan toisessa päässä on pikkunavetta, lamponavetta ja vasikkain karsina. Oikeastaan minä pyrinkin sinne. Siellä on kuin lasten puolella, tuttavallista ja turvallista. Ei minua peloita yhtään, kun vasikka nousee ja köyristää selkänsä ja venytteleikse ja nostaa häntäänsä. Uskallanpa koetella sen turpaakin ja antaa sen nuolaista kättäni. Lampaat ovat kuin vertaisia, melkein kuin leikkitovereita. Tekisi mieleni heidän mielikseen pureskella kerppuja yhdessä heidän kanssaan, ne ovat varmaan makeinta ruokaa maailmassa.

Kana makaa seimessä. Lallu nostaa sitä, sen alla on valkea muna. Vähän päästä se nousee ja lentää kaakattaen orrelle, ja nyt siellä on kaksi munaa. Lallu seisoo silmät pyöreinä ja ihmettelee, mistä se sinne tuli. Minä en tiedä eikä hänkään tiedä, se vain tuli. Enkä koetakaan etsiä syytä. Lapsi ei kysy syytä, ainoastaan toteaa ja tyytyy. Voisi tapahtua mitä tahansa enkä minä sitä ihmettelisi.

–Oletko nähnyt lehmän lentävän? kysyy Lallu.

–En, sanon minä,—mutta minä muistan, että minä heti aloin kuvitella, kuinka se tapahtuisi.

–Minä olen, sanoo Lallu.

–Mitenkä se lensi?

–Puiden latvojen päällä.

–Minnekkä se lensi?

–Niittylatoon.

–Ovestako sisään?

–Ovesta, ja sitten se rupesi sinne maata ja söi, ja kun se oli syönyt mahansa täyteen, niin se lensi yläluukusta ulos.

Olin heti täysin selvillä siitä, kuinka se oli tapahtunut.

–Entä sitten?

–Sitten ei mitään.