Kun Robert oli eronnut Anterosta ja Laurista ja noussut sukkasillaan yliskamariinsa varovasti ovea raottaen, ettei häiritsisi Lönnrotia, jolle oli laitettu tila hänen huoneeseensa, tapasikin hän hänet vielä valveilla, istumassa lähellä ikkunaa ja selailemassa papereitaan, joita oli repustaan levittänyt eteensä.

–Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen istuvan pienellä puujakkaralla.

–Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan— eikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.

Hän vaipui työhönsä Robertin ruvetessa riisuutumaan. Katsellessaan tuohon tuota miestä, joka paitahihasillaan, hiukan kuluneessa liivissään, kiilloittamattoman paidankauluksen alla värinsä muuttanut vihertävä silkkihuivi, istui siinä kuin mikä ruotiukko saunan lasin alla virsikirjaa katsellen, halveksien hänen hienoksi petsattua pöytäänsä samettisine kirjoitusmattoineen ja mukavaa keinutuolia, tuli Robertin kuin ujostus ja häpeä itseään, joka tarvitsee kaikkia noita hienouksia ja mukavuuksia »lukujensa harjoittamista» varten; ilman niitä häneltä »ei työ suju»—ja hänellä pitää olla väljä villaviitta yllään ja jalassa pehmoiset tohvelit. Työ! Hänen »työnsä» ja hänen »tutkimuksensa»! »Primus inter pares»—Hänelle on pidetty puheita Helsingissä ja kotona, hän on kulkenut vaunuissa ajaen kautta maan herrastalosta toiseen kuin mikäkin triumfaattori, kuin mikäkin kansallissankari! Mitä hän on tuon miehen rinnalla, joka avojaloin korpia tallustelee, joka makaa kovilla uuninpankoilla? Hän ajattelee väitöskirjoja, tohtorin ja professorin, miettii latinankielisiä opinnäytteitä ennen kirjoitettujen samanlaisten mukaan ja perusteella, päästäkseen dosentiksi, professoriksi ja suuren palkan nauttijaksi. Siihen on häntä kehoitettu, se on aina ja kaikkialla asetettu hänen elämänsä ylimmäksi maaliksi, ja niin on hän itsekin vähitellen tottunut tekemään! Tuo on kulkenut keräämässä unhotetuita, kätketyitä aarteita ja kulkee yhä, on tehnyt työtä, jota semmoisetkin miehet kuin setä Hartman pitävät joutavana tai ainakin oman työnsä rinnalla vähäpätöisenä. Kuka häntä siitä seppelöi, kuka maksaa hänelle siitä palkan, kuka antaa sille arvoa? Tuskinpa hän itsekään. Jos ei isä olisi ollut hänen vanha toverinsa, olisiko hänkään puhunut, mitä puhui kokkomäellä? Ja Robert oli loistavine arvosanoineen ja mainioine tutkintoineen mielestään kaiken sen hedelmistä karun kirjatiedon ja muiden vieraita peltoja viljelevän virallisen yliopistollisen kirjatieteen tyypillinen edustaja, kun taas Lönnrot tuossa on raataja, perkkaaja, korpien kylväjä. Hän on loiseläin, parasiitti, tuo on muurahainen, joka rakentaa kansalleen pesää vanhoista kuivista havunneuloista, mehiläinen, joka imee hunajaa metsäniittyjen kukkasista.—Jos sille uskaltaisi puhua siitä aatteesta, joka oli alkanut hämärtää hänelle Helsingin juhlissa, jolle Snellmanin sanat jo Kuopiossa olivat antaneet sysäyksen ja joka nyt kokolla oli yhä voimakkaammin hänen mielensä vallannut? Mutta Lönnrot vain kirjoitteli ja käänteli papereitaan ja puhalsi silloin tällöin piipustaan savun, joka leijaili verkalleen ulos ikkunasta. Viimein käänsi hän ne kokoon ja pisti laukkuunsa, joka oli hänen jalkainsa juuressa maassa. Huomatessaan Robertin vielä istuvan valveilla kysyi hän:

–Eikös nuorta miestä nukutakaan, taidan minä tässä valvottaa. Mutta nyt käydään kilvalla unetarta kosihin, kumpi meistä hänelle mieluisampi. Nuori mies vanhan voittanee siinäkin juoksussa.

He alkoivat riisuutua molemmat ja Lönnrot aikoi, saatuaan pieksut jalastaan, heittäytyä sohvan kannelle.

–Se olisi tämä sänkyvuode tohtoria varten aiottu.

–Kyllähän minä voisin tässä sohvan kannellakin.

–Ei millään muotoa, tämä on varta vasten laitettu tohtoria varten—

–Saatettaisiin me ehkä sinutellakin toisiamme, koska kerran on satuttu saman orren alle.

–Minä saan tietysti sanoa sedäksi—

–Olenko minä sitten mielestäsi semmoinen ikäloppu?

–Ei, vaan kuitenkin—

Lönnrot oli vielä pistänyt piippuunsa ja sytyttänyt sen. Muutamia savuja vedettyään virkkoi hän:

–Niin, niin, oikeassa on se Snellman siinä, mitä puhui tästä suomenkielen käyttämisestä teille nuorille miehille. Olisi siinä työtä tekijöille. Niin sanoisin minäkin, että antaa heidän ruotsalaisten pitää murhetta kielestään ja sillä kirjoittaa, tutkitaan me sitä, mitä meillä on, etsitään sitä, mitä meiltä löytyy, ennenkuin on liian myöhä.

Robert ei saanut vielä sanotuksi sitä, mikä hänellä jo oli kielellään.

–Eihän tämän oikeastaan ole hätä eikä mikään tämän meidän kielen, säilyy se siinä, mihin on kerran maahan pantu, vaikkei häntä hyvin hoidettaisikaan. Hoitelee itse itseänsä. Mutta siellä on kieliä ja murteita korpien katveissa, jotka kuolevat ja tukehtuvat eivätkä jätä jälkeensä muistoa niin mitänä; ei enempää kuin lehti, minkä toinen lehti allensa peittää. Käy heitä säälikseni köyhiä sukulaisia, joille ei saa edes hautapatsaita pystytetyksi, saati sitten muistokuvaa seinälleen ripustettavaksi.

–Mitä murteita ja kieliä ne mahtavat olla?—kysyi Robert arasti.

–Onpa sekin vatja ja vepsä, jotka on vieras uuvuttanut ja jalkoihinsa sotkenut, etteivät enää omin voimin paljon liikahtamaan pääse—minkä muutamissa kylissä—mutta pian ovat nekin valloitetut, ja pian se lappikin venäläistyy, suomalaistuu ja norjalaistuu.

–Onko todellakin niin?

–Pelastaa heitä ei voi eikä elämään auttaa, mutta testamenttinsa heillä voisi teetättää ja ottaa korjuuseen vainajain perinnön. Ei ole heillä enää runoudestaan, mutta kielen tähteistä saisi tutkija vielä isotkin aarteet. Sääliksi käy heitä, oikein käy sääliksi.

–Mahtaisiko niihin tutkimuksiin suuriakin valmistuksia tarvita?

Robert tunsi, että vastauksesta hänen kysymykseensä riippuisi niin paljon, ettei hän oikein tiennyt, millaiseksi sen olisi toivonut.

–Eihän siihen muuta kuin että osaa sanat kirjoittaa ja muotoja muistoonsa merkitä. Ei sen suurempaa tiedemiestä. On ne tiedot joka maisterilla mitkä minullakin. Mutta hyvä terveys ja vähät vaatimukset, ne ovat näillä retkillä välttämättömät.

Robert päätteli:—Hän ajattelee, että minä olen hemmoteltu, mukavuuksiin tottunut, ja niitä kaipaava rikkaan rovastin poika.—Ja hänestä näytti kuin olisi Lönnrotin silmä hetkeksi pysähtynyt tarkastamaan hänen villapaitaansa, niinkuin olisi sen huulille ilmaantunut muhoilu ollut arvostelu koko tästä mukavasti sisustetusta huoneesta. Eikä Robert vieläkään saanut tehdyksi kysymystä, joka yhä oli hänen huulillaan. Äänetönnä hän riisui villapaitansa ja vaihtoi sen hienosta palttinasta tehtyyn pitkään yöpaitaan, jonka edustan, kauluksen ja hihansuut Hanna oli punaisella langalla kirjaillut.

–Siinäpä taitaisi olla hyödyllinen kapine sekä kesällä että talvella, kun hiottaa, ja kepeä repussa kantaa kaksikin, sanoi Lönnrot hypistellen tuolille heitettyä villapaitaa.

–Lääkäri on rintani heikkouden tähden määrännyt minut sitä käyttämään.

–Vai ei ole terveytesi luja. Mutta hyvä se saattaisi olla terveellekin.

Ennenkuin meni levolle, virkkoi Lönnrot vielä ulos katsahtaen:

–Olisipa nyt ollut viileä kävellä öiseen aikaan ja kuuminta päivää olisi maannut, mutta eipä olisi tainnut se pappasi päästää.—Ohhoh!– onpa tässä kuin Abrahamin helmassa—ja hän nauroi makeasti hupsahtaessaan sängyn untuviin.—Enpä muista, milloinka minulla olisi ollut näin pehmoiset paikat—mitenkähän tästä aamulla ylös pääsee— uittaa kuin Ilmatarta ikänsä kaiken lakkapäillä lainehilla.—Hyvää yötä, nuorin veljeni! Auta ylös aamulla, jos en itse pääse.

Ennen pitkää alkoi kuulua säännöllinen, rauhallinen hengitys. Mutta ennenkuin Robert nukkui, oli hän saanut vastauksen kysymykseensä, jota oli mielessään hautonut. Ja huomenna tiesi hän rohkenevansa siitä puhua Lönnrotille.

11

Erottuaan Laurista meni Antero vanhaan tupaan hakemaan vuodettaan, mutta huomasi sen jo täytetyksi. Siinä loikoi Otto vaatteet yllä, raskaasti hengittäen.

Anteroa ei nukuttanut eikä hän viitsinyt etsiä itselleen muuta nukkumasijaa, vaan lähti harhailemaan kirkolle päin, jonne häntä veti, sen rappusille, katselemaan taas maisemaa, jota Naimi oli kehoittanut häntä yhdessä hänen kanssaan omistamaan.

Mutta ei hän sinne tultuaan ja istuttuaan saanut takaisin sitä suloista, runollista mielialaa, joka hänet tuloiltana oli siinä vallannut. Ei ollut luonnossa sitä hunnutettua, siintelevää hempeyttä, mikä silloin. Kylmähkössä aamuvalaistuksessa ja tuulen hengen käydessä pohjoisesta tuntui kaikki nyt niin järkevältä ja arkiselta. Mutta ei hän tahtonut heittää haavettaan, ei päästää povestaan sen lämpöä. Pappila nukkui siellä, ei ketään liikkunut, kaikki oli autiota ja elotonta.—Kun vain Naimi nousisi, ja saisin hänet taas nähdä ja saisin varmuutta siitä, oliko se vain ollut unta, jota olin luullut näkeväni. Vai onko se totta ja pysyväistä?—Ei, ei, ei siitä voi mitään tulla, ei se ole mahdollista, ei se Naimin herttaisuus ja ystävällisyys minua kohtaan mitään merkinnyt.

Mutta sen hän tiesi, sen tunsi nyt tässä aamuviileän häntä pudistaessa, että jos siitä ei mitään tule, niin ei hänestäkään… Ilman häntä hänen elämällään ei ole mitään tarkoitusta, ei hän jaksa panna siihen mitään merkitystä. Ei sitä suurta isänmaata, ellei samalla saa keskittää rakkauttaan johonkin erityiseen kolkkaan siitä—tähän, juuri tähän! Pian hän suorittaa papintutkinnon, voi ehkä päästä tänne apulaiseksi. Pappina hän voi vaikuttaa enemmän kuin missään muussa toimessa. Mutta ei tavallisena leipäpappina eikä ahdasmielisenä pietistinä, vaan valistuneena, kaikkea hyvää harrastavana—mitä kaikkea he tekisivätkään kansan hyväksi, he yhdessä, sillä yksin hän ei voisi mitään milloinkaan saada aikaan…

Jos hän nyt tulisi tuolta, jos olisi nähnyt minun tänne menevän, olisi lähtenyt minua etsimään! Astuisi tietä, sanoisi minulle, itsestään, kysymättäni:—»Tule, mennään!»—Minne?—»Kokkomäelle, istutaan siellä ja katsotaan sieltä!»—Turha toivo!

Yht'äkkiä näki Antero Kaarinan edessään ilmielävänä, hänen silmäinsä, tummain ja syväin ja suurten, katsovan häntä Naimin selän takaa. Usein, kun hän tänään oli hakenut Naimia, oli hän nähnyt Kaarinan ja hänen silmäinsä aran, kysyvän ilmeen. Ääni oli heillä niin yhtäläinen, että oli vaikea toista toisestaan erottaa.

Oli ollut kevytmielistä Laurin tanssittaa Naimia tässä kirkon edessä ja keikauttaa hänet ylös rappusille. Ja kuinka oli Robert voinut sanoa, ettei puhuminen siitä, ettei pitäisi juoda ja tapella, olisi meidän asia, vaan Helanderin! Mitä olivat Rajavaaran isäntä ja vanha emäntä mahtaneet ajatella siitä, että herrasväet, pappilaiset, itse rovasti, kulkevat kirkon ohi juhlan aattona patoja rämistellen?

Kaksi niin erilaista maailmaa, kaksi kuin aivan eri kansaa! Mitä ne nuo toiset tietävät ja välittävät meidän innostuksestamme? Ja mitä tiedämme me heidän tarpeistaan ja toiveistaan? Heidän oikeista tarpeistaan? Tienneekö Snellmankaan? Isävainaja oli heidät ymmärtänyt ja he hänet, siksi ne häntä niin rakastivat.

Kaikki oli nyt toisenlaista kuin äsken… Tuo Laurikin—eikö hän vain kuvittele ja itseänsä petä.

Ei, ei, minä en tahdo, minä en saa tällä tavalla ajatella ja epäillä ja repiä itseäni ja muita…!

Hän kohosihe, ei tahtonut antaa itsensä mennä hajalleen, niinkuin niin monta kertaa ennen. Hän nousi ja lähti kulkemaan. Häntä väsytti, ja hän tahtoi etsiä jonkun pientareen tai ahon tai lämpöisen aidan nurkkauksen, jossa voisi levähtää. Hän tuli lähteneeksi maantietä sinnepäin, minne Helanderit olivat toisiltana menneet. Maantie kulki metsässä, ja hetken päästä erosi siitä kaitaisempi ajotie. Se vei nientä pitkin, kaitaista harjua, jonka kahden puolen järvi lainehti. Sieltä tuli talo vastaan. Nyt hän huomasi, että se oli Honkaniemi, jonka hän oli nähnyt tullessaan järveltä ja jossa soutaja oli sanonut Helanderin asuvan. Se oli kuulema ollut hänen isänsä ja äitinsä ensimmäinen koti heidän nuorina ollessaan, ennenkuin muuttivat Korpivaaraan. Mutta silloinhan se oli hänen syntymäpaikkansa.

Talo oli tasaisella kentällä. Päärakennus ja aitat ja talli ja navetta sulkivat sen neljältä taholta, niin ettei jäänyt kuin portin aukko tielle päin. Siellä jo valvottiin, ja pihalla näkyi liikkuvan harmaapukuisia naisia niinkuin nunnia, joista hän erään tunsi Rajavaaran vanhaksi emännäksi. Talo oli kuin suljettu ja eristetty paikka, niinkuin häneltä kielletty. Ja siellä oli hänen äitinsä häntä kannellut, häntä rappusilla kainaloista seisottanut.

Hän tunsi silmäinsä hämärtävän, ryhdistihe ja jatkoi kävelyään niemen kärkeen päin. Tuli hiekkaiselle rannalle, jossa oli pitkiä suippeita kirkkoveneitä valkamassa. Hän heittihe uimaan ja panihe uituaan maata muutaman veneen kokkaan, johon yhä ylenevä aurinko häntä suloisesti lämmitti. Ollapa siellä meren saaristossa, lämpimällä kalliolla, soutamassa, kalastamassa, purjehtimassa, aina ulappa edessä, ainakin jostain salmesta siintäen, aava ääretön ulappa! Miksi hän oli tullutkaan tänne? Jos lähtisi pois sinne heti ystäväinsä, herttaisten, aina iloisten ja reippaiden kalastajiensa luo!—Mitä hän oikeastaan täällä tekee, täältä hakee?—Sisartaan?—Niin!—Niinkö? Omituista, että minä olen täällä syntynyt ja makaan nyt tässä, kenenkään minusta tietämättä, kenenkään minusta välittämättä—nyt enemmän kuin ennenkään —orpopojasta.

Hän nukahti, hattu silmillä, ja heräsi siihen, että hänen läheisyydessään haasteltiin. Nostaen päätään laidan yli, mutta antaen sen taas vaipua takaisin näki hän kaksi miestä pesemässä silmiään rannassa. Toisen oli hän ehtinyt tuntea Rajavaaran isännäksi, toinen oli vanha harmaatukkainen pystynenäinen mies.

–No, olisipa pitänyt minunkin olla tuota kummaa näkemässä, puhui vanha mies vilkkaasti ja tiukasti. Ettäkö ihan rummuilla ja padoilla päristettiin? Ja kirkon ohi?—Ja itse Rimpiläinen etunenässä?

–Niin oli!

–Ei siinä itseänsä pääpirua näkynyt?

–Ei häntä meidän silmä havainnut, miten olisi tarkempi näkijä mahtanut nähdä. Mutta se helvetin lieska kirkon takaa se kyllä nähtiin mekin.

Miehet olivat hetken aikaa vaiti silmiä hangatessaan.

–Oli huudettu ja hurrattu…

–Mitähän varten nuo huusi ja hurrasi?—annapa sitä suopaasi vähän—

–Taitaa olla niillä aina tapa semmoinen koolatessaan vieraiden kanssa. Kuului olleen kaukamatkaisia vieraita, tiesi pastori kertoa—se Kuopion koulunrehtorikin.

–Ähäh, vai se täällä, vilosohvi! Joka ei usko Jumalaankaan. Nyt minä hänet haastatan!

–Hyvinköpä monet ne nykyajan herroista uskonevat Jumalaan.—Oli siellä ollut se Kajaanin tohtorikin.

–Sekö Loru-Lönruutti, vai oli sekin!

–Niille keskellä yötä huudettiin ja pyssyillä ammuttiin, niin että tänne asti kuului.

–Sitä täällä mitä Helsingissäkin. Se piru miehillään samat työt teetättää ympäri maata, täällä niinkuin sielläkin.

–Siin' oli yhdessä joukossa se Haakmanni-vainaan poikakin, josta puhuin.

–On se nähty ennenkin, että heränneitten lapsista suurimmat maailman ystävät tulevat. Mutta ei tuota tätä osaa niin moittiakaan, kun jäi lapsena vanhemmistaan.

–Että Herra niin omansa hylkää!

–Tuopi välistä tuhlaajapoikana takaisinkin. Samassa he huomasivat Anteron veneessä, katselivat kaukaa, tulematta luo.

–Kukapa siinä tuossa veneessä makaa?

–Antaapa hänen olla mikä lienee humalainen … herra näkyy olevan … tottapahan selviää.

Antero ei saanut ilmaistuksi itseään, ei saanut noustuksi ja sanotuksi…

Silloin kuului kolmas ääni vähän loitompaa, Helanderin, kutsuen isäntiä eineelle.

Leikillisesti ja samalla hellästi kuului vanhan miehen ääni sanovan:

–Vai syömään! Mutta millähän sinäkin, köyhä kappalainen, kaiken mieron ruokit?

–Aina sitä meiltäkin toki Paavo Ruotsalaiselle riittää.

Hän oli siis saanut tuomionsa itseltään Ukko-Paavolta, siltä suurelta apostolilta!

Mutta mitä pahaa hän oli heille tehnyt? Millä oikeudella he puhuivat hänestä sillä tavalla? Ja Snellmanista ja Lönnrotista? Ja tarvitsiko heidän kohta luulla, että se, joka siinä lepäsi, oli humalassa! Heissä oli ylpeyttä ja ahdasmielisyyttä ja itserakkautta. Tuhlaajapoika! Ei hän semmoisena ainakaan tänne koskaan palaa! He luulevat kai olevansa kaikkia muita paremmat.

Antero oli saanut takaisin varmuutensa ja uskon itseensä ja lähti uhka mielessä pappilaan.

12

Oli ainakin juhlallista kirkkoon-lähtö Kontolan pappilassa sunnuntaiaamuna, mutta eritoten niinä pyhinä, jolloin rovasti itse saarnasi. Kaikki kotiväki ja vieraat tiesivät rikkovansa talon hyviä tapoja vastaan, jos eivät olleet saapuvilla aamiaispöydässä, tuolien takana seisomassa, odottamassa rovastia, joka saapui siihen täysissä tamineissaan, totisena ja vakavana, asettuen tuolinsa taa, pannen kätensä ristiin ja lukien ruokaluvun, joka vain näin sunnuntaisin luettiin. Hän oli kuin muuttunut, ei näyttänyt olevan sama mies, mikä eilen kokkomäellä, ei puhunut monta sanaa ja painoi saman leiman muihinkin, jotka virkkoivat virkettavansa tavallista matalammalla äänellä. Keskustelu rajoittui nytkin kysymyksiin siitä, kuinka vieraat olivat nukkuneet, että ilma oli muuttunut hiukan kylmemmäksi—saako luvan olla lisää maitoa?—Eilisistä tapahtumista kokkomäellä ei puhuttu sanaakaan, oli niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Snellman sanoi vain silloin tällöin jonkun kohteliaisuuden professorskalle, joka istui häntä vastapäätä, Lönnrot kiitti ruustinnaa erinomaisesta yösijastaan ja mainiosta aamukahvista. Professori, jolla oli yllään valkoinen kaulahuivi ja hienoin verkatakkinsa, oli niinkuin olisi ollut lähdössä johonkin ylen tärkeään viralliseen toimeen.

–Niin, ehkä sitten nousemme ja lähdemme kirkkoon, virkkoi rovasti ja poistui pöydästä yhtä juhlallisesti kuin oli siihen äsken tullut.

Hetken päästä kokoonnuttiin rappujen eteen, ja niinkuin eilenkin asettui rovasti nytkin saattueen etunenään, johon pihalta ja matkan varrelta liittyi odottavaa kansaa.

–Missä Hanna on? kuului ruustinna kysyvän. Eikö hän tulekaan, vaikka pappa saarnaa?—Mutta ei kukaan tiennyt, minne Hanna oli kadonnut.

Niin pian kuin tien käänteessä tapuli tuli näkyviin, nähtiin luukussa vartioivan kellonsoittajan pään katoavan ja samassa alkoi toinen kelloista, papin kello, heilua ja soida. Kirkon portilla erosivat naiset saattueesta; herrat seurasivat rovastia sakastin kautta kirkkoon.

Heidän sakastin rappusia lähestyessään kiersi kirkon päitse esiin toinen saattue, sankka parvi heränneitä Helanderin ja Ukko-Paavon perässä. Satuttiin yhteen sakastin rappujen edessä, ja Helander ja Paavo jäivät siihen seisomaan antaakseen rovastille tietä. Mutta rovasti teki puoleksi pilkallisen kumarruksen ja kädenliikkeen, pyytääkseen Paavoa astumaan edellä.

–Herra rovasti menee vaan edeltä, sanoi Paavo.

–Kunnia sille, jolle kunnia tulee—piispa ensin ja sitten vasta rovasti.

Leikiksi lyöden virkkoi Paavo:

–Ja kun vielä kahden hiippakunnan piispa! ja meni edeltä sakastiin.

–Mikä hävyttömyys! sanoi professori, silmät päähän pysähtyen.

–Semmoisia ne on!

–Se nyt ei ole minun asiani, mutta … kuului hän puhuvan rovastille rappusia noustessa.

Snellman ja Lönnrot ja muut herrat seurasivat mukana sakastiin, mutta Antero kiersi kirkon ympäri ja pistihe miesten ovesta sisään.

Pappilan naisväki tuli samassa vastapäisestä ovesta, ja he asettuivat »omaan penkkiinsä», »herrain penkkiin» käytävän risteyksessä vastapäätä saarnastuolia, mistä heidän täytyi karkoittaa siihen tunkeutuneita talonpoikaisvaimoja. Kohta heidän jälestään tuli samaa käytävää herrain penkin ohitse Helanderin Maria ja Hanna ja eräs kolmas, Karoliina, Anteron sisar, jonka tulon hän oli kokonaan unohtanut. Ruustinna teki heille merkkejä, että tulisivat heidän penkkiinsä. Mutta he menivät ohi ja istuutuivat takana olevan penkin suuhun, jossa muutamat körttipukuiset vaimot heti tekivät heille tilaa. Vastapäätä pappilaisten penkkiä istui miesten puolella joukko heränneitä miehiä, ja siihen asettui, sakastista kuorin ja suuren käytävän kautta tullen, Paavokin Rajavaaralaisen viereen. Hänen tullessaan kuiskahteli ja kuhahteli kirkossa, ja siellä täällä kohosi ja kurkottautui päitä häntä katsomaan. Sakastin ovensuussa oli erillään muista penkki, johon suntio sen ovea avaten saattoi Snellmanin, Lönnrotin, professorin, pappilan nuoret herrat ja joitain muita Anterolle tuntemattomia herroja. Virren veisattua asettuivat papit alttarille messupaidoissaan. Rovasti oli kerrassaan komea tässä puvussa ja teki siinä mahtavan vaikutuksen, kuin minkä kirkkoruhtinaan, jonka rinnalla Helander painui pieneksi ja vähäpätöiseksi, miltei naurettavaksi pörröisine tukkineen ja silmälaseineen. Rovastilla oli mainio, sulava messuääni, kuulu koko hiippakunnassa, ja pappeinkokouksissa ja piispantarkastuksissa pantiin hänet aina alttaripalvelusta toimittamaan. Mutta niin pian kuin hän nousi saarnastuoliin puhumaan, oli niinkuin olisi hänen varmuutensa ja mahtavuutensa kadonnut. Hänen puhetapansa oli muuttunut teennäiseksi saarnan nuotiksi eikä hänen sanoissaan ollut mitään merkittävämpää sisältöä. Hän luki saarnansa aina tuon tuostakin paperiinsa katsahtaen; aatteet olivat vanhoja ja mehuttomia eivätkä vaikuttaneet. Kului pitkät hetket, ettei Antero kuunnellut eikä seurannut, niinkuin oli päättänyt tehdä, vaan tapasi itsensä tarkastamassa kirkkoa ja kansaa. Ihmisiä tuli ja meni, koiria juoksenteli, välistä haukahdellenkin, käytäviä pitkin ulos ja sisään, lapset huusivat, ja Anteron penkissä keskusteli kaksi miestä puoliääneen kalansaaliista:

–Käytänkö teillä viime viikolla nuotalla?—Elähän vai saatiin veneellinen lahnoja!—Ei ollut meillä kuoreen kudusta.—Joko teillä on ajettu sonnat pellolle?

Vasta sitten, kun rovasti oli päässyt jotenkuten tekstistä erilleen ja ryhtynyt puhumaan mieliaineestaan, saivat hänen sanansa jotain sisältöä:

–Ja mitä teille jumalansana opettaa teidän ulkonaiseenkin elämäänne nähden, jonka tulisi olla kuva teidän sisällisestä elämästänne? Eikö se opeta, että teidän myöskin ulkonaisesti tulee siveällä ja sievällä käytöksellä ja puhtaudella sekä sanoissa että töissä osoittaa olevanne Jumalan lapsia? Sen opetuksen antaa meille pyhä raamattu esimerkillä useista pyhistä miehistä ja siveistä naisista. Mutta kuinka te teette, sanankuulijani, kuinka menettelette? Pesemättömin kasvoin, pörröisin tukin ja likaisin, haisevin vaattein rohkenette te tulla yksin Herran huoneeseen, jopa Hänen armopöytänsäkin ääreen. Kuinka te esiinnytte, ette vain omassa keskuudessanne, vaan kinkereillä, pappilassa, jopa kirkossakin: sylette, meluatte ja kaikenkaltaista ulkonaista saastaisuutta harjoitatte, niinkuin tänäkin päivänä olemme nähneet ja kuulleet, vaikka siitä teille alinomaa on puhuttu ja saarnattu ja parempain ihmisten esimerkillä neuvottu.

Ja siitä johtui rovasti moittimaan heidän muitakin heikkouksiaan: laiskuutta, saamattomuutta, ymmärtämättömyyttä ja siitä seuraavaa köyhyyttä ja kurjuutta. Eivät ota eivätkä tahdokaan missään asiassa ottaa esimerkkiä niistä, jotka tietävät ja ymmärtävät asiat paremmin kuin he.

–Kohta alkaa Rimpiläinen soistaan saarnata, kuuli Antero äänen takanaan sanovan niin kovaa, että useista penkeistä kääntyi päitä sinnepäin.

Ja niin tapahtuikin. Ottaen esimerkiksi Mooseksen, joka Israelin lapsille oli neuvonut tien ei ainoastaan Jumalan tykö, vaan opastanut heitä myöskin heidän maallisissa asioissaan: kuinka heidän tuli karjaansa hoitaa ja elukoitansa ruokkia ja kuinka mannansa kerätä, hän tahtoi vain sanoa, että jos kuulisitte niitä ja ottaisitte neuvoa niiltä, jotka ovat teidän johtajiksenne täällä erämaassa kirkolta ja esivallalta asetetut, jos edes ottaisitte kuulevaan korvaan, mitä olen teille puhunut taloutenne asioista ja maittenne viljelemisestä, jos sen sijaan, että haaskaatte ja hakkaatte ja poltatte, istuttaisitte ja ojittaisitte, niin te kyllä siten paremmin kuin omin päinne maallisenkin paratiisin löytäisitte näillä Suomenkin karuilla kankailla, sillä ei olisi se täällä vaikeampaa kuin monessa muussakaan maassa, esimerkiksi maassa, jota Hollanniksi sanotaan, jossa ihmiset yhteisin voimin ovat vetelän veden pohjastakin itselleen ihanan maan ojittaneet. Olkoon se tällä erällä tästä asiasta tarpeeksi sanottu.

–Aina on palo parempi kuin suosarka, kuuli Antero taas takaansa.

–Kaskeaisi se Rimpiläinenkin, kun vain olisi kaskimaita, vastasi toinen ja kysyi samassa:—Joko teillä on otrapalo rovittu?—josta sitten jatkui keskustelua, rovastin jo palattua käsikirjoitukseensa ja alettua taas saarnata jumalansanaa.

Antero oli huomannut, että Ukko-Paavo ja Rajalainen tuon tuostakin vaihtoivat merkitseviä katseita ja milloin oikaisivat vartaloitaan, milloin painautuivat penkkiin ikäänkuin ilmaistakseen: kaikkea häntä kuuleekin kirkossa saarnattavan.

Kun rovasti oli lopettanut saarnansa ja päässyt rukouksiin, kasvoi taas hänen ryhtinsä, ja hän suoritti saarnan loppumenot samalla ponnella kuin alttaritoimituksenkin.

Hänen astuttuaan alas lähti osa kirkossa-olijoista ulos, ja Antero seurasi mukana. Ovella hän kuuli heränneen miehen virkkavan toiselle:

–Se oli sitä hänen armojärjestystään se, mutta vieneeköhän se ketään taivaaseen.

Kirkkomäellä tapasi Antero ruustinnan, professorskan ja Aneten. Ruustinna lähti aina kirkosta rovastin saarnan jälkeen. Heitä seurasi joukko vaimoja ja tyttöjä ihmetellen heidän hienoja vaatteitaan. Erittäinkin Aneten sininen musliinihame heidän uteliaisuuttaan kiinnitti, ja he kurkottautuivat sitä hypistelevin sormin koskettelemaan.

–Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna Anterolta.

–Ei pappa minusta nyt oikein hyvin onnistunut, vastasi Kaarina.

–Miksei? Mitä tarkoitat?

–Sitä minä vaan ihmettelen, virkkoi professorska, että vaikka lanko tästä samasta asiasta on puhunut niin kauan kuin minä muistan, niin ei se ole hänen sanankuulijoihinsa tehnyt sen suurempaa vaikutusta. On niinkuin hän kaiken aikaa olisi puhunut metsän puille—aina se sama tuleminen ja meneminen—ja kuinka ne sylkevät ja rykivät—ja—etten sanoisi pahempaa.

–Olaita et saa syyttää. Mitä hän voi, kun—se on kaikki Helanderin ja niiden muiden pietistien syy. Kun opetetaan, ettei ole mitään väliä sillä, olipa ihminen ulkonaisesti millainen tahansa, että päinvastoin kuta suuremmat rikkaläjät kynnyksen edessä, sitä puhtaampaa on silloin muka sisässä tehty, ja päinvastoin. Se on muka merkki pyhyydestä se ulkonainen epäsiisteys. Se on sen Helanderin oppia, sitä hän kuului viime sunnuntainakin saarnanneen.

–Ei hän nyt aivan sitä…

–Mitäs sitten?

–Hän tarkoitti, että ulkonainen siisteys usein voi olla merkki siitä, ettei ole kyllin puhdasta sisällä.

–Mistä sinä, Kaarina, sen tiedät, mitä hän tarkoitti.

–Hanna…

–Niin, Hanna,—kuinka hän voi tehdä, niinkuin teki tänään? Mitä ihmiset siitä ajattelevat?

–Ei se nyt mitään, hän oli kai mennyt tapaamaan Karoliinaa ja sillä tavalla joutunut sinne.

–Mutta miksei hän silti olisi voinut tulla Karoliinan kanssa?

–Meidän olisi pitänyt jäädä vielä kirkkoon kuulemaan Helanderia…

–En minä jaksa enkä viitsi—kyllä minä sen kaiken jo tiedän, sanoi ruustinna.

–Ei, mutta katso tuota! Se on liiaksi, liiaksi hullunkurista!– huudahti professorska osoittaen kirkosta tulevaa ryhmää, äitiä tyttärineen, jotka kaikki suurimmasta pienimpään olivat puetut körtteihin ja ruojukenkiin.

–Kuule, ei sinun pidä nauraa niin, että ne huomaavat.

–Se on kuitenkin kovin hullunkurista!

–Ei se minua naurata, se on niin kovin surullista!

–Ajattele, jos Hannakin—

–Mitä sinä puhut?

–Minä vain lasken leikkiä—

Maantiellä, heidän astuessaan ulos hautausmaan portista, tuli heitä vastaan Naimi.

–Eikö posti vielä tullut? kysyi ruustinna.

–Ei, vastasi Naimi, en ymmärrä, missä se viipyy.

–Sinäkö nyt postia hoidat? hymähti professorska. Mutta samalla kuuluikin aisakellon ääni sillalta päin, ja Naimi pyörähti takaisin pappilaan ruustinnan kanssa.

–Kyllä minä otan vastaan postin, sanoi ruustinna.

–Ei, ei, kyllä minä…

Kaarina ja Anette katsahtivat Naimin jälkeen ja hymähtivät merkitsevästi.

–Mennään lukemaan hautakirjoituksia, ehdotti professorska, ne ovat välistä niin mahdottoman hullunkurisia!

Siinä oli yht'äkkiä Lauri heidän edessään ja liittyi Aneten seuraan, välttäen Anteron silmiä. Hän tarjosi kukan Anetelle ja Anette kiinnitti sen hymyillen vyötäisiinsä. Kaarina jäi kulkemaan Anteron kanssa. He puhelivat jotain, mutta Antero ei saanut mielestään kysymystä, mitä varten Naimi oli mennyt ja mitä varten tytöt olivat hymähtäneet hänen jälkeensä.

Kun Antero taas tuli kirkkoon, ihmetytti häntä, että kaikki siellä oli kuin muuttunut. Penkit olivat täynnä, kirkossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, ja kaikkien huomio oli kiintynyt saarnastuoliin, jonne Helander juuri oli noussut.

Saarnastuolista hän teki kokonaan toisen vaikutuksen kuin äsken alttarilta rovastin rinnalla. Hänen selkänsä oli oiennut, hänen päänsä oli noussut pystyyn, hän oli varma ja itsetietoinen liikkeissään avatessaan kirjoja ja ne sulkiessaan ja tekstit ja rukoukset luettuaan ne pois pannessaan. Pysty tukkatöyhtö, jota hän silloin tällöin kädellään kohenteli, oli kuin kypärän töyhtö. Ääni, vaikkei ollutkaan suuri ja voimakas, tunki kirkon kaukaisimpaankin kolkkaan. Hän puhui vapaasti, papereihin katsomatta, ja ääntä seurasi katse, näyttäen tunkevan yhtä kauas kuin sekin, sattuvan kaikkiin yhtä haavaa, nauliten paikoilleen ja hereillä pitäen jokaisen kuulijan,—ja sattuen samalla häneenkin, Anteroon, niinkuin hänestä näytti,—ja tarkoittaen sanat erityisesti juuri kuin häntä, niinkuin hänestä tuntui. Ja kohta alussa oli hänen äänessään ja olennossaan jotain samalla torjuvaa ja hyökkäävää, niinkuin hän olisi ollut piiritetyssä tornissa ja heittänyt sieltä haavoittavia nuolia häntä saartavaan joukkoon, niinkuin ei olisi hänellä ollut ainoatakaan ystävää, ei ainoatakaan myötätuntoista kuulijaa.

Hän luki ensin päivän tekstin, luki sen hitaasti ja pannen painoa joka sanalle, niinkuin olisi niissä ollut erityinen nykyhetken merkitys:

–»Huutavaisen ääni on korvessa: valmistakaat Herran tietä, tehkäät tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme. Kaikki laaksot pitää koroitettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitää alennettaman, ja mitä on tasoittamatonta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän. Sillä Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun puhuvan. Ääni sanoo: saarnaa! Ja hän sanoi: mitästä minun pitää saarnaaman?—Kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä niinkuin kedon kukkanen. Ruoho kuivuu pois, ja kukkanen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti.»

Sitten hän alkoi vähän lomaa pitäen:

–Huutavan ääni sanoo siis: saarnaa! Ja ääni kysyy: mitä pitää minun saarnaaman? Mitä erittäin tänä päivänä?