»Älkää olko, varsat, millännekään, antaa se vielä teillekin. Syökää te vain heiniä, teillä on hyvät hampaat. Ette te oikeastaan milloinkaan tarvitseisi sokeria ja suurusjuomaa. Jokohan tuo rupee joka aamu antamaan sokeria ja suurusjuomaa?—Aina minä kaksi varsaa voittaisin, vaikka päällenikin kävisivät. Minä olen puraisussa vahva, vaikka olenkin potkaisussa heikko. Minulla on torahammas pitkä ja terävä. Se on semmoinen hammas, että sillä viiltää verille lautasen minkälaiselta äytäriltä hyvänsä. Sen tieltä täytyi Äkäruunankin kaikota tammoista. Sen tieltä täytyy väistyä kenen tahansa. Aina minä kaksi varsaa, kolmekin, tulkoot vaikka kaikki maailman orivarsat!» Pekka on uinahtanut, pää riippuu melkein lattiassa. Mutta itse hän näkee seisovansa pystyssä päin, kaula kyömynä, häntä kohona. Talli laajenee, seinät häipyvät pois, on kesä, ruohoinen rannaton aavikko, heinikkoa aina vatsan tasalle. Pekka pienen kukkulan laella, ainoana orhina satojen tammojen ja varsain keskessä, eikä ole ketään, joka uskaltaisi tulla niitä ottamaan. Muut oriit saavat pysyä loitolla Pekan laumasta. »Hankkikoot omansa, kiittäkööt onneaan, etten tule heidän omiaan ottamaan. Saatte olla siellä sinnempänä—niin kauan kuin minä annan. Ajan pois, jos päähäni pistää. Otan tammoista omani, jos heistä minkä omakseni nimitän. Minä en pelkää ketään, minä uskallan tapella vaikka kaikkien aavikon orhien kanssa!»

»Käänny!» kuului raaka ääni ja Pekkaa sysättiin lautaseen, niin että hän olisi kaatunut, jollei pilttuun pihtipieli ottanut vastaan. Samassa tempasi tallimies toisen takajalan reisiensä väliin ja alkoi repiä kenkää pois. Saatuaan yhden kengän pois, repi se toisetkin ja nakkasi ne rautaromukoppaan. Pekka seisoi kuin hervotonna, karvaa väräyttämättä.

»Aikooko se panna uuteen kenkään? Mutta vastahan ne nämä pantiin?»

Mutta ei tallimies pannutkaan uusia kenkiä. Ei siis tulekaan naisten ajoon lähtöä eikä muuhunkaan ajoon? Paneeko se seisomaan? Vai annetaanko minut toiseen taloon? Mutta eihän kukaan ole katsonut suuhun eikä sitä varten jalkoja kopeloinut.

Tallimies on mennyt ja tullut taas. Se päästää irti marhaminnan ja taluttaa ulos. Ulkona seisoo Herra rappujen edessä, toinen käsi taskussa. Punakintainen tyttö katselee rappusilta. Pekka hörhöttää sille, mutta se ei liikahda. Tallimies ottaa lapion tallin oven luota hangesta ja lähtee viemään portille päin. Silloin tyttö huutaa jotakin, tallimies pysähtyy ja Herra tulee ja ottaa marhaminnan tallimiehen kädestä. Tyttö on pyörähtänyt sisään, ryöpsähtää sieltä samassa ulos ja juoksee pihan yli portille. Sillä on kädessä punainen kukka, jonka se kiinnittää Pekan otsaan, taputtaa ja juoksee pois. Taas oli sen kintaassa suolaisen maku. Herra taluttaa Pekan portista ulos, ja tallimies astuu edeltä, lapio olalla.

»Ei milloinkaan ole Herra ohjannut eikä taluttanut minua. Se on aina ohjannut ja taluttanut niitä, jotka ovat olleet tallissa parhaita. Mitä varten se nyt minua taluttaa? Ja minne? Miksi se kääntyy tänne?»

Oli käännytty pellolle, asteltiin vanhaa tienpohjaa, joka ensin vei metsäsaarekkeeseen ja siitä pellon keskelle suurelle, punaiselle ladolle.

»Minkätähden se vie minua tänne? Minkätähden minut on loimitettu ja kukitettu? Niinkuin joka syksy ne, jotka viedään sinne silloin, kun torvet törisevät kaiken päivää. Sinne pääsevät vain parhaat. Eikö meidän tallista viedäkään muita kuin minut? Olisinko minä meidän paras? Kun varsat tulivat sieltä kukka otsassa, rupesi punakintainen antamaan niille sokeria ja suurusjuomaa.»

On tultu metsäsaarekkeen kohdalle, jonka ympäri tie jatkuu ladolle. Sieltä näkyy vielä viiritankoja viimesyksyisen hevosnäyttelyn jäljeltä. Pekka aikoo mennä tuttua suuntaa, jossa vielä tuntuu vanha heinärekien jälki, mutta Herra poikkeaa saarekkeeseen, yhä tallimiehen askeliin astuen. Pekka ajattelee:

»Samapa tuo, mennäänkö yli vai ympäri.»

Tallimies seisoo lapioonsa nojaten ja odottaa mäen rinteellä. Siinä on hiekkahauta, jyrkkä syvänne. Herra pysähtyy siihen ja heittää marhaminnan tallimiehelle.

»Pysyisin minä pitämättäkin, sill'aikaa kun hengähdät.»

Pekka seisoo pää pystyssä, katsellen suurelle ladolle, joka punoittaa alempaa pellolla.

»Ei siellä vielä muita näy, Herra jouduttaa omaansa ensimmäiseksi. Se on paras se, joka sinne ensiksi joutuu.»

Yht'äkkiä Pekka vavahti ja korskahti. Hän oli ollut tuntevinaan haaskan hajun. Tämähän on se haaskamäki, josta kyntäessä aina nenään kärähti.

»So, so … so, so…»

Herra viihdytteli, vihelteli, taputti kaulaa, veti taskustaan jotakin, —ka, valkeata leipää!—asetti sen hangelle, Pekka kumartui sitä ottamaan, kun kuuli korvansa juuressa napsahduksen, näki välähdyksen, tunsi polviensa hervahtavan, mutta ei tuntenut enää omaa kaatumistaan hiekkahaudan pohjaan.

LASTUJA VII

SIELLÄ MAALLA

Siellä maalla on nyt syksy…

Siellä on nyt rannan ruskea kaislikko ja uuvahtava, alakuloinen laine. Siellä on luhdalla täysinäinen lato ja ladon ovella pieles, kuusen oksilla katettu; ja ladon takana on haapa, joka on seulonut lehtensä sen seinämille ja katolle. Siellä on niityn sisässä metsäsaareke ja saaressa keltaisia koivuja ja punainen pihlaja ja niiden ympärillä nuori näreikkö, jänisten piilo; niityn takana metsän reunassa on kynnetty sarka, joka välkkyy viistossa auringossa kuin tummansininen teräs.

Saran perällä on torppa, josta ei kesällä näkynyt muuta kuin tuvan harja ja kaivon vintti. Nyt kuultaa pihakoivun harson läpi talli ja navetta, aitat ja sauna ja sen alla perunapelto ja siihen unohtunut vasu. Sauna lämpiää ja riihessä puidaan ja tuuli kantaa maantielle olen lämminneen lemun.

Siellä on toisaalla kartano ylhäällä kuusisella mäellään ja alhaalla työväen matalat huoneet.

Siellä on se kaikki…

Ja siellä on vielä vetelä maantie asemalta entiseen kotiini ja kartanon navetan kohdalla yli äyräiden kuohuva savi ja läkähtyvät ojat—suloiset minun muistaa.

Siellä on vinot puhelinpylväät ja niiden risaiset, aina toisiinsa takertuneet langat.

Siellä ajaa kaupungista palaten hihkuvat Mäntsälän miehet, laimeasilmät, kaulakkain huojuen, hevoset märkinä, savessa selkää myöten—kotoiset katsella.

Siellä on asema ja semahvoori ja saapuva juna, jonka vihellys näkyy, ennenkuin kuuluu. Aseman salissa on kitkerä ilma ja likainen sementtilattia, ja luukulla ottaa lehtiään kaulukseton kauppias, tohvelit jalassa … ja asemasillalla turisevat miehet mahorkkaa polttaen ja tappelevat koirat ja tuossa ajaa kartanon rillat ja kiiltonappi kuski—vuosikymmenen tutut.

Ne ovat siellä ja minä olen täällä. Vaan kerran viikossa on minun mentävä katsomaan, vieläkö ne ovat. Ja siellä ne ovat. Oi, miksi ne jätin!

YLLÄTYS

En tiedä, mitä se on ja miksi se tulee, niinkuin tulee. En osaa selittää siihen syytä. Olisiko se sävelkosketus jostakin, joka synnyttää minussa myötäsoinnun jostakin, joka on samassa vireessä minussa kuin siellä, missä lie, näkymättömien tunnelmamaailmojen takana. Se soittaa minua väkisin, milloin tahtoo.

* * * * *

On varhaisimman kevään myöhäinen ilta. Olen viettänyt sunnuntaipäiväni rauhallisessa lepokodissa maalla, nukkuen ja lueskellen. Koko olemuksessani vallitsee sopusointu ja rauha. Kaikki on hyvin, kaikki on kunnossa. Olen astellut hiljaisen metsän läpi autiolle pysäkille ja istuutunut sen tyhjälle penkille, noustakseni viimeiseen kaupunkijunaan.

Pysäkki on peltojen keskessä. Lumet pelloilla ovat sulaneet, mutta ojissa on vielä talven tähteitä; myöskin aitovarsilla ja pohjoispuolella ratavallia on jäljellä vanhaa nietosta, kuin kuolleen talven aavetta.

Muuta ei ole enää talvesta jäljellä. Mutta ei ole vielä kevätkään. Maa on ruskea syksyn kulon jäljeltä. Sen pinnan alla on vielä routa. Ei ole enää sitäkään eloa, joka on luonnossa silloin, kun lumet sulavat ja ojissa lirisee ja sihisee iltaisin ja öinkin. Metsän ranta vainioiden takana on synkkä kuin syksyllä. Taivas on harmaa ja tylsä ja ilmeetön, niinkuin se on ruskottomana, leutona talvi-iltana. On niinkuin saattaisin ajatella olevan Haadeksessa, jossakin varjojen maassa.

Tuota taivasta vasten häämöittää lähin lennätinpylväs ja siihen kiinnitetyt eristäjäkupposet. Lankoja ei näy eivätkä ne nyt edes humise niinkuin tavallisesti. Mutta metsästä kuuluu keväthuuhkajan säännöllinen uukahdus kuin sumussa seisovan laivan puhallus. Peltopyy kirahtaa vihaisesti jossakin elottoman pellon hämäryydessä. Hyvin kaukaa kuuluu liikkeessä oleva juna, joka ei tunnu lähestyvän eikä poistuvan.

Siinä se sitten tulee—ja minkätähden juuri siinä?—vaatimus siitä, että kaiken entisen tulee muuksi muuttua … että, jos mieli, niin on aloitettava kaikki alusta … kaikki tai ei mitään, tinkimättä, mutkittelematta. Et ole koskaan toteuttanut sitä, mitä pitäisi ja mistä tiedät, että pitää … ainoastaan kaikenlaista pientä, mikä on ollut sinulle mukavaa ja helppoa, et koskaan sitä viimeistä, lopullista, sitä, että mene ja myö kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille— tunnon kiristys niin kiinteä, ettei suurin hätä, ei hengenvaara, ei kovin sairaus, ei rakkaiden omien kuolemakaan ole kyennyt saamaan sitä aikaan. Jos et sitä tee, olet iankaikkisesti hukassa. Jäät tähän kuin jo menneen talven ja vielä tulematta olevan kesän väliseen hämäryyteen, joka ei siitä enää pimene, mutta ei valkenekaan, kuulemaan huuhkajaa, joka ei koskaan vaikene, odottamaan junaasi, joka ei koskaan saavu.

Panen vastaan. Mitä se on yht'äkkiä tuo tuommoinen aiheeton vaatimus, yöllinen yllätys, karkaus rauhallisen, viattoman matkamiehen kurkkuuni Enhän minä, en ainakaan nyt, ole tehnyt kenellekään mitään. Jos on joskus mitä rikottu, niin se on sovitettu. Eihän kukaan vaadi minulta hyvitystä mistään. Teenhän kaikessa velvollisuuteni ja voitavani, minkä muutkin.

Ja sitäpaitsi—olkoon, että pitäisi enemmänkin, että pitäisi kaikki— tiedäthän sinä, että se ei ole mahdollista, että se ei tule toteutumaan … minä en voi, enkä jaksa, minä olen pysyvä alati samana, heikkona, kelmeänä, puolinaisena—olipa sitten iltataivaasi kuinka painostava tahansa, uikuttipa huuhkajasi kuinka aavemaisesti tahansa, kirahtelivatpa kulolintusi kuinka uhkaavasti tahansa. Ei se siitä enää parane—sadoitpa tai paistoit, uhkasitpa tai houkuttelit, raatelitpa tai hyväilit. Onhan se jo niin monta kertaa nähty—mitä hyödyttää enää minua tunnelmilla huumata, koettaa herpauttaa siitä, mistä olen heikoin. Enhän minä voi antaa mitään lupausta enää enkä minä voisi sitä pitää, vaikka sen antaisinkin. Soisit minulle edes sunnuntairauhan siitä, mitä olen koettanut.

Se katoaa kuin manauksesta. Juna humahtaa pysäkille. Se on täynnä iloista nuorisoa, huoletonta, laulavaa sunnuntaiyleisöä. Hetken kuluttua ollaan kaupungissa, jossa valot välkkää, äänet sorisee, autot hyrrää ja toitottaa.

Se katosi, aave… Mutta minä tiedän, että se tulee takaisin, tämä, niinkuin on tullut monta kertaa ennenkin tämänlainen—peruuttamatta, hellittämättä, yllättäen omana hetkenään, jonakin seuraavana sunnuntaina, ehkä vasta vuosien päästä, samassa tilassa tai jossakin samanlaisessa vaatimuksineen juuri silloin, kun siihen minusta näyttää olevan aihetta kaikista vähimmin ja kun olen sitä vastaan kaikista vähimmin varuillani, säpsähyttäen kuin salama johon ei koskaan totu, kouristaen kuin kuoleman pelko.

Oli tupa lähellä. Siellä jo nukuttiin. Sen räystään varassa oli sukset. Otin ne ja panin ne maahan. Lylyn puu helähti pakkasessa kuin kantelen lauta sitä seinältä laskettaessa.

TOIVIORETKI

Riennän asemalle ja juoksen jo liikkeellä olevaan junaan. Istun siinä kuin unessa, kuin painajaisessa, jossa ei koskaan pääse perille sinne, mihin pyrkii pois kaupungista, missä taas olen kulkenut viikkomääriä kuin eksyksissä itsestäni, häärien ja pyörien pääsemättä mihinkään— eroon ihmisistä, jotka pakottavat minuun omat tunteensa ja vetävät minua harrastuksiinsa, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä— pakoon aaveita, jotka kummittelevat ympärilläni ilman määrää ja tarkoitusta pyörien kuin piharikat porttiholvien ristituulessa, ja joiden joukkoon temmattuna minäkin ajelehdin kuin irrallani omasta itsestäni.

Ne ottavat minut vielä kiinni ja vetävät takaisin siihen epätoteen ja sekasotkuiseen, jossa ei ole ajatusta, ei järjestystä, ei yhtenäisyyttä, ei suhteita eikä mittoja.

Pois heidän kaduiltaan, jotka eivät mistään tule eivätkä mihinkään vie, heidän taivaansa alta, joka ei ala eikä lopu eikä kaareudu, vaan katkeaa joka paikasta kesken.

Pois henkeni kaupalla, pois, maksoi mitä maksoi, vankeudesta vieraalla maalla!

Pudottauduin kuin varkain ratapenkereitä kinokseen junasta, joka oli ajanut pysäkin ohitse, kauas sen laiturin sillasta. Seisoin siinä, kunnes se oli kadonnut, punaisen tulen sammumistaan sammuessa kaukaisuuteen.

* * * * *

Olen selälläni suksien päällä saarekkeessa peltojen keskellä, huurteisen koivun alla. Kuu paistaa ja paistaa, värähtämättä. Sen otsalla on pilviharso, leviten siitä yli koko taivaan verhoamatta kuitenkaan sen haaleata sineä ja kätkemättä jotakin siellä täällä sinen läpi heikosti tuikkavaa, himmenevää tähteä.

Siinä on taivas ja taivaan alla on valkoinen lumivainio ja kaukana sen ympärillä matala metsän reuna.

Ei kuulu luiskahdusta, ei näy liikahdusta, ei tunnu henkäystä ei tuulahdusta. Härmäharso koivun ympärillä on kuin valkoisesta hopealangasta ainaisesti liikkumattomaksi valettu.

Mitä ihmettä miettii kuu? Mitä ajattelevat pilvet? Mitä uneksii yksinäinen tähti?

Olenko minä sama kuin olin siellä? Onko tämä samaa maailmaa kuin se siellä? Paistaako tämä kuu sinne samalla kuin tänne?

Olen kuin olisin läpikuultavan lasikellon alla, jonka ei ole soittajaa eikä tule olemaan tuhansiin vuosiin, josta ei ole pääsyä eikä pyrkimystä ulos, jossa ei ole ketään muuta kuin minä, yksinäni minä.

Missä on maailma ja missä ovat sen ihmiset? Missä on äskeinen kaupunki ja sen elämä? Ulkopuolellako jossakin? Olihan siinä rata, jonka poikki joskus hiihdin, mutta eikö sen viimeinen juna mennyt tästä jo tuhat vuotta sitten, hiljeten hiljenemistään, kunnes se viimein pysähtyi minne lie Siperian kinoksiin, hautautuen sinne? Kettu, jonka jälki näkyy vielä tuossa suksenlatuni alla, tullen vainioilta etelästäpäin ja mennen vainioille pohjoiseen, on kai jo aikoja sitten nukkunut ikuiseen uneensa, jäätyen luolaansa metsien, järvien ja vuorien takana.

Miksi tämä on niin sanomattoman suloista ja turvallista?

Maailma tuntuu aivan kuin selvinneen kaikkein alkeellisimpaansa, palautuen alkuhahmoihinsa. Se on elänyt elettävänsä, siinä on tapahtunut kaikki, mitä siinä on voinut tapahtua ja minkä siinä on tarvinnut tapahtua. Se on jo mennyt ruttaan ja on menemässä ikuiseen jäähänsä. On tyhjyyden aatto, iankaikkisen olemattomuuden ilta ennen sen lopullista yötä.

Ajallinen ja olevainen on vajaata ja vaillinaista, koska siihen täytyy joka hetki jotakin lisätä. Iankaikkinen tyhjyys ja olemattomuus on ainoa, joka on valmista ja täyttä ja totta, sillä siitä ei voi mitään ottaa eikä tarvitse mitään panna.

Sentähden on tämä niin sanomattoman turvallista ja suloista. Siellä on valheeni, täällä on toteni. Sentähden teen minä tänne toivioretkeni niin usein kuin pääsen.

AURINKO JA MERI

Olen jo aamutyynellä nostanut verkot merestä majaniemeni nenästä. Olen soutanut jyrkän kallion ohitse hiekkarantaisen lahden pohjaan, jossa on virepuut petäjikön reunassa. Levitän pyydykseni niille kuivamaan, puhdistellen niitä ilmanhengen hivellessä hartioita ja auringon lämmittäessä selkää ja hiekan jalkaa. Oravia kurahtelee petäjikössä, lokit ja tiirat vaakkuvat puiden tasalla kiertoretkillään kalarannasta toiseen, ja viklat ja rantasipit kahlaavat kuin kotilinnut loivalla rannalla, johon meri kantaa heille ravinnon ja jättää sen kuin tarjottimelle vetäytyessään itse hetkeksi pois.

Taampana maissa on kylä ja sen kalaranta, jossa seisoo pyynnistä palanneen kalastajan venheen purje, jota ei vielä ole kääritty kokoon.

Verkot jäävät siihen oikomaan ainojaan, seisoen ruskeana harsona vihreää metsää vasten. Niiden kuivamista odotellen kylven lahdessa, jonka hiekkapohja on kova kuin kallio, ja johon sileä maininki hiljalleen keinuu sisään suoraan Itämeren ulapoilta. Lämpenevä aurinko ja yhä virkenevä lounas on jo kuivannut verkot, jotka pian taas riippuvat pöyheinä katoksessaan, kumotun hylkyruuhen alla, valmiina illalla laskettaviksi. Askartelu niiden kanssa on joka-aamuinen ilo.

Aamiaiskutsu kuuluu majasta petäjikön läpi. Sinne johtaa havunneulapohjainen polku, joka kulkee ohitse muurahaispesän ja notkelmassa olevan suosilmäkkeen ja voisi yhtä hyvin viedä johonkin sisämaan umpilammen torppaan kuin majaan, joka on manteren ja saariston viimeinen merta kohti.

Se on kallion suojassa, joka kääntää mereltä tulevan tuulen sen yli, kun taas pohjatuuli takertuu takana olevaan metsään. Se on piilossa kuin linnun pesä, yhtä näkymätön maalle kuin merelle. Mutta sinne kuuluu kaikki, mikä merellä äännähtää: lokkien itku ja nauru, laivojen huudot, niiden koneitten hyrinä, kokan kohina, ammunta ja majakan ulvonta sumussa.

Sen ovelta on vain harppaus kallion laelle, mistä ei ulospäin näy muuta kuin taivasta ja vettä ja joitakin puuttomia luotoja ja uloinna meressä mataloita paasia, joilla hylkeet ojenteleivat aamun paisteessa, pelkäämättä suurimpiakaan laivoja, mutta solahtaen aallon helmaan, niin pian kuin keksivät kalastajan ruuhen. Kaukoputki tuo ne kivenheittämän päähän tekemään siinä temppujaan kömpelöin päin ja muodottomin jaloin. Toisella karilla ruuhottaa suurlokin poika, odottaen emäänsä, kuvastuen taivasta vasten suurena ja kaula kenossa kuin viikinkilaivan keula.

Ulapalla tapahtuu aina jotakin tai odotetaan tapahtuvaksi. Aterialta, kesken askareiden, työpöydän äärestä, levoltakin tempaa ääni, outo tai tuttu, sinne ylös tähystämään, mikä on tuo laiva, kenen on tuo purjevene, kuka siellä soutaa verkoilleen tai siimoilleen, mihin hän ne laskee, saako onkija tuolla mitään—joko tuuli tyyntyy, minne se nyt kääntyy?—joko pikkupojat tulevat kotiin mereltä?—tuollahan ne juuri tulevat.—Ja jos johonkin aikaan ei kuulu mitään, niin miksei kuulu? Eikö meressä ehkä juuri nyt ajelehdi jotakin, eikö sieltä tule tänään mitään, koska tuli eilen? Tai: koska ei eilen tullut, ehkä tulee tänään.

Aurinko on pian ylimmillään, meren sini heleimmillään, kesäpäivä kukkii, kaikki lehtensä levällään. Tuuli karehtii, vuoroin mereltä, vuoroin maista, tuoksuen milloin aallon suolaa, milloin havuneulan pihkaa, tai jollakin näkymättömällä pientarella kukkivaa angervoa tai apilasta.

Pikkupoikien purjevene lähenee heikossa tuulessa. Se on vain hiukan kallellaan, tehden rauhallisen, pysyvän kulman vettä vasten. Liekö mitään niin keikailevan sopusuhtaista, niin rauhallisen eloisaa kuin purjesiiven nousu vastahankaan. Ilma painaa, vesi tukee, toinen sysää, toinen pidättää, ja syntyy vaivaton liukuminen niinkuin merilinnun lento. Sen pelkkä loitolta katseleminenkin keinuttaa mieltä, niinkuin olisin siellä mukana, ja poikien asennot, toisen kokassa, toisen perässä, ilmaisevat, että heidän onneensa ei voisi lisätä piirtoakaan.

Kaikki, mihin ryhtyy, muuttuu iloksi ja nautinnoksi. Mieli saa viihdykettä pienimmästäkin askartelusta. Verkon paikkaus, siiman selvittely, ongen pahlaimen laitteleminen, nikartelu, verkkomerkin vuoleskelu tuottaa tyydytyksen kuin minkä tärkeimmän tehtävän suorittaminen. Sillä aurinko ja lämmin uudistavat soluja, verryttävät jäseniä, sujuttelevat jänteitä hyppystensä lomitse, minun itseni tarvitsematta mitään ponnistella. Syntyy valoisa usko, selittämätön huolettomuus maailmasta ja sen menosta. Kaikki on hyvin ja oikein, ja mikä ei ehkä ole, sille ei mahda mitään. Niinkuin täällä meren hengessä kaikki on laajapiirteistä, suorasukaista, yksinkertaista, jykevätä ja pysyvätä, niin näyttää se täältäpäin katsoen olevan muuallakin. Täällä ei kestä mikään, mikä on lahoa, onttoa, haurasta ja mätää. Raskas aalto ja kova rantakallio kysyvät lujaa ruuhta ja airoa ja ehyttä tulloa. Mastopuussa ei saa olla madonsyömää. Purjeen pitää olla tiivis ja sen köyden tiukaksi punottu, jos mieli ei revetä eikä katketa. Kuivat oksat karsii meri rantapuistostaan huolellisemmin ja säälimättömämmin kuin tarhuri omastaan. Huono täällä aina häviää ja hyvä jää.

Entä ajan kauhut, kaikki se surkeus siellä tuon ulapan auteren takana?

Onkohan niitä? Eihän sieltä mitään näy eikä mitään kuulu. Päivä huikaisee näkemästä muuta, kuin mitä se itse tahtoo näyttää. Miksi pyrkisin näkemään muuta? Nuo harmaanruskeat tursotkin tuolla kuolemaa syöksyvine sieraimineen, jotka sumuisina aamuina hiipivät saalista vaanivien hirviöiden tavoin taivaan rannalla, ilmestyen yht'äkkiä ja kadoten samassa, valmiina ja kyetenkin yhden henkäyksensä iskulla tuhoamaan tuhannen miestä, ne liukuvat nyt auringossa valkeina ja keveinä ja viattomina kuin huvipurret, kääntäen aallon ympärilleen valkoiseksi päärmeeksi… Kymmenkertainen pamaus ja sitten kymmenen kertaa kymmenen peräkkäin, ja toisaalta toiset kuin kaikuna vastaten ja sitten yhteen sulaen … ehkä ne huhusivat vain huvikseen, Ahtolan iloittelevat jättiläistyttäret, ihmispäät, kalapyrstöt?

Jos olisi, niinkuin sanotaan—jos juuri nyt meni pohjaan satoja—kuinka voisi samalla päivä paistaa noin, menemättä heti pilveen; kuinka voisi lounas olla noin leuto eikä yltyä luojan myrskyksi eikä taivaan ranta heti punertua verestä ja vihasta; kuinka meri karehtia vain yhä tyynempänä ja minä saada tästä kaikesta iloni?

Minä tahdon saada sen ja saankin, ainakin tänään ja huomenna, niin kauan kuin tätä kestää—tulkoon sitten mitä tulee—eikähän se olisi tulematta, vaikka minä tässä istuisinkin murhe helmassa, kerien rintaani epätoivon kerää.

Taas lapset siellä ilakoivat uimarannassa, pärskyttävät, kirkuvat, juosten ruumiit ruskeina ylös lämpimän kallion pankolle ja paiskautuen siitä pää edellä veteen. Heidän riemunsa on meren ja auringon omaa riemua.

Miksen voi tästä kallion laelta kättäni ojentaen koskettaa jotakin, joka soisi? Miksei ilmassa ole näkymättömiä kieliä, joita myöten voisin, turvautumatta kuluneihin sanoihin, välittömästi kaukaisimmissa maanäärissä virittää toistenkin kuultavaksi sen, mikä täällä heläjää aamusta iltaan omassa mielessäni: tämän valon ja lämpimän, tämän taivaan sinen ja aallon loiskeen, äärettömyyden ja rannattomuuden, suuren riemun ja pienet ilot, unhotuksen ja uskon—kaikesta huolimatta.