»Suokaa anteeksi, mutta koska te minut ristitte runoilijaksi, virsiniekaksi vihitte, niin täytyy minun näytteeksi siitä, että henki minussa yhä vielä elää, panna ainakin kirjeeni päällekirjoitus runomittaan, joskaan en nyt malta sitä jatkaa sillä.

Kun on sydän sykkyrällä,
mielen kuohu kukkulalla,

(nämä säkeet samoin kuin koko tämä ajatus ovat tämän talon vanhan vaarin), niin

kieli katkoo kahlehensa kuni varsa vatjanansa

ja rientää

runon aitojen ylitse.

»Mutta

miksi sydän sykkyrällä, kuta mieli kukkurana?

Sanon sen heti kohta.»

»On yö. Istun pihanpääkamarissa, pienen ikkunan ääressä, jonka olen irroittanut saranoiltaan nähdäkseni tätä kirjoittaa ja antaakseni tuossa edessäni olevan ruispellon, jossa rääkkä narahtelee, tuulahduttaa tänne sisään tuoksuaan.»

»Tämä talo on järven rannalla, mäen rinteellä, ja tuolla etäämpänä häämöttää saarien takaa nousten kaljupäinen Panuvaara, joka tuon tuostakin, tien kukkuloille kohotessa ja näköpiirin suuremmilla soilla avartuessa on seisonut edessäni matkani määränä.»

»Mikä kummallinen hiljaisuus, mikä suurenmoinen rauha tässä kesäisessä luonnossa ja minun rinnassani! Tietänettekö mitään tästä paikasta, joka ei ole varsin sen tien varrella, joka vie Kontojärveltä Korpivaaraan, mutta jonne saavuin poikettuani erehdyksestä oikealta polulta. Täällä se nyt vasta on se oikea Suomi, jota lähdin hakemaan ja jonka viimein löysin, sekä menneisyyden Suomi kaikkine taruineen ja muistoineen että tulevaisuuden Suomi kaikkine toiveineen ja edellytyksineen. Sillä tämän talon ja sitä asuvan suvun historia on Suomen kansan historiaa pienoiskoossa, ei kuivin vuosiluvuin kirjoitettuna, vaan kerrottuna niinkuin elämä kuvin ja elävin luontein.»

»Talo on pieni ja näyttää köyhänpuoleiselta; metsää ja soita kuuluu olevan paljon, mutta viljelysmaita vähän. Tässä on kaksi isoa savupirttiä, rakennetut niin paksuista hirsistä, että ovet mahtuvat kahteen. Tätä hallitsee vanha isäntä, niin vanha, että muistaa Ruotsin ajat paremmin kuin nykyiset. Hän on ollut valtiopäivillä Tukholmassa aikoinaan ja myöskin Porvoossa. Hän on antanut kättä kuninkaille ja keisareille, kerran Kustaa IV Aadolfille ja kaksi kertaa Aleksanterille, joka oli tässä samassa kamarissa juonut kupin maitoa, ennenkuin Korpijärveltä tullen lähti metsätaipaleelle Kontolaan. Huomenna lähdemme ukon kanssa kalaan, ja silloin panen hänet kertomaan noista ajoista ja noista asioista, keisareista ja herrainpäivistä. Tänään olemme vieläkin vanhempia asioita muistelleet, hänen sukunsa muistoja.»

»Hänen sukunsa tarina häipyy kauas muinaisuuden yöhön. Eräs hänen esi-isistään oli nimeltään Kari, josta tämä talokin on nimensä saanut. Kun vanha usko oli hävitetty ja vanha velho, josta isännekin jotain kertoi, oli vangittu ja poltettu, lähti Kari ja vanha laulaja Jorma pois näiltä seuduilta uutta uskoa pakoon. Viikkomääriä vaellettuaan he olivat löytäneet yksinäisen ihanan järven korpien keskestä, jonne rakensivat pirtin niemen kainaloon ja asettuivat sinne asumaan. Järvi, jota ruvettiin kutsumaan Jormasjärveksi, on kuulema vieläkin rajan takana sen niminen. Vanha laulu ja soitto ovat vieläkin kunniassa tuon järven ympärillä, ja siellähän se on Lönnrotkin, täältä sinne neuvottuna, saanut parhaat runonsa. Eräs tämän suvun haara palasi tänne takaisin isonvihan aikana Venäjälle vietyjen sieltä karanneiden kanssa ja asettui tähän autioksi jäänyttä taloa asumaan. Samassa sodassa poltettiin Kontolan kirkko ja vietiin vankina vieraille maille vanha pappi, teidän esi-isänne, eikä hän siltä matkalta koskaan palannut. Paljon hän näistä kertoi, mitä en nyt ehdi kirjoittaa. Mikä rikas varasto historiallisia traditsioneja! Ne ovat nämä traditsionit sitä Suomen kansan oikeata historiaa, eivät nuo sodat ja taistelut ruotsalaisten riveissä vierailla mailla. Se historia olisi pelastettava häviöstä. Se onkin jo sepitetty, vaikkei olekaan kirjoitettu. Siitä elävät monet vanhat lehdet tämänkin vanhuksen huulilla.»

»Olisittepa kuulleet, mitä hän vielä kertoi omista otteluistaan hallaa, puutetta ja metsän petoja vastaan. Mikä kuvarikas kieli, mikä mehu, mikä voima, mikä kalevalainen esitystapa! Suomen kansalla ei ole ainoastaan runomittainen suuri eepos, sillä on suorasanaisia historiallis-eepillis-draamallisia teoksia. Lue, mitä meillä on tähän saakka kirjoitettu suomeksi, ja vertaa sitä kielellisesti siihen, miten kansa puhuu ja miten se kirjoittaisi, jos taitaisi. Joka lause on runollinen vertaus, joka ajatus on sananlaskun muotoon puettu totuus. Mistä hän puhuukin, aina helmeilee viisautta hänen huuliltaan, milloin keskitettyä, milloin leveästi maalailevaa! Tälle pohjalle on meidän kirjakielemme, sekä runollinen että suorasanainen, kerran rakennettava. Mutta kukapa meistä sitä osaa niin käyttää? Ei se meidän avullamme enää uudistu, meidän, joilla on vieras kieli ja vieras koulu. Nyt vasta minä oikein ymmärrän, mikä ääretön merkitys kansan kulttuurille on, että sen omasta keskuudesta, sen syvimmästä syvyydestä pääsevät esiin sen luojat. Ilman sitä pysyy kaikki kirjallisuus käännöksenä. Snellman, Lönnrot, mekin, me olemme vain löytöretkeilijöitä, jotka olemme uuteen maahan saapuneet, sen nähneet, siihen ihastuneet, mutta jotka emme sitä kykene viljelemään. Se suuri uudistaja, se suuri mestari, joka tästä kullasta kalun tekee, hän on vielä ehkä syntymättä, mutta hän syntyy. Päätäni huimaa ajatellessani en ainoastaan kielen rikkautta, vaan myöskin aiheiden uutuutta, runsautta ja tuoreutta. Uusi kieli ja uusi runous! Ne kun kerran pääsevät kostuttamaan maailman viljelyksen vainioita, mitä ovat Euroopan vanhat kuluneet kielet ja niiden tuotanto sen rinnalla!»

»Mutta minne eksynkään? Ajatukset lentävät. Piti puhuakseni historiasta. Tämä vanha Kari, hän on historiallinen henkilö, ei vain historian tietäjä, sukunsa vanhain vaiheiden kertoja, hän on ollut historiaa tekemässäkin. Viime sodan aikana hän oli järjestänyt partiojoukon, hävittänyt kuormastoja, antanut tietoja vihollisten asemista ja siten vaikuttanut Kontolan tappelun voitolliseen ratkaisuun. Mutta suurimmat voittonsa hän on voittanut taisteluissa metsän petoja vastaan. Ei uskoisi, että tuo pieni, käyrä, laiha ukko on eläessään kaatanut—keihäällään!—viisikymmentä karhua, muita pienempiä petoja ei muistakaan. Olimme saunassa, näin arpia hänen rinnassaan ja toisia käsissä ja jaloissa kontion puremista. Vielä viime kesänä oli ukko pellon aidan takaa haasta haaskalta karhun kaatanut.»

»Kysyin, osaako hän karhulauluja. Ja mitä minä sain kuulla! Että Lönnrot on saanut häneltä, tältä äijältä, suuren joukon karhurunoja ja metsämiehen lauluja. Ajatelkaa! Olen siis omin silmin nähnyt Kalevalan laulajan, runojen taitajan, saan huomenna kuulla niitä lisää.»

»Ja tämä mies, tämä merkillinen mies, hän elää täällä vain muutaman päivän matkan päässä Kontolan kirkolta, pappilasta, jossa kansallisia asioita niin suurella innolla harrastetaan. Ettekä ole hänestä minulle mitään puhuneet, tuskinpa tiesitte, että häntä on olemassakaan. Olihan vain sattuma, joka saattoi minut hänen luoksensa.»

»Johtuu mieleeni Helsinki ja ylioppilaselämä ja meidän kaikenlaiset harrastuksemme ja laamannin kanta ja sitten tämä supisuomalainen sivistys täällä—täällä on kaiken juuri ja pohja. Olenko ehkä taaskin, niinkuin Risto sanoisi, fantasti, mutta nyt minä näen kaiken kuin sisästäpäin, enkä juhla-innostuksen ja kokkotulien valossa.»

»Mutta eivät ole lopussa huudahdukseni. Minulla on vielä paljon sanomista. Menköön yö, tulkoon päivä, en lakkaa, ennenkuin saan kaikesta kirjoittaa. Kun vain paperi riittäisi, kun vain kynä kestäisi.»

»Tiedättekö, kenen kynällä kirjoitan ja kenen paperille? Sen runolaulajan, sen karhunampujan pojan, nuoren miehen, joka yksiksensä, keneltäkään oppia saamatta on itseksensä opetellut kirjoittamaan. Jos tulee vielä puhe siitä koulukysymyksestä, niin kertokaa, että Suomen kansan kirjoitustaito ei ole enää estettävissä, että on jo myöhäistä ryhtyä varokeinoihin sivistymisen vaaraa vastaan, sillä tämä mies on hypännyt muurin yli ja hänen mukanaan seuraa varmaan kohta koko kansa. Hän oli oppinut kirjoittamaan siten, että piirteli ensin hiekkaan ja lumeen painokirjaimia, kun ei ollut kirjoituskirjaimia, ja sitten selvitteli itselleen kirjoituskirjaimet jostain ruotsinkielisestä protokollasta, tehden niistä itselleen kaavakirjan. Kynän hän sai omasta ampumastaan hanhesta, jota oli kesäisen yön väijynyt erämaan lammen rannalla mahallaan maaten märässä suossa. Muste oli mustikoista puristettua. Paperina oli alussa tuohilevy, mutta sitten hän hankki itselleen oikeata paperia ja oikeata mustetta. Mietti kauan, miten siihen rahaa saisi. Oli oppinut pyssyä käyttämään ennen kuin kynää, kulki kaiken syksyä metsiä, ampui lintuja, toi vain osan kotiin, loput kätki niittylatoon ja siellä jäädytti. Kun isä lähti Ouluun suoloja noutamaan, pyrki ja pääsi poika mukaan.—»Mitä sinulla on siinä säkissä?» kysyi isä.—»Onpahan vähän parempia heiniä hevoselle.» Tultiin Ouluun, poika heitti heinät hevosen eteen, löi säkin selkäänsä ja meni kirjapainoon pyytämään kirjoituspaperia.—»Onko sinulla rahaa?» kysyi kirjanpainaja.—»Ei ole rahaa, mutta tässä olisi säkillinen lintuja, mahtaisiko heillä minkä verran saada?»—»Täysi täydestä», sanoi kirjanpainaja ja sulloi säkin täyteen paperia, Sekä puhdasta että painettua, niin paljon, ettei tahtonut saada kotiin kannetuksi. Ja sillä tavalla hän sitten vastakin hankki itselleen paperia ja kirjallisuutta. Ajatelkaa tuota kuvaa: poika, pieni ja pahainen, hiihtää huurteisia saloja, vaanii teeriä ja metsoja ja pyitä, tähtää ja ampuu—ja puusta putoaa hänelle pussiin paperia ja kirjoja.»

»Säkissä oli myöskin »Oulun Viikkosanomia», vanhoja vuosikertoja. Päästyään vanhemmaksi ja vauraammaksi hän alkoi niitä tilatakin. Joka vuosi tuo tai tuottaa hän Oulusta uusia kirjoja. Niin on hänelle kertynyt kokonainen kirjasto, joka kyllä vielä mahtuu vasuun, mutta josta näen, ettei suomalainen kirjallisuus enää olekaan niin pieni kuin olen luullut. Sitä on enemmän kuin ainakaan minä olen tiennyt sitä olevan. Hän on omistanut itselleen kaiken, mitä on lukenut. Täytyy tunnustaakseni, että jouduin aivan ymmälle, kun hän alkoi tentteerata minua »Enon opetuksista», jota kirjaa en ainakaan minä ole ennen tuntenut, lienettekö tekään.»

»Niinkuin sanottu, minä olen nyt aivan samaa mieltä kuin »eräät» siitä, ettei Suomen kansa tarvitse kouluja. Se hankkii itselleen sivistystä ilmankin niitä. Jos sille vielä annettaisiin apua opin tiellä, niin ajaisivat tällaiset talonpojat pian edelle holhoojistaan, ja pian olisi yliopisto ja kirkko ja koulu valloitettu ja meidän vanha isiltä peritty kulttuurimme vaarassa. Eikö totta? Luopukaa siis, tytöt, koulupuuhistanne!»

»Tämä nuori isäntä oli nähtävästi kovin hyvillään tulostani, ei sanonut koskaan saaneensa puhua niin oppineen miehen kanssa kuin maisterin. Kysyin, miksei hän ollut käynyt siellä teidän luonanne.—»Ei ole tullut käydyksi, on taitanut ujous vaivata.»—Hän on pienenläntä mies, hiljainen ja vaatimaton, melkein alakuloinen. Silmät ovat syvät, surulliset ja haaveelliset, kauas tähtäävät niinkuin jonnekin yli metsän rajan.»

»Oli eräs kirja, jota hän ei ollut saanut käsiinsä, vaikka oli sitä aina toivonut: Kalevala. Otin sen esille kontistani. Mies punastui kuin lapsi, ja hänen sormensa vapisivat, kun hän käänteli sen lehtiä. Luin siitä hänelle muutamia kohtia. Innostuin myöskin puhumaan omista mieli-aatteistani ja huomasin, että hän käsitti myöskin tuon haaveeni Suomen kansan vanhan viisauden ja uskonnon opetuksien yhteen sulattamisesta. Kun minä arvelin, etteiköhän vain ole väärä luulo se, että Suomen kansalla ei muka ole ollut mitään korkeampaa sivistystä ja korkeampaa siveellisyyttä, ennenkuin se tuli yhteyteen Ruotsin ja kristinuskon kanssa, jotka muka olivat vapauttaneet sen törkeästä taikauskosta, niin hän sanoi, että niitä on täällä sydänmailla olemassa vieläkin ihmisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä ole monta kertaa elämässään kirkossa käyneet, mutta joilla kuitenkin on, mitä lienee, vanhaa tietoa, sananlaskutietoa, jonka mukaan ratkaisevat kysymyksensä oikeasta ja väärästä eli, niinkuin hän sanoi siitä, »miten olla kuin eleä.» Ja ne semmoiset, lisäsi hän, ovat monta kertaa parempia ihmisiä kuin nykyajan jumaliset. Ajatelkaa, sainko tästä vettä myllyyni! Sainko yllykettä aatteelleni Kalevalan tarjoomisesta takaisin kansalle, sainko korvausta Rajavaaralla kärsimästäni tappiosta!»

»Enhän malttanut olla hänelle lukematta runoani. Sain silloin tietää, että hänkin kirjoittaa runoja. Ja mistä hän runoilee? Saatte nähdä sen tästä. Panen tähän vain muutamia säkeitä pitkästä runosta, jossa hän laulaa suomenkielen sorretusta asemasta:»

Suottapa on suomenkieli kapalossa kauan ollut, vaikka tuo on vanha kyllä, jotta poikki ponnistaisi, katkoisi kapalovyönsä, jaksais jo jaloin kävellä, aikamiehen askelilla, päästä päähän pitkän pöydän, isoimmille istuimille, rinnalle rikasten kielten, valtakielten kumppaniksi, että vielä virkamiehet, oikeuden omat jäsenet, suomenkieltä kirjoittaisi, että tuomiot tulisi, esivallan valtakirjat, kansan kielellä omalla, talonpojan tuttavalla j.n.e.

»Hän on sanonut runomitassa samaa, mitä Snellman proosassa, suomeksi sen, minkä hän ruotsiksi. Valitus suomenkielen sorretusta asemasta, kehoitus luomaan vieraan kielen ies hartioiltaan! Ja sen lisäksi arvosteluja ylpeistä virkaherroista, heidän mielivaltaisuuksistaan, uusista paremmista ajoista, sanalla sanoen samoista epäkohdista, samoista puutteista ja toiveista kuin Snellmankin. Itsekseen hän on näitä miettinyt ja paperille pannut. Isänmaa ja kansa ovat hänelle selvinneet kuin itsestään.—»Tämä meidän Suomi, tässä meidän Suomessa» —hän sanoi tuon sellaisella hellyydellä kuin olisi lapsen päätä silitellyt.»

»Kerroin hänelle käynnistäni Rajavaaralla ja mitä siellä oli sanottu Kalevalasta. »Semmoisia ne on, semmoisia ne on kaikki.» Hänen huulensa värähtivät hiukan, kun hän jatkoi: »Eivät ne suvaitsisi talossa pidettävänkään muita kirjoja kuin raamatun, virsikirjan ja jonkun postillan. Jos olisi heidän vallassaan, polttaisivat kaikki maalliset kirjat.» Edessämme oli pöydällä hänen kirjavasunsa, ja nyt huomasin, että siinä oli tulen jälkiä.»—»Eivät vain liene aikoneet teidänkin kirjojanne polttaa?» kysyin minä.—»Ovatpa niinkin. Oma vaimonihan se aikoi semmoisen tekosen tehdä, vaan sain toki uunista pois.»

»Tuo synkkä oppi on siis tännekin luonut pitkän varjonsa. Joka paikassa sen kohtaa, minne tuleekin, joka paikassa se kalvaa vanhimman kulttuurimme juuria ja uhkaa tukehduttaa uuden touon taimia. Se on turmiollinen liike. Helsingissä yliopistonuorison keskuudessa, Rajavaaralla, siellä kirkolla, täällä, kaikkialla se tunkee esiin. Ettei hän, tämä älykäs, sävyisä, hieno mies, saanut edes omaa vaimoaankaan siitä varjelluksi! Hän on koettanut sille puhua, selitellä, ei mikään ole auttanut. Se leviää kuin rutto, tarttuu kuin tauti. Hän oli käynyt kerran Helanderia kuulemassa, ja silloin hän oli valmis.»

»Jos minä aikoisin papiksi niinkuin sinä, Lauri, niin hyppäisin heti ensi sunnuntaina saarnastuoliin ja puhuisin, selittäisin, paljastaisin häikäilemättä. Tämä rikkaruoho on jo liian kauan saanut rehoittaa kansassamme, tukehduttaen kaikkea kauneutta ja jaloutta. Tässäkin tehtävä meille nuorille! Mutta kuta suuremmat vaikeudet ja vastukset, sitä suurempi olkoon myöskin innostuksemme, sitä enemmän ponnistakaamme voimiamme. Mutta kylläksi tästä tällä haavaa.»

»Ja kylläksi muustakin. Kirjeeni on jo liian pitkäksi venynyt, ja lyhyt yö lähenee loppuaan. Jo valaisee aamurusko Panuvuorta tuolla järvien takana. Siellä on isäni entinen koti. Mitä saanen siellä nähdä ja kokea? Mutta sen sanon, ettei maailma ole minusta milloinkaan ollut niin kaunis kuin nyt, ei koskaan tulevaisuuteni niin valoisa.»

17

Tyynenä kesäisenä aamuna istuu Antero veneen perässä, joka hiljalleen liukuu liikkumattomia, päilyviä vedenpintoja pitkin saarelta saarelle, niemeltä niemelle, salmesta salmeen. Saaret ovat metsäiset ja järven rannat autiot, kallioiset ja jyrkät. Jonkun lahden pohjasta vihertelee ruohikko tai niitty, mutta taloja ja asutusta näkyy vain etäisillä vaaroilla, niissä halmeet heloittavat, kasket rusottavat ja savuavat palotulet tupruavat kuin tulivuoret levittäen hienoa, harsoista auerta yli koko maiseman, ja suloista lemua.

–On nyt mäkikyläläisten hyvä kaskiaan polttaa, viertämättä palavat, virkkaa soutumies, pienehkö, vanha ukko.

–On varmaan, vastaa Antero, sen pitempiin puheisiin ryhtymättä, sillä hänen mielensä matkailee muualla, tämä kaikki vain kehyksenä hänen ajatustensa ympärillä, kuljeksii kaukana, mutta pysähtyy aina lopulta kolmeen kohtaan, vuorotellen kuhunkin: sakastin rappusille, puutarhan penkille ja laamannin salin ovensuuhun—mihin jokaiseen oli kiintynyt kipinä toivoa. Soutaja soutaa, ja hän meloo. Hypähtää kalaparvi kokan edessä veden tyynellä pinnalla. Sivuutetaan saari.

–Siinä se on soma mies tuossa saaressa, virkkaa taas soutaja.

–Kah, onpas toki muuan asukas täälläkin, sanoo Antero, huomattuaan pienen lahden pohjukassa ihmisasunnon.

–Vaikka on herra, niin elää kuin talonpoika, täällä kaiket kesät kalastelee, ja kun viinaa on, niin ryyppää ja rallattaa. Kävin tullessani.

Mutta Antero ajattelee hyvästinheittoa Kokkoharjulla, ajattelee, että hänen runonsa on Naimilla—miksei hän ollut saanut sanotuksi, että se oli syntynyt hänen antamastaan inspiratsionista! Minkä vaikutuksen mahtanee tehdä hänen kirjeensä—kokoontuvatko sitä lukemaan, innostuvatko niinkuin hän? Kuinka ihanata, että on ystäviä, että he ymmärtävät ja tunnustavat, että uskovat hänenkin voivan jotain! Kuinka merkillistä, että ne tällä matkalla löytyivät, löytyivät todellakin, niinkuin oli toivonut, mutta ei uskonut mahdolliseksi, että kaikki löytyi, isänmaa, uudet tehtävät, uudet aatteet.—Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli ollut iloton, ystävätön, yksinäisen naimattoman vanhan enon luona, joka oli ottanut hänet luokseen vanhempien kuoltua.—Voi ihanata maisemaa, voi ääretöntä rauhaa!—On kuin satumaailmaan soutaisin, ja kuitenkin vanhaan kotiini soudan. Ja kun sieltä palajan ja alan elää ja toimia ja toteuttaa—mitä? Mitä hyvänsä, mitä hyvänsä! Kunhan vain yleiseksi hyväksi—joka paikassa on perkkaamaton maa.—Jos todella, jos todella voisin kansan herättää laululla? Oi, laululla laulun kansan!—Jos voisin talveksi jäädä tänne, kotiopettajaksi Kontolan pappilaan—ja samalla jatkaisin lukujani—siinä vanhassa pirtissä ja iltaisin kannelta soittaisin—soittaisimme.

Jos hän tuossa istuisi, alahangoilla, ponnistaisi kaareen kauniilla jalalla, pistäisi silloin tällöin airollaan veteen, lepäisi taas.

Voiko sellaista onnea ikinä olla? Toteutuuko se kenellekään koskaan— juuri se, mitä toivoo?

Kuinka monen monet kerrat minä olen semmoista haaveillut salmia soutaessa ja meren avartuessa ja äärettömäin ulappain auetessa ja purjeiden sieltä paistaessa, toisten mustina, toisten valkoisina. Ja entä jos se sittenkin toteutuisi? Miksi minä häntä rakastan? Miksi rakastin heti kohta? Mitä hänessä rakastan? Olkoon, mitä onkaan, tulkoon, mitä tulee, minulle riittää, että minä häntä rakastan, rakastan kuin hengetärtäni.

Ja tämän jälkeen oli hänen helppo olla, se oli kuin vapautus, ilmestys, oli voitettu pahin pelko. Hän voi rakastaa ja hän on oleva rakkaudessaan onnellinen sittenkin, vaikkei Naimi koskaan tulisikaan hänen omakseen.

–Vai Korpijärvelle on matka, puhui taas ukko ja lienee puhunut jotain muutakin, johon Antero vain yksikantaan oli vastannut. Sinne on paljon väkeä lappanut näinä päivinä. Isoja venheitä soutanut. Sitä körttikansaa. Kuuluu tulevan pappejakin, mistä asti tuleekaan, Pohjanmaalta ja Hämeestä. Eikäpä olekaan paljon tämän puolen papeista. Parhaiten saarnaavat silloin, kun saatavistaan saarnaavat, mutta eihän niistäkään koko vuodeksi paukuttamista piisaa. Mistä ne ottavat papillekaan korpien köyhät, kun ei ole itselläänkään. On muuankin pappi, joka ei päästä ehtoollisellekaan, jos ei ole koukerota nimen kohdalla kantokirjassa. Siitä katsoo, se on vieressään rippikirjoituksessa. Saisi sen siitä viralta, joka tahtoisi.

Antero kuunteli vain toisella korvalla panematta huomiolle, kenestä ukko puhui.

–Juopikin liiemmalta ja pelaa korttia. Ja vaikkapa joisikin, kun vain virkansa siinä sivussa hoitaisi, ettei isompia ereyksiä tulisi. Vaan se oli vähän soma tapaus, kun korttipöydästä tuli kerran suoraan kirkkoon ja pisti luisen pelimerkin öylättinä suuhun. Näin tuon omin silmin, kun mies kirkosta tuli ja sylkäisi: »Luulin saavani Ristuksen ruumista ja verta, niin annettiinkin vain pelkät luut». Se oli minulle tuttu mies. Se se elämää on.

–Onpa se pappi, missä se semmoinen on?

Ukko ei vastannut siihen, lieneekö ollut hiukan vähäkuuloinen, taisi olla vähän jotenkuten omituinenkin, kun itsekseen myhäili ja naurahteli.

Siinä oli ihmeen soma pienoinen saari. Anteron teki mieli maihin, ja kun hän samalla muisti, ettei vielä ollut avannut eväsnyyttyä, joka hänelle oli pappilasta reppuun pistetty, ehdotti hän, että laskettaisiin rantaan.

Kenen lienevätkään olleet eväät, ruustinnan, Kaarinan vaiko Naimin laittamat? Sen huomasi Antero kuitenkin heti, että niiden laittaja oli tahtonut hänelle erityisiä iloja ja pieniä yllätyksiä valmistaa. Leipä oli lestittyä, voi pantu pienoiseen tuohesta tehtyyn vakkaseen ja kirjaeltu päältäpäin, oli piirakoita, torttuja, oli sydämenmuotoisia piparkakkuja… Oli vähän sääli antaa, mutta hetkisen taisteltuaan leikkasi hän pitkän palasen ja tarjosi sen soutajalleen, joka puri jotain kuivaa, mustaa kannikkaa suolakalan kanssa. Laskien kannikan kivelle ryhtyi ukko kääntelemään ja katselemaan valkoista leipää.

–Vaan jopa on siinä hienoa ja hilpeätä leipää, jopa on siinä jumalanvilja, mihinkähän tuon panisi, että oikein säilyisi särkymättä ja murenematta.

–Ettekö syö?

–Lapsilleni säästän—sairaita ovat, siitä paranevat. Saattaa tämmöinen vanha koni petäjäistäkin purra.

–Petäjäistä? Näyttäkää. Onko tuo petäjäistä? Onko tuo leipää?

–Leipäähän se toki on; sitä jokapäiväistä leipää.

Ei ollut Antero pettuleipää nähnyt, vaikka oli kuullut siitä joskus puhuttavan. Hän maistoi sitä, koetti purra, täytyi sylkeä suusta; näki yht'äkkiä soutajansa uutena miehenä edessään, hänen siinä paljain päin syödessään, verkalleen purressaan, vaikeasti niellessään ja suolavettä vakan kannesta ryypätessään. Se tuli siihen niin odottamatta keskelle hänen haaveitansa, toiveitansa ja tyytyväisyyttänsä ja tätä poutaista päivää ja autereista aurinkoa. Eivätkä maistuneet hänelle enää rovastin neitosten herkut, hän kääri ne myttyyn ja pisti salaa ukon konttiin, sill'aikaa kun tämä metsänreunassa väänsi uutta hankavitsaa.

Kun lähdettiin taas soutamaan, tahtoi hän tietää kaikki ja kyseli ukon oloista ja asunnosta ja sai tietää, että hänellä, kaukana pitäjän perukalla, on pieni mökkipahanen karhukorvessa, hallaisen suon reunassa, jossa karhu on jokavuotinen vieras ja pettu jokapäiväinen leipä—kymmenen lapsen, joista kuitenkin Jumala oli armossaan kaksi kutsunut luoksensa paremmille leiville. Ukko kertoi sen valittamatta, tyynesti, soutuaan keskeyttämättä, niinkuin jostain toisesta, eikä hän kummia kertonutkaan, semmoista oli elämä siellä yleensä niillä pitkillä perukoilla. Niin, niin, olihan Antero siitä kuullut, nähnyt kerjäläisiä Porvoon ja Helsingin kaduilla hoipertelevan, tottahan se oli, mutta se astui nyt kuitenkin kuin aaveena eteen, ikäänkuin kysyen, ikäänkuin tuijottaen, vaikkei hän voinutkaan tehdä itselleen selkoa siitä, mitä se häneltä kysyi, miksi häneen tuijotti ja mitä erityisesti hän olisi voinut siihen vastata tai mitä tehdä. Ja samalla tuntui joku—mikä?– turhalta ja toisarvoiselta—ja aina palasi silmä ihanasta maisemasta ja aatos hänen omista hommistaan ja harrastuksistaan ukkoon tuossa, noihin sen karkeisiin käsiin, jotka koneellisesti airoja liikuttivat, noihin paikkaisiin pieksuihin, jotka kaaresta ponnistivat, ja muistui mieleen: »Pyytävät sinulta leipää, ja sinä annat heille kiviä.»

Mitä hän mahtaa siinä miettiä, mitä johtopäätöksiä tehdä minun eväistäni ja omistaan, mitä niistä, jotka syövät niinkuin minä, ja niistä, jotka niinkuin hän?

Mutta hän ei löytänyt ukon kasvoilta mitään katkeruutta eikä mitään kateutta, hymähtelihän vain äijä itsekseen—saattoi olla vähän omituinenkin—ja viimein virkkoi:

–Missähän semmoinenkin leipä kasvanee? Kasvaneeko siellä, missä sokerikin?

–Niitä on maita, joissa ei muunlaista leipää syödäkään.

–Elähän, vai on semmoisiakin maita!—Ja ukko herahti nauramaan, niinkuin olisi kuullut jostain ihmeestä puhuttavan, joka oli totta, vaikka tarulta tuntuikin, ja kertoi vielä uudelleen hyrähtäen sanansa: —Elähän, vai on semmoisiakin maita.

Ja siitä hilpeytyi taas Anterokin, ja aatteet ja tunteet ja mietteet ja mieliala liukuivat entiseen uomaansa.

Maisema jylhistyi jylhistymistään, saaret tulivat korkeammiksi ja karummiksi. Saavuttiin kallioisen salmen kautta aavemmalle selälle, jonka toisella rannalla jo kohosi paljaspäinen, jylhä Panuvuori. Järven perältä, lahden pohjasta näkyi taloja ja viljelystä.

Tämä paikka oli tuttu, hän oli varmaankin tässä ennen ollut, milloin lienee. Tuo vuori tuossa, jolta oli selkä keskeltä murtunut, syvälle pykälälle painunut, oli vanha tuttu.

Kun Antero selän yli soudettua tuli vuoren varjoon, muisti hän päivän niinkuin eilisen, jolloin hän tässä kulki korkealle kohonneeseen veneen kokkaan käpertyneenä, isän istuessa perässä, joka oli painunut niin syvälle, että isän nutunlieve vettä viisti. Nyt hän muisti hänen kasvonsakin, joita oli usein turhaan muistellut.

–Sanovat tuossa niemessä aarteen palavan, minkä oli muinoinen noita siihen kätkenyt kirkon varastettuaan, ja kuuluu ennustetun, että sen siitä joku köyhä löytää ja hänestä tulee maailman rikkain mies, mutta piru viepi sielun.

Nyt tuli näkyviin kirkko ja pappila, ja Antero tunsi kaikki. Noin juuri, pappila alla ja sen yläpuolella kirkko, torni taivasta vasten kuvastuen. Siinä se on. Ja hän laski maihin, painaen ukon käteen hopearahan.

–Vaan tämähän on liikaa—tuota—Antero painoi vielä toisen samanlaisen.

–Mutta tuota—enhän minä, ka, kun yhä vaan lisää…

–Ottakaa nyt vaan.

Ukko oli tullut totiseksi, melkein hartaaksi, oli samalla kuin vähän häpeissään, otti sitten lakin päästään ja kumarsi syvään.

–Ettekö tule pihaan? kysyi Antero,

–En uskalla, kun ne saatavat ovat maksamatta. Hetken aikaa katsoi Antero hänen jälkeensä, kun ukko alahangoille asettuen lähti yksin soutamaan, ja kääntyi sitten nousemaan pihaan.