–Epäilemättä hän olisi voinut viisaamminkin menetellä, sanoi Risto, mutta juttu kuvaa joka tapauksessa sitä riippuvaisuutta, missä meidän rahvaamme on virkamiehiinsä nähden ja millä epäluulolla se heitä katselee.

–Semmoista kyllä saattaa tapahtua, sanoi laamanni partaansa hivellen ja vähän häpeissään. Mutta joskin kerrottu tapaus on poikkeus, niin myönnettäköön kuitenkin kernaasti, että epäkohtia on olemassa. Mutta vielä suurempia syntyisi varmaankin siitä, jos tuomarien täytyisi päätöksiä tehdessään turvautua kielenkääntäjiin. Sitä, että meidät, joista hyvin suurin osa ei osaa suomenkieltä, pakotettaisiin sitä vanhoilla päivillä oppimaan ja käyttämään, joskin suomenkieli olisi tähän tarkoitukseen käytettävässä kunnossa tai siihen pian tulisi, sitä ei meiltä voitane kohtuudella vaatia.

Syntyi äänettömyys, ja laamanni kehoitti maistamaan.

Ei tarvinnut Anteron muuta kuin nähdä, millä kasvojen ilmeellä vallesmanni tarttui lasiinsa ja millä välinpitämättömyydellä, niinkuin olisi ollut kysymys jostain aivan lapsellisesta ja mahdottoman joutavasta asiasta, joka ei ainakaan häntä vähääkään liikuttanut, ruununvouti puhalteli savujaan ja niiden kiemurtelua katseli, ymmärtääkseen, miksi kansa herrojaan epäilee ja kuinka vähän ne kansan tarpeista ja mukavuudesta välittävät. Eikä hän milloinkaan luullut olleensa niin selvillä siitä, kuinka oikeassa Snellman on ja miksi hän niin tuimasti kirjoittaa ja puhuu. Tyhmä, moukka… Se se nyt sittenkin on virkamiehistön suhde kansaan.

Laamanni huomasi mielialan, joka ei ollut haihtunut kilistäessäkään ja suita sen johdosta ystävälliseen hymyyn kiristettäessä, ja hän kääntyi nuorten puoleen, jotka kaikki istuivat ikkunan alla olevalla puusohvalla:

–Muutoksia ja parannuksia, kun ne aikanaan ja sopivalla tavalla tehdään, ei tietysti kukaan vastusta eikä niiden tarpeellisuutta kiellä, ja tulevaisuus on ehkä saava aikaan niitä suuriakin tällä, niinkuin monella muullakin alalla. Mutta tätä nykyä ja valitettavasti arvatenkin vielä kauan eteenpäin ovat olot ja tulevat olemaan semmoiset, että on paras pysyttää suomenkieli siinä asemassa, mikä sillä on eikä edes puhuakaan muutoksista, ei edes niiden mahdollisuudestakaan.

Hän sanoi sen totisesti ja painavasti ja näytti puhuvan täydestä vakaumuksestaan.

–Ja miksi niin?

Äänessä, jolla Risto sen sanoi, ei ollut vähääkään kohteliaisuutta, ei vähääkään halua ymmärtää tai kuulla mahdollisia syitä tai pitää riittävinä saamiaan.

Laamannin otsan yli vaelsi pieni pilvi, ja hänen silmäluomensa viivähtivät muutaman hetken kauemmin kuin tavallista silmäin päällä, ennenkuin hän virkkoi totisesti ja tyynesti, ikäänkuin tahtoen näyttää, että hän oli näitä asioita kyllä miettinyt ja oli täysin vakuutettu kantansa oikeudesta.

–Ruotsinkieli on ainoa turvamme, sanoi hän, vanha varustus, jonka muurien takana meillä on ei ainoastaan myönnetty, mutta vannottu ja juhlallisesti vakuutettukin erikoisen elämisemme oikeus. Aika näyttää olevan semmoinen, että saamme säilyttää tämän vanhan siksi, että se on vanhaa, sillä tätä nykyä ei mitään kammota niinkuin mullistuksia, jopa vähimpiä muutoksiakin. Meidän velvollisuutemme itseämme ja kansamme tulevaisuutta kohtaan on tyytyä siihen, mitä meillä on, elää rauhassa, syrjässä ja hiljaisuudessa ja antaa maailman uskoa, että olemme, niinkuin pääasiassa olemmekin, tyytyväiset siihen, mitä meillä on, ja että meille on tapahtunut suuri armon ja oikeuden osoitus annettaessa sitä, mitä annettu on. Jos me sitä vastoin käymme vaatimaan uudistuksia ja muutoksia ja parannuksia, tullaan sitä ensiksikin pitämään ilmauksena tyytymättömyydestä oleviin oloihin ja toiseksi voidaan muutokset tehdä tavalla, joka ei meitä itseämme ehkä ollenkaan tyydytä ja joka ei salli meidän itsemme niihin mitään vaikuttaa. Kysymys kielestä voi laajeta kysymykseksi jostain aivan toisesta. Muurin läpi tai muurin yli voi tulla sisään semmoista parannusta ja täydennystä, jonka rinnalla se, mikä niiden sisällä nyt voi näyttää epäkohdalta ja puutteellisuudelta, on korkein onni ja täydellisyys. En lausuisi tätä mielipidettä näin varmasti vakuutettuna sen oikeudesta, jos se olisi ainoastaan omani, mutta minä olen kuullut niiltä, jotka seisovat tapahtumain alkulähteitä lähempänä kuin minä, omilta valtiomiehiltämme, Rehbinderiltä ennen muita, että ainoa tosi-isänmaallinen menettelytapa, jota voimme noudattaa maamme ja kansamme onneksi, on—parempia päiviä odottaessamme—pysyä niin rauhassa, niin hiljaisina, niin piilossa kuin mahdollista—joskaan ei edistyä niin ripeästi kuin ehkä itse tahtoisimme, niin ainakin olla taantumatta ja tyynessä resignatsionissa odottaa, mitä tuleva päivä on kantava helmassaan.

–Onko se Rehbinderin ajatus? kysyi rovasti kunnioittavalla äänellä ja kasvojen ilmeellä.

–Siis nukkua? virkkoi Risto.

Laamanni kohautti olkapäitään.

–Joskaan ei nukkua, niin ainakin olla nukkuvinaan—nukkua silmät auki, kuiskata, ei huutaa, ei ainakaan niin, että se tarpeettomasti kuuluu kaikkeen maailmaan—mutta Snellman, tottuneena ulkomailla toisiin olosuhteisiin, toitottaa torveen, ja juuri se nykyaikana on vaarallista. Tämä on ainakin minun vakaumukseni…

–Ja se on oikein puhuttu! sanoi vallesmanni.

–Suokoon Jumala, ettei tarvitsisi niin olla, sanoi rovasti. Mutta elkäämme enemmän puolelta kuin toiseltakaan katsoko asioita liian synkin silmin. Ja ennen kaikkea, elkäämme valako kannuja—nämä ovat kaikki olettamuksia ja väittelyjä »ins blaue», asioita, joista emme voi mitään varmaa sanoa. Minä pysyttelen mieluummin realiteeteissa ja menen siis katselemaan sinun kukkasviljelyksiäsi.

Niin nopsa kuin laamanni muuten aina olikin näyttelemään puutarhaansa ja niin mielissään kuin hän olikin siitä, että joku otti osaa näihin hänen harrastuksiinsa, ei hän nyt seurannut rovastia.

–Mene sinä vain, minä tulen kohta.—Minä tahdon vain vielä sanoa herroille erään asian, että jos me itse olisimmekin yhtä mieltä tästä asiasta ja voisimme yhdellä iskulla polkea maasta täysivalmiin oikeus- ja virkakielen ja jos myöskin korkeat asianomaiset olisivat taipuvaiset muutokseen tässä suhteessa, ei asia kuitenkaan vielä sittenkään olisi nykyoloissa järjestettävissä. Ei ainoastaan ruotsinkielen vaihtaminen suomenkieleen, vaan jopa jälkimmäisen käytäntöön ottaminen rinnan ruotsinkielen kanssa olisi kysymys perustuslakien muutoksesta, joka taas ei voi käydä päinsä ilman valtiosäätyjen myötävaikutusta—mutta kuka tahtoo tätä nykyä edes ajatellakaan valtiopäiväin pyytämistä?

–Johan nyt!—virkkoi ruununvouti.

–Tuskin edes Snellmankaan, jos hän muuten on asiaa niin pitkälle ajatellut.

–Perustuslakien?—kuului joku puoleksi kuiskaten kysyvän nuorten penkiltä.

–Niin, perustuslakien! Ovatko herrat kuulleet puhuttavan Suomen perustuslaeista.—Ehkä minä saan vetää ne hetkeksi piilostaan.

Hän otti avaimen, joka hienossa silkkinauhassa riippui kirjoitusneuvoihin kuuluvan hopeaisen lain käsivarren sormessa, meni huoneen perällä olevalle mahonkikaapille, avasi sen ja otti suurilla lakikirjoilla täytettyjen hyllyjen ympäröimästä, vihreällä silkkiverholla peitetystä komerosta rasian, hopealla silatun, toi sen pöydälle ja avasi sen. Kultasankaiset silmälasit nenälleen asetettuaan otti hän rasiasta nahkakansiin hienosti nidotun vihkosen, jonka kanteen oli kirjaeltu sanat: »SUOMEN PERUSTUSLAIT».

–Tässä—Hallitusmuoto vuodelta 1772, Yhdys- ja vakuuskirja vuodelta 1789 ynnä muutamia muita—olen ne liittänyt yhteen nidokseen vertailevilla selityksillä varustettuina—kulmakivet, joiden päällä meidän yhteiskuntarakennuksemme on seisonut, niinkuin se seisoo tänäkin päivänä ja tulee toivottavasti yhä edelleenkin seisomaan. Hän sanoi sen hartaudella, liikutuksesta hiukan vapisevalla äänellä.

–Näitä täydentävinä historiallisina asiakirjoina olen tähän liittänyt kutsumuksen Porvoon valtiopäiville ja keisari Aleksanterin avauspuheen, jossa hän—tässä ne ovat—sanat, joista voi sanoa, että ne ovat kauneimmat, mitkä kenties koskaan mikään hallitsija ja ainakaan mikään valloittaja on lausunut:—»koroitettu kansakuntain joukkoon».—Olin siellä nuorena ylioppilaana tuomiokirkon lehterillä—näen sen silmieni edessä, niinkuin se olisi eilen tapahtunut—ja siitä on kohta neljäkymmentä vuotta—mitä toiveita, mitä pettymyksiä!

Hetken kuluttua jatkoi laamanni:

–Aarre, joka on maahan kaivettu—mutta aarre kaikissa tapauksissa— aarre, joka on hyvä olemassa kätkössäänkin ja ehkä juuri paras siellä, missä on, piilossa, esille vetämättömänä, ettei se aarteenkaivaja intohimoja kiihoittaisi—hyvä, jos tulee aika, jolloin ne voidaan ottaa uudelleen esille—sitä odottaessa olkoot, missä ovat, riittää, kunhan me vain tiedämme, missä ovat—että ne meillä on, että tiedämme, mitä meillä on ja mitä voimme menettää, jos ne menetämme.

Tätä puhuessaan hän oli sulkenut vihon, laskenut sen rasiaan ja levittänyt sen päälle, kuin pappi alttarilla ehtoolliskalkin päälle, silkkiliinan, vienyt rasian kaappiin, sulkenut sen ja ripustanut avaimen entiselle paikalleen.

Laamanni oli Anteron silmissä yht'äkkiä kasvanut ja suurennut. Vaikka hän äsken olisi ollut valmis hänen mielipiteitään kokonaan tuomitsemaan, esiintyivät ne nyt hänelle kuin toisessa valaistuksessa. Laamanni oli yht'äkkiä edustaja aikojen ja asiain, jotka vain hämärästi ja epämääräisesti olivat joskus hänen tietoisuutensa ohitse vaeltaneet. Millaista oli mahtanut olla tuomiokirkossa sinä hetkenä, jona Suomen kansa koroitettiin kansakuntien joukkoon?

Silloin kuului Riston kuiva, hiukan ivallinen ääni vihlaisevan hiljaisuuden läpi:

–Erästä asiaa minä vain en oikein ymmärrä: että lain, vieläpä perustuslain, pitää olla esteenä kansan kielen luonnollisten oikeuksien toteuttamiselle.—Kirjaimellisesti voi ehkä niin olla, mutta lain henki ei koskaan voi olla semmoinen.

Se loi lumouksen Anterosta, ja hän näki asiat taas niinkuin äsken, ja laamanni oli taas vain virkamies, joka etsi verukkeita ja turvautui katumattomien esteihin. Eikä Riston johtopäätöksen kärkeä saanut katkaistuksi laamannin hänen mielestään laimea vastaus:

–Niin se nyt kuitenkin on—juuri kirjaimessa on meidän pysyttävä voidaksemme vaatia samaa myöskin muilta.—Mutta rovasti on ehkä oikeassa—elkäämme valako tulevaisuuden kannuja, vaan maistakaamme niistä nykyisyyden maljoista, jotka ovat edessämme—maljanne, hyvät herrat!

Vihdoin avasi ruununvoutikin suunsa, itserakas hymy huulillaan:

–Jos minäkin saan sanoa mielipiteeni, niin minä luulen, että keisarillinen majesteetti ja hänen korkeat neuvonantajansa osannevat ilman muuta aikanaan järjestää nämä asiat niin, kuin ne ovat järjestettävät, ilman että meidän täällä tarvitsee niillä turhaan päätämme vaivata.

–Paras politiikka on se, että jokainen tottelee esivaltaa ja tekee niinkuin käsketään. Sillä tavalla parhaiten palvelemme keisaria ja isänmaata. Ja malja sen päälle!—ja vallesmannin lihava käsi syleili lasia tavallista suuremmalla hellyydellä.

Laamanni ei kuitenkaan kehoittanut juomaan, oli noussut ja mennyt ikkunaan ja puhui siitä rovastille:—Jahah, sinä katselet niitä minun taimiani—maltas, minä tulen kohta näyttämään sinulle jotain!—Herrat ovat hyvät eivätkä unohda lasejaan!

Mutta nuoret nousivat kaikki jättäen upseerin pitämään seuraa vallesmannille ja ruununvoudille.—Herra luutnantti on nähnyt keisarin? On ehkä ollut hovissakin? kuului ruununvouti kysyvän, äänessään utelias sointu.

He seisoivat verannalla, mitään vielä virkkamatta sen johdosta, mitä olivat kuulleet, mutta kukin sitä ajatellen ja siitä johtopäätöksiä tehden. Laamanni selitti jotain rovastille jonkun kukkapenkin luona. Taampana puiden välissä kaivoi Otto lapiolla maata, ja vieressä seisoi Ingrid joitain juuria käsissään.

–On se nyt merkillistä! … se nyt on ainakin varma …! puhkesi vihdoin Lauri.

Silloin tulivat Kaarina, Anette ja Hanna salin läpi rientäen heidän luokseen…

–No, nyt me oikein saatiin! puhui Kaarina melkein hengästyneenä. Hän katsahti taakseen ja ympärilleen, ja kun ei nähnyt ketään laamannilaisista:—Nyt me saatiin—meille sanottiin, että kouluaate on pelkkää hassutusta!—ja hän kertoi puoleksi kuiskaten, että laamanska— ja vallesmanska ja kamreerska ja setä ja täti—suo anteeksi, Anette!

–Sano sinä vaan—ja täti Selma myös!

–Niin, mamma myös … kaikki, kaikki! … että on aivan tarpeetonta, aivan mieletöntä opettaa renkejä ja piikoja kirjoittamaan…

–Mutta tarvitsiko teidän mennä siitä täällä puhumaan?

–En tiedä, kuinka niin sattui, kun tuli puhe Snellmanista ja niiden Kuopion tyttöjen koulusta…

–No niin, ja mitä sitten?

–Että oppi ja sivistys ovat vain haitaksi talonpojan lapsille, että pojista tulee vain puoliherroja ja tytöistä mamseleita…

–Ajatelkaa! Ja sentähden ei saa opettaa heitä kirjoittamaan! sanoi Hanna.

–Vallesmanska sanoi: »Jos nyt piiat pannaan kouluun, niin täytyy kai rouvien ruveta piioiksi!»

–Siihen hän juuri erinomaisesti sopiikin!

–Hsss, Lauri!—Tulkaa tänne!… Mutta se vasta oli mainiota, mitä laamanska sanoi: »Jos ne nyt kaikki oppivat kirjoitettua lukemaan, niin silloin täytyy laamannin lukita protokollansa joka kerta, kun menee jonnekin—mikä puuha ja vaiva!»

–Ruotsiksihan ne ovat kaikki laamannin protokollat!

–Hss! Ette saa niin kovaa!

–Mitä sanoi setä Hartman?

–Setä, niin, että liika oppi herättää alemmassa kansassa vain tyytymättömyyttä sen asemaan ja että kaikissa maissa on nähty, että siitä seuraa ruumiillisen työn halveksiminen—että nämäkin nyt ovat vain niitä Snellmanin epäkäytännöllisiä aatteita.

–Jaha, vai niin—taas Snellmanin—

–Thure ja Anette, te ette saa panna pahaksenne…

–Kyllä me jo ennenkin olemme sen kaiken kuulleet.

–Mutta että mammakin voi semmoiseen yhtyä?

–Ja mitä te?

–Emme me nyt juuri mitään—koetimme kyllä, mutta…

–Eikö Naimikaan osannut puoliaan pitää?

–Ei hän juuri virkkanut mitään nyt, vaikka muuten on kyllä valmis.

–No niin, tietysti … hm…

Alkoi kuulua soittoa salista.

–Tytöt, teidän täytyy tulla, riensi Naimi sanomaan.

–Minä menen kotiin, sanoi Hanna.

–Ilman hyvästiä?

–Minä en voi, se on niin, se on … minä en voi…

–Elä nyt siitä välitä.

–Talonpojat ovat tuhatta kertaa parempia ja jalompia ja hienotunteisempia kuin nuo … ja me … mekin…

Tytöt menivät, Hanna pois, toiset sisään.

–Mitä sinä oikein aioit sanoa, Lauri? kysyi Antero.

–Milloin?

–Äsken, ennenkuin tytöt tulivat.

–Niin, sitä minä vain, että on merkillistä, että ensi kerran, kun minä kuulen puhuttavan perustuslaeista, Suomen tuesta ja turvasta, ne asetetaan esteeksi sille ainoalle asialle, jossa voi olla Suomen tulevaisuuden turva.

–Eivät ne ole muita kuin verukkeita ja katumattomain esteitä … ei tahdota eikä viitsitä oppia suomea … siinä se on koko juttu, sanoi Risto.

–Mutta eikö ole omituista, sanoi Antero, että milloin tahansa ja mistä asiasta tahansa ja kenen kanssa tahansa, paitsi Snellmanin, niin sen sijaan, että innostuisivat ja koettaisivat ymmärtää ja meitä nuorempia neuvoa, aina ollaan alas painamassa, aina lakoon lyömässä. Toinen toisella tavalla, toinen toisella. Sitä jo koulussa, sitä yliopistossa —ei ne muuta kuin varoittaa ja viisastelee. »Otollinen hetki!» Odota sinä heidän otollisia hetkiään…

–Irti raamattu kahleistaan! Pois perustuslait piilostaan! Uh, minäkin menen kotiin. Minä en voi enää nähdä sitä ruununvoutia ja vallesmannia. Tulkaa muutkin! Me tiedämme, mitä tahdomme, ja me teemme, mitä tahdomme. Tyttöjen koulu ensin kuntoon, ja sitten kautta maan herättämään, puhumaan ja huutamaan, että kuurotkin kuulevat. Yliopistosta aletaan!

–Juuri niin, Lauri! Ja minä lähden Lappiin, sanoi Robert,—mutta siitä ei saa vielä hiiskua sanaakaan.

–Olisi sinua tarvittu Helsingissäkin, sanoi Antero.

–Sinä ja Lauri ja Risto voitte… Naimi oli tullut ja mennyt ja taas tullut.

–Tulisitte nyt, pojatkin…

Koko ajan oli klaverin lapsellinen, hento ääni lirittänyt ulos avonaisista ikkunoista. Nyt säesteli se laamannin tyttärien duettoa.

–Se on kovin epäkohteliasta… Kuulkaa, jos minä noutaisin kanteleen, kun ne sitä taas pyytävät?

–Lönnrotin kannel ei saa kaikua tässä talossa, sanoi Lauri.

–Miksei?

–Sitä ei saa tuoda tänne heidän ehkä jälestäpäin naurettavakseen ja pilkattavakseen … talonpojat, moukat … mitä he heidän lauluistaan, kun eivät muustakaan!

–Eiväthän ne nyt sitä niin … se nyt oli enemmän … semmoista vain leikkiä…

–Vai leikkiä? Ei, kyllä se oli liiankin totta. Että sinä nyt edes koetatkaan sitä puolustaa. Se minua todellakin kummastuttaa. No, niin, tietysti, kyllä minä … hm…

Naimi meni pois mitään vastaamatta. Tässä oli jotain, jota Antero ei ymmärtänyt. Miksi ne häntä noin kohtelivat?—Hetken päästä hän seurasi Naimia sisään. Hän istui ovensuussa ja viittasi katse kiitollisena häntä istumaan viereensä toiselle tuolille. Laamannin tyttäret soittivat ja lauloivat. Anterosta se oli hienoa ja kaunista.—

Ja laamanni oli hänestä sittenkin miellyttävä mies. Ei hän nyt ainakaan omista itsekkäistä syistä vastusta oikeata asiaa. Hänellä on kyllä syyt syvemmällä. Hänen katseensa ja olentonsa oli niin puhdas ja arvokas, kun hän puhui perustuslaeista.

15

Anteron olisi pitänyt lähteä. Tuon tuostakin ilmaantui hänelle sisar surullisine ja samalla kysyvine, melkein palavan tutkivine silmineen. Hän oli nähnyt hänen poistuvan jonnekin, lähtevän rannasta veneessä jonkun vanhan vaimon kanssa, vaimo soutaen kokassa, hän perässä meloen, vähän kömpelösti melan kärkeä ylös kivertäen. Alahangoilla olisi ollut tyhjä tuhto ja joutilaat airot kuin häntä varten.

Hän oli luvannut pian tulla ja hänen olisi pitänyt lähteä.

Mutta kun hän viittasi siihen, niin nousi kuin kuoro—mieluinen kuoro— kaikilta tahoilta vastaan… Ei puhettakaan! Ei toki vielä, ei millään muotoa! Kaikki vaativat jäämään—rovasti, ruustinna, pojat, Kaarina. Ainoa, joka ei mitään virkkanut, oli Naimi. Hän otti näinä päivinä yleensäkin entistä vähemmän osaa keskusteluihin, istui ja kutoi pitsiä, hymähti välistä itsekseen ojentaessaan kudostaan päivää vasten tai sitä polvellaan silittäessään, hymähti kuin omille onnellisille ajatuksilleen—oli joskus poissa, kadoksissa, ja hänen nähtiin sitten tulevan laamannista päin, kirkolta, koskelta, milloin mistäkin. Välistä hän oli totinen, tempasihe irti ajatuksistaan ja riensi telmimään pikkupoikain kanssa.

Vaikkei Antero sitä oikein tahtonut itselleen myöntää, eikä siitä muillekaan puhua, oli laamannissa käynti vaikuttanut masentavasti hänen mieleensä. Hän oli Snellmanin nähtyään ja häntä kuultuaan, hänen sanojaan muistellessaan ja niistä muiden kanssa innostuessaan rakentanut itselleen kuvan uudesta maasta ja uudesta kansasta, jossa kaikki aatteet, niin oikeat ja itsessään selvät, ovat tuota pikaa toteutettavat, niin pian kuin vain tulevat tunnetuiksi … ja he, he nuoret niitä tekevät tunnetuiksi, niitä julistavat, niitä istuttavat, kylvävät, innostuksensa siivillä lentävät niitä levittämään ja vievät ne kaukaisiin korpiin! Eikä kukaan niitä vastusta, jok'ikisen ne tempaavat mukaansa. Sillä mistä on kysymys? Suomen kansan ainoasta onnesta, ainoasta pelastuksesta. Ja rakastavathan kaikki tätä kansaa, tahtovathan kaikki sitä palvella ja sen parasta harrastaa parhaan kykynsä mukaan. Mutta nyt väittää ja todistaa laamanni, vanha tuomari, joka kaiken ikänsä on tälle kansalle oikeutta jakanut, että se on mahdotonta, vaarallista, turmiollista, epäisänmaallista. Että se on haavetta, jonka toteuttaminen on lykättävä kaukaiseen tulevaisuuteen. Eikä hän voinut, niinkuin nuo muut, saada itseään uskomaan, että se on laamannissa itsekkyyttä tai oman mukavuuden puolustamista—eikä hänellä myöskään ole mitään vastenmielisyyttä tai vanhaa vihaa Snellmania kohtaan, niinkuin professorilla. Se on kyllä hänen vilpitön vakaumuksensa, se on tarkoin punnittu ja tarkoin mietitty ohjelma.

Onko siis vain filosofista teoriaa kaikki tämä, mikä oli uskottu tuossa tuokiossa toteutuvaksi? Onko se vain aatteellista kangastusta kaukaisista maista, etäisten merien takaa? Eikö siitä tule milloinkaan mitään? Emmekö me saa nähdä sen koskaan toteutuvan?

Snellman onkin siis vain yksin—valtiomiehet ja korkeat asianomaiset, oppineet professorit, virkamiehet ja papit—joko vastaan tai välinpitämättömiä. Ja hienot rouvat ja neitoset, laamannitar ja hänen tyttärensä ja poikansa, jotka ovat täydellisesti välinpitämättömät, joita nämä aatteet eivät olleet edes hipaisseetkaan, jotka eivät niitä edes vastustakaan—heitä kaikkia vastaan on Snellman yksin meidän muutamien vähäpätöisten nuorien kanssa.

Tuleeko siitä milloinkaan mitään? Onko tämäkin vain touhua, niinkuin se Kalevala-innostus ja kansan uudistaminen sen avulla? Ovatko nämä muiden aatteet ja innostukset yhtä turhia kuin hänen omansa, yhtä ilmassa häilyviä?

Ja Antero sanoi, ettei hän voi ymmärtää, kuinka he saattavat, he muut, olla niin iloisia ja tyytyväisiä ja rauhallisia ja varmoja. Mutta he nauroivat hänen herkkämielisyydelleen ja alkoivat häntä siitä ahdistaa.

–Sinä siis todellakin annoit sen imponeerata itseesi? Mutta sehän luulee aina näkevänsä syvemmälle, aina ymmärtävänsä asiat paremmin kuin muut. Aina on sillä joku »jos», aina joku »mutta». Semmoinen Kukka-Kalle, joka häärii ja näpertelee esi-isiensä puutarhassa, sitä kylvää ja kastelee, mutta jättää peltonsa oman onnensa nojaan. Vaikeuksia, taisteluita? Mutta taistellaan sitten, voitetaan vastukset! Mitä sanoo Snellman—että ainoastaan uusi polvi, me—se on meidän tehtävä eikä heidän! Ei heidän avullaan, vaan heitä vastaan, heistä huolimatta. Saatpa nähdä, se on oleva ilon päivä, ja meidän silmämme on sen näkevä. Lue, heikkouskoinen, lue, Tuomas, mitä Saima taas kirjoittaa! Siinä on sinulle, siinä on laamannille, tytöillekin heidän koulustaan—meille kaikille.—Ja minä sanon sinulle—ne puhuivat vuorotellen toistensa suuhun, Robert, Lauri, Risto—meidän ei tarvitse mistään muusta välittää, mitään muuta ajatella, ei mitään surra, sillä meillä on oikeus ja meillä on tulevaisuus!

Ja mielellään antoi Antero vakuuttaa itseään, kävi jo itsekin muiden mukana kumoamaan omia epäilyksiään…

Luettiin Saimaa ja otettiin esille vanhoja vuosikertoja. Niissä oli todella kaikille jotain—oli Anterollekin hänen renessanssiaatteestaan, Suomen kansan vanhalle viisaudelle ja viljelykselle perustuvasta kirjallisuudesta ja taiteesta. Ja mitä luettiin, se ymmärrettiin nyt uudella tavalla, se oli elävää sanaa, ja Antero kuuli kaiken kuin Snellmanin äänellä sanotuksi, hänen omasta suustaan tulevaksi, eikä enää ajatellut vastaväitteitä eikä vastuksia eikä viivytyksiä.

Ne olivat ihania päiviä taas, ja aatteita vaihdettiin, ja aatteet avartuivat, ja oli taas niin suloista olla … kun vain Naimi olisi ollut enemmän mukana ja ottanut enemmän osaa. Ja Anterossa alkoi jotain kyteä ja jotain lämmitä, jotain viritä ja jotain soida—ja hänen piti poistua ja istuutua puutarhan penkille, edessään suvanto ja koski.

–Mitä te siinä istutte ja mietitte? Runoako? kuului ääni hänen takanaan sanovan.

Hän hypähti ylös ja riemastui. Naimi se puutarhan läpi kulki rantaan joitain vaatteita kantaen ja pyörähti menemään, ennenkuin Antero ehti mitään vastata.

Ja sinä iltana se syntyi, ja sinä yönä hän sen kirjoitti vanhassa pirtissä honkaisen pöydän päässä kesäisen yön valossa, pienen ikkunan ääressä, kun kaikki olivat menneet maata ja hän yksin valvoi.

Ja aamulla hän luki sen kokkomäellä, jonne nuoret olivat tulleet häntä saattamaan, hänen viimein päätettyään lähteä.

Leimahti vuorella aattehen soihtu ja loimonsa korpien kätköhön loi, nost' intohon mielemme tietäjän loihtu, ylt' ympäri huutonsa herätys soi:

»Nyt taistohon, voittohon, veikkoset nuoret, ylös, kansani, isien maa! Alas Vastusten vaskiset vuoret, valon kahlehet, katketkaa!»

—Se on vielä kesken—tämä on vain alku. Mutta se oli kaikista mainio, se oli tulkinnut heidän tunteensa, se oli vaikuttanut Ristoonkin:

–Enpä olisi luullut, että se sinulta niinkään sujuisi.

–Ole kansasi Tyrtaios! huudahti Lauri.

–Antakaa se minulle, pyysi Naimi ja sai paperin, johon runo oli kirjoitettu.

–Ja nytkö te siis todella menette? kysyi Kaarina.

–Teitä ei pitäisi vielä päästää,—mutta ainoastaan sillä ehdolla, että pian tulette takaisin.

Naimi, Naimi sen sanoi…

Ja kun Antero laskeutui polulle, joka harjun alta lähti metsän halki viemään Korpivaaran kirkolle, kuuli hän jälkeensä huudettavan:

–Eläköön runoilija! Eläköön Suomen Tyrtaios!

–Eläköön isänmaa! vastasi Antero.

–Kirjoittakaa meille! huusi soinnukas ääni.

–Runomitassa! huusi toinen.

Joku huiskutti hänelle valkeaa liinaa, mutta hän ei enää voinut erottaa, oliko se Kaarina vai Naimi.

Keveästi notkahtelivat hänen askeleensa puitten välitse painuvaa polkua, ja hän ajatteli, että tämä hetki oli ehkä hänen tähänastisen elämänsä onnellisin. Onko hänkin jotain? Voisiko hänkin jotain toimittaa?—Ja hänen käyntinsä säesti jo uutta laulua isänmaan onnesta ja hänen omastaan. Ne olivat nyt kuin erottamattomasti toisiinsa yhdistetyt.