Hän on taas matkalla, pitkällään reslassa, joka kaitaista talvitietä milloin luikertelee huurteisessa metsässä, milloin soluilee soiden rantoja, milloin oikaisee järvien poikki, kohoaa kannaksille ja painuu notkoihin. Se on sama tie, jota hän kesällä oli kulkenut Korpivaaraan ja sieltä takaisin, odotus ja riemu rinnassaan. Silloin hän kulki, nyt häntä vietiin. Hän oli valmis, ei mihinkään, mitä itse oli halunnut, ei toteuttamaan sitä, mitä itse oli suunnitellut, vaan valmis vietäväksi, tahdoton tuuditettavaksi—olkoon että uuteen elämään, sama se vaikka iäiseen uneen. Mikä ihana aate tuo itämaalaisten »nirvana», mikä syvä elämän kokemus tuossa: »se on sallittu!» Sillä kuka täällä kohtalonsa määrää, kuka täällä itse tiensä viittoo? Ruveta ohjaamaan itseänsä onnensa portille?—olla tarttuvinaan kansansa kohtalon peräsimeen?– voi meitämme, suuria lapsia! Voi meitä virvatulien takaa-ajajia! Jos on noilla tuhannen tuhansilla taivaankappaleilla ennen määrätyt ratansa, niin mitä sitten meillä? Miksi valtaakaan ihmisen mielen hätä ja kauhu, kun hän luulee eksyneensä ja kiertyy samaan paikkaan takaisin? Siksi, että hän pyrkii pois. Mutta hänen ei pidä pyrkiä. Kun hän lakkaa pyrkimästä, lakkaa lumouskin, ja itsestään pääsee hän pois piiristään, jota kiertää. Kulkea sinun täytyy, ihmisolento, mutta—kuletettuna.

Oli hämärtynyt, näköpiiri pienentynyt, mutta taivas kirkastui ja tähdettyi ja suureni ja laajeni.

Kerran tätä samaa tietä taivaltaessani luulin minä jo saapuneeni onnen ihanille rinteille … en saapunutkaan.

Nyt luulen meneväni kohti päivätöntä pohjolaa–ja tuolla palavatkin salaperäiset tulet, joiden alkuperää ei kukaan tiedä, mutta jotka ovat annetut valaisemaan seutuja, jotka aurinko on jättänyt.

Hänet valtasi sanomattoman turvallinen tunne siitä, että oli tullut tähän päätökseen: »Tulkoon, mitä tulee … viekööt, johtakoot, ihmiskohtalojen kutojattaret!» Jos tulisi kuolemakin, pysähdyttäisi hevoseni, istuutuisi reen laidalle, nostaisi nahkaset ja sanoisi: »Nouse ja seuraa minua tuonne jäiseen vuoreen, siellä on sinulle vuode valmistettu lumien untuville ja jääpatja pääsi alle asetettu ja peitteeksi paksu kinos!»—niin lähtisin minä … lähtisin! Siinä makaisin, en eläisi, mutta en myöskään olisi kuollut, sillä minä vielä muistaisin, muistaisin ja siitä sittenkin eläisin… Muisto, se se juuri on elämää. Et kuole, jos muistat, et häviä, jos et unohda. Olkoon se minun elinvoimani.

Naimi oli tahtonut häntä jäämään.—»Teidän täytyy. Te ette saa mennä, minulle tulee teitä niin ikävä! Teidän kanssanne on niin hauska ja mukava puhella. Minä en osaa kenenkään kanssa olla niin vapaasti kuin teidän. Kuulkaa, me laitamme teille vanhan pirtin lukuhuoneeksi emmekä häiritse teitä, tulemme vain illoin noutamaan teitä kävelemään ja sieltä tultua istumme ja soitamme kannelta takkavalkean ääressä.– Jääkää edes niin kauaksi, kunnes Björn tulee.»—Ja minä jäin ja Naimi oli minulle päivin kuin lintu, joka minulle oksalta visertää, ja öisin kuin lintu, joka nukkuu minua lähellä, pää siipeen pistettynä, ja jonka viserrykseen minä tahdon herätä,—kunnes eräänä aamuna lentää pois eikä muista eikä tule takaisin… Ja eräänä päivänä, kun he istuivat ja katselivat ulos ikkunasta, ajoi hevonen pihalle. Lintu päästi riemuisan huudon, riensi ulos, hyppäsi rekeen ja he ajoivat laamanniin päin.

Eikä se enää kirvellyt eikä koskenut. Hän itki sinä yönä hiljaista, rauhallista itkua, joka puhdisti ja kevensi. Aamulla hän lähti, eikä häntä nyt enää pidätetty.

Hän oli irti. Irti itsestään ja irti kaikesta. Se, mikä oli ollut, oli yht'äkkiä kuin tarua, jonka oli kuullut jostain toisesta kerrottavan, kuin näytelmä, jonka oli nähnyt ja josta oli poistunut, kun esirippu laski.

–Käydäänkö talossa? kysyi kyytipoika.

He olivat ajaneet johonkin pihaan ja hevonen oli pysähtynyt solalle.

–Mikä talo tämä on?

–Karila.

Talossa nukuttiin jo pirtin puolella, mutta pihan-pääkamarista näkyi tulta. Antero näki ikkunasta Karilan nuoren isännän istuvan pöydän ääressä lukemassa.

–No, voi toki! No, johan nyt… Enhän ollut tunteakaan! Käykäähän toki… Vaan sattuipa somasti! Että vielä sai nähdä maisterin! Kun kesällä kuulin kulkeneenne ohitse, niin oikeinpa olin monta päivää raskaalla mielellä.

–Ei sopinut minun silloin.

–Eihän toki, eipä siltä. Ja jos olisitte silloin tullut, niin ehkette olisikaan tullut nyt… Tuota, mitä minä … minä en nyt herätä ketään … keitän itse vieraalle kahvit … tuossa tuokiossa…

Hän meni ulos, toi sylyksen pieniä tervaspuita, latoi ne takkaan. Antero oli istuutunut pöydän ääreen. Siinä oli Kalevala ja muutamia muita kirjoja.

–No, se se vasta kirja on, minkä minulle lahjoititte! puhui Kari tulta tehdessään. Vielä pitää kiittää maisteria. Jos tarjositte hevosen ja tuon kirjan, niin hevosen jätin ja kirjan otin.

–Mikä teistä siinä on paras paikka? kysyi Antero.

–Mikäkö paras paikka … kysy, mikä paras paikka raamatussa! Vaan kyllä se on tuokin kuun ja päivän päästäminen Pohjolan kivimäestä … en tiedä, tyhmä olen, mutta poikia ne olivat siihen aikaan Suomen pojat! Ollapa täällä vielä niitä miehiä! Se on taas pimenemässä Suomen päivä.

–On tosiaan, eikä näytä olevan toivoa valkenemisesta.

–Vaan onko todellakin totta, mitä Otto herra tästä kulkiessaan kertoi kuulleensa, että olisivat sen suomenkielen puolesta puhujan suun tukkineet?

–Totta se on.

–Voi noita kelvottomia! Enpä olisi uskonut semmoisia murhamiehiä olevan. Tuo on minusta kuin olisivat elävän olennon tappaneet. Mutta kerran se päivä sieltä vielä päästetään.

–Teillä on luja usko.

–Se minulla on! sanoi Kari kiiluvin silmin, ja minä olen saanut sen tästä kirjasta.

Antero ei raatsinut sanoa, että hänen oma uskonsa, jonka oli saanut tuosta kirjasta, oli alkanut horjua. Hän kertoi kuitenkin, mitä Helsingissä oli tapahtunut, kuinka nolosti heidän oli käynyt, kuinka kaikki suomalaiset harrastukset nähtävästi aiottiin tukehduttaa kapaloonsa, näytti siltä kuin kaikki tulisi menemään menojaan.

–Voi, voi! huokasi Karilainen häntä keskeyttämättä kuunneltuaan, silmät vain eläen ja kasvot välistä värähdellen.—Vai niin on, vai niin on, mutta kuulkaapas, maisteri, minä en ole mies enkä mikään, teille itseäni viisaammalle, neuvoja antamaan, mutta saanko kuitenkin sanoa?

–Sanokaa toki!

–Minä uskon sittenkin, että teitä tässä pimeä pilvi peloittaa enemmän kuin se kykenee kastelemaan. Hyviksi heinäsäiksi keväinen kuuro. Se nyt sataa ja jyryää, mutta huomenna on jo pouta. Ne on ne vanhain ihmisten tuumat vähän niinkuin lahopökkelö tien vieressä, juhlallinen ja peloittava. Kuljet siinä ja kierrättelet etkä uskalla kirveelläsi kolhaista, kun pelkäät päähäsi putoavan. Joskus kyllä kosketat, mutta et milloinkaan voimaisi takaa kumahuta. Vaan jonakuna päivänä, kun ohi kuljet, niin on kummitus itsestään suulleen suistunut ja siinä makaa etkä saa ylös, vaikka tahtoisitkin. Ihmettelet, että mitenkä se on voinut milloinkaan seisoa.

–Mistä te olette tuon viisauden saanut?

–Viisaudenko? Ka, en tiedä, mutta eikös ole niin?

–Niin se ehkä on.

–Sen saatte nähdä! Metsämiehen nenään tuoksuu suvituuli, kun pakkanen vielä kengän alla narisee. Nämä teidän nuorten miesten uudet tuumat ja toimet ovat enteitä, ja ne enteet eivät petä. Sen saavat vielä meidänkin silmämme nähdä, että tämä suomenkieli pääsee semmoiseen voimaan ja valtaan, ettei toista kieltä kuulukaan. Suomenkielen päivä on nyt kivimäessä, mutta kyllä se sieltä päästetään! Uskokaa se, maisteri!

Nuohan olivat niitä aatteita, joita he olivat kirjasissaan lausuneet, mutta tämän miehen suussa ne kuitenkin tuntuivat uusilta.

–Onhan vähän omituista, että teillä on enemmän uskoa ja luottamusta kuin minulla, vaikka pitäisi olla päinvastoin.

–Ottakaapa kahvia vielä, kehoitti Kari.

–Se oli mainio se teidän kesällinen runonne, sitä Helsingissä kaikkialla luettiin ja ihailtiin.

–Vai oli se teistä hyvä, hyrähti Kari.

Kuului hiipivää kävelyä lumessa ikkunan alla, sitten kiireisiä askeleita rappusissa, ja samassa revähti ovi auki ja turkkia hartioillaan kantava avopäinen, hajatukkainen, harasilmäinen nainen huusi sisään:

–Täälläkö sinä taas yökauden niitä lorujasi…

–Täällä on herrasvieraita, Kaisa…

–Olkoonpa mitä tahansa!

Hän pyörähti kiukkuisesti takaisin ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

–Katsohan tuota … vaan elkää olko millännekään, kun en minäkään ole. Se on nyt minun ristini tuo. Mutta taitaapa olla parasta, että vieraskin pääsee levolle.

Kari oli käynyt alakuloiseksi, vaikka koetti sitä peittää. Sanomattoman säälin tunne valtasi Anteron mielen hänen mentyään. Elää ja haaveilla ja uskoa ja innostua täällä erämaassa ilman ymmärtävää ystävää ja lisäksi tuollaisen painon alla! Saada lämpöä ja voimaa ainoastaan oman sielunsa hankien alaisesta kydöstä! Kuinka syvällä mahtaakaan hengen tuli palaa tuommoisessa rinnassa? Ja minun henkeni liekki läähättelee sammuakseen kohta, kun pieninkin henkäys vastaani puhaltaa! Ihanteitteni ja aatteitteni lippu putoaa herpoontuneesta kädestäni kohta, kun minun pitäisi se yksin kukkulalle pystyttää. Miksi niin? Onko se minussa vain tunnelmaa ja touhua, mikä tuommoisissa järkähtämätöntä varmuutta ja uskoa?

Täältä se, tämmöisistä se Suomen kansan parannus ja uudistus tulee eikä meistä siellä Helsingissä. Anna heille ase kuinka tylsä tahansa, ja he saavat sillä aikaan ehkei niin paljon, ehkei niin loistavaa, mutta hyvää, pysyvää ja ennen kaikkea omaa. Ne ne ovat meidän kulttuurimme luoneet ja luovat sitä yhäkin. Niinkuin sekin hänen runonsa. Eikä aavista eikä ymmärrä mitään olevansa, ei tiedä, kuinka läheisessä yhteydessä hän on suuren maailmanhistoriallisen aatteen kanssa.

Mikä vääryys, mikä huutava vääryys sentään tuommoisia miehiä kohtaan, etteivät he koskaan tuon pitemmälle pääse ainoastaan nurjien olojen estäminä! Ei kouluja, ei herättävää lukemista—ei ainoatakaan auttavaa kättä!

Antero melkein häpesi itseään ja sitä välinpitämättömyyttä, joka oli hänet vallannut ja jolle hän oli antanut vallan. Hän, joka istuu katetun pöydän ääressä ja saa ahmia tiedon aarteista, hän antaa kaikenlaisten ulkonaisten ja sisällisten vastoinkäymisten synnyttää itsessään epäilystä ja velttoutta, hän on valmis kesken katkeamaan, kun tuo täällä erämaan yksinäisyydessä hehkuu intoa ja henkii uskoa ja luottamusta! Ja niitä on kukaties kuinka paljon, eikä niistä kukaan tiedä eikä välitä. Ehkä on aika sittenkin tullut, ehkä todellakin on hetki lyönyt?

Kuinka hän ilostui minut nähdessään! En koskaan ole nähnyt ihmisen kasvoissa niin vilpitöntä mielihyvää, en koskaan niin kiitollista katsetta kenenkään silmissä.

Kuinka usein sentään laiminlyö tehdä hyvää, olla toisille iloksi ja hyödyksi!

Jos asettuisin tänne, rupeisin häntä palvelemaan tiedoillani, eläisin samalla hänen elämäänsä ja häntä siitä kohottaisin ja kehittäisin! Niinkuin heränneet papit opettavat ja oppivat. Onhan tämä minun oppilaani tavallaan.

Isäni koko elämä oli uhrautumista muiden hyväksi. Ja äitini myös. Heillä ei ollut mitään muuta ajatusta eikä harrastusta kuin opettaa ja auttaa niitä, jotka olivat sen tarpeessa.

7

Karilan nuori isäntä oli jättänyt Anteron, reestä iloisesti hypäten ja suksensa jalkoihin sysäten. Hän oli saattanut vierastaan yli suuren selän ja vasta sen toiselta rannalta hänestä eronnut, aikoen paluumatkalla ampua teiriä urpukoivuja kasvavista saarista.—He olivat päättäneet usein tavata toisiaan.

Anteron mieli oli keveä, ja miellyttävä puhtauden tunne täytti hänen rintansa. Aurinko ei lämmittänyt, ainoastaan valaisi, valaisi ihanteellisen valkeita hankia ja huurteisia metsiä.—Jos aistitonta aatetta voisi muotoon pukea, niin tämmöisenä kuvana talvisesta päivästä sen tahtoisin esittää. Ei asu aalloilla Jumalan henki, ei puhu hän minulle myrskystä eikä Siinain ukkosesta, vaan puhtaista kylmistä kirkkaista hangista se heijastuu. Silloin on kuin hänet parhaiten ymmärtäisin, häntä saisin suorimmin silmiin katsoa. Silloin hän valaa kirkkautta ja suuruutta sieluuni… Aavikoillahan kehittyi Jumalan aate Israelin lapsillekin.

Onko tämä nyt minun korvessa-vaeltamiseni alku? Onko Ristivuori tuolla kaukana minun Siinaini? Vai Horebini? Vaiko Golgatani? Olkoon mikä tahansa, minä kuljen sinne, minne minua viedään.

–Kenen on tuo talo tuossa saaressa?

–Siinä asuu se pappilan Otto-herra, vastasi kyytimies. Ajetaanko pihaan?

–Ajetaan vaan.

Otto ajoi juuri hirsikuormaa heidän edellään pihaan. Hänellä oli naapukkalakki päässä, lyhyt valkea turkki yllä, jalassa pitkävartiset pieksut, hän oli kerrassaan komean näköinen—ja ilme herttainen ja katse lempeä. Tuoko se on, jota ruustinna suree? Joka muka on perheen mätämuna ja tuottaa häpeää Martinin nimelle?

Otto vei vieraansa pirttiin. Jaakko setä kutoi pöydän päässä verkkoa.

–Täällä tulee tuttuja, sanoi Otto.

Ukko katsoi silmälasiensa yli.

–Siinäkös sinä sen spektaakkelimaakari nyt olet? Mistä sinä nyt tulet? Sieltäkö, minnekä viimeksi menit? Selkääsi sietäisit, nallikka. Minä luulin sinun koskeen juosseen ja ravasin rantoja pitkin, kunnes olin nääntyä. Sitä vaille, etten ruvennut haraamaan,—ajattelin: kantänka, ei maks' vaivaa. No, istuhan sitten ja ota ryyppy kylmästä tultua. Tuo lasi, Otto!

–Ei ole talossa useampia kuin se yksi.

–Anna sitten kuppi.

–En minä välitä, sanoi Antero.

–Annettu, mikä tarjottu, sanoi Jaakko setä. Eipä siltä, että olisit saanutkaan muuta kuin vähän maistaa. Tässä talossa annetaan viinaa kuin sairaille rohtoja, määrän perästä. Sen verran vain, että henki pysyy heikossa ruumiissa. Ajatteles, ettei tuo Otto enää maista tippaakaan, sitten kun laamannin tyttö on sen kieltänyt. Se on jo sen tohvelin alla, vaikkei tiedä, saako se sen.

–Elä höpise, setä…

–Mutta sano nyt sitten, mistä sinä tulet ja mitä varten kulet?

–Ette siis ole vielä kuulleet, että Lauri ja minä olemme potkaistut pois yliopistosta.

–Mitä puhut? Sepä hauska juttu.—Otto, jos et sinä nyt tuo pöytään sitä konjakkiasi, niin—heti tänne, kun on tämmöinen asia!

Oton täytyi tehdä sedälleen mieliksi, ja nauraen meni hän noutamaan pulloa kamarista. Antero aikoi ruveta kertomaan.

–Ei, ei, elä vielä, odota, tehdään totit ja sitten vasta.

Hämärti jo, ukko teki tulen takkaan, laitettiin lasit, ja nyt sai Antero kertoa.

–No, niin sitä pitää! Vai niin sanoitte? Sanoitteko todellakin? Suoraan vasten naamaa istuvalle areopagille! Ja Laurikin? Onpahan siinä pojassa sittenkin jotain.

–Ei ole, sanoi Otto päättävästi.

–Se nyt on eri asia se, mutta tämä oli nyt sentään hyvin tehty. Katsos teitä kanaljoita! Se käy niinkuin pitääkin. Alku on hyvä kaikki. Maljasi nyt taas! Ja ikkunoitakin särettiin? Sehän jo vähän haiskahtaa niinkuin revolutsionille. Muistitteko laulaa edes marseljeesia?– Jassoo, Snellman ei hyväksynyt. Niin on aina. Aatteen antajat kieltävät aina toimijain johtopäätökset.—Ja eikö niin, että teidät muutamat uhrattiin ja muut luikkivat tiehensä? Tietysti. Siinä tunnen taas Suomen kansan. Se on, niinkuin pitääkin olla, aivan niinkuin Arwidssoninkin aikana. Kun toiset taistelee, niin toiset jo rauhaa hieroo. Kuinka voisikaan olla mitään yhteistunnetta, mitään solidaarisuutta, vaikka asia olisi kuinkakin yhteinen!

Siitä tuli hauska ilta, ei ollut juomaa niin paljon, että ukko olisi päihtynyt, tuli vain hyvälle tuulelle. Puhuttiin muustakin, mutta palattiin aina pääasiaan.

–Se on koston päivä, joka on koittanut, intoili ukko. Se on ensimmäinen kivi, joka on muurista maahan rapissut. Eläköön vapaus! Siitä päästä asia on aloitettava! Se jesuiitta Hartman, semmoinen se oli jo nuorena miehenä ollessaan, kyllä minä sen tunsin. Karkoitelkoot vaan, pankoot vaan repressalioita toimeen. Se vain yllyttää uusiin ponnistuksiin. Se vain yllyttää ja kiihoittaa. Ei se mitään, mitä siitä seuraa. Joutukoon vaan vaaraan yliopisto ja maa! Aina on jotain vaarassa, kun jotain vastaan hyökätään.—Se oli hyvä sekin, että Saima lakkautettiin.

–Hyväkö?

–Jos ne eivät olisi sitä tehneet, niin olisi se merkinnyt, että se ei ole mitään saanut aikaan ja ettei sitä tarvitse pelätä. Nyt tulevat kaikki ihmiset lukemaan Saiman vanhoja vuosikertoja. Hyvä kaikki!

–Niin, eihän kuitenkaan tiedä…

–Ethän vain katune.

–Kyllä melkein välistä.

–Kas niin, siinä sitä ollaan—se on sitä aitosuomalaista: tehdään ensin touhahdetaan, pelästytään sitten, kadutaan lopulta ja ehkä viimein pyydetään anteeksi. Saat nähdä, että niin käy tässäkin ja on jo ehkä käynytkin.

–Setä alkaa taas saarnata, sanoi Otto haukotellen.

–Mene maata siitä haukottelemasta. Sinä olisit hyvä mies muuten, mutta aatteista ja politiikasta ja yleisistä asioista sinä et ymmärrä hölyn pölyä. Täällä on niin helvetin ikävää, kun ei ole puhetoveria.

Kun Otto oli mennyt pois, jatkoi ukko:

–Se on kunnon poika muuten. Raataa kuin talonpoika, mutta herrasmiehen älyllä. Se meinaa ihan totta saada sen laamannin Inkerin, ja sitä varten se huoneitakin rakentaa. Se on sille jo kutonut kalvokkaat ja kaulahuivin, joita se ei jätä yltään kuumassa pirtissäkään. Ne eivät ole vielä siitä tuumastaan kenellekään puhuneet. Laamanska tulee tietysti huudahtamaan: c'est une misalliance! oh, mon Dieu!—ja pyörtymään—kun saisi olla näkemässä.—Niillä on suuret suunnitelmat. Otto aikoo vielä kerran ottaa sekä laamannin että pappilan maat arennille. Kyllä se siihen pystyy, kun saa toimeliaan akan.

Pirtin läpi oli pari kertaa kulkenut nuorehko nainen, kalpea, ruskeasilmäinen, katsahtanut Anteroon niinkuin aikoen jotain sanoa, mutta mennyt sitten samassa pois.

–Kuka tuo on? kysyi Antero.

–Sehän se on se Laurin Heta. Semmoiseen tilaan toimitti mies tytön eikä ole sen enempää perustanut. Teki tekonsa ja meni ja jätti. Ei ole sanaakaan kirjoittanut.

–Tietävätkö siitä pappilassa?

–Se on kieltänyt kenellekään puhumasta … Laurillekin … kun eivät he, niin ei hänkään. Se on ylpeä tyttö. Semmmoisia ne on, siinä ne oikein näkee. Mutta jahka minä saan sen Laurin käsiini..,

8

Antero istuu isänsä vanhassa yliskamarissa, hänen tuolillaan, hänen pöytänsä ääressä, jonne tämä vetäytyi lukemaan ja saarnojansa miettimään. Tässä oli hänkin istunut näin, katsellen ulos ikkunasta, edessään Ristivaaran jylhä rinne ja kuulakkaa taivasta vasten kuvastuva harvapuinen harju, jonka takaa aurinko ei päässyt lyhyinä talvipäivinä kohoamaan. Kahden puolen pöytää oli kirjahylly; täynnä isän vanhoja kirjoja, kuluneita ja paljon käytetyltä, nahkakantisia, kaikki yhdenvärisiä, ruskeita. Ne olisivat siitä siirrettävät johonkin, pois hänen omain kirjainsa tieltä. Hän on jo kerran pari ojentanut kätensä tyhjentääksensä hyllyn, mutta aina on käsi vaipunut. Hän on käynyt penkomaan omia kirjojaan, saanut käsiinsä filosofiaa, runoutta, avannut yhden ja toisen, mutta antanut painua taas takaisin kiinni. Mitä hän nyt filosofialla, mitä runoudella? Ne tuntuvat niin valheellisilta, niin tehdyiltä.

Hän ottaa paperinsa esille, selailee vihkojansa ja muistikirjojansa. Runon alkuja, mietelmiä, luonnoksia esitelmiään Kalevalasta ja suomenkielestä,—siinä on suunnitelma kirjoitukseen hänen renessanssiaatteestaan—oli sekin päähänpisto!—kaikki keskenjääneitä, ja muutamia lehtiä siitä suuresta eepoksesta, jossa hän oli alkanut kuvausta viimekesäisestä matkastaan ja jo jakanut sen eri lukuihinkin: Rajavaara—Pappila—Juhannuskokko—Seurat Ristivaaralla—Tulo takaisin Kontolaan—ja siihen se oli loppunut se runoelma! Lapsellista, turhanpäiväistä kuvittelua!

Häntä tympäisee sanomattomasti kaikki entinen touhu. Matkan kaikki epäilykset tulevat takaisiin, kesäinen Kalevala-innostus ja innostus Snellmanin aatteihin, mutta ennen kaikkea se, mikä oli aiheuttanut tämän maanpaon—ei,—ei se ollut mitään, täytyi alkaa kaikki alusta, uusi elämä, uusi työ—mutta mikä elämä, mikä työ?

Hän tuntee ulkonaista painoa ja sisäistä ahdistusta. Hän tahtoisi ulos, tapaamaan ihmisiä, saamaan sisältöä ja virkistystä. Karoliinalle ei hänellä ole mitään sanomista, ei ole hänestä mitään seuraa. Hän tarvitsisi onnellisia, innostuneita ja virkeitä ihmisiä, eikä tuota surkeutta, joka vaatisi hänen osanottoaan ja sääliään ja apuaan, mutta jota hän nyt ei jaksa antaa. Olihan sisar totellut miehensä kieltoa ja lakannut käymästä seuroissa, antanut pakottaa itsensä istumaan kirkossa ja kuuntelemaan hänen saarnojaan, joissa hän joka pyhä panetteli ja sätti heränneitä. Ja hän oli antanut pakottaa itsensä siihenkin, että pani pois pojan. Ja se kaikki on muka hänen velvollisuutensa, hänen kristillinen velvollisuutensa? Eikä hän tahdo ottaa omalletunnolleen, että mies mahdollisesti häntä löisi, jos hän ei tottelisi. Mutta nyt hän sitä kuitenkin suree ja katuu eikä tiedä, tekeekö sittenkään oikein.

–Tähän minä nyt siis tulen hautautumaan, kuka tietää kuinka pitkäksi aikaa. Tämähän on kuin munkin kammio, minähän olen kuin vanki.

Hän tahtoo joskus tuntea vapauttaan, ja hän lähtee ulos hiihtämään, nousee vaaralle, näkee ympärillään rajattomat, rannattomat erämaat ja hanget. Se on yhä sama vankila, vähän suurempi vain. Hän hiihtää kurjien majojen ohi, joissa tietää suurimman hädän ja kurjuuden asuvan. Pitäisi mennä sisään,—mutta hiihtää kuitenkin ohi.

Päiväkausia hän pysyy huoneessaan, ei tiedä illalla, kuinka päivä on aamusta kulunut.

Karoliina tulee hänelle kahvia tuoden.

–Täällä sinä vain itseksesi istut.

–Täällähän minä… Yhtä asiaa minä tahtoisin sinulta kysyä. Mistä mahdat sinä saada tuon voiman elää ja olla, niinkuin elät ja olet? Taikka kyllähän minä tiedän, mistä sen saat, mutta kuinka sen sieltä saat, sitä minä aina ajattelen, ja sitä minä en ymmärrä.

–Se tulee Jumalalta hänen suuresta armostansa ja rakkaudestansa.

Se oli hänen ja heikäläisten tavallinen kulunut vastaus, sen enempää he eivät voineet selittää. Mitä se oli … oliko ollenkaan mitään muuta kuin kuvittelua tai vain opittu ulkoläksy, puheenparsi? Tuskinpa!

Kerran sai Karoliina hänet lukkarinlesken luo. Siellä oli sama rauha kuin ennenkin, sama tyytyväisyys ja alistuminen. Hallavuosi oli vaikuttanut heidänkin elämäänsä, heidänkin täytyi syödä sekaa voidakseen antaa toisillekin vähistä tuloistaan. He puhuivat siitä, että kyllä »Jumala auttaa», niinkuin ei olisi ollut epäilystäkään siitä, että niin on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan,—joka hetki, joka päivä.

–Eikö hän ole milloinkaan eikä missään asiassa ollut teitä auttamatta?

Vastaukseksi hymähtivät he molemmat ja katsahtivat toisiinsa.

–Mikä teitä naurattaa?

–Se vain, että Antero voi sitä edes kysyäkään.

–Minua ei vaan Jumala ole milloinkaan auttanut, sanoi Antero puoleksi leikillä.

–Onkos Antero sitten milloinkaan pyytänytkään?

Sitä ei hän ollut tehnyt, kun oli varma siitä, ettei kuitenkaan voisi saada sitä ainoaa, mitä halusi.

Jos edes voisin kieltää hänet! Vapautua hänestä kokonaan. Mutta aina hän seisoo edessäni, ja aina hän väistyy, kun häntä tarvitsen. Lupaa kaikkea, mutta ei pidä mitään. Houkuttelee mukaansa matkalle milloin millekin, mutta ei koskaan opasta perille, ei anna voimaa saavuttaa päämaalia. Hänen rakkautensa, hänen huolenpitonsa—Jumalan suuri, käsittämätön rakkaus! Niin todellakin—käsittämätön ja—olematon.

Eräänä päivänä hän tuli hiihtomatkallaan kurjaan torppaan kaukana metsässä. Vaimo makasi sairaana, kuihtunut mies istui avutonna uunin pankolla, nälkäinen lapsilauma puri pettua pöydän ääressä. Halla oli vienyt heidän viljansa, karhu oli kaatanut heidän ainoan lehmänsä. Ei ollut vaatteita, että olisi päässyt edes kerjuulle. Antero tyhjensi kukkarostaan heille ruistynnörin hinnan.

–Nyt siis päästään talven yli, virkkoi vaimo vuoteestaan. Sanoinhan minä, että auttaa se, niinkuin on ennenkin auttanut.

Oli auttanut, mutta miten? Toinen puoli perhettä kuollut, mutta toinen puoli kuitenkin jäänyt eloon. Oli se kaunista apua ja huolenpitoa! Ja ne kantavat siitä Hänelle kiitoksensa—suutelevat ruoskaa.

Hiukan omituista sentään, että Jumala lähetti minut ja juuri nyt kuin oman itseni uhalla vahvistamaan näitä siinä uskossa, että Jumala kuitenkin aina auttaa.

Mutta jos onkin Jumala, ei sitä kuitenkaan hänellä ole. Sitä, mitä oli kaivannut, sitä ei hän koskaan ollut saanut. Ei kukaan minua kysy, ei kukaan minua ikävöi, ei ole minua maailmassa etsitty itseäni varten eikä sentähden, että minua tarvittaisiin.

Se kaipaus kirveli häntä niin, että hänen sydämeensä koski.

Mutta olenko minä itse ketään etsinyt, ketään kaivannut hänen itsensä tähden? Enkö ole aina—rakastaessanikin, toivoessanikin—ajatellut omaa iloani, omaa onneani?

Sikin sokin menivät hänen ajatuksensa, sekaisin temmelsivät hänen tunteensa.

Tämä pimeys, tämä yksinäisyys, se se minua painaa ja rasittaa, se se on minut tähän tilaan saattanut. Mutta miksi tulin minä tänne? Mitä oli minulla täällä tekemistä? Miksen mennyt etelään, jonnekin päivänpaisteisille rinteille, missä mieli kuuluu keijuvan kesät talvet kuin pääsky iäti vihreän maan ja iäti sinisen taivaan välissä? Elämään eikä elävänä hautautumaan? Mitä minua Suomen surut, mitä minua muiden kärsimykset, kun en kuitenkaan voi ketään auttaa? Kun joulu on ohi, niin minä lähden!

Mutta ei se päätös häntä päästänyt eikä vapauttanut. Hänelle tuli taas illalla hätä ja ahdistus, tunne jostain laiminlyödystä tehtävästä, hukkaan menneestä tilaisuudesta, niinkuin olisi kulkenut jonnekin harhaan, niin kauas, ettei ehkä jaksaisikaan enää takaisin sinne, mistä olisi uudelleen alettava. Hän istui, otsa käsiin painautuneena, kuin erämaassa eksynyt. Ulkona oli pimeä, ja tuiskutuuli huoahteli kylmästi ullakossa, talikynttilä läähätteli kuin kuoleva viimeisiä henkiä vedellessään.

Hän ei ollut nukkunut moneen yöhön.

Isän raamattu oli hänen edessään pöydällä. Kuinka se oli siihen tullut? Kuka oli sen siihen hyllyltä siirtänyt? Hänkö?—tietämättään.

Hän avasi sen koneellisesti, käänsi auki kannen. Siihen oli kirjoitettu hänen isänsä nimi ja syntymävuosi ja kuolinvuosi ja hänen oma nimensä ja syntymävuotensa. Alemma oli isän käsialalla kirjoitettu:

»Tämän kirjan olen minä perinyt isältäni ja lukenut ja tutkinut sitä joka päivä. Minä jätän tämän perintönä pojalleni samalla tavalla luettavaksi ja tutkittavaksi.»

Kirjassa oli joku merkki, ja hän avasi sen siltä kohdalta. Siinä oli arkki keltaista paperia, kirjoitettu täyteen pientä hienoa kirjoitusta hienolla kynällä, isän käsialaa.

»Sinä päivänä, kun ryhdyin saarnavirkaani.»

»Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden alku, Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa lähestyä Sinua. Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen tehdä tavalla, joka olisi Sinulle otollinen ja parhaiten vastaisi minun tarvettani. Jos syntinen koskaan on tarvinnut Sinun apuasi, niin tarvitsen todella minä, sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko minä olen, kuinka minä itserakkauteni, itsekkäisyyteni, tämän hirveän epäjumalan ravinnoksi tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa. Unohda, laupias armahtaja, Sinä syntisten ystävä, Herra Jeesus, unohda entiset tuhannet ja jälleen tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja niiden häpeällisestä vallasta siten, että Sinä minussa vaikutat elävän uskon itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu, kaikkien hyvien lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Isä Jumala, auttaja, armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, käännä minut, käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni! Opeta minua antamaan itseni kokonaan, itseäni ajattelematta, mitään vaaraa ja vastusta pelkäämättä, Sinulle ja Sinun pyhälle asiallesi. Sinun on tämä suuri ja tärkeä tehtävä! Tiedän, että Sinä sen teet, jos me vain tahdomme antautua Sinun käsiisi. Ota, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota kaikki, mitä sanon omakseni—sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni, kaikki voimani. Ota ne, puhdista ne, uudista ne, hoida niitä oman tahtosi mukaan. Jeesuksen tähden unohda, kuinka niitä olen hoitanut ja näihin asti niitä käyttänyt. Niin, hyvä Jumala, puhdista tarkoitukseni, tee minut puolueettomaksi oman työni suhteen, etten itseäni pettäisi. Anna minulle armoa, että koettaisin Sinun avullasi tehdä työtä veljieni ja sisarieni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka silmänräpäys, että Sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani, ajatukseni, haluni ja tekoni ja että ne olisivat Sinulle otolliset. Anna minulle sama henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui: kaikki voin minä Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee—sanalla sanoen, anna minulle elävä usko, niin tulen minä armostasi autuaaksi. Pakota minua tällä rukouksen huokauksella ryhtymään kaikkiin tehtäviini, amen! Minä tiedän, että sen teet Jeesuksen tähden.»

Myöhemmin oli samaan paperiin kirjoitettu vapisevalla kädellä:

»Tämän kirjoitin minä sen päivän edellisenä yönä, kun minun piti pitää ensimmäinen saarnani. Aioin silloin ruveta kirjoittamaan päiväkirjaani, mutta en saanut sitä jatketuksi. Tänään on minulle syntynyt poika ja minä olen kirjoittanut hänen nimensä isän raamattuun. Hänen tähtensä olisi minun ehkä pitänyt jatkaa päiväkirjaani, että hän kerran, kun minusta aika jättää, olisi siitä saanut nähdä, kuinka usein hänen isänsä on langennut ja synnissä rypenyt, noussut ja taas kaatunut, mutta vihdoin viimein löytänyt armon ja rauhan Jeesuksessa Kristuksessa. Mutta ehkä oli parasta, että hän saa itse hakea itsellensä tien totuuden lähteelle, sillä onhan kaikilla sinne sama opas, Pyhä Raamattu, jota seuratkoon.»

Taas oli toisessa paikassa horjuvin kirjaimin kalteviin riveihin kirjoitettu?

»(Jatkoa edelliseen viisi vuotta myöhemmin).»

»On sinun syntymäpäiväsi, pieni Antero poikani. Minä tunnen, että minun kohta täytyy täältä eritä. Ei ole minulla ehkä montakaan päivää jälellä! Sinä jäät turvattomaksi maailmaan. Minulla ei ole sinulle muuta annettavaa kuin Pyhä Kirja. Jos sinulle joskus tulee suuri hätä ja ahdistus, umpikuja, josta et tiedä, kuinka päästä yli tai ympäri, niin avaa se ja lue Luukk. 18: 17: »Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, ei hän ikänä tule siihen sisälle.» Jos sinua kaikki sinun oma viisautesi tympäisee ja pohjasi pettää tai tahdot päästä himojesi kahleista ja itsekkäisyytesi orjuudesta, niin ota siiloin tämä kirja eläkä laske sitä kädestäsi, ennenkuin olet saanut vastauksen kaikkeen. Nyt en—»

Kynä oli kai pudonnut hänen kädestään. Isän viimeinen ajatus oli ollut hänen poikansa pelastus.

Anteron sydän vapisi, ja vaivoin hän himmentyvin silmin sai luetuksi, mitä toiselle puolelle oli kirjoitettu:

»Tämä on papan viimeinen kirjoitus, jonka tästä raamatun sisästä löysin ja johon sen jätän. Hän kuoli seuraavana päivänä. Hänen edessään oli hänen raamattunsa, Johanneksen 16 ja 17 luku. Vähän ennen kuolemaansa sanoi hän minulle: Kasvata Anteroa niin, ettei hän hylkää Jumalaa.»