Antero, Lauri ja Rajalainen istuvat Ukko-Paavon suuressa tuvassa. Ukko itse istuu perheensä kanssa ruokapöydässä. Vasta syötyään hän tulee heitä tervehtimään, mutta puhuttelee vain Rajalaista.

–Mitä sitä ajelet? kysyy hän.

–Lähdin vain näitä nuoria miehiä käyttämään teidän luonanne, sanoi Rajalainen.

–Vai näitä, mitä miehiä nämä on?

–Tämähän on se Haakmanni-vainaan poika.

–Ka, sehän se onkin.

–Tämä on Kontolan rovastin poika.

–Vai tämä se on? Kun katson tarkemmin, niin sepä kyllä taitaa olla sekin. Vaan mitä sinä niitä tänne kulettelet?

–Tahtoisivat teitä puhutella.

–Vai että minua puhutella? Eivätkö puhetoveria lähempää löytäneet?

–Taitaisi olla erityistä sanottavaa juuri teille.

–Vaan minäpä en tiedä, mitä erikoista sanottavaa minulla olisi heille, itseäni viisaammille.—Lehmät siellä nälissään mölisevät, täytyy tästä lähteä heinään.

Ja sen sanottuaan hän meni ulos ja jäi sille tielleen. Alku ei näyttänyt lupaavalta. Rajalainen oli valmistanut heitä siihen, että voisi sattua, ettei Paavo olisi heistä tietävinäänkään, mille tuulelle sattuisi. Antero oli erityisesti iloinnut tässä matkasta Paavon luo. Hänestä oli ollut niinkuin ei hänen asiansa olisi oikein valmis, hänen uusi elämänsä ja tilansa oikein varmistettu, ennenkuin tuo ottaisi hänet omaksensa. Hän oli kuvitellut, että Paavo rientäisi sulkemaan hänet syliinsä niinkuin eksyneen lampaan, niinkuin tuhlaajapojan.—»No, tulitpas sinä Haakmanni-vainaan poika!—siispä on Jumala sinutkin kutsunut!—Minä näin kyllä heti, että kerran tulisit saamaan valkeuden.»

–Näinkö tämä nyt kävikin?

–Emme siis mitään saaneet aikaan, lähdetäänkö pois?

–Elkäähän hätäilkö, lohdutteli Rajalainen. Odotetaanhan, kun tulee kotiin, mitä sitten sanoo.

He saivat odottaa iltaan asti. Paavo ajoi kyllä heiniä pihaan, mutta lähti sisään tulematta taas uusia hakemaan. Emäntä oli vienyt vieraat porstuanpohjakamariin. Siinä oli vuode toisella seinällä, penkki toisella, ikkunan edessä pöytä, nurkassa raamattuhylly.

Paavo tuli sisään ja kysyi, oliko vieraille ruokaa annettu.

–Emme ole tulleet tänne teidän ruokaanne varten, sanoi Lauri nyreästi.

–Ohoh, vai ette ruokaa varten, mutta minun täytyy taas mennä syömään, syntisen.—Mutta hänen äänessään oli nyt kuitenkin jo ystävällisempi sointu.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin kamariin ja istahti sänkynsä laidalle.

–Sinäkö ne toit tänne nämä, vai omasta halustaanko ne tulivat?

–Kyllä näillä oli oma halunsa tulla.

–Onko näillä tosi asia, vai muutenko vain tulivat minua maankuulua kummaa katsomaan?

–Sopiihan teidän heitä tutkia.

–No, kyllä minä eksamia annan.—Ja kääntyen Laurin puoleen kysyi hän tiukasti:

–Mistäs kohdasta sinä, vasikka, olet aikonut autuutesi apilasniittyyn hypätä—siitä varmaan, mistä aita alin?

–En ole vielä mistään hypännyt, ulkopuolella vielä olen.

–No se hyvä, että edes sen tunnustat.

–Mutta minä tahtoisin, että te minulle tien neuvoisitte.

–Vai minä neuvomaan, äsähti Paavo. Luuletko sinä, että minulla on taivaanvaltakunnan avaimet vyölläni heilumassa? Vai niin helpolla, että toisen antamilla avaimilla? Eipä vähän!

–Olen elänyt huonosti ja tahtoisin tietää, kuinka minun on elämiseni parannettava.

–Vai parannettava—sinun? Ei se parannus sinulta itseltäsi milloinkaan synny. Helvettiin sillä passilla pääset.

Ja jättäen Laurin siihen kääntyi hän Anteron puoleen:

–Entäs tämä toinen? Mikäs sinulla on hätänä? Kenenkäs selässä sinä tahdot taivaaseen ajaa? Luulet kai jo hyväkin ritari ja rakuuna olevasi?

Rajalainen oli heitä matkalla neuvonut, ettei heidän pitäisi paheta, vaikka se kuinkakin tylysti heitä alussa kohtelisi, mutta tämä alkoi jo olla liikaa. Antero koetti kuitenkin voittaa itsensä ja alkoi hiljaisesti ja tyynesti kertoa, kuinka heräys oli hänessä tapahtunut kuin ihmeen kautta, kuinka valkeus oli hänelle välähtänyt, kuinka hän oli varmasti ja selvästi tuntenut Jumalan häntä kutsuneen, miten ennen oli turhaan etsinyt sisältöä elämälleen sitä löytämättä, mutta nyt saanut rauhan tunnossaan ja uuden tarkoituksen toimilleen. Ei koskaan ollut hän sellaista sisällistä riemua tuntenut ja sellaista voimaa päästä kaikista kiusauksista—ja sellaista uskallusta pyrkiä yhteyteen Jumalan kanssa.

Ilme ukon kasvoilla oli vaihdellut. Hän oli koettanut olla ivallinen, mutta välistä oli hellyys ja niinkuin liikutuskin hänen kasvoillaan värähtänyt. Kun Antero oli lopettanut, alkoi hän puhua:

–Näyt tehneen itsellesi vapahtajan omasta itsestäsi etkä taida enää muuta vapahtajaa tarvitakaan. Katselet omaa kuvaasi oman vanhurskautesi peilissä. Pyrit oman rakentamasi pyhyyden harjalta hyppäämään suoraan taivaaseen. En tiedä Jumalan tarkoituksia kanssasi, mutta sen tiedän, että jos ei Jumala jo ole hylännyt sinua ja niine hyvinesi iankaikkiseen kadotukseen tuominnut, niin täytynee hänen näyttääkseen sinulle, millainen olet, ja ennenkuin sinusta oikein puhtaan saa, ryvettää sinut semmoisessa rapakossa, ettet sieltä noustuasi omia kasvojasi tunne. Vasta sitten kun ne sen näköisinä omiksesi tunnet ja omistat, ja polvillasi rukoillen ja hädässäsi huutaen pyydät ja anot itsellesi parempaa puhdistajaa ja häneltä saunan saat, voit alkaa itsessäsi Jumalan ihmetöitä ihmetellä. Vai tämä tuntee jo itsessään voimaa päästä kiusauksistaan ja uskallusta ruveta yhteisiin töihin Jumalan kanssa. Eipä olekaan miehellä vähät luulot itsestään.

–Ehkäpä olette oikeassa, sanoi Antero, kun he olivat hetken aikaa istuneet äänettöminä.

–Lähdetään sitten, sanoi Lauri ja nousi, ja mennään suoraa päätä helvettiin; kun meidän kuitenkin täytyy sinne joutua, niin on kai paras, että mennään paikalla.

Silloin ukko kivahti tuimaksi tekeytyen.

–Kuka sen on sanonut, että sinun täytyy suoraa päätä helvettiin joutua?

–Tehän sen jotenkin suoraan sanotte, kun ette usko meidän mitään voivamme!

–Te ette mitään voikaan, mutta jos Jumala tahtoo teissä ihmeen tehdä, niin hän voi.

–Mistäs minä sen tiedän?

–Ei sitä sinun tarvitsekaan tietää, kunhan Jumala sen tietää.

–Katsokaahan, nuoret miehet, alkoi hän hetken päästä kokonaan muuttuneella äänellä. Niinkuin kaikki muutkin vasta-alkajat, olette tekin suuressa erehdyksessä siinä, että omin päinne ja omin voiminne pyritte Jumalan suuresta vanhurskaudesta osallisiksi tulemaan. Mutta siitä ei tule mitään muuta kuin kaksi pahaa: joko te luulette olevanne siitä heti osalliset ja sen päälle rakennatte ja sorrutte sen pytinkinne kanssa, tai ette pääse paikaltanne päkähtämään ja heitätte väsyneinä ja voimattomina koko asian. Siinä se on! Yksi teiltä puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto, luottamus hänen armoonsa. Niin sanoi minulle seppä-vainaja, ja sen sanon minäkin teille, kun olen sen itsekin todeksi huomannut.

Hän alkoi puhua tästä oppinsa ytimestä ja lempiaineestaan, lämpeni, innostui, melkein heltyi, ja vähitellen alkoivat Anterosta sanat ja ajatukset ja sanain käänteetkin kuulua tutuilta: sitä samaahan hän oli puhunut vuorella viime kesänä, vaikkei Antero silloin ollut niitä oikein ymmärtänyt.

–Se muistakaa, nuoret miehet, että Herran tie on aina ristin tie. Sillä tiellä ei tulla suuriksi, vaan pieniksi, ei pyhiksi, vaan syntisiksi. Täytyy asettuaksenne itsennekin edessä, eikä vain Herran edessä, kaikkein alimmalle asteelle, eikä vain näin matkan alussa, vaan aina eteenpäinkin, ja alkaa parannustyönne yhä uudestaan, aivan juuresta, joka päivä ja aina ja lakkaamatta sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa teiltä peittää siksi, kunnes päivä jälleen ruskottaa ja kointähti koittaa.—Kutsutut olette, vaan sekava on vielä asianne, huudon olette kuulleet ja korvianne pörhistäneet, mutta ette vielä kuvalle tiedä, mistä ääni tulee, saatikka, että sitä kohti vielä kulkea osaisitte. Vaan onhan aikaa kuulostaa, onhan aikaa vielä synnin kanssa painia lyödä, ja kyllä jaksatte, ripeitä olette vielä miehiä, täytyyhän tuota minunkin jaksaa, vaikka olen mies vanha ja voimaton. Vaivaiseksi siinä kuitenkin tullaksenne täytyy, kamppailussanne Herran kanssa, ennenkuin hän siunauksensa antaa, ettekä te hänen käsistään ehyinä pääse enemmän kuin Jaakoppi Herran kanssa painiessaan.

–Mutta sanohan, keskeytti hän itsensä yht'äkkiä Laurin puoleen kääntyen,—mitä meinasit sinä, miesparka, kun nousepas saarnastuoliin ja alapas haukkua ja sadatella herännyttä kansaa?

–En ymmärrä.

–Se oli minunkin syyni, sanoi Antero, minä häntä siihen yllytin.

–Milloinka pisti sitten Herra tuntoosi ja mitenkä?

–Melkein heti paikalla, siinä samassa…

–Elähän, katsohan…

–Muistatteko, Paavo, sanoi Rajalainen, mitä sanoitte, kun lähdettiin kirkosta: »Saatpa nähdä, niin tuolle Saulukselle vielä Pauluksen päivä välähtää. Se ottaa sen vielä kovimpaan kuriinsa.»

–Saatoinpa sanoa, en häntä nyt niin tarkkaan muista.

–Kohta hän sen tekikin, rangaistus seurasi minulle siitä melkein heti kohta. Saanko kertoa, kuinka se tapahtui.

–Kerro, kerro.

Lauri kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Heddan kanssa ja mihin suhteisiin hän oli joutunut siitä vanhempainsa kanssa. Pitääkö hänen olla pahoittamatta heidän mieltänsä, vaiko tehdä, niinkuin omatunto käskee?

–Jos kerran tuntosi mitä käskee, niin mitä siinä on sen enempiä kysymisiä. Mutta se muista, ettet tee sitä minäkään ansiotyönä, eläkä luule, ette se sinulle semmoiseksi luetaan. Vai joko meinasit?

–Mutta mitenkä voitte te nähdä niin syvälle jonkun salaisimpiin ajatuksiin, paremmin kuin hän itsekään? huudahti Lauri.

Paavo hymähti:

–Kysy synninteitä kulkeneelta, mistä se synnin tiet tietää. Minä en ole sitä synnin säveltä kuullut, joka ei olisi jo kerran omissa korvissani soinut.

Oli puolessa yö, ennenkuin he erosivat. Paavo puhui, neuvoi, torui ja lohdutteli. Kun he seuraavana aamuna lähtivät, tuli hän heitä saattamaan. Hän otti heidät omaan rekeensä ja kertoi heille oman elämänsä tapahtumia, monista matkoistaan, näkemistään ja kuulemistaan. Hän heltyi heille puhumaan lempeästi, neuvovasti, isällisesti, toisin vuoroin vähän leikkiä laskien. Erotessa erään talon kohdalla, jonne aikoi poiketa, sanoi hän vielä:

–Olette vielä alulla, nuoret miehet, tämä ei ole vielä kuin ensimmäistä taivalta. Ette ole vielä sen korven reunassakaan, jota syntiinlangenneen täytyy rämpiä, Kaanaanmaanne on vielä kaukana vetelien soiden ja eksyttävien erämaiden takana. Sen suon poikki saa teidät vasta Jumala kuletetuksi, ja hänen sanassaan on teille tulipatsas yöllä ja valkoinen pilvi päivällä. Häntä kun opitte ja kysytte, ettekä ihmisiä, niin ehkäpä kaikki teille selviää,—mutta olkaa niinkuin en minä olisi teille mitään puhunut.

Juuri kun heidän piti erota, ajoi mies vastaan ja pysähdytti hevosensa.

Hän oli heränneen puvussa.

–Ka, lautamies, minnekä ajelet?

–Teidän luoksenne oli asiaa. Mutta minun ei taida ainakaan sen asian tähden tarvita tämän edemmäksi ajaa.

–Et vain oikeuteen mananne?

–En manaisi, kun ei olisi pakkoa pantu.

–Niistäkö Ristivaaran seuroista?

–Niistäpä mistä, niistä se nyt on vaino alkanut.

Paavo seisoi maantiellä, lautamies häntä vastapäätä, molemmat hevosiaan ohjista pidellen.

–Ja sinun piti lähteä tämmöistä sanaa tuomaan? Vaan eihän se sinun syysi. Käännähän hevosesi, niin lähdetään meille.

Ei Paavo kuitenkaan vielä lähtenyt, seisoi yhä siinä toinen jalka reessä, toinen maassa.

–Mutta mitähän meinaa vielä esivalta, kun yhä tämmöisiin rupee?

–Kuuluu tulleen itseltään keisarilta käsky.

–Kuka sen sanoi?

–Vallesmanni oli sanonut.

–Valehtelee. Kunhan ei olisi vain omain pappien työtä.

Hevonen riipaisi rekeä.

–No, hyvästi sitten. Sanokaan terveisiä Helanderille, että kuitenkin heittää pois seurain pidon, etteivät saa syyttömät köyhät kärsiä.

Hän oli jo reessä, kun huusi Laurin luokseen ja virkkoi:

–Minä vielä siitä sinun asiastasi, että tee sinä, niinkuin olet aikonut. Joskin Vapahtaja sovittaa syntimme Jumalan tykönä, niin ovat synnit kanssaihmisiä kohtaan itsemme sovitettavat. Jos kerran houkuttelit tytön naimalupauksella, niin nai hänet. Siitä et pääse, eikä ole tarviskaan. Et siihen minulta lupaa saa, vaikka ehkä toivoit.

17

Kun Antero ja Lauri, poikettuaan Honkaniemeen, kertoivat käräjistä ja Paavon terveisistä, sanoi Helander kuohahtaen:

–Vai tulee siis käräjät kuitenkin! Vai tulevat ne kuitenkin! Hyvä on! —Hän käveli kiivaasti lattiaa.—Olen aivan toista mieltä kuin Paavo. Ei tässä auta ruveta ilmeisen vääryyden alle alistumaan. Koska valhe kerran käy totuuden kimppuun, niin ei pidä totuudenkaan valhetta väistämän. Taistella meidän täytyy! Ei Jumala aja asiaamme, jos emme sitä itsekin aja. Totuuden täytyy voittaa, ja meidän täytyy siitä todistaa. Ja me pidämme seuroja niinkuin ennenkin. Eivät kalajokelaisetkaan pelästyneet, päinvastoin pitivät seuroja itsessään käräjätuvassakin, sill'aikaa kun toisessa tutkittiin ja tuomittiin, ja niin teemme mekin!

–Mutta mihinkähän mahtia se seuraväki sopia, joka silloin tänne kokoontuu, hymähti Rajalainen.

–Olisi nyt pantava alulle se seuratuvan hanke. Ehdittäisiinkö se saada siihen valmiiksi?

–Puut kyllä olisivat piankin paikalla, kun talkoolla tuotaisiin, mutta perustusta olisi pahempikin saada sydäntalvella routaiseen maahan.

–Vaan kun pannaan perustus kallioon.

–Onkos tässä kalliopohja, no, sittenhän se menee mainiosti.

–Minä toimitan kivet, otatteko te, Rajalainen, toimittaaksenne hirret?

–Jospa minä otan.

–Ja silloinhan se asia on sitä myöten valmis! riemuitsi Helander.

–Kyllä siitä nyt ehkä tosi tulee, mitä on kauan tuumittu, sanoi Rajalainen hiljaisesti.

Ihaillen katselivat Antero ja Lauri tuota tyyntä miestä, jonka kasvot eivät värähtäneetkään, jonka silmä ei sallinut liekehtiä sen innostuksen tulen, mikä hänen sisässään varmaankin hehkui. Ja heillekin tuli pakottava halu tehdä jotain, paiskata jotain pöytään asiansa edestä.

Helanderin rouva tuli sisään ja kuiskasi jotain miehelleen. Helander kuului sanovan jotain Laurille, joka sitten meni toiseen huoneeseen.

–No, ja kertokaahan sitten, mitä ukko muuten … kuinka hän otti teidät vastaan? kysyi Helander Laurin mentyä.

Antero kertoi, kuinka kaikki oli tapahtunut.

–Sanalla sanoen, hän pani siis teidän kristillisyytenne pataluhaksi?

–Niin teki, mutta vaikkei kukaan ole minua vielä niin maan tasalle masentanut ja masentanut minua kaikkein parhaissa pyrkimyksissäni, mitä minulla milloinkaan on ollut, niin ei kukaan ole samalla antanut minulle varmempaa vahvistusta käymään sillä tiellä, jolle olen joutunut. Minä olin aina luullut itsestäni jotain, tahdoin aina olla viisas, etevä, hyvä, milloin milläkin tavalla, milloin missäkin muodossa. Ja nytkin minä olin tässä uudessa tilassani luullut löytäneeni en ainoastaan oikeaa päämäärää, vaan myöskin oikean tien. Ukko siirsi päämääräni niin kauas ja korkealle, etten sitä voi edes mielikuvituksessani nähdä, ja tien hän kokonaan tempasi altani. Se on minulle usein ennenkin tapahtunut, mutta nyt on kuitenkin käynyt niinkuin ei koskaan ennen: en ole sittenkään kadottanut haluani pyrkiä perille, en olekaan joutunut epätoivoon itsestäni. Olen kyllä nöyrtynyt, mutta en nöyryytetty, olen punnittu ja köykäiseksi löytty, mutta en nolattu ja masennettu. Minä luotan nyt kuin sokeasti siihen apuun, jonka lunastus ja vapahdus antavat, ja minä luotan siihen siten, että saan sen juuri silloin, kun en enää mitään itse jaksa, mutta ainoastaan silloin.

Lauri tuli takaisin, otsa kalpeana. Hänen silmissään oli tumma, syvä, päättävä ilme.

–Lähdetäänkö? sanoi hän Anterolle.

Heidän mennessään sanoi Lauri:

–Se oli Hedda, joka oli siellä ja tahtoi minua tavata. Jos joutuisin avun tarpeeseen, niin autatko minua? Isä ei ehkä enää tahdo minusta mitään tietää?

–Se on nyt tietty, että autan.

Hän jäi Anterosta kanslian rappujen eteen, tarttui avaimeen, seisoi siinä hetken ja meni sitten sisään. Antero meni toisesta ovesta.

Rovasti istui kansliassa Kaarinan kanssa, hänelle jotain kirkonkirjoista sanellen.

–Minä pyytäisin, että pappa kuuluttaisi minut ensi sunnuntaina, kuuli Antero hänen sanovan.

–Mitä sinä puhut?

–Niin, minä pyytäisin, että tekisitte sen.

–Ja kenen kanssa?

–Heddan.

–Ole nyt hulluttelematta, poika.

–Se on minun totinen aikomukseni.

Ruustinna, Hanna ja Naimi riensivät sinne toisista huoneista.

–Mitä Lauri sanoo? kysyi ruustinna.

–Pyytää panemaan kuulutukseen Heddan kanssa.

–Herra Jumala!—Lauri,—mutta eihän siihen nyt enää ole mitään syytä!

–Eikö olisi ollut sittenkään, vaikka lapsi olisi jäänyt eloon?

–Tule nyt järkiisi, rakas Lauri. Missä sinä olet ollut? Mistä sinä olet saanut sen päähäsi? Elä nyt, lapsi kulta, tee itseäsi ja meitä kaikkia onnettomiksi.

–Se on minun velvollisuuteni, omatuntonikin käskee minua, ja minun täytyy totella.

–Velvollisuutesi? Sellaista tyttöä kohtaan, joka tällä tavalla palkitsee meidät, hänen hyväntekijänsä, ei sinulla ole mitään velvollisuutta. On häneltä mitä mustinta kiittämättömyyttä … jaha, nyt minä ymmärrän, mitä varten hän on ilmestynyt ja asettunut tänne.

–Hedda ei sitä tahdo, mutta minä tahdon. Pyydän, pappa, ettette häntä toista kertaa solvaa!

–Hedda on syytön, sanoi Hanna.

–Ja mistä sinä tiedät?

–Lauri tekee oikein, sanoi Hanna. Jos hän tahtoo olla rehellinen mies, ei hän voi muuten tehdä.

–Niin minustakin, sanoi Kaarina.

–Mutta minä sanon, että hän tekee väärin, ja minusta olet sinä, poika, jo tarpeeksi häpäissyt perhettäsi ja kotiasi, että voisit meidät ainakin tästä säästää.

–Paneeko pappa minut ja Heddan kuulutuksiin vai ei?

–En.

–Sitten täytyy minun pyytää Helanderia sitä tekemään.

–Ilman minun suostumustani ei sinua voi kukaan kuulutuksiin panna. Olet alaikäinen.

–Silloin täytyy minun ilmoittaa rehellinen aikomukseni jollain toisella tavalla. Heddan maineen tähden tahdon minä, että maailma tietää, että lapsi oli minun ja että minä en aio häntä hylätä. Mutta sama se, voin saattaa sen tiedoksi jollain muullakin tavalla. Ei kuuluttamisella olekaan vielä väliä, ennenkuin olen suorittanut papintutkinnon.

–Kaunis papinalku!

–Olai, elä nyt,—rukoili ruustinna.

–Mistä olet saanut sen päähänpiston?

–Minä tunnen, että Jumala minua siihen toimeen kutsuu.

–Ohoh, vai itse Jumala? Sinun Jumalasi taitaa puhua Paavo Ruotsalaisen ja Helanderin suun kautta?

–Isäni suun kautta ei hän ainakaan ole koskaan minulle puhunut.

–Ne ovat tietysti ne, jotka ovat tämän kaiken takana, ne ovat ne, jotka sinua yhä yllyttävät ja villitsevät!

–Ne eivät minua yllyttäneet eivätkä villinneet, mutta ne ovat minua ymmärtäneet ja minua jumalansanalla lohduttaneet, jota ei oma isäni ole milloinkaan tehnyt.

–Ole vaiti!

–Kysyn vain vielä yhtä asiaa. Onko totta, että pappa aikoo esiintyä käräjissä heränneiden syyttäjänä?

–Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä aikomuksistani. Ja entäpä jos heitä syyttäisinkin? Mitä sitten?

–Ei mitään, minä vain kysyn.

Rovasti rupesi sanelemaan jotain kirjoitettavaa. Kaarina purskahti itkuun, jätti kynänsä pöydälle ja riensi ulos. Ruustinna nyyhkytti tuolilla oven suussa. Lauri poistui kanslian oven kautta ulos.

18

—Joko ne lähtivät? kysyi rovasti ruustinnalta, joka istui tavallisella paikallaan ruokasalin ikkunan ääressä.

–Eivät ne vielä, mutta kohta kai lähtevät.

–Ja minne ne menevät?

–Eivät ne vielä kuulu tietävän. Ehkä menee Hagman sisarensa luo Korpivaaraan ja Lauri Oton luo, vai mennevätkö ehkä molemmat Korpivaaraan.

–Ja mitä ne siellä?

–Kuuluvat aikovan lukea ja sitten, kun relegatsioniaika on ohi, mennä Helsinkiin papintutkintoa suorittamaan.

–Mutta millä varoilla se mies aikoo mennä Helsinkiin?

–Hän saa lainata Anterolta.

–Mistä sillä on lainata?

–Kuuluu saaneen periä enoltaan, joka on kuollut.

–Vai niin.

–Ja milloin julkaisee Lauri kihlauksensa?

–Minä sain hänet lupaamaan, ettei hän sitä tee ennenkuin Naimin häät ovat olleet. Siitä hienotunteisuudesta saamme ehkä kuitenkin kiittää enemmän Heddaa kuin Lauria.

Rovasti käveli huoneesta huoneeseen ja pistihe aina tuon tuostakin ruokasaliin. Hän palasi ja meni taas. Tuskin oli Lauri mennyt, kun rovasti jo oli katunut kiivauttaan, olisi tahtonut huutaa hänet takaisin ja puhua sovinnossa. Olkoon mikä on, menköön Herran nimessä naimisiin kenen kanssa tahtoo! Rovasti ei kammonnut mitään niinkuin suuttumisia ja kireitä välejä ja sekavia, epäluuloisia suhteita. Mutta nyt oli ensimmäisen askeleen ottaminen kuitenkin Laurin asia kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sanonut.

–Luuletko, että hän tulee tänne ennenkuin lähtee?

–En luule.

–Sinä puolustat häntä, niinkuin äidit aina puolustavat poikiansa heidän isiänsä vastaan.

Ruustinna ei vastannut, ja rovasti poistui taas ja tuli taas, kädet selän takana, hermostuneesti kävellen huoneesta huoneeseen.—Tästä se nyt vasta häly nousee, puheli hän itsekseen. Saavat nyt kylän ämmät jauheita juorumyllyynsä. Rovasti ajaa poikansa pois kotoaan sentähden, että tämä tahtoo ottaa vaimokseen talonpoikaistytön! Rovasti vainoo heränneitä, vetää heitä käräjiin, vaikka omat lapsensakin ovat heränneitä! »Tuossa hän menee, semmoinen on tässä pitäjässä pappi!»—ja osoittavat sormellaan. »Mutta on meillä täällä toki toinenkin pappi, oikea Herran sankari.»—Helanderin se on työtä tämäkin, siitä ei ole epäilemistäkään. Se mies pistää kyntensä joka paikkaan, mutta ne kynnet häneltä vielä katkaistaan, häneltä ja niiltä muiltakin!

Tässä on tarpeeksi kauan siedetty niiden röyhkeyttä ja hävyttömyyttä! Se on vihdoinkin paljastettava juuriaan myöten. Koska tässä ei saa mitään hyvällä aikaan, niin on pantava kova kovaa vastaan. Täytyy käräjissä esiintyä aivan toisella tavalla kuin olin aikonut … säälimättä, häikäilemättä, ei mykkänä asiamiehenä, vaan kantajana. Tulkoon heidän metkunsa ja kirkkoa ja yhteiskuntaa hajoittava toimintansa kerrankin taas päivänvaloon, kerran tältäkin paikkakunnalta, jossa siitä on liian kauan vaiettu ja heitä rauhan tähden suvaittu ja lellitelty. Ei ole enemmän sallittava, että he tekevät väkivaltaa, rikkovat kirkkolakia, häpäisevät papistoaan ja osoittavat ilmeistä uppiniskaisuutta ja ylenkatsetta esivaltaa vastaan. Se on saatava selväksi ainakin sille osalle kansaa, joka ei vielä ole villitty. Luottamusta heihin on horjutettava, he ovat merkittävät, leimattavat siksi, mitä oikeastaan ovat: lahkolaisiksi, kirkon ja valtion vihollisiksi. Olkoot vain lapseni heidän puolellaan, silloinpahan kaikki näkevät, että asia on minulle kalliimpi kuin kotirauhani!

Mutta ei rovasti kauankaan jaksanut ylläpitää itsessään tätä kiukkua. Kun ei ruustinna mitään virkkanut, meni hän kamariinsa ja heittäytyi keinutuoliinsa.

Eikä hän oikeastaan itsekään uskonut, että herännäisyys saataisiin käräjänkäynnillä kukistetuksi. Pikemminkin voisi käydä niin, että siitä se vasta nousisikin oikeaan vimmaansa. Toisella tavalla olisi sitä ollut vastustettava, mutta mitä niille voi puheilla kuinka kauniilla tahansa, kun ne eivät tahdo mitään järkipuhetta kuulla? Järki ja oppi on voimaton heidän kiihoitustaan vastaan. Yksipuolisuus ja häikäilemättömyys se aina tempaa typerät ja vähän kehittyneet mukaansa. Mahdotonta on saada aikaan mitään yhteisen ymmärtämisen pohjaa semmoisten kanssa, jotka vain tuomitsevat toisia ja pitävät itseään erehtymättöminä. Heidän oppinsa on puhtaasti negatiivista, sen pääsisältönä on tuo ainainen ikävöiminen ja pyrkiminen ilman aavistustakaan mistään lopullisesta saavutettavasta päämäärästä ja mistään eetillisen ihanteen toteuttamisesta.

Mutta kaikesta huolimatta tunsi rovasti joutuneensa yhä ikävämpään ja kierompaan asemaan heränneitä kohtaan. Ja mitenkä hän oli siihen joutunut? Kaikki oli lopulta sen Hartmanin syy. Se se on kaiken tämän takana, tuo hänen edustamansa kummallinen henki, joka ei ymmärrä mitään eikä suvaitse mitään. Se näkee kaikkialla maailmassa oppositsionia ja revolutsionia, ja kun ei sitä missä ole, niin täytyy sitä tehdä tai keksiä. Niinkuin nyt sekin, että sekoitetaan yhteen fennomania ja pietismi, Snellman ja Ruotsalainen, joita on muka jostain syystä yhteisesti vastustettava ja vainottava. Se on taas juuri sitä samaa kuin Arwidssoninkin aikana. Hartman on minun paha henkeni, ei minulla koskaan ole ollut häntä kohtaan mitään sympatiaa. Ei sovi oikeastaan ollenkaan ihmetellä, ettei nuoriso voi häntä sietää… Panna minut nyt tässä joidenkuiden kuviteltujen valtiollisten ja kirkollisten vaarojen tähden omain pitäjäläisteni pyöveliksi! Sakkoja saan ehkä heille tuomituksi, mutta siihen se sitten jääkin. Jos olisin totellut omaa itseäni enkä antanut hänen kirjeittensä huumata itseäni, niin olisin antanut sellaisen lausunnon tuomiokapituliin, että asia olisi siihen rauennut. Olisivat sitten saaneet vallesmanni ja Handolin ajaa asiata omanaan. Nyt saan minä kunnian istua heidän rinnallaan. Kauniissa valossa tulen minä historian lehdillä esiintymään. Arwidssonin ystävä, Snellmanin ystävä—minun kotonani sattuneiden tapausten ja täällä pidettyjen puheiden johdosta tehdään ilmiantoja, jotka osaltaan ehkä ovat olleet vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Sekö on sitä Kontolan pappilan vanhaa kuuluisata vieraanvaraisuutta? Ja ainoaksi kunniaksi minun niinelleni ehkä kerran luetaan se, että poikani pani vastalauseen?—Saas nähdä, mitä hän tulee tekemään näiden käräjienkin johdosta? Jotain hullutusta hän kai tulee keksimään. Ja tämän mainion poikani ajoin minä pois kotoani.—Saa nyt Jaakko veli taas partaansa nauraa—selvänä niinkuin humalassakin siitä maailmalle huutaa.

Mutta kun rovasti huomasi, että hän taas alkoi liukua vastustajainsa kannalle, koetti hän peräytyä ja lujittaa asemaansa. Hänen täytyi saada kuulla oma äänensä sitä itselleen sanovan, ja vielä kerran hän palasi ruustinnan luo.

–Tätä sanotaan vainoksi kirkon puolelta, mutta ei ymmärretä, että kirkolla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus suojella itseään hävittäviä voimia vastaan. Lanko on ehkä sittenkin oikeassa siinä, että herännäisyyden lopullinen tarkoitus ei voi olla mikään muu kuin pyrkiä erilleen valtiokirkosta, hajoittaa se tai ainakin jäytää sen juuria, joka vuosisatoja on seisonut kansan parhaana suojana. Se on lopputarkoituksiltaan siis kumouksellista laatua. Ja kun he vaativat minua tässä hengessä esiintymään, täytyy minun tietysti totella, toimien kuitenkin sillä varovaisuudella ja maltillisuudella kuin asianhaarat vaativat.—En ole sitä paitsi kirjoittanut muuta kuin totuuden. Se on heränneiden oma syy eikä minun, jos totuus ei ole heille edullinen. Olisin voinut kirjoittaa paljon ankaramminkin ja paljoa paljastavammin, jos tarkoitukseni olisi ollut etsiä riitaa. Se pitäisi nyt ainakin kaikkien järkevämpien ymmärtää, mutta eihän sitä voi niille edes sanoa, kun eivät tule tiedustelemaan eivätkä keskustelemaan.

Ruustinna ymmärsi nämä puheet, niinkuin olisi rovasti suonut, että ne tulisivat Laurin tietoon. Kun rovasti taas poistui, heitti hän saalin hartioilleen ja meni pihan yli tupaan.

Antero ja Lauri olivat vielä siellä Hannan ja Kaarinan kanssa. He olivat jo lähtövalmiina.

–Minä vielä tulin sanomaan, ettei teidän kuitenkaan pitäisi tuomita niin ankarasti pappaa. Minä luulen, ettei hän itsekään hyväksy käräjiä.

–Mutta jos hän ei niitä hyväksy, niin on se minusta vieläkin kummallisempaa!

–Mutta hänenhän täytyy virkansa puolesta.

–Ei virka saa pakottaa ketään tekemään vastoin vakaumustaan. Ja jos pappa olisi tahtonut, olisi hän varmaan voinut estää.

–Se on kaikki setä Hartmanin syy, se se on kaiken tämänkin takana.

–Tämänkö heränneiden vainonkin?

–No, etkö sinä ole sitä tiennyt? Vähänväliä on siitä papalle kirjoittanut.

–Vai niin, vai niinkö?

–Jäisit nyt kotiin, Lauri—tai menisit nyt ainakin vielä puhumaan papan kanssa.

–En minä voi.

Kun ruustinna oli mennyt, huudahti Lauri melkein riemuiten:

–Siis on sillä jesuiitalla sormensa tässäkin! Siis on meillä heikäläiset tässäkin vastassamme! Ja kuinka voisi ollakaan muuten? Minä olen iloinen, niinkuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni. Nythän me voimme lyödä iskun entisenkin asian puolesta! Meillä on taas sama vastustaja edessämme. Ehkä herännäisyys ja suomalaisuus sittenkin kuuluvat yhteen, koska niillä on sama vihollinen. Antero, tekisi taas mieleni—! Ah, mutta jos meidän tekomme sittenkin oli oikea?

–Ei ollut.

–Ei, ei,—mutta sittenkin! Minulla on taas ilmaa keuhkoissani! Ja minun tekee mieli saamaan lisää!

He olivat tulleet ulos ja astuneet suksilleen.

–Tytöt, sanoi Lauri vielä,—ei mikään ole maailmassa ihmiselle ihanampaa kuin tietää, mikä on oikeus ja totuus, ja varustautua elämäniäkseen taistelemaan niiden vihamiehiä vastaan!

He lähtivät sujuttelemaan suksillaan kirkolle päin. Tytöt seisoivat äänettöminä pihalla ja katselivat heidän jälkeensä.

–Nyt ne lähtivät, huokasi ruustinna rovastille ikkunansa äärestä.