3
Huone on täynnä tupakansavua. Sen keskellä on pöytä laseineen ja maljoineen. Pöydän ympärillä seisoo ja istuu nuoria miehiä puhuen, huutaen ja tuon tuostakin laulahtaen. Kuuluu kaiken keskestä yht'äkkiä kilinä maljan laitaan ja senjälkeen tuima: silentium! Pieni kalpea mies seisoo kiintein kasvoin pöydän päässä odottaen hiljaisuutta.
–Silentium! Thure puhuu! huutaa Lauri, jonka posket hehkuvat ja silmät palavat. Hänellä on matkapuku yllä ja jalassa pitkävartiset pieksut.
–Toverit! kuuluu tyyni, mutta samalla väräjävä, läpitunkeva ääni sanovan.
–Ylös tuolille! vaati joku huoneen perältä, ja samalla työnnetään Thuren taa tuoli, jolle hän hypähtää.
–Eron hetki on tullut, toverit. Hevoset ovat valjaissa. Sallikaa minun sentähden sanoa sana, vain muutama sana viimeisiksi hyvästeiksi. Ottakaa mukaanne, Antero, Lauri ja muut ystävämme, meidän lämpimin kiitoksemme siitä, mitä olette tehneet yhteisen asiamme hyväksi. Yhteinen asiamme on ennen kaikkea oppositsionia, meidän nuorten oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on vanhaa ja mädännyttä, meidän nuorten innostuneiden oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on meillä laimeata, uupunutta ja velttoa, meidän rohkeiden protestia sitä vastaan, mikä on arkaa, pelkurimaista, kurjaa ja matelevaista. Se on meidän pienen piirimme tuomio kaikesta siitä reaktsionista ja vapauden sorrosta, joka nyt meillä ja muualla maailmassa rehoittaa…
Kuului hyvä-huutoja.
–…. mikä koko maailmassa on lyönyt kahleisiinsa kansojen ja yksityisten vapauden. Me olemme protesteeranneet sitä vastaan, mikä on meitä lähinnä, mutta peitsemme kärki on samalla ollut käännettynä sitä sanan vapauden sortoa ja sitä vallan väärinkäytöstä vastaan, jota idässä ja lännessä harjoitetaan. Kansain kallein oikeus, josta kaikki sen eläminen ja oleminen riippuu, on vapaa kritiikki, sitomaton sananvapaus. Se on kahlehdittu kaikkialla maailmassa, mutta meillä enemmän kuin muualla. Muualla kahleet ehkä piankin onnistutaan katkaista, mutta meidän täytyy toistaiseksi tyytyä siihen, että kahleitamme vain kalistelemme. Ja sen me olemme tehneet ja tehneet tavalla, joka kenties on kuulunut niiden muurien ulkopuolellekin, jotka meitä ympäröivät. Meidän tai oikeastaan teidän—sillä minä en voinut teille ymmärrettävistä syistä olla mukana muuten kuin hyväksymiselläni —teidän protestinne muotoa ovat moittineet nekin, jotka muuten ovat samaa mieltä kanssamme. Mutta jos kerran on sallittu, niinkuin Antero sattuvasti kurinpitotoimikunnan edessä sanoi, hyväksyvän mielipiteen osoituksena ja ilmauksena taputtaa käsiään, niin miksei olisi sallittu paheksuvan arvostelun ilmauksena huutaa myöskin »alas» ja »ulos?» Ette kohdistaneet niitä henkilöihin…
–Kyllä niihinkin!
–Ette kohdistaneet niitä ainoastaan henkilöihin, vaan koko systeemiin.
Sille te tahdoitte huutaa »alas».
Semmoisena oli manifestatsioni täysin oikea muotonsakin puolesta. On jo kylliksi kauan ja ilman mitään tulosta pantu vastalauseita pöytäkirjoihin. Täytyi kerran huutaa niin, että se kuuluu, toimia niin, että se näkyy!
–Alas meidän pikku tyrannit!
–Alas! Alas!
–Olkoon, että se olikin epäviisasta tällä hetkellä, mutta jos me yhä ja yhä odotamme sopivata otollista hetkeä, niin milloin sitten tulee aika? Ei milloinkaan. Aina on niitä, jotka sanovat epäviisaaksi sitä, mikä tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun sen täytyy tapahtua. Jos Snellman olisi ollut niin »viisas» kuin hänen eräiden mielestä olisi pitänyt olla, olisimme me nyt »tyhmät», emme mitään tietäisi, emme mitään tuntisi, eläisimme samassa horrostilassa, missä kansamme on kaiken ikänsä elänyt. Mutta nyt olemme me heränneet, ja koko kansa on vielä heräävä. Nuoriso ei voi olla valtioviisas eikä se saakaan sitä olla. Sen tulee sanoa, mitä se tuntee ja silloin, kun se tuntee, ja sillä on siihen sitä suurempi oikeus, kun se aina on valmis vastaamaan seurauksista, alistumaan tekojensa konsekvenssien alle, asettamaan oman tulevaisuutensa muurin aukkoon ja siinä joko voittamaan tai kaatumaan. Kaiken nuorison tulee niin toimia ja etenkin ylioppilasnuorison, jonka käteen tulevaisuuden ihanteiden lippu on annettu kaikkina aikoina ja kaikissa kansoissa. Puhunko sydämistänne, toverit?
–Puhut! jymähti joka taholta,—ja puhu lisää!
–Niinpä voin minä julistaa, karkoitetut toverit, että tämä teidän tekonne oli myöskin meidän tekomme. Te opetitte etunenässä käyden, että tässä maassa, jossa meidän pitäisi elää kuin hiiren leijonan häkissä, mitään hiiskahtamatta, ettei se vain meitä huomaisi ja meitä murskaisi —te opetitte, että tässä maassa kuitenkin on vielä uskallusta, rohkeutta, kykyä asettua taistelemaan vakaumuksensa puolesta. Sentähden seuraa teitä maanpaossanne toverienne myötätuntoisuus, kunnioitus ja ihailu. Kohottakaamme kymmenkertainen—
Hän ei ehtinyt päättää, kun hänen ympärillään oleva kehä, joka oli vain pörröisiä päitä, avonaisia huulia, pinnistyneitä poskia ja palavia silmiä, räjähti hurraahuutoon, minkä kestäessä kaksi—kolme—viisi miestä lennähti ilmaan matalata kattoa hipoen.
–Se oli sinulta mainiosti puhuttu, Thure! Varsinkin juuri sinulta! huusi Lauri innoissaan sulkien hänet syliinsä.
–Mitä se Antero sanoo? kuului toisaalta.—Ole vaiti, elä puhu semmoisia! Sinun ansiosi on suurempi kuin kenenkään. Sinä puhuit niille häikäilemättä vasten naamaa … sanoit totuuden sanoja… Ole vaiti! Maljasi!
Eikä Antero saanut sanotuksi, mitä olisi tahtonut: ettei hän tahtonut olla mikään sankari eikä mikään marttyyri.
–Lauri, sanoi hän, eikö lähdetä, on jo aika, kello on kohta kaksitoista, ja meidän täytyy sitä ennen olla ulkona tullista.
Lauri meni maljapöydän luo, horjahti vähän ja tarttui lasiinsa.
–Kiitos, toverit,—ette te hurranneet meille, vaan aatteelle—me asetimme sen yläpuolelle kaikkea. Minun sydämeni on täysi, enkä minä osaa sanoa, mitä minä tällä hetkellä tunnen. Eikä minun tarvitsekaan— te tiedätte sen ilmankin, sillä meidän kaikkien sydämemme sykkii samassa tahdissa—jaa, minä tahdoin vain sanoa, mitä aina olen sanonut —mitä merkitsevät indiviidit, kun vain kansat—Suomen kansa on vielä nuori kansain joukossa—se on pieni ja vähäinen, mutta sillä on oma tehtävänsä, jonka sallimus on sille antanut—jos se siitä luopuu, jos se jättää sen täyttämättä…
Hän huomasi joutuneensa pois ladulta, oli unohtanut, mitä oli aikonut sanoa. Hän seisoi tulipunaisena silmiään räpyttäen ja lasiaan sormien. Toverit odottivat jatkoa, koettaen pitää kasvojaan suosiollisessa ilmeessä…
Silloin alkoi kuulua veisuuta toisesta huoneesta, suljetun oven takaa, jonka edessä Lauri juuri seisoi pöydän päässä.
–Se on, niinkuin tässä juuri sanottiin, nuorison asia, meidän asiamme, ja me olemme nuoriso! Snellman sanoi eräänä ikimuistettavana hetkenä…
Mutta nyt ei hän muistanut, mitä oli tahtonut sanoa—ja veisuu kuului yhä voimakkaampana.
–Vait siellä, te ynisevät ämmät! huusi hän oveen päin kääntyen.
–Sitäkö Snellman sanoi? kuului jostain peremmältä huonetta kysymys kuin yksinpuheluna. Sille hihitettiin jossain samalla taholla.
–Hss … jatka, Lauri!
Veisuu jatkui voitonvarmana nousten ja laskien pitkissä laineissa ikäänkuin tahtoen huuhtoa yli tämänkin huoneen.
–Suu kiinni, sanon minä!—ja Lauri potkaisi jalallaan oveen, jolloin veisuu samassa lakkasi eikä sieltä seinän takaa kuulunut hiiskahdustakaan. Mutta nyt häiritsi Lauria se, että se oli lakannut ja hän oli joutunut kokonaan pois aineestaan.
–Herkesivätpäs rääkymästä, varikset…
Mutta hän ei saanut kuin muutaman yhtymään nauruunsa. Monen kasvoilla oli vaivautunut ilme. Hän yritti vielä viimeisen kerran voittaa seuran mielialan puolelleen ja päästä itse pois lumouksestaan, koettaen kääntää kaikki leikiksi ja sanoa huolettomalla äänellä:
–En minä oikeastaan tätä tahtonut sanoa…
–Mitäs sitten? kuului jostain kuiva, puoleksi ivallinen kysymys.
–Ei mitään tämän enempää.
–Maljasi sitten! Eläköön puhuja!
–Eläköön tai kuolkoon!—ja Lauri tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja paiskasi sen palasiksi lattiaan.
Hän tunsi tehneensä fiaskon ja näki, etteivät toverit hyväksyneet hänen käytöstään. Antero tuli hänen luokseen:
–Ne nyt olisi voinut jättää rauhaan, kun eivät hekään ole meille mitään häiriötä tehneet.
–Mutta itsehän sinä olet sanonut, että heidän veisuunsa häiritsee sinua.
–Ehkä olisi meidän jo aika lähteä.
–Minä en lähde, ennenkuin olen juonut itseni sikahumalaan.
Nyt hän sai kannatusta joiltakuilta.—Se oli oikein: Sitä ne tarvitsivat nuo!—Mutta Antero luuli huomaavansa, ettei tämä tunnustus Lauria tyydyttänyt. Hän näki hänen yht'äkkiä nousevan ja rientävän ulos. Jälkeen mennen tapasi hän Laurin seisomassa toisen kamarin kynnyksellä avatussa ovessa. Sisällä oli kihermä miehiä keskellä lattiaa olevan pyöreän pöydän ympärillä, yhdellä edessään raamattu.
–Ka, veisatkaa nyt, nyt saatte veisata, nyt en minä enää puhu … vaikka yötä päivää, kuinka paljon haluatte…
–Lauri, tule pois, miksi sinä häiritset toisten hartautta?
–Enhän minä häiritse, minähän päinvastoin…
Nuoret miehet siellä sisällä eivät liikahtaneetkaan.
–Jos tahdotte kuulla jumalansanaa, niin astukaa sisään ja sulkekaa ovi, sanottiin sieltä.
Lauri paiskasi oven sillä vauhdilla kiinni, että se ponnahti takaisin auki. Yksi heistä nousi ylös ja tuli sitä siivosti sulkemaan.
–Kas siinäkin kaksi totuuden sankaria, kuuli Antero sisältä sanottavan.
Sitten sulkeutui ovi heränneiden ylioppilaiden huoneeseen, ja säppi painettiin kiinni.
4
Antero heräsi siihen, että häntä puistatti ja paleli. Hän huomasi makaavansa reessä ja hänen vieressään loikoi Lauri, joka myöskin samassa heräsi nahkasten sisältä.
–Missä me ollaan? kysyi Lauri.
He olivat jossain lumisessa metsässä ja ajaa nytkyttelivät hiljalleen eteenpäin.
Lauri aikoi nousta kävelemään eräässä mäessä, mutta vaipui takaisin rekeen. Hänen silmissään säkenöi, ja hänen päätänsä särki.
–Olenko minä kauan nukkunut?
–Kaksi kievariväliä.
–Kun et herättänyt.
–Koetin, mutta et herännyt.
–Millaista oli loppu? En muista siitä mitään.
–Meitä saatettiin ulos Pitkänsillan tullista ja huudettiin: eläköön totuuden sankarit!
–Minä nukuin jo silloin?
–Etkä, vaan huusit mukana hurraata—itsellesi.
–Hyi saakeli!
Kului pitkä aika, ennenkuin Lauri taas virkkoi:
–Mitä sinä, Antero, tästä kaikesta ajattelet?
–Aioin kysyä sinulta sitä samaa.
–Kauniita totuuden sankareja me ollaan.
–Kuulitko sinä?
–Minkä?
–Sinä siis tulit itsestäsi samaan johtopäätökseen?
–Samaan kuin kuka?
–Pietistit.
–Vai niin.
He tulivat johonkin kievariin, lämmittelivät, sill'aikaa kun hevosta vaihdettiin, mutta eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Satoi lumiräntää, ja matkalle taas lähdettyään he koettivat vetäytyä turkkiensa kauluksien sisään, niin syvälle kuin pääsivät.
–Luuletko, Antero, että se oli mitään muuta kuin peloitusta se puhe, että me muka olisimme saattaneet isänmaan vaaraan?—kysymys tehtiin toisessa kievarissa.
–Tietysti voidaan kaikki väärin selittää ja väärin käyttää.
Pitkän ajan kuluttua, kun taas oltiin matkalla, kysyi Lauri veltosti:
–Tekisitkö, jos voisit, tehdyn tekemättömäksi?
–En tiedä.
–Sinähän et oikeastaan tehnytkään mitään … olit alussa päinvastoin vastaan.
–Minä nyt kuitenkin sain kuulla sen moitteen, että olin esiintymiselläni antanut asialle isomman kantavuuden, kuin mikä sillä alkujaan oli, ja että juuri se oli vaarallisinta, valtiollisesti vaarallisinta.—Thurehan laajensi sen melkein maailmanhistorialliseksi tapahtumaksi.
–Thure puhui kuin poika ja omaa isäänsä vastaan.—Mitähän meidän ukko sanoo? Taitaa siellä syntyä itku ja hammasten kiristys. Mutta sama se! Jos hän ei salli minun olla kotona tai tekee elämäni siellä sietämättömäksi, niin lähden minne tahansa—vaikka Oton luo, lisäsi hän hiukan epävarmalla äänellä.
Eikä hän saanutkaan mieltänsä kauan pysymään tällä uhkakannalla.
–Vai niin, sanoi hän hetken päästä,—että pietistit sanoivat: kauniita totuuden sankareita! Se olisi nyt voinut jäädä tekemättä se viimeinen— mennä häiritsemään toisten hartaushetkeä. Mutta kun minä näin, että niillä oli raamattu edessään—oli niinkuin olisi minulle joku välähtänyt.
–Niinkuin Saulukselle Damaskon tiellä?
–Elä edes sinä ivaa—
–Enhän minä ivaa.
–Miksi kaiken tässä maailmassa täytyy mennä niin löröksi? Tästä tuli kaikesta oikeastaan surkea fiasko.
Hän oli toivonut saavansa kuulla Anterolta vastaväitteen, mutta Antero oli vaiti.
Moneen päivään he eivät puhuneet näistä asioista eivätkä paljon muistakaan. Mutta ajatukset kulkivat samoja teitä molempain.
–Kuule, Antero, olivatko meidän vaikuttimemme puhtaat?—Minä tarkoitan: tapahtuiko se yksinomaan epäitsekkäistä vaikuttimista? Eikö siinä ollut ylpeyden, kunnianhimon, huomionherättämisen ja semmoisen syrjävaikuttimia?
–Minä alan epäillä, ettei koko asiakaan ole niin suuri kuin miksi sitä me kuvittelemme.
–Sen täytyy! Sen epäilyksen valtaan emme saa antautua. Jos sen teemme, olemme hukassa!
Anterokin koetti taas katsoa Laurin silmillä. Ehkä oli tämä epäilys vain kylmän ja vilun vaikutusta. Sillä kuinka olisi todellakaan voinut jättää ilmaisematta mieltänsä semmoisesta teosta? Ja mitenkä sen olisi muulla tavalla voinut tehdä kyllin tehokkaasti?
Oli kirkas paisteinen päivä. He olivat nukkuneet hyvin, hevonen oli virkku, keli kevyt ja seudut kauniit. He olivat taas saaneet ryhtiä ja uskallusta itseensä. Helisevin kulkusin he ajoivat erääseen kievariin. Siellä kysyttiin, ketä ovat, mihin virkaan aikovat, minne matka? Miksi tulivat pois Helsingistä?—He eivät voineet vastata kaikkeen tai vastasivat kiertelemällä. Eivät voineet ajatellakaan ruveta selittämään näille, mitä he rakkaudesta asiaansa olivat tehneet. Mitä tietävät nämä Saiman työstä, ja mitä liikuttaa heitä sen lakkauttaminen? Tuolle lihavalle emännälle he eivät olisi olleet muuta kuin akatemiasta pois potkituita renttuherroja.
Tuossa kievarissa istuessa ja hevosia odottaessa virkkoi Antero:
–Siellä Helsingissä puhuttiin paljon kansasta, mutta minusta tuntui usein kuin olisi kansa niille uusmaalaisille ollut aivan toista kuin meille. Kun he puhuvat kansasta, niin puhuvat he siitä kuin jostain kummallisesta elävästä, jota pitää muille näyttää ja kehua. Kuinka ne katselivat niitä karjalaisia runoniekkoja! »Katsokaa hänen kenkiään! Katsokaa hänen käsiään! Mikä mainio tyyppi!»—Lönnrotistakin ne puhuivat melkein samalla tavalla. Minulle on kansa kuitenkin jotain paljoa syvempää ja läheisempää. Heillä on tämä asia kuin mikä muotiasia. Heistä puuttuu ja tulee aina puuttumaan se oikea suomalainen henki.
Antero jatkoi äänetönnä mietteitään. Ei koskaan ennen ollut hän tuntenut olevansa niin kokonaan kaikkea pohjaa vailla. Silloinhan se oli puhjennut, silloin… Turhaan hän oli sitten koettanut saamaansa sielun vuotoa paikata. Ei hän ollut löytänyt luvuistaan sitä, mitä oli kadottanut, sitä, mitä haki … ei uskoa itseensä, ei suuntaa toiminnalleen. Hän oli luullut löytävänsä vastauksen filosofiastaan, hänelle oli häämöttänyt viisaan yksinäisen miehen elämä ilman muuta tarkoitusta kuin toteuttaa eetillisiä aatteitaan omassa itsessään. Hän tahtoi kehittää hengessään ja ruumiissaan kaikkea sitä hyvää, kaunista, jaloa ja totta, minkä siemen siihen ehkä oli pantu. Hän tahtoi olla omien aarteittensa kokeiluesine. Hän tahtoi ennen kaikkea olla ehdottomasti puhdas, himojensa tyydyttämisestä täysin vapaa, ei jotain määrättyä tarkoitusta varten, ei oman onnellisuutensa tähden, vaan ilman mitään sivutarkoitusta. Ja sitä tietä—aarteittensa laajetessa ja kypsyessä—saavuttamiensa tuloksien perusteella tahtoi hän luoda siveysopin, uuden ja suuren, hakea sille suomalaisen pohjan, etsiä Suomen kansan siveyden lähteen semmoisena kuin se oli vuosisatoja piilossa lirissyt ja puhjennut esiin kahtena lähteensilmänä: ensin vanhana runojen tietona ja sitten herännäisyytenä. Se oli hänen renessanssiaatteensa uudessa muodossa, se ei ollut humanismia, vaan sen jatkoa, uskonpuhdistusta.
Hän ei ollut vielä päässyt kaikesta selville, hän sitä vain etäisesti aavisti—tunsi enemmän kuin tiesi—mutta itsestään aatteidensa koe-esineenä oli hän luullut olevansa varma.
Hän oli jo kulkenut ja kuvitellut olevansa enemmän kuin muut, jotka hänen mielestään eivät voineet eivätkä tahtoneetkaan mistään kieltäytyä. Kuinka pieni ja vähäpätöinen oli hänen mielestään se asia, jota he ajoivat ja josta he innostuivat, verrattuna hänen asiaansa!
Ja sitten oli yht'äkkiä kaikki keikahtanut kumoon, yhtenä ainoana yönä ylösalaisin. Hänen omatekoisensa pyhyyden aita romahti maahan. Saapuessaan asuntoonsa veisasivat heränneet ylioppilaat seinän takana hänen isä-vainajansa virttä. Hän itki ja kirosi itseään ja maailmaa.—
Ja seuraavana aamuna, ikäänkuin jotain sovittaakseen, otti hän kurinpitotoimikunnan edessä tutkinnossa syyn omakseen ja julisti oikeutta ja totuutta ja vaati ne yli kaiken muun asetettavaksi. Mutta hän tunsi valehtelevansa ja valehtelevansa tahallaan, itsetietoisesti. Ja mitä varten näin? Mitä varten ottaa syy päälleen, kun ei asia ollut sen läheisempi? Oikeuden ja totuudenko puolesta valhetta ja vääryyttä vastaan? Kun ei se sittenkin olisi ollut kunnianhimoa, huomionherättämisen halua?
Koko tuo vasta kulunut aika oli kuin jotain pinnistettyä, tehtyä. Siinä oli alusta loppuun saakka joku väärä sävel… Kun saisi, kun saisi itsensä kerran oikeaan uomaansa ohjatuksi!
Mitä oli nytkin tulossa? Minne oli hän nytkin menossa? Sisarensa luo— muka! Eihän—kuin Naimia tapaamaan, häntä näkemään, hänen ääntänsä kuulemaan. Hurja toivo jostain mahdottomasta, odottamattomasta… Kohta kun Lauri oli häntä pyytänyt mukaansa heille, oli hän ollut valmis. Mutta jos hänellä olisi ollut voimaa kuulla ja totella, mitä hänelle sisältä sanottiin, olisi hän nyt heti hypännyt reestä ja antanut Laurin mennä yksin…
He olivat yöpyneet viimeiseen majataloon ennen Kuopiota. He lepäsivät kumpikin vuoteellaan saamatta unta. Lauri kääntelihe ja vääntelihe— teki tiliä hänkin elämänsä kanssa.
–Kaikki pirut ne nyt päälleni hyökkäävätkin—sinun pitää kuunnella minua, Antero!
Hän istahti vuoteen laidalle:
–Minä olen kunniaton ja kunnoton … minä viettelin hänet, ja minä jätin hänet sinne, enkä minä häntä sen jälkeen tavannut. Kerran kirjoitin minä hänelle, mutta en saanut vastausta. Kirjoitin tahallani niin, ettei hän olisikaan voinut vastata. Nyt minä tiedän, miksi minua rangaistaan.
–Sinun täytyy korjata se, mitä olet rikkonut.
–Kun vaan voisin! Ja minä voin…
Mutta se ei kuulunut hänen omissakaan korvissaan tarpeeksi vakuuttavalta.
–Se nyt ainakin on hyvä, ettei Anette välitä minusta.
Se se siis oikeastaan sai Laurin tälle tuulelle. Se se siis kaivoi esiin hänen katumuksensa…
–Mikä sokkelo on ihmissydän! huokasi Antero.
–Mikä sokkelo, mikä sokkelo! toisti Lauri, tietämättä, mitä Antero oli ajatellut.
Kuopioon tultuaan menivät he kohta Snellmania tapaamaan. Hän tuli heitä vastaan portillaan, menossa kouluun. Tervehti heitä kylmästi ja sanoi ärtyisästi:
–Herrat ovat käsittäneet minut kokonaan väärin ja tehneet minulle ja asialle huonon palveluksen. Minä kiitän minulle lähetetystä myötätuntoisuusadressista, mutta minä en tahdo olla missään tekemisissä katurauhattomuuksien ja poikamaisten mielenosoitusten tekijäin kanssa. Herroilla ei näy olevan aavistusta vapauden ensimmäisistä alkeista. Vapaus ei ole vallattomuutta. Suokaa anteeksi, hyvät herrat…
Ja hän meni ja jätti heidät siihen seisomaan.
Lauri kirosi, mutta ei saanut siihen oikeata terää.
Mutta Anterosta oli tämä kohtaus kuin vapautus. Oli kuin hän olisi saanut mieluisensa potkun—ja hyvin ansaitun.
5
Kun Lauri ja Antero pimeänä iltana ajoivat Kontojärven pappilan pihalle, näkivät he rovastin paitahihasillaan istuvan selin ikkunaan takanaan kynttilä, jonka valossa hän luki jotain. Toisella puolen pöytää istui Naimi eteenpäin kumartuneena ompeluksen yli. Hevosen pysähtyessä rappujen eteen hypähti Naimi ylös ja koetti kädellään varjostaen katsoa ulos. Samassa pyörähti hän ympäri, huudahti jotain saliin ja oli jo tuossa tuokiossa porstuassa ja Laurin sylissä. Rovastin näki Antero nousevan ja menevän huoneeseensa ja sulkevan oven.
Tyttöjen ilo ja hyvä mieli oli niin hillitön, että ruustinnan täytyi toruen sanoa:—Tytöt, tytöt, ajatelkaa toki—
–En minä, mamma, osaa mitään ajatella—on niin äärettömän—tervetuloa, tervetuloa!—Tervetuloa, herra Hagman!
–Hss … pappa tulee…
Naimi tarttui Anteroa molempiin käsiin, kävi siitä taas Laurin kimppuun, repäisi auki hänen vyönsä, heitti sen menemään, sysäsi hänet istumaan ja riipaisi päällyskengät hänen jalastaan, niin että saappaat seurasivat mukana, ja kuiskasi kiihkeästi hänen korvaansa:
–Minä tahdon vain heti sanoa, heti kohta, että se, minkä teitte, oli oikein tehty, ja minä olisin tehnyt samoin.
–Ja minä myös, sanoi Kaarina, ääni lämpimästi värähtäen. Tänne, tänne, pankaa turkkinne tänne!
–Pappa tulee…!
Lauri seisoi sukkasillaan isänsä edessä, joka oli vetänyt ylleen pitkän virkatakkinsa. Hän tervehti ensin Anteroa, virallisesti ja kylmästi, eikä ollut ensin huomaavinaankaan Lauria, mutta ojensi sitten kuitenkin hänellekin kätensä.
–Jahah, vai niin, siinä sitä nyt siis ollaan…
–Niin, tässähän sitä ollaan… Seistiin ja katsottiin…
–Minnekä sinä, Naimi, sait minun kenkäni?
Naimi uskalsi nauraa vain lyhyen naurun, vaikka oli sen pidätyksestä pakahtumaisillaan.
Musti hyökkäsi samalla sisään ovesta, jonka kyytimies avasi kantaessaan sisään tavaroita. Koira lensi Laurin rintaa vastaan, nuolaisi hänen kasvojaan ja pieksi hännällään tuoleja ja pöydän jalkoja, hyppien toisesta toiseen.
–Mars! Huuti! Ulos siitä!
Rovasti tarttui koiraansa kaulanauhaan ja sai sen suurella vaivalla kiskaistuksi ensin kamariinsa ja sitten sitä tietä ulos. Hän jäi itsekin sille tielleen.
–No, nyt on pahin ohi, kuiskasi Naimi. Musti sai sen, mikä oli aiottu sinulle.
–Naimi … torui ruustinna.
Mutta Naimi vain nauroi, ja hän oli Anterosta ihanampi kuin koskaan ennen. Niinkuin lämmin virta puhalsi hänen iloisuutensa ja hyvä tuulensa läpi jäätyneen mielen.—Heidän tekonsa oli oikea!—ja sillä hetkellä hän melkein kummasteli, että oli voinut sitä katua ja siitä itseään moittinut ja muita tuominnut.
Heidät vietiin ylisille, Robertin kamariin, joka oli lämmitetty ja laitettu kesäiseen kuntoon. Kun he sieltä palasivat, oli illallinen katettu heitä varten, ja ruustinna ja tytöt istuutuivat heille seuraa pitämään. Rovastia ei kuulunut. Lauri koetti olla vapaa ja huoleton, kyseli yhtä ja toista kotiasioista, mutta ei päässyt oikein luonnolliseen ääneen.
–No, mamma, sanoi hän yht'äkkiä, toru nyt sitten ja toru papankin puolesta.
Ruustinna koetti tekeytyä niin moittivaksi kuin hänelle oli mahdollista:
–Niin, kuinka sinä saatoit, Lauri, niin tehdä?
–Minun täytyi, mamma, minun täytyi!
–Täytyi? Kuinka täytyi?
–Minä olisin ollut huono mies, jos en olisi tehnyt sitä, mitä tein.
–Ja että tekin, maisteri Hagman, niin vakavan näköinen .,. teistä olisin voinut kaikkein viimeksi odottaa, että menette ikkunoita särkemään.
–Mutta emmehän me ole ikkunoita särkeneet!
–Niin ainakin setä kirjoitti.
–Eihän setä niin, vaan että ainoastaan epäiltiin, oikaisi Kaarina.
–Niin, mutta kumminkin…
–Mamma, oliko ukko hyvin vihainen?
–Et kai sinä voi vaatia, että hän ottaisi sinut avosylinkään vastaan.
–Niinkuin sinä, mamma…
Ruustinna ei ollut kuulevinaankaan.
–Pappa on vanha yliopiston opettaja, ja sinun pitäisi ymmärtää, että se sentähden koskee häneen kahta kipeämmin, että hänen poikansa…
–Ai-jai, näitä mammaa mainioita piirakoita ja tätä ihanata Savon piimää!
–Kaarina, tuo lisää! Eikö saa luvan olla vielä, herra Hagman?—Minä olen aivan samaa mieltä kuin pappa. Paitsi sinun itsesi tähden on se meille hyvin ikävää pitäjäläistenkin tähden. En tiedä, voimmeko enää mennä mihinkään ja kutsua ketään…
–Että mamma nyt viitsii sen sillä tavalla ottaa, sanoi Naimi.
–Minä olen varma, että laamannissakin meitä nyt häpeävät. He ovat varmaan puhuneet, vaikka sinä et sano.
–No usko nyt, etteivät ne ole kerrassa mitään semmoista.
–Ne tahtovat tietysti näyttää hienotuntoisuuttaan sillä, etteivät sinulle mitään sano, mutta kyllä minä tiedän, että laamanska ajattelee. Mimmoiset ovatkaan minulla lapset ja mimmoiset hänellä! Kaikki mallikelpoisia ja onnistuneita! Ja meidän Otto ja nyt Lauri, ja Robertkin siellä, missä lienee—tuskin elossakaan enää—kuka sen tietää?
–Mutta hänhän on terve ja on taas lähtenyt matkalle.
–Hän on voinut sairastua uudelleen… Miksi tämä kaikki onnettomuus nyt yht'äkkiä tulee minun päälleni?—Antakaa anteeksi, herra Hagman, että minä näin,—mutta tehän ette syö mitään … olkaa hyvä… Helander tästä nyt ainakin riemuitsee ja kaikki muut heränneet…
–Mitä syytä on mammalla semmoista uskoa? sanoi Hanna, joka syrjempänä toisen pöydän ääressä istuen ei ollut tähän saakka mitään puhunut.
–Ehkä eivät, ehkä eivät … sinä olet niin kauhean arka niistä heränneistäsi…
–Sillä minä tiedän… Mamman ei pitäisi enää puhua pahaa Helanderista, kun mamma tietää…
–Ei se nyt se vielä mitään merkitse…
–Mikä niin? kysyi Lauri.
–No, ei muuta kuin että Helander on ollut pyytävinään anteeksi papalta kesällistä saarnaansa.
–Ohhoo, vai niin? todellakin?
–Ei se ole muuta kuin että hän pelkää tulevia käräjiä … siinä koko juttu!
–Kuinka saattaa mamma semmoista!
–Yhtä hyvin kuin sinäkin saatat…
–Elkää nyt taas siitä riidelkö…
Rovasti kuului kävelevän salissa ja puhaltavan kynttilöitä sammuksiin ja sitten menevän maata. Ruustinna nousi ja meni hänkin. Hanna tyhjensi pöydän ja katosi. Naimi ja Kaarina jäivät vielä istumaan Laurin ja Anteron kanssa.
–Elkää olko millännekään, sanoi Naimi, kyllä se menee pian ohitse. Huomenna on mamma jo tyytyväinen siitä, että olette kotona, ja ylihuomenna ei luultavasti pappakaan enää viitsi olla pahalla tuulella.
–Välipä sillä…
–Minä luulen, että pappa oikeastaan sydämensä sisimmästä pohjasta hyväksyy … ei hän koskaan ole voinut oikein sietää setä Hartmania eikä kannattaa hänen mielipiteitään. Mutta kertokaa nyt tarkemmin kaikesta!
Lauri kertoi kaikesta, mitä oli tapahtunut, kertoi varmasti ja reippaasti, niinkuin ei koskaan olisi epäillyt heidän tekonsa oikeutta, niinkuin ei olisi muistanut masentunutta mielialaansa matkalla; osasipa vielä antaa kohtaukselle Snellmanin kanssa sen värityksen kuin olisi tämä vain ollut vähän kärtyisellä päällä ja huonolla tuulella.
–No niin, sen pituinen se! Milloin ovat hääsi, Naimi?
–Juhannuksena.
–Ja oletko yhä yhtä rakastunut kuin kesällä?
–Semmoisiin kysymyksiin ei vastata.
–Tuleeko sulhasesi tänne jouluksi?
–Toivotaan.
Antero oli hetkeksi unohtanut, että Naimi oli kihloissa. Laurin kertoessa Helsingin tapahtumista ei hän kuullut eikä nähnyt muuta kuin Naimin, joka istui vastapäätä häntä, milloin kyynärpäät pöytään nojaten, milloin kädet niskan takana, silmät eläen, huulet milloin huudahdukseen avautuen, milloin heittäen jonkun hyväksyvän sanan, milloin taas vetäytyen moittivaan kureeseen. Itse tietämättään joutui hän samaan mielentilaan kuin Naimi. Noiden muutamien hetkien kestäessä hän matkaväsymyksen tuudittamana eli entisen unelmansa uudeksi todeksi. Hän heräsi siitä kuin unesta, jossa on luullut lentävänsä. Häntä ei kirvellyt, hänen päätänsä vain hiukan huimasi, ja hän olisi halunnut nukkua uudelleen.
Kun hän hetken kuluttua lepäsi vuoteessaan yliskamarissa, ei hän enää niinkuin matkalla katunut, että oli tullut tänne. Hänen lähtönsä kesällä oli ollut pakoa, ja hurja kauhu oli häntä silloin kintereillä ajanut. Nytkin hän tunsi että hänen tuli ja hän tahtoi pian poistua, mutta nyt olisi se rauhallista peräytymistä hyvässä järjestyksessä, voitettuna, mutta ei masennettuna ja murjottuna.
Hän tahtoo ihailla häntä, jota ennen oli rakastanut, hän tulee sen aina tekemään, ja hän vie sen tästä taistelusta mukanaan jonain omana saaliinaan, jota ei kukaan voi häneltä kieltää ja häneltä riistää. Hänen muistonsa Naimista on oleva hänen muistonsa, sillä ei kenelläkään ole hänestä sitä kuvaa, mikä hänellä.—Ja näinhän minun ei siis tarvitsekaan karkoittaa häntä luotani, vaan saan minä aina hänet pitää ja omistaa!
Mitä tämä on? Mistä tuli minulle tämä rauha ja tyydytys ja tämä uusi ilmestys? Onko se tässä se elämän salaisuus, jota olen turhaan etsinyt? Rakastaa, vaikkei olekaan rakastettu? Siinäkö onnen avain? Siinäkö kaiken viisauden huippu? Mistä tulit sinä minulle, ihana ilmestys, mistä kerran minullekin? Tulit kuin tietäen, että sinua tarvitaan, kuka sinut sitten lienee lähettänytkin. Ja että minun piti löytää sinut täällä, missä minä luulin sinut ainaiseksi kadottaneeni!
Hän tunsi tuon saamansa uuden paisuvan povessaan, suurenevan, nostavan häntä…
Ikkuna oli ollut pimeä, kun Antero sammutti kynttilän. Vähitellen oli se valennut ja valkeni yhä. Hän nousi ja näki aamuyön valjun, viimeisen neljänneksen kuutamon heikosti valaisevan lumisia kattoja ja härmäisiä koivuja. Tuleeko se tuolta, valkeneeko se ehkä taivasten takaa? Hänen olisi tehnyt mieli polvistua—ensi kertaa elämässään—polvistua tuon valoisan aukon eteen, niinkuin tulevaisuutensa taivaan ovella, ei sen heleän ja häikäisevän ja kesäisen kirkkaan, joksi oli onnea niin usein ennen kuvitellut, vaan tuon valjun ja viihdyttävän, jommoista hänen elämänsä tulisi tästä lähtien olemaan ja johon hän nyt tunsi voivansa nurkumatta tyytyä. Eikä hänen mielensä ollut milloinkaan ollut niin harras eikä omat huolet niin vähäpätöiset.