Kaikkia teitä myöten ajoi ja hiihti herännyttä kansaa Kontolan kirkolle, parhaalla talvisella kelillä, kirkkaana pakkasaamuna. Kun he kulkivat pappilan ikkunain alitse, kääntyivät he niihin katsomaan mikä uteliain ja kysyvin, mikä kummastelevin katsein. Mutta ei ikkunoista mitään näkynyt. Pappilassa eivät antaneet elonmerkkiä muut kuin Musti, joka ääni vanhuuttaan käheänä teki työtä sisunsa käskemää: otti vastaan tulijan toisella portilla ja haukkui sen pihan läpi toiselle.

–Menkäähän kutsumaan sisälle tuo koira, kävi rovasti sanomassa ruokasalin ovelta.

Hänen äänensä oli hermostuneen vaivautunut. Kun hän tuli takaisin kansliaan, ajoi sen rappujen eteen Handolin hiukan hutikassa. Rovasti otti hänet vastaan kylmästi ja virallisesti. Handolin ei sitä huomannut, avasi käärön, joka hänellä oli kädessään ja alkoi sitä kehua. Se oli syytöskirja, mainiosti kokoonpantu, mutta eipä se ollutkaan mikään kontolainen klooppari, joka oli sen sepittänyt, vaan yksi Helsingin hienoimpia juristeja ja terävimpiä stilistejä, joka oli sen pappa. Siinä oli varsinkin yksi paikka, jota ei yksikään täkäläinen olisi ymmärtänyt siihen panna. Se, sanoo, että pietismi ei ole ainoastaan kirkollisesti, vaan myöskin valtiollisesti vaarallinen liike. Minä luen—

–Anna olla. Ehdinhän minä sen kuulla oikeudessakin.

–Se tulee aivan varmaan tekemään vaikutuksen tuomariin.—Kyllä niiden korvat nyt tulevat kuumenemaan. Hyvä mahtaa olla sedänkin syytöskirja. Me kiedomme ne joka puolelta kuin kalat verkkoon, toinen opista ja uskosta, toinen elämästä … niinkuin kalat verkkoon … äh, kun ne tulee potkimaan ja päristelemään nuotan perässä!

–Eihän vielä suinkaan voi tietää, minkä päätöksen laamanni tulee antamaan.

–Eihän se laamanni tulekaan itse istumaan näitä käräjiä, vaan se nuori varatuomari.

–Eikö laamanni…?

–Ei, ja se on hyvä se.

Se oli rovastille yllätys. Laamanni ei ollut puhunut hänelle mitään siitä, ettei hän itse tulisi istumaan käräjiä. Eikö hän ehkä tahtonut puuttua tämmöiseen juttuun?

–Setä pääsee minun hevosessani.

–Minä kävelen mieluummin.

–No, sitten kävelen minäkin, menemme yhdessä.

Rovasti ei olisi halunnut mennä hänen seurassaan käräjäpaikkaan, mutta ei voinut sitä välttääkään. Handolin lähetti pois hevosensa, mutta samassa ajoi vallesmanni siihen ja pakotti heidät molemmat nousemaan rekeensä. Lauri ja Antero olivat hiihtäneet toisesta portista pihaan. Naimi ja Kaarina näkivät heidät ja riensivät ulos. He pyysivät heitä sisään, mutta Lauri ei tahtonut tulla.

–Pappa ajoi täältä Handolinin ja vallesmannin kanssa—on hänkin nyt seurassa.

–Minun on niin kovin sääli pappaa, sanoi Naimi.

–Oma syynsä, sanoi Lauri.

–Et sanoisi, jos tietäisit, kuinka vaikea hänen on ollut tästä asiasta. Mamma sanoo, ettei pappa ole nukkunut moneen yöhön. Hän ei tahtoisi olla missään tekemissä noiden tuommoisten kanssa.

–Ei tahtoisi.,. mutta miksi hän sitten on? Miksi hän antautuu osalliseksi semmoiseen?

–Totta kai hänen täytyy, kun on saanut määräyksen.

–Semmoinen on pappa. Ei koskaan hän ole seurannut sitä, mitä itse katsoo oikeaksi, vaan antaa aina itseään johtaa sen, mitä muut häneen tyrkyttävät.

–Tulkaa nyt edes mammaa tervehtimään, pyysi Naimi.

Helander kulki juuri ohi, perässään tien täysi heränneitä miehiä ja naisia. Lauri ja Antero riensivät heidän jälkeensä.

–Ja pirtti on valmis, niinkuin näimme! sanoi Lauri.

–Kuukaudessa kirkko katto päälle ja uuni lämmitä, sanoi Helander ylpeästi ja tyytyväisesti. Ja tänä iltana se vihitään.

–Ja mitä nuo arvelevat käräjistä? kysyi Antero.

–On ihmeellistä, kuinka he ottavat tämän asian. Odotin, että he tekisivät niinkuin minäkin, tuomitsisivat, kauhistuisivat, ettei maailmassa ole lakia eikä oikeutta, koska tämmöisiä juttuja nostetaan, koska jumalansanan harjoittamisesta käräjiin vedetään kuin mistä rikoksesta. He eivät sitä kuitenkaan ollenkaan kummastele, se on heistä aivan luonnollista, että maailma niin tekee, eikä siltä pidä muuta odottaakaan. Minä melkein soisin, että he kuohahtaisivat ja latelisivat kiukkuisia sanoja. Tuo tyyneys minua melkein kammottaa, sillä se on osoitteena peloittavasta, ylipääsemättömästä syvänteestä heidän ja herrain välillä. Sen pohjalla on kerros, paksu, paksu kerros ylenkatsetta, halveksumista, jota siihen muuten on jo vuosisatain kuluessa kasvatettu. Kun kansa jakautuu kahteen luokkaan, jotka eivät vähääkään ymmärrä toisiaan, ja kun sitä juopaa vielä tällä tavoin isonnetaan, niin mikä tästä lopulta tuleekaan? Ne eivät enää kysy, kuinka tämä on mahdollista, miksi niin on, eikä myöskään, kuinka kaikki olisi parannettava, ne vain toteavat, että niin on, ja vetäytyvät yhä enemmän epäluulonsa kuoreen. En tiedä, miten suuri vaikutusvalta sivistyneellä säädyllä muualla maailmassa lienee kansaan, kuinka läheiset lienevät heidän suhteensa toisiinsa, mutta jos meillä tätä menoaan menee, niin en ymmärrä, kuinka meidän sivistynyt sääty koskaan voi saada kansaa vastaanottamaan sitä hyvää, mitä sillä mahdollisesti kerran voi olla sille tarjottavana.

–Täytyy syntyä uusi suomalainen sivistynyt sääty, niinkuin Snellmankin tahtoo, sanoi Lauri.

–Ei riitä, että se on vain suomalainen tai oikeastaan suomenkielinen, sen täytyy olla myöskin suomenmielinen, s.o. _kansan_mielinen, henkeä sen sisäisimmästä hengestä, ja ennen kaikkea uskoa sen uskosta, joka voi ottaa osaa sen sisimpään ja syvimpään sielunelämään.

–Niinkuin te heränneet papit olette.

–En tiedä, mitä me olemme, mutta sen tiedän, että kun kirkon miehet ovat niin kaukana kansasta, että ovat mukana tämmöisessä, niin silloin eivät asiat ole niinkuin niiden olla pitäisi. On kyllä muuten mielipiteeni se, että jos mieli kirkon mitään kansalle olla, sen keskuudessa mitään vaikuttaa, on herännäisyyden tungettava sen läpi ja hapatettava se uudestaan, kokonaan uudestaan. Ja minä alan uskoa, että niin tulee käymäänkin. Yhähän lisääntyy heränneen nuorison joukko. Kuka olisi voinut aavistaa, että tekin molemmat—en voi oikein vieläkään uskoa sitä todeksi! Mutta Herralla näkyy olevan keinonsa. Ja nämä käräjätkin ovat niitä hänen keinojaan. Hän tahtoo nyt taas tälläkin maan kulmalla, niinkuin muualla jo ennen, näyttää, mikä valtiollinen ja virkavaltainen laitos meidän kirkkomme on. Tämä juttu selvittää ihmeesti käsitteitä ja saa arvostelua heräämään kirkon omassakin piirissä. Tulkoon meille mikä tuomio hyvänsä, asiamme tästä vain voittaa, ja sentähden minä nyt menen melkein kuin juhlaan.

He olivat tulleet käräjäpaikalle. Laamannin rakennuksesta ei näkynyt liikettä eikä kuulunut elämää. Se oli siellä huuruisten koivujensa keskessä ylimyksellisenä ja eristettynä. Oikeutta jaettiin kansalle takapihalla, pirtin puolella, erityisessä käräjätalossa, joka oli navettain ja tallien ryhmässä. Siinä oli kaksi tupaa, porstua välillä, ja porstuan pohjassa kaksi kamaria, joista toinen oli sihteerien asuttava ja jossa lautamiehet oleskelivat ja toisessa tuomari ja muut herrat istuntojen väliajalla. Sieltä kuului puhetta ja porinaa. Ohi kulkiessaan näki Antero rovastin ikkunassa totisena ja ikäänkuin avutonna.

He menivät rahvaan tupaan. Penkit olivat täynnä miehiä, hiljaisia ja tyyniä. Heille tehtiin tilaa penkillä perälasin alla. He likistyivät tukevain sarkapukuisten miesten väliin, ja Antero tunsi olevansa kuin yksi heistä, kuuluvansa heihin henkisesti ja ruumiillisesti. He olivat yhtä väkeä. Heidän asiansa on hänen asiansa ja on—aina oleva. Hän ajattelee niinkuin he, ja hänen sydämensä sykkii heidän kanssaan. Ensi kerran elämässään ei hän ole yksin. Kaikki näyttävät he olevan valmiina kaikkeen. Jos heitä mikä uhkaisi, olisivat he aina valmiita.

–Asianomaiset sisään, kuului siltavoudin ääni oven suusta.

Mutta samassa ja ikäänkuin sitä odotettuaan alkoi virsi. Kukaan ei liikahtanutkaan. Avonaisesta ovesta näki Antero rovastin, vallesmannin ja muiden herrojen menevän käräjätupaan. Kun yksi värsy oli veisattu, tuli vallesmanni itse tuvan ovelle ja huusi tiuskaten:

–Asianomaiset sisään!

Mutta ei vieläkään kukaan liikahtanut lähtemään. Vastaukseksi alettiin vielä toinen värssy ja veisuu tarttui porstuassa ja pihallakin olijoihin. Vasta sen loputtua alkoivat miehet verkalleen siirtyä käräjätupaan.

20

Vastakkain kuin kaksi eri maailmaa ovat käräjätuvassa herrat ja talonpojat, toiset toisella puolella tuomarin pöytää. Sen takana istuvat herrat kaikki kuin syyttäjinä, sen edessä talonpojat vastaajina. Silmissä on herroilla ilkuntaa ja ivaa, ja he osoittelevat toisilleen sisääntulijoita. Rovasti yksin ei näytä oikein siihen seuraan kuuluvan, hän on totinen ja vaivautuneen näköinen. Lauri ja Antero ovat joutuneet heränneen kansan eturiviin, siihen takaapäin tungettuina, kuin heidän suojakseen, etuvarustukseksi. Handolin ja vallesmanni vilkuttavat heitä tulemaan ylemmä, mutta he eivät ole siitä tietävinään.

Tuomari on nuori, vähän itserakkaan näköinen hovioikeuden auskultantti… Tuonko nyt pitää ratkaista riita semmoinen, kuin mistä nyt on kysymys? Tuommoisenko parrattoman pojan edessä seisovat nämä vanhat miehet ja kokeneet kristityt vastaamassa—uskostaan? Mutta ei Antero huomaa hänessä vähintäkään vaivautumisen merkkiä asemansa heikkoudesta. Varmasti ja virallisesti ja teeskennellyn mahtavasti kääntelee hän papereitaan ja itseksensä hymisten lukee ja selailee niitä.

–Jahah, olisi sopinut tulla sisään heti, kun huudettiin.

–Ei käräjäpaikka ole mikään seuratupa, sen tietänette.

Sadat silmät tutkivat häntä tyynin, väistymättömin katsein.

Kääntyen vallesmannin puoleen saa tuomari häneltä syytöskirjan ja alkaa tehdä suomeksi selkoa sen sisällöstä. Siinä vaaditaan tapahtuneen ilmiannon johdosta ja Keisarillisen Suomen Senaatin prokuraattorin antaman määräyksen nojalla pitäjänapulaista Helanderia edesvastuuseen siitä, että hän usein saarnoissaan ja puheissaan oli syvästi loukannut esimiehiään ja virkaveljiään, koettaen halventaa heitä heidän sanankuulijainsa silmissä, ja että hän myöskin oli pitänyt luvattomia kokouksia sekä omassa pitäjässään että myöskin ulkopitäjissä. Talollista Paavo Ruotsalaista syytetään niinikään luvattomien kokousten pitämisestä ja talollista Ilpolaista samasta asiasta kuin myöskin siitä, että hän luvattoman kokouksen pitämistä varten oli väkivaltaisella tavalla särkenyt aidan, mikä siihen nähden, että väkivaltaisuus oli tapahtunut kirkon alueella ja sen omaisuutta vastaan sekä seurakunnan kappalaisen nimenomaisesta kiellosta välittämättä ja siis tahallisella uhalla, oli erittäin raskauttavana asianhaarana mainittava. Talollista Rajavaaralaista ynnä useita muitakin syytetään sekä luvattomain kokousten pitämisestä että osanotosta niihin.

–»Näiden syytösten valaisemiseksi»—lukee tuomari vielä, »katsomme lopuksi pitävämme esiin tuoda, ei ainoastaan sitä eripuraisuutta ja häiriötä, jota tämä liike Suomen kirkossa on saanut aikaan, ja sitä hämmennystä, vihaa ja katkeruutta, jota se on synnyttänyt kodeissa ja perheissä, siis yksityisessä elämässä, vaan myöskin sen vaaran, jota se tuottaa valtiolle, tahtomalla salaisesti uurtaa esimiesten auktoriteettia ja hävittää kunnioitusta lakia ja järjestystä kohtaan. Mihin tämmöinen lopulta viepi, siitä on yhtenä räikeänä esimerkkinä ennen mainittu tapaus Korpivaaran kirkolla, jossa väkivaltaisesti on tungettu oman käden oikeutta harjoittamaan yksin kirkon pyhitetyllä alueellakin. Jos tällainen meno saapi rankaisematta jatkua, niin kuka takaa, ettei seuraava askel jo ole itse kirkon ovien aukimurtaminen pietististen erikoiskokousten pitämistä varten.»

Kun kannekirja oli luettu, pyysi Helander saada huomauttaa, että syytös hänen toimistaan ja esiintymisistään papinviran toimittamisessa ei kuulunut kihlakunnanoikeudelle, vaan tuomiokapitulille.

–Täällä on tuomiokapitulin määräämä asiamies ja siis jo sekin seikka osoittaa, että tuomiokapituli katsoo kihlakunnan oikeuden päteväksi ottamaan tutkittavakseen myöskin kappalaista Helanderia vastaan tehdyn kanteen.

–Tuomiokapitulin asiamies ei ole ainakaan vielä esiintynyt syyttäjänä, eikä syytös ole hänen, vaan nimismiehen nimessä tehty. Asiamies on kyllä täällä saapuvilla, mutta, mikäli minä ymmärrän, ainoastaan siltä varalta, että oikeus vastoin kaikkea luuloa ottaisi asiani täällä käsitelläkseen. Missään tapauksessa ei tällä oikeudella ole tuomiovaltaa minun ylitseni, ainoastaan enintään tutkimisvalta.

Tuomari kääntyi rovastin puoleen:

–Pyydän kysyä herra tohtorilta ja ritarilta, yhtyykö hän nyt luettuun kanteeseen kappalaista Helanderia vastaan?

Hiukan epävarmalla äänellä ja katsoen päiden yli ulos ikkunasta sanoi rovasti:

–Korkea-arvoisen tuomiokapitulin minulle lähettämä valtakirja ei sisällä mitään määräystä syytöksen tekemisestä tuomiokapitulin puolesta.

–Peräytyykö pappa? kuiskasi Lauri Anterolle.

Herratkin näyttivät hämmästyvän ja kuiskailivat jotain toisilleen. Vallesmanni meni puhumaan rovastin kanssa, mutta rovasti pudisti vain päätään.

–Tuomiokapitulin valtuuden nojalla on sen asiamiehellä kuitenkin oikeus, joskaan ei velvollisuus, yhtyä viralliseen kanteeseen, sanoi vallesmanni, asettuen paikalleen.

–Pidätän itselleni oikeuden esiintyä sen mukana, mitä tutkimus on tuova esiin.

Se oli pettymys kantajille. Handolin ja vallesmanni puhuivat jotain keskenään. Sitten meni vallesmanni tuomarin luo ja sanoi hänelle jotain.

–Jaa, se on totta, sanoi tuomari, ehkä on syytä lukea se lausunto, jonka herra tohtori ja ritari on antanut tuomiokapituliin kappalaisen Helanderin toimista yleensä ja erittäinkin hänen viime juhannuksena pitämästään saarnasta.

–Onko se siellä? kysyi rovasti säpsähtäen.

–Se on juuri se, johon prokuraattorin määräys kanteen nostamisesta perustuu, mikäli se koskee kappalaisen Helanderin sopimatonta esiintymistä hänen esimiehiänsä vastaan. Pyydän, että asiakirja täällä luettaisiin.

Kun rovastin lausunto oli luettu, pyysi vallesmanni puheenvuoroa.

–Niinkuin näkyy, on kappalainen Helander tehnyt itsensä syypääksi mitä törkeimpään ei vain lähimmän esimiehensä, vaan myöskin kirkon ja sen korkeimpain kaitsijain solvaamiseen ja halventamiseen kansan silmissä. Vaadin häntä muun muassa tämän lausunnon nojalla mitä ankarimpaan edesvastuuseen ja aion näyttää toteen sen, mitä lausunnossa hänelle viaksi luetaan, huolimatta siitä, että herra rovasti ei ole katsonut pitävänsä pysyä syytöksessään.

Herrain päät pöydän takana taas kohosivat.

Tuomari kehoitti nyt asianomaisia ilmoittamaan todistajansa.

–Omasta ja muiden syytettyjen puolesta pyydän saada ehdottaa, sanoi Helander, ettei kustannusten välttämiseksi mitään todistajia kuulusteltaisi, koska me emme aio kieltää, että kaikki se, mitä syytöskirjassa on esitetty on pääasiassa totta. Me myönnämme siis, että olemme pitäneet hartauskokouksia, yhden semmoisen muun muassa Ristivaarallakin, Ja sinne päästäksemme kyllä avanneet veräjän, mutta sen myöskin sulkeneet. Myönnän myöskin, että esimieheni minua vastaan tekemä ilmianto—

–Ei se ole ilmianto, vaan vaadittu lausunto, oikaisi rovasti.

–Olkoon sitten lausunto—että se on pääasiassa oikea ja saarnani sisältö yleensä oikein esitetty. Emme siis aio tosiasioita kieltää, vaan ainoastaan osoittaa, että ne eivät ole mitään rikoksia emmekä me siis niiden johdosta rangaistukseen syypäät.

–Jaa, kyllä minä kaikessa tapauksessa vaadin todistajia kuulusteltaviksi, sanoi vallesmanni.

–Silloin täytyy meidänkin ilmoittaa todistajiksi kaksi henkilöä: maisteri Hagman ja—

–Hän on jäävi, hän on minun lankoni! huusi Handolin.

–Eihän Handolin ole syyttäjä, ei ainakaan hän asiakirjoissa eikä haasteessa semmoisena esiinny, mikä osa hänellä muuten lieneekin jutun vireille panossa.

–Kuka oli vastaajan toinen todistaja? kysyi tuomari.

–Pyytäisin myöskin kuulusteltavaksi, jos niin tarpeelliseksi näyttäytyy, pastorska Handolinia.

–Ei vaimoni ole täällä! huudahti Handolin ja pyörähti päin kuin satutettuna.

–Kyllä hän on täällä, vastasi Helander tyynesti.

–Kenen kanssa se on tänne tullut?

–Siinä suhteessa en voi tyydyttää herra pastorin uteliaisuutta, mutta en luule sen muuten vaikuttavan asiaan.

Se herätti naurua molemmin puolin pöytää ja vakavain heränneidenkin miesten kasvoilla vilahti hetkellinen hymähdys.

Todistajat saivat vannoa valansa ja astua ulos. Sen jälkeen kysyi tuomari, mitä vastaajilla oli kanteen johdosta sanottavana.

Helander astui ensiksi esiin.

Myönsi todeksi, niinkuin jo oli sanonut, kaikki, mitä häntä vastaan on kannettu. Ei tahtonut myöskään kieltää, ettei olisi kiivaudessaan erehtynyt lausumaan sanoja, jotka ehkä ovat voineet tuntua persoonallisilta loukkauksiltakin. Oli valmis alistumaan sen tuomion alle, joka häntä saattaa tästä kohdata. Ikävällä mielellä täytyy hänen kuitenkin valittaa, että esimiehensä ja hän, kaksi seurakunnan paimenta, tapaavat toisensa näin toinen toisella puolella juttupöytää. Tahtoo kuitenkin luulla, ettei rovasti Martin omasta puolestaan ollut tätä vainoa alkuun pannut, vaan että syynä hänen lausunnossaan ilmaantuneeseen vastenmielisyyteen heränneitä kohtaan oli se, ettei hän omasta kokemuksestaan tiedä, mitä on ihmisessä hartaamman kristillisen elämän tarve. Olkoon tämä sanottu vastaukseksi siihen osaan kannetta, joka perustuu hänen esimiehensä lausuntoon hänen esiintymisestään sielunpaimenena.

–Mutta yhtä sovinnollisesti en voi vastata siihen osaan kannetta, jossa syyttäjä tahtoo kieltää minulta oikeuden julistaa jumalansanaa missä ikinä sen sopivaksi näen, ja että minun sanankuulijoitani tahdotaan vetää edesvastuuseen siitä, että he tulevat kuulemaan minua ja kaikkia muita, jotka parhaan ymmärryksemme mukaan koetamme johtaa kansaa autuuden tielle. Minua sekä surettaa että kauhistuttaa, että vallesmanni mikä tahansa saattaa ja saa käräjissä näin kuin mitäkin pahantekijää ryvetellä miestä semmoistakin kuin Paavo Ruotsalaista, joka on kaiken elämänsä uhrannut kansan hengelliseen herättämiseen ja sen johtamiseen autuuden tielle. Kanteessa syytetään minua siitä, että olen halventamalla esimiehiäni muka esivallankin arvoa alentanut. Mutta jos mitkään, niin ovat nämä tämmöisessä tarkoituksessa toimeenpannut käräjät omansa horjuttamaan esivallan arvoa kansan silmissä. Minun täytyy sanoa totuus, ja minä tahdon sen sanoa niin, että se kuuluu, ei vain tässä tuvassa, vaan tunkee sen seinien läpi ja poikki synkkien salojen ja yli kylien ja kaupunkien aina sinne, missä tämän vainon alku ja juuri on, missä ja kenessä se sitten lieneekin. Ja minä tahdon sentähden kysyä: Tietääkö syyttäjä, tietävätkö ilmiantajamme ja vainoojamme ja heidän takanaan olevat esimiehensä, että he ovat ryhtyneet asiaan, jonka ajaminen ilmaisee mitä kuulumattominta röyhkeyttä ja laittomuutta? Ruotsin entisten kuningasten myöntämän, hänen majesteettinsa siunatun keisari Aleksanterin vahvistaman ja nykyisen armollisen keisarimme papistolle vakuuttaman oikeuden saada vapaasti opettaa sanankuulijoitansa, joka oikeus monesti on ostettu verellä ja kyynelillä ja näihin asti horjumatta on ollut voimassa— tämän oikeuden tahtovat nyt yksi nimismies ja hänen kanssaan meitä vastaan vehkeilevä palkkapappi jaloillaan tallata! En omassa nimessäni, vaan koko evankelis-lutherilaisen kirkon nimessä lausun minä omasta ja kanssasyytettyjeni puolesta jyrkän vastalauseen tätä väkivaltaa vastaan enkä tahdo pelkurien tavoin kuulua niiden joukkoon, jotka antavat pois oikeuden, jonka olemme isiltämme perineet. Surkeata on, että virkamiehet, joiden tulisi edistää jumalanpelkoa kansassa, ovat kaikista innokkaimmat sitä vastustamaan ja eksyttämään armollista esivaltaa vainoomaan niitä, jotka eivät tee pahaa kenellekään ja joita kaikki sortavat. Ei ole mahdollista, että lainlaatija olisi määrännyt rangaistuksen uskonnollisista seuroista ilman poikkeusta, kun miltei kaikki kapakkaseurat ovat sallittuja! Enkö saisi minä illalla kotona puhua samaa, mitä aamulla kirkossa? Enkö saisi minä koota kotiini ystäviäni jumalansanan harjoittamiseen, kun seurakunnan kirkkoherra kokoo omansa tanssi- ja juomaseuraan? Jos jostain olisi syytös tehtävä, niin olisi se siitä, että juhannusjuhlan aikana juhlitaan Bacchusta, eikä siitä, että hiljaisuudessa Kristusta palvellaan, ketään häiritsemättä. Mutta emme tahdo syyttää, tahdomme antaa kunkin elää, kun antavat meidän elää. Kaatukoon tämä kanne siis omaan mitättömyyteensä ja ruhjokoon se Jumalan vihalla alleen ne, jotka ovat sen meitä ruhjoaksensa nostaneet!—Eikä minulla ole muuta lisättävänä kuin että nämä syytteen alaiset sanankuulijani, jotka ovat luovuttaneet minulle huoneensa ja vastaanottaneet minulta opetusta autuuden tiestä, vapautettaisiin kaikesta edesvastuusta sekä että ainoastaan minä heidän pappinansa, jos jotain tuomion sovitusuhria tarvitaan, langetettaisiin kaikesta vastaamaan, sillä kun Herra uskoi minulle opettajanviran, niin velvoitti hän minua myöskin tyytymään kaikkeen sekä katkeraan että suloiseen, joka minua voi tässä virassa kohdata.

Kyyristyneet, ikäänkuin näkymättömän painon alla olleet sarkaiset hartiat ja selät oikenivat, ja karkeat kädet hipoivat karkeita leukoja tai siirsivät otsalle valahtanutta tukkaa.

Vallesmanni koetti murtaa sanojen vaikutusta:

–Ne nyt ovat vain sanoja, mahtipontisia puheita, enkä minä tahdo muuta vastata kuin että laki on selvä, joka kieltää semmoisia kokouksia pitämästä, ja laki vaatii tuomiota ja sen täytäntöön panoa.

–Onko syytetyllä Helanderilla viimeisen johdosta mitään lisättävää? kysyi tuomari.

–Ei ole.

–Talollinen Paavo Ruotsalainen, mitä on teillä kanteen johdosta sanottavana?

Paavo astui askeleen eteenpäin pöytää kohti. Hän näytti kuin aatoksiinsa nukkuneelta, seisten siinä polvet vähän koukussa, selkä kumarana, mutta pää pystyssä, vähän taapäin kenollaan. Yht'äkkiä hänen silmänsä välähtivät ja läpitunkeva, värähtävä ääni täytti koko tuvan, kun hän virkkoi:

–Jos niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme lohdutukseksemme muistella Lutheeruksen virttä:

Rauha heidän pitää meille suoman, vaikk' ovat kiukuss' ja hulluna, sillä Kristus on meidän voimamm', Hän on meitä auttamaan tullunna.

Tuomari odotti hetkisen ja kysyi sitten:

–Onko muuta sanottavaa?

–Ei sen enempää, sanoi Paavo ja vetäytyi takaisin paikalleen, jossa oli seisonut, vaipuen taas kuin uneen, vanhan miehen samenneet silmät ilman määrää eteensä tuijottaen. Silloin tällöin tekivät otsarypyt vain yht'äkkisen liikkeen ylöspäin, niinkuin jonkin heränneen ajatuksen sisällisestä tempauksesta.

Näytti niinkuin olisivat hänen sanansa vaikuttaneet toisellakin puolella pöytää. Tuomari käänsi jotain lehteä ja käänsi sen taas takaisin, ennenkuin virkkoi:

–Talollista Ilpolaista syytetään siitä, että hän on sallinut pitää luonaan luvatonta kokousta ja että hän väkivaltaisesti on repinyt kirkon aidan.

Iso mies uusissa sarkavaatteissa astui esiin. Hän oli itsetietoinen, tuiman näköinen, melkein uhkaava.

–Siitä on syytetty, sanoi hän, odottaen lisää.

–Ilpolaisen toimestako pidettiin kokous Ristivaaralla?

–Minä niitä vieraitani kehoittelin sinne lähtemään, kun eivät papit saaneet kirkkoa.

–Purkiko Ilpolainen veräjän?

–Purki ja tukkesi sen myös.

–Tiesittekö, että pastori Handolin oli kieltänyt teitä kulkemasta maansa yli?

–Totta minä sen tiesin, kun itselleni sanoi.

–Ja kuitenkin puritte veräjän?

–Purin ja tukkesin myös. Ja jos on mitä vahinkoa tapahtunut, niin se korvataan. Mutta kun ei ole vaadittu, niin ei ole osattu tarjotakaan.

–Totta siis kaikki, mitä kannetaan?

–Totta kaikki, mutta valetta kuitenkin alusta loppuun.

–Mikä on valetta? kysyi vallesmanni.

–Koko tämä syytös on tekosyytös. Oikea syytös on vihasta siitä, että emme ole antaneet tämän juopon pappimme kaikin ajoin elää niinkuin hän tahtoisi, vaan on ajettu hänet uloskin, kun on tullut taloon humalassa huutamaan ja räyhäämään, eikä ole kehdattu kirkossa hänen haukkumisiaan kuunnella, vaan menty miehissä pois, niin että on saanut jäädä tyhjille penkeille paukuttamaan. Kun on vain voitu niin on muita pappeja käytetty. Mutta suurin on hänellä viha meitä kohtaan sentähden, että on häntä nuhdeltu siitä, että elää törkeissä synneissä, suosii vieraita vaimoja ja pitelee pahasti omaa rouvaansa.

–Korkea oikeus, minä vaadin tätä miestä edesvastuuseen…! huusi Handolin.

Tuomarikin tulistui ja löi nyrkkiä pöytään:

–Pysykää asiassa elkääkä sekoittako siihen semmoista, joka siihen ei kuulu. Jos teillä ei ole muuta sanottavana…

–Sanottu, mikä sanottu—ja se saadaan toteen, jos tarvitaan.

–Minä kysyn kunniaani, kähisi Handolin.

–Rauhoittukaa, sanoi tuomari. Sen saatte tehdä, mutta ei nyt.– Kutsukaa sisään kantajan todistaja.

Handolinin entinen renki Matti, joka nyt oli puettu körttipukuun, kutsuttiin esille. Hän todisti, että veräjää avattaessa ei ollut mitään väkivaltaisuutta tapahtunut ja että siitä tavallisesti oli ollutkin vapaa kulku kenellä tahansa, ennenkuin pastori, vähää ennen kuin heränneiden piti siitä kulkea, oli käskenyt sen sulkea. Ilpolainen oli purkanut sen, mutta sulkenut sen myös.

–Oliko veräjä yhtä lujasti ja hyvästi tukettu kuin se oli ennenkin ollut? kysyi vallesmanni.

–Koommin toki niinkuin lujemminkin, sanoi Matti. Se on hyvä aidanpanija tämä Ilpolan isäntä.

–Tallasivatko nämä niittyä mennessään?

–Sitä en tiedä, tallasivatko, mutta sen tiedän, että lähti siltä latoalalta mennä kesänä yhtä paljon heiniä kuin ennenkin, koommin ehkä enemmänkin.

–Onko todistajalta muuta kysyttävää?

–Ei ole, on saatu selvitys siitä, mistä tahdottiinkin, sanoi vallesmanni.

–Kysyn kulujani, sanoi Matti mennessään.

Oli vastaajan todistajain vuoro. Antero kutsuttiin esiin. Ilpolainen tahtoi häneltä kysyttäväksi, näkikö hän, että aita oli väkisin purettu.

–En nähnyt, että kukaan olisi ollut purkamista vastustamassa. Tiedän myöskin, että sulkeminen tapahtui kiukusta ja kiusanhalusta tarkoituksella estää kansaa kokoontumasta jumalansanan harjoittamiseen. Saanko sanoa vielä muutaman sanan?

–Jos se on yhteydessä asian kanssa.

–Luulisin sen sitä olevan.

–Olkaa hyvä.

–Tahdon silloin vain lausua mitä suurimman kummastukseni siitä, että kannetta tällaista kuin tämä on ollenkaan voitu tehdä. Jos en olisi sitä omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt, mitä täällä on tapahtunut, niin tekisi mieleni epäillä, onko tämä todellisuutta. Onko se todellakin esivalta ja kirkko ja virkakunnat, joiden tehtävänä olen luullut olevan järjestyksen ylläpidon, hyväin tapain valvomisen ja rikosten rankaisemisen, ovatko ne todellakin nämä, jotka itseään Jumalan asettamiksi sanoen esiintyvät tässä syyttämässä parhaita ystäviään, uskollisimpia liittolaisiaan rauhan, järjestyksen ja hyveiden ylläpitämisessä ja edistämisessä! Mutta niin näkyy sittenkin olevan. Esivalta ja kirkko seisovat taas niinkuin niin monta kertaa ennenkin varustettuina omiansa vastaan. Sokeudessaan he eivät näe ja typeryydessään he eivät ymmärrä, että tahtoessaan tätä liikettä tukehduttaa he samalla tukehduttavat sitä, mikä on kansassamme parasta ja jalointa. Sen sijaan, että Suomen kirkko näin sysää luotaan nämä ystävänsä, pitäisi sen painaa ne rintaansa vastaan. Iskiessään tätä liikettä, iskee se samalla omaa itseään, haavoittaa omaa valtimoaan ja vuodattaa oman verensä kuiviin.

Puhujan ääni nousi nousemistaan, hänen poskensa kiristyivät, hänen silmiensä ilme keskittyi. Ääni oli kuulunut ulos porstuaan, ovi oli avautunut, ja sanat tunkivat aina toiseen tupaan.

–Aika on todellakin mädäntyneempi ja lahompi kuin mitä sen pahinkaan panettelija olisi uskaltanut luulla, mutta en kuitenkaan olisi uskonut, että sen sisäinen turmelus, kenties sen itsensä tietämättä, olisi tännekin saakka jo levinnyt. En tiedä, ketä tuomitsisin ankarammin, niitäkö, jotka täällä tämän kansan keskuudessa eläen eivät ymmärrä, joilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tämä kansa kaipaa uskonnolliseksi ja muuksi henkiseksi ravinnoksensa, vai niitäkö, jotka tietävät ja joka päivä näkevät, mitä suurta siunausta herännäisyys jo ulkonaisestikin on saanut aikaan, mutta kuitenkin tahtovat estää sitä jatkamasta työtänsä sentähden, että se heille on kuin aina valvova omatunto, vai niitäkö lopuksi, keitä sitten lienevätkään, jotka luulevat olevansa kutsutut maan henkisiä virtauksia johtamaan heidän kaivamiinsa väyliin, mutta jotka sen sijaan, että auttaisivat sitä sen omille löytämilleen uskon ja autuuden lähteille, koettavat estää sitä niiden luo pääsemästä.—Minä surkuttelen, minä syvästä sydämestäni surkuttelen, että tämmöistä tapahtuu, mutta samalla olen minä kuitenkin iloinen siitä, että tämä vaino on ulottunut tännekin niinkuin muuannekin maahamme, että tämä juttu on nostettu, että typeryys, lyhytnäköisyys, virkavaltaisuus, ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus on täälläkin paljastettu. Koko se suunta, joka nyt on Suomessa vallalla ja joka ilmenee vainona kaikkea heräämistä ja uudistusta vastaan, ei vain kirkollisella, vaan valtiollisellakin alalla, käy kuitenkin varmaa perikatoansa kohti. Ja jos nämä jalot miehet tosiaankin tuomitaan sakkoon kuinka pieneen tahansa, niin on se vain yksi askel tällä perikadon tiellä ja samalla vapautuksen, herätyksen ja uudestasyntymisen tiellä.

Tuomari oli useamman kerran koettanut keskeyttää, mutta Antero ei ollut häntä näkevinään eikä kuulevinaan.

–Mutta tämähän ei ole mikään todistus, vaan puolustuspuhe?

–Olen vannonut sanovani, minkä tiedän toden olevan, ja sen valani päälle on minulla oikeus puhua niin hyvin sen, minkä tiedän, kuin myöskin sen, minkä tunnen toden olevan.

–Oikeuden edessä eivät tunteet tule kysymykseen.

–On valitettavaa, etteivät tule. Mutta minä voinkin lopettaa, koska jo olen sanonut sanottavani.

–Kutsukaa sisään pastorska Handolin, sanoi tuomari.

Antero astui ulos, ja väkijoukko hänen edessään avautui kuin papille kirkossa, joka tungospyhänä täyden kuorin kautta astuu saarnastuolista sakastiin. Asianomaiset oli käsketty ulos siksi aikaa, kun oikeus teki päätöstään. Joku tarttui häntä käteen ja sanoi: »Kiitos.» Se oli Hanna, ja hänen takanaan seisoi Kaarina, silmät hehkuen. Lauri löi häntä olkapäähän.

–Sinä puhuit mainiosti! Näin kyyneleen monessa silmässä. Lautakuntakin näytti tulevan liikutetuksi, ja minä luulen, että sanasi vaikuttivat tuomariinkin.

–Kai sen täytyi tulla sanotuksi, koska se tuli sanotuksi.

Karoliina puristi hänen kättään.

–Kuulitko, kuinka ne sanoivat: »Siinäpä puhui isä-vainajansa poika?»

–En, sanoivatko ne todellakin niin?

Hänen rinnassaan pulpahti lämmin, suloinen tunne. Olivatko ne todellakin verranneet häntä isään—hänen isänsä vanhat ystävät? Olivatko ne hyväksyneet hänet omaksensa? Ja hän oli siis liittynyt heihin julkisesti, kaiken maailman edessä, erottamattomasti?