–Niinkuin sanoin, sinä tietysti teet, niinkuin sopivaksi näet. Piispa lausui minulle kerran kyllä ihmettelynsä siitä, ettet ole antanut mitään tietoa, kuinka asiat siinä suhteessa täällä ovat kehittyneet. Helander lähetettiin tänne virkaatekeväksi kappalaiseksi juuri siinä toivossa, että sinä ehkä paremmin kuin hänen entinen esimiehensä voisit pitää häntä kurissa.—Mutta mitä muuten Snellmaniin tulee, niin täytyy minun lievimmin sanoen kummastella käytöstäsi hänen suhteensa. Kohteliaana isäntänä et ehkä voinut olla hänelle puhetta pitämättä, vaikka kenties olisitkin voinut asettaa sanasi toisin. Mutta että sinä noiden nuorten tavoin olisit tekemässä hänestä itsellesi oraakkelin, et ainoastaan maallisissa asioissa, vaan myöskin sinua koskevissa kirkollisissa, sitä en juuri olisi odottanut.

–Mutta sanohan, lanko hyvä, mikä se nyt sitten lopulta on, joka sinua hänessä ja hänen mielipiteissään—kuinka sanoisin—noin hermostuttaa?

–Jos sinua haluttaa ottaa selkoa mielipiteistäni ja syistä esiintymiseeni, niin voit lukea tämän kirjeen.

Luettuaan kirjeen antoi rovasti sen takaisin, keinui hetken aikaa mitään virkkamatta ja sanoi sitten kävelemään nousten:

–»Vaara isänmaalle»—»isänmaalle ja yhteiskunnalle»—»turmiollisia oppeja»—»nuorison yllyttäjä»—kun et vain, veli hyvä, näkisi peikkoja keskellä päivää.

–On parempi nähdä ne jo päivällä, ennenkuin ne meidät yöllä yllättävät.

–Ehkä olet tarkkanäköisempi kuin minä, mutta minun täytyy kuitenkin sanoa, niin, en tiedä—mutta en ainakaan minä voisi nuorison innostuksesta puhua noin kylmästi ja pilkallisesti, vaikken sen syytä hyväksyisikään. Minulle on nuorison entusiasmissa aina jotain pyhää, vaikken siihen itse voisikaan yhtyä.—Mutta olkoon nyt se kuinka tahansa, Se on ainakin varmaa, että Snellmanille voi tuosta kirjeestäsi olla suuriakin ikävyyksiä.

–Tjah! Sille asialle en mitään voi, eikä se minuun kuulu. Veljeni, joka luottaa minuun ja jonka asiana on seurata tapahtumia maassa ja pitää asianomaisia au courant niiden kanssa, pyysi minulta tietoja mielipiteistä, joihin matkallani mahdollisesti voisin tutustua, ja kun olen tehnyt hänelle ennenkin sen palveluksen, niin en tiedä, mikä minua estäisi tekemästä sitä nytkin—mikä minua edes oikeuttaisikaan olemaan sitä tekemättä. Se villitys, mihin maa on jo joutunut pietismin kautta, ja se, mihin se on joutumaisillaan tämän, kuinka sanoisin, fennoismin kautta, ei kyllä muuten voi jäädä tuntemattomaksi, vaikken minä hiiskuisi siitä sanaakaan. Mutta jos tahdot, etten koskettele, mitä erityisesti täällä on tapahtunut, sekä kokolla juhannuksena että kirkossa juhannuspäivänä, niin voinhan kirjoittaa uudestaan.

–Ei suinkaan, sinä teet, niinkuin sinä oikeaksi katsot—minä vain tulin ajatelleeksi entistä ystäväämme Arwidssonia.

–Se nyt oli toista, kokonaan toista! Elkäämme puhuko hänestä ja Snellmanista ja heidän tarkoituksistaan samana päivänäkään.

–Olikohan se niinkään toista?

Rovasti otti hattunsa ja keppinsä ja meni, kuullen mennessään, kuinka professori puristi sakkoja laihoista luisista käsistään. Hän aikoi mennä sillalle, mutta sieltä hän näki nuorten reippain askelin ja vilkkaasti keskustellen tulevan Snellmania saattamasta ja kääntyi rantaan. Hänen ei nyt tehnyt mieli tavata nuoria. Oli jotain, joka häntä vaivasi. Olisiko hänen ehkä pitänyt langolleen selvemmin ilmaista, mitä hän ajatteli hänen teostaan? Että se oikeastaan oli katala teko tuommoinen. Kirje oli sekä värittänyt että vääristänyt. On mahdollista, että ne ovat päättäneet nostaa viimeisen vainon Snellmania vastaan. Monet merkit ovat siihen viitanneet… Snellman nyt voisi ollakin varovaisempi. Voihan olla, että hänen kirjoituksiaan ja esiintymistään tullaan käyttämään maan vahingoksi ja että olisi isänmaan onnen vuoksi välttämätöntä hiukan itseään hillitä. Mutta ehkä tämä nyt tähän jääpi. Lanko on ärtynyt, hänellä täytyy aina olla jotain rettelöimistä. Hän on nyt kiihtynyt siitä, että tuntee nuorten olevan häntä vastaan täälläkin, jossa ne aina ennen hänen viisauksiaan kuuntelivat, joskaan ei mielenkiinnolla, niin kuitenkin velvollisella kunnioituksella. Snellmanin ja Lönnrotin juhlimisen hän nähtävästi käsitti mielenosoitukseksi itseään vastaan. Mutta en minä aina jaksa hänen heikkouksiaan mielitellä.

Rovasti hypisteli siinä ongenvapojaan, jotka sujakoina seisoivat verkkohuoneen päätyä vastaan, mutta ei saanut mielestään pois sitä, mikä sitä kiusasi.

Silloin hän muisti Helanderin saarnan. Se tuli kuin vapautus tästä toisesta. Se nyt on todellakin liikaa, siinä on lanko oikeassa, että jos sellainen jää rankaisematta… Tässä täytyy ryhtyä johonkin. Vai oli piispakin lausunut kummastelunsa hänen leväperäisyydestään heränneitä kohtaan? On ehkä sittenkin välttämätöntä ilmoittaa asiasta tuomiokapituliin—sanoa ainoastaan totuus, ei muuta—kertoa asia, niinkuin se on, liioittelematta ja värittelemättä.

Oli tyven ilta—harjukset ja lohenpoikaset hyppelivät suvannossa…

–Ennenkuin minä muuhun ryhdyn, täytyy minun ehkä sentään ensiksi kääntyä hänen puoleensa viimeisellä vakavalla varoituksella.

Mielissään siitä, että sai ikävän asian lykätyksi, huusi hän puutarhaan, jossa pikkupojat olivat hippasilla:

–Tulkaa ongelle, pojat!

Olihan ehkä vähän sopimatonta rovastin mennä ongelle näin sunnuntai-iltana, mutta tämä päivä oli ollut niin ikävä ja väsyttävä… Jos ihmiset eivät niin kauheasti pinnistelisi ja ponnistelisi ja rettelöisi, vaan eläisivät rauhassa ja sovussa ja koettaisivat ymmärtää toisiaan…

Hetken päästä istui Kontolan rovasti kosken alla vetelemässä kaloja veneeseensä ja oli unhottanut kaikki tämän ikävän päivän vaivat ja vastukset.

* * * * *

Tytöt olivat ilmaisseet Snellmania saattamasta palatessaan kouluaatteensa, ja se oli saavuttanut yleistä suosiota ja hyväksymistä. Ristokin oli sitä mieltä, että aate oli hyvä ja käytännöllinen, kokonaan toista kuin mitä Antero oli tarkoittanut.

Tyttöjä suututti vähän Riston tapa. Oli ihme ja kumma, kuinka se aina osasi häiritä…

–Tulkaa tänne, herra Hagman, mennään tänne.—Teidän aatteenne tulee kyllä sekin mukaan!—ja Naimi vei heidät mukaansa puutarhaan.

Sinne alkoi samassa kuulua soittoa salin avonaisista ikkunoista. Ensin haparoiden ja etsien, sitten vähitellen varmistuen ja syventyen—ei koskaan päästen erään rajan yli, vaan aina palaten kuin väkisin samaan teemaan, niinkuin virren nuottiin—milloin fantasioja, milloin tuttuja säveliä yhteen kudottuina—tunteellista ja omintakeista, mutta samalla niinkuin olisi soittaja itse jo päässyt ja tyyntynyt niistä tunteista, joita nyt enää vain muisteli ja johteli mieleensä.

–Kuka se on? kuiskattiin.—Anette?—Ei, tässähän se on.—Täti?—Ei, täti on tuolla…

–Sehän on Karoliina Handolin. Hän aina soittaa noin meillä käydessään, kun ei saa soittaa kotonaan.

–Miksei saa?

–Hänen miehensä on myynyt vallesmannin mamselille hänen klaverinsa, jonka hän sai lahjaksi enoltaan.

–Niin saikin, sanoi Antero.

–Ai, suokaa anteeksi.

–Ei se mitään. Kutsuttiin illalliselle.

–Onko totta, Karoliina, että Handolin on myynyt soittokoneesi? kysyi Antero sisareltaan.

–Mistä sinä nyt sen … eihän se mitään…

–Kai sinä nyt jäät tänne muutamiksi päiviksi, niin mennään sitten yhdessä?

–Ei, en minä mitenkään voi, huomenna minun täytyy jo varhain lähteä. Mutta tule sinä vaan, sitten kun sinulle sopii.

–Mutta jos sinä ehkä olit ajatellut, että tulisin nyt kanssasi?

–Ei toki, ole sinä vaan täällä niin kauan kuin sinua haluttaa.

–Mutta kuinka sinä menet?

–Minulla on eräs tuttava vaimo soutajana.

Antero tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata sisartaan, jota ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen ja joka oli tullut häntä tapaamaan, mutta ei voinut mitenkään pakottaa itseänsä siihen.

Muut olivat jo menneet levolle, kun ruustinna vielä istui ja valvoi odottaen Robertia, joka ei ollut palannut Lönnrotia saattamasta. Äiti oli levoton poikansa tähden. Hän pelkäsi hänen aikomuksiaan, ja siitä hän oli varma, että heillä oli ollut jotain Lönnrotin kanssa.

–No, Robert, minne sinä saatoit hänet?—Hän on kovin miellyttävä mies, niin tyyni ja vaatimaton, minusta ja tädistä paljoa miellyttävämpi kuin Snellman.—Mitä te nyt oikein hänen kanssaan puhelitte?

Mutta Robert ei antautunut siitä selkoa tekemään, söi vain häntä odottamaan jätettyä illallistaan ja vastasi yksikantaan.

–Kai sinä nyt aiot oikein levähtää tänä kesänä? Se varmaan tekisi sinulle hyvää. Ehdithän sinä sitten taas syksyllä siellä Helsingissä.

–En tiedä, ehken menekään Helsinkiin.

–Elä todella menekään, vaan jää tänne kotiin lepäämään laakereillesi.

–Ei niistä minun laakereistani ole leposijaksi.

–Kuinka ei? Voiko nyt mitään sen kunniakkaampia.

–Se on nyt minulle kaikki mitätöntä.

–Mitä tarkoitat?

Mutta ei Robert ryhtynyt siitä selkoa tekemään.

–Sinä olet niin heikon näköinen, Robert. Lukusi ovat varmaankin sinua kovasti rasittaneet.

–Heikonko? Ei, päinvastoin en ole koskaan ollut niin hyvissä voimissa kuin nyt.

Hetken päästä sanoi ruustinna:

–Hanna on tulemassa pietistiksi. Etkö sinä voisi siitä puhua hänen kanssaan?

–Minusta on parasta, että kukin saa seurata kutsumustaan.

14

Oltiin lähdössä laamanniin Pietarinpäiville, Ja se oli suuri tapaus, sillä vaikka Voudinniemi ja pappila olivatkin naapureita, toinen toisella puolen lahden, niin eivät Carpelanin ja Martinin herrasväet seurustelleet toistensa kanssa juuri muulloin kuin määrättyinä merkkipäivinä, syntymä- ja nimipäivinä, lukuunottamatta kuitenkaan rovastin ja laamannin säännöllisiä peli-iltoja. Suhde pitäjän molempien hienoimpien perheiden välillä oli hiukan kankea, vailla herttaisuutta ja lähempää tuttavallisuutta. Laamannilaiset olivat hienoja ja aatelisia, mutta laamanni oli velassa rovastille. Ja laamannilaiset— niin oli luultu huomattavan—pitivät itsekin itseään kaikkia muita parempina, siitä huolimatta, että ruustinna oli yhtä hienoa ja vanhaa aatelia kuin koskaan laamannitar ja että pappilaisilla oli yhtä ylhäisiä tuttavuuksia kuin laamannilaisillakin. Laamannitar oli »ylpeä» ja kutsutti itseään »armoksi». Kun hän ei ollut ymmärtävinään suomea, vaikka kyllä ymmärsi, oli rovastin pitänyt ruveta pitämään kerta vuodessa ruotsalaista jumalanpalvelusta häntä varten. Oikea syy siihen oli se, että hän oli niin hieno, ettei tahtonut polvistua alttarin eteen ehtoolliselle yhdessä talonpoikain kanssa. Lienevätkö laamannilaiset kerta kuoltuaankin luulleet olevansa liian hyvät muiden kanssa samassa mullassa makaamaan, koska olivat rakentaneet itselleen oman erityisen hautansakin puutarhan kulmaan kallioon … »niin, niin, minä kyllä tiedän, että se on tavallista Ruotsissa, mutta kyllä sitä ovat talonpojat kovasti kummeksineet ja paheksuneetkin…» Ruustinna se näin puhui sisarelleen professorskalle heidän viimeistellessään pukujaan…

–Sitähän ei tietysti kukaan voi eikä tahdokaan kieltää, että sekä laamannitar että tyttäret osaavat hienosti ja arvokkaasti käyttäytyä ja aina olla kaikkia kohtaan yhtä kohteliaita, ystävällisiä ja auttavaisia ja vieraanvaraisia, mutta kun on velkoja kuinka paljon lieneekään ja yhä uutta otetaan, jotka laamannin kuoltua varmaankin joutuvat takuumiesten maksettaviksi…

–Onko Olain taas täytynyt mennä uuteen takuuseen?

–Tietysti, aina tuon tuostakin—niin, niin silloin sopisi odottaa, että niinkuin suomeksi sanotaan, pantaisiin »suu säkkiä myöten». Mutta osattaneenhan siinä talossa mitä muuta hyvänsä, säästäväisyydestä ja käytännöllisyydestä ei tyttärillä enemmän kuin hänen armollaankaan ole kaukaisinta aavistustakaan. Hyvähän on kouluttaa poikansa Porvoossa— Kuopio ei kelpaa, kantänka—ja pitää tyttäriään vuosikausia kalliissa Tukholman pensioneissa, mainiota, vallan mainiota oppia soittoa, laulua, kultakirjausta, pitsiompelua, kieliä ja niin edespäin, mutta mitä se kaikki maksaa!—Onkohan tämä kaulus nyt sitten niinkuin sen olla pitää?—Tytöt siellä, katsokaakin, että puette itsenne niin, ettei teistä taas sanota, ettei teillä ole makua enemmän kuin piikatytöillä— sinä, Anette, joka olet ollut Tukholmassa sinäkin ja olet nähnyt ja tiedät, katso nyt, auta nyt noita tyttöjä tuossa—sopiiko nyt tuo huivi?

–Onko hän nyt todella muistuttanut heidän puvuistaan? kysyi professorska.

–Niin no, ei nyt suoraan, mutta saatpa nähdä, kuinka hän nytkin, kun tullaan sinne, siristää silmiään noin—kauhean kriitillisesti—pieni miini vain, mutta sitä merkitsevämpi—kyllä minä tiedän ja huomaan— mutta kantänka, en välitä siitä vähääkään.

Mutta niin paljon ruustinna siitä kuitenkin välitti, että ennen lähtöä piti huolellisen yleistarkastuksen, alkaen rovastista pikkupoikiin saakka, joka kauluksen ja pitsin puhtaudesta, joka kaulahuivin solmusta, joka hameen laskoksesta, joka napista, nauhasta ja kengän kiilloituksesta … eikä vain omain, vaan vierastenkin. Anterolle, jolla ei ollut muuta kuin matkavaatteet, hän oli toimittanut Robertin sortuukin ja kiiltokengät, joissa hän nyt jotakuinkin meni mukiin, ja Riston housut oli silitetty ja molemmille toimitettu talosta puhtaat kaulukset.

Naimi oli aina siro ja sievä, sitä ei voinut kukaan puolueeton kieltää. Kaarinan punainen huivi puki häntä niin, että hän nyt äitinsä mielestä oli melkein, niin melkein kaunis—ainakin laamannin tyttöihin verraten. Lauri oli kerrassaan komea uusissa helsinkiläisvaatteissaan—hänelle nyt sopikin melkein mikä hyvänsä, niinkuin hänen isällensäkin. Anette, joka tätinsä pyynnöstä oli antanut serkuilleen viimeisen silauksen solmien tuon kauluksen uudestaan, kääntäen tämän olkihatun reunaa hiukan toisin—pisti lopuksi Laurin napinläpeen vasta puhjenneen ruusun, se sopi vallan mainiosti, ja omaan rintaansa sinisen vuokon—ei voinut ajatella soreampaa poikaa ja somempaa tyttöä—mikä kaunis pari! —ja ruustinna hymyili mielihyvästä ja huokasi helpotuksesta Heddaa ajatellen, joka onneksi näytti kokonaan unohtuneen. Muillekin pojille on Anettella kukkanen, paitsi tuolle Ristolle. Olisi sen nyt pitänyt se itsensäkin huomata eikä aina tungetella. Naimi olisi voinut olla hiukan vähemmän ystävällinen Hagmanille ja antaa Kaarinan… Kas niin, ovatko nyt kaikki valmiit?

–No, kelpaammeko nyt, mamma?

–Kelpaatte, kelpaatte.

–Tri s bien! Tri s bien! sanoi professorska.

–Repien! Repien! kirkaisivat ruustinnan takana pikkupojat.

–Pojat, pojat!—hss! mutta muistakaakin, ettette saa olla tyhmiä. Ei mitään matkimisia, ei mitään irvistyksiä, ja kun hänen armonsa tarjoo kätensä suudeltavaksi, niin suutelette te sitä ettekä omaa peukaloanne. Niin, niin, naurakaa vain, mutta sen teki tuo Lauri kerran, ja siitä tuli isot mankkemangit!

–Pitääkö siellä suudella kättä? kysyi Risto uteliaasti, ottaen asian totisesti.

–Ei tarvitse, jos ei tahdo, mutta täti tarkoittaa, että jos suutelee, niin pitää suudella kädelle, pisti Anette, ja taas naurettiin, ja Risto sai pitää sen hyvänään.

–Otto! huudahdettiin yht'äkkiä. Otto tuli esiin pirtin puolelta, ei talonpojaksi puettuna niinkuin juhannuksena, vaan niin hyvin kuin oli voinut herrasmieheksi, lahkeet vedettyinä kengänvarsien päälle; kenkiä oli koetettu kiilloittaa, kaulus oli kyllä liian iso ja huivi kömpelösti solmittu ja partakin ajettu, joskin leikkauksia näkyi, mutta oli se sittenkin jotain, ja ruustinna oli melkein liikutettu muutoksesta.

–Aikooko Ottokin?

–Enkös saisi?

–Tottahan toki, tule vaan—!

Mutta kaulahuivia uudelleen asetellessaan kuiskasi hän Oton korvaan:– Tule vaan, mutta sinun täytyy luvata—

–No, ei nyt mamman tarvitse mitään pelätä.

Ruustinna taputti häntä olkapäälle, sillä hän toivoi ja toivoi eikä hyväksynyt rovastia, joka ei uskonut tästä tuhlaajapojasta enää mitään tulevan. Ja siitä hän nyt ainakin voi olla varma, että kun Otto kerran lupaa olla liikoja nauttimatta, hän sen lupauksensa myöskin pitää.

Ja niin lähdettiin, kaikki hyvällä tuulella, etenkin professori, jonka äreys ja pisteliäisyys Snellmanin mentyä oli kokonaan kadonnut ja joka nyt vain hypäkehteli ja ketterehteli tyytyväisenä maalaiselämään.

Voudinniemen erotti pappilasta ja kirkonkylästä honkametsä, joka laamannin raja-aidasta alkaen oli raivattu ja puhdistettu ja varustettu käytävillä ja istuimilla. Metsää sanottiin Porokankaaksi, luultavasti muistona niiltä ajoilta, jolloin lappalaisten kerrottiin siinä Kontolan markkinoille tullen ajojuhtiaan syöttäneen ja jolloin se oli ollut jäkälää kasvavana kankaana. Laamannitar oli antanut metsälle nimeksi Renskogen—miksei yhtä hyvin Poroskogen tai Porsasskogen eli suoralla suomenkielellä Porsasmetsä?—puheli rovasti Anterolle—ja olisi ollutkin hyvin kyllä syytä siihen nimeen, kun laamanni piti sikojaan tässä aituuksessa, josta ne muuten sivumennen sanoen yhtämittaa tunkeilivat pappilan peltoihin.

–Ei, mutta katsokaa, ne ovat panneet kukkasia puiden kylkiin—meille tervehdykseksi varmaan—kaikkea ne keksii—se on todella somaa!– meidänkin pitää panna samalla tavalla meidän puolelle papan nimipäivänä.

–Ei me nyt toki aina laamannilaisia matkita,—sanoi Kaarina.

–Milloinkas me nyt sitten muulloin?

–Kaikessa mamma koettaa—

–Ei kaikessa, mutta jos on jotain, josta voi oppia… Tultiin portille, joka oli auki. Portin pielessä seisoi sotilaallista kunniaa tehden vanha äijä, päässään ruotsinaikuinen Savon-jääkärien lakki.

–Päivää, Pistooli, joko lahnat nousevat lehto-luhdalle?

–Jumala varjelkoon, herra tohtori ja ritari, jopa nousevat!

Talo oli vanha ja hiukan rappeutuneen näköinen, mutta arvokas ja tyylikäs, keltaiseksi maalattu valkeine kaarimaisine ikkunanpielineen. Porstua lepäsi paksujen köynnöksillä koristettujen pilarien päällä, ja sen katto oli samalla ylikerran parveke. Päädyssä oli puukilpeen maalattu Carpelanien vaakuna.

Porstuassa oli tulijoita vastassa suippopartainen, pitkä, hiukan kumarahartiainen vanha herra. Hän tervehti vieraita ja puristi heidän käsiään ystävällisesti, herttaisesti ja lämpimästi, niinkuin hänelle olisi tapahtunut aivan erityinen kunnia ja ilo saadessaan vastaanottaa jokaista ja häneen tutustua; ei ollut mitään erotusta siinä, miten hän tervehti rovastia ja ruustinnaa ja professorin väkeä ja miten nuoria.

–Vai niin, maisteri Hagman, olen kyllä kuullut—minua ilahduttaa—on erinomaisen hauskaa, että herrat suvaitsivat—olkaa hyvä ja astukaa sisään—vaimoni on suuresti ihastuva—

Isän takana seisoi poika, Aleksanteri, upseeri, Suomen meriväen univormussa; liikkeissään ja sanoissaan sääntömäinen ja virallinen, laiha ja pitkäkasvoinen.

Salissa olivat talon tyttäret vastassa, kaksi ei aivan nuorta neitosta, hienopiirteisiä, solakoita ja kalpeita, puettuina aivan samanlaiseen pukuun, yhtä ystävällisesti hymyileviä ja yhtä herttaisia kuin laamannikin,—kolmas sitä vastoin aivan erilainen, hartevampi, pulleampi ja tavallisempi. Antero muisti nähneensä Helsingissä sekä yliopiston lehterillä että promotsionitanssiaisissa nuo terveyttä punottavat kasvot, nuo ympärilleen hymyilevät silmät, ja kuulleensa tuon raittiin naurun.

–No, ka, päivää, Otto, oletko sinäkin täällä? Salaiseksi ilokseen huomasi ruustinna, että Ingrid, niinkuin Naimikin jo oli kertonut, ei ollut vähääkään muuttunut tukholmalaisessa pensionissaan, jossa oli ollut vuoden ajan muka hienostumassa—sama käytös, sama kömpelö käden kiverrys tervehtiessä ja sama voimakas puserrus.

Hänen armonsa istui budoaarissa, keskellä pientä silkkipäällyssohvaa, ympärillään muutamia samanlaisilla silkkipäällystuoleilla istuvia pitäjän rouvia: ruununvoudin, vallesmannin, maanmittarin… Nousten ja pari askelta eteenpäin siirtyen ojensi hän tulijoille kullekin kätensä suudeltavaksi. Naisia suuteli laamannitar otsalle, Naimia molemmille poskille erityisen lämpimästi.

–Ca va bien, ma petite?

–Merci, très bien, ma tante!

Istuttiin kehään sohvan ympärille, jossa tuolit olivat asetetut niin, ettei kukaan istunut selin toiseen. Laamannitar oli todellakin hieno ja ylhäinen nainen, ja Anterosta oli kuin olisi koko perhekin ollut näitä muita korkeammalla jalustalla, viritettynä johonkin toiseen äänilajiin. Vaikka nämä muut koettivat olla vapaita ja salonkimaisia, niin he olivat kuitenkin kuin vähän hämillään, kuin varpaillaan, ei vain rovasti ja ruustinna ja tytöt, vaan myöskin professori ja professorska. Kotonansa niin reipas ja huoleton ja varma Naimikin vaikutti ujolta ja saamattomalta… Täällä ei näemmä kannettu kahvia ympäri, vaan asetettiin tarjotin pöydälle, josta laamannitar ja tyttäret sulavilla liikkeillä ja myhäilevin kasvoin ojensivat jokaiselle kuppinsa, tarjoten samalla sokeria, joka oli otettava hopeahohtimilla.

–Herrasväellä on ollut arvokkaita vieraita, kuulema … puhui laamannitar. Rehtori Snellman ja tohtori Lönnrot, olen kuullut … nämä mainion etevät ja oppineet miehet. Mahtoi olla opettavaa kuulla rehtori Snellmania—täällä maalla on niin harvoin tilaisuutta henkevään seurusteluun muiden kuin tietysti lähimpien naapuriensa kanssa—hän on kuulema matkustellut niin paljon ja nähnyt niin paljon ja osaa varmaankin kertoa yhtä hyvin kuin hän kirjoittaakin.

Laamannitar puhui niin, ettei kukaan voinut väittää vastaan, ei edes kasvojensa ilmeelläkään ilmaista eroavaa mielipidettään, ei professorikaan, joka hänkin, ystävällinen, kohtelias hymy huulillaan, oli pakotettu antamaan hyväksymisensä emännän arvostelulle.

–Olen kuullut sukulaisiltani Ruotsista, että rehtori Snellman siellä ollessaan oli seurustellut kaikkein parhaimmissa ja hienoimmissa piireissä.

–Epäilemättä, sanoi professori.

–Minulla ei ole koskaan ollut kunnia kohdata tohtori Lönnrotia, mutta hän kuuluu, niin mainehikas mies kuin onkin ja tunnettu ulkopuolella maan rajojenkin, olevan erinomaisen vaatimaton ja samalla hienotuntoinen.

–Niin, sitä hän on…

–Suomalaiset kansanlaulut ovat niin ihmeteltävän kauniit. Vaikken ymmärräkään sanoja, mutta sävel on niin surullinen ja liikuttava. Tahtoisin niin kernaasti kuulla kerran kannelta soitettavan—sinähän osaat, Naimi—sinun pitäisi kerran tulla tänne kanteleinesi.

Hän tahtoi sanoa kaikille jotain ystävällistä ja miellyttävää. Hän onnitteli Robertia hänen laakereistaan, sulkien siihen Anteron ja Ristonkin, onnitteli Lauriakin hänen lyyrystään ja ruustinnaa hänen poikiensa menestyksestä, kaikille ja kaikista oli hänellä joku ystävällinen sana sanottavana. Tuli puhe Paavon käynnistä pappilassa ja sen johdosta heränneistä.

–Minä en tosin ymmärrä noita synkkiä ja surullisia ihmisiä, ne vaikuttavat minuun välistä melkein kammottavasti, kun näen heidän niinkuin aaveiden tulevan vastaani…

–Niin todella … kammottavasti—se on juuri oikea sana, riensi ruustinna.

–Mutta mieheni sanoo kuitenkin, ja hän tuntee kansaa paremmin kuin minä, että mitä rehellisyyteen ja luotettavaisuuteen tulee … hän voisi milloin tahansa kuulla näitä pietistejä ilman valaa eikä epäilisi heidän totta puhuvan—eikö totta, ystäväni?

–Epäilemättä.

–Ehkä sinä nyt pyydät herroja luoksesi maistamaan lasin punssia ja sytyttämään sikarin.

Ei olisi voinut tulla kysymykseenkään tupakoida hänen armonsa läsnä ollessa, vielä vähemmin hänen huoneessaan, ja hyvä tapa talossa vaati senkin, että herrat poistuivat isännän puolelle vasta sitten, kun heille emäntä siihen antoi luvan.

Mennessään pysähtyi Antero katselemaan suurta salia, jonka seinät olivat täynnä muotokuvatauluja. Upseeri ja toinen tyttäristä tuli niitä hänelle esittämään. Ne olivat esi-isiä, laamannin toisella seinällä ja laamannittaren toisella, joukko virkamiehiä ja sotilaita monessa polvessa aina kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta alkaen.

–Koko maamme historia eli oikeastaan Ruotsin historia, sillä eihän meillä voi sanoa olleen mitään omaa historiaa—ei ainakaan sen jälkeen, kun erosimme emämaasta, selitti upseeri.

Antero näki kasvoja, pukuja ja arvomerkkejä, kuuli nimiä ja vuosilukuja, saamatta niitä mieleensä painetuksi—seuratessaan samalla silmin ja korvin Naimia ja laamannin toista neitiä, jotka salin läpi olivat livahtaneet sen perällä olevaan kamariin. He näyttivät puhuvan jotain salaista keskenään, ja sitten pyöräytti laamannin neiti Naimia vyötäisistä ja suuteli häntä.

Antero seisoi kamarin ovella, huomio kiintyneenä sen pielessä olevaan muotokuvaan.

–Kuka tämä on?

–Hän on isoisäni senaattori Carpelan nuorella iällään.

–Kysyn siksi, kun nuo kasvot … on niinkuin olisin ne jossain nähnyt.

–Nuorempi veljeni on hänen täydellinen kuvansa.

–Missä hän on? kysyi Antero vilkkaasti.

–Hän on Helsingissä lukemassa lääkäriksi, ei päässyt kotiin vielä.

–Milloin hän tulee?

–Hän tulee vasta kuukauden päästä.

Kun Antero kääntyi takaisin, seisoi Naimi hänen takanaan, mutta pyörähti samassa nopeasti ympäri ja meni pois.

–Tämä on meidän niin sanottu keisarikamari, sanoi upseeri ja vei hänet huoneeseen, jossa Naimi äsken oli ollut, näytti siellä vuodetta, jossa keisari Aleksanteri ensimmäinen oli matkallaan levännyt yön, näytti silkkipeitettä intialaisine ruusuineen, jonka alla hän oli maannut— kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, samat astiat, samat huonekalut. Seinällä oleva keisarin kuva oli vain jälkeenpäin hankittu.

–Meillä on täällä myöskin kuva keisari Nikolaista, olen juuri ostanut sen Pietarista äidilleni, joka sitä aina on toivonut saadaksensa— todellinen taideteos—eikö totta?

Hän oli vienyt Anteron takaisin laamannittaren huoneeseen, jossa keisari Nikokin pientä medaljonkimuotoa oleva kuva seisoi piirongilla samettikehyksessä.

–Niin, eikö hän ole komea! ihasteli laamannitar—mikä ihanteellinen vartalo, mikä majesteetillinen katse!

Kaikkia hän ihailee—Snellmania, Lönnrotia, keisari Nikolaita—kaikkia samassa henkäyksessä!—ja yht'äkkiä oli Antero selvillä jostain, oli kuin olisi joku lumous haihtunut.

Kun kaikki kerääntyivät upseerin kädestä katselemaan keisarin kuvaa, käytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen verannalle, jonne oli nähnyt Naimin menevän laamannin neidin kanssa. Hän näki heidän kädet toistensa selän takana käyskelevän puutarhassa.—Ovenpielessä seisoivat Ingrid ja Otto iloisesti jutellen.

–No, ja mitä sinä nyt opit siellä Tukholmassa? Ranskaako ja kaiken maailman hienouttako?

–Menin suoraa päätä kutomaoppiin! nauroi Ingrid hampaat välkkyen. Otto purskahti myöskin nauruun yhtä välkkyvin hampain.

–Pitsiäkö kutomaan?

–Ei kuin rälliä!—ja taas he nauroivat molemmat.

–Eikö saa olla lasi punssia, maisteri Hagman? sanoi upseeri salista tullen.—Otto, Saako luvan olla?

Ingrid kävi yht'äkkiä totiseksi.

–Ei kiitoksia … en minä nyt, sammalsi Otto.

Laamannin kamarissa esitettiin Antero ruununvoudille ja vallesmannille, jotka molemmat täydessä univormussa, välkkyvät napit rinnassa ja kaulat kankeina melkein leukaan saakka köytetyistä kaulahuiveista, istuivat toinen toisessa päässä isoa vanhaa nahkasohvaa. Ruununvouti oli pitkä, laiha, mustaverinen ja jäykkä, vallesmanni lihava ja lyhyt, silmät seisoen ulkona päästä pyöreinä ja pulleina, mutta samalla pälyvinä ja väijyvinä, pinnalla punssin kiilto. Ruununvouti poltteli verkalleen sikaria, puhaltaen sen savua hienoina pilleinä laihain huultensa välistä. Vallesmanni poltti omaa isoa piippuaan, tupsutellen siitä lyhyitä pulleita savupalloja. Ovensuussa istui pari epämääräistä herrasmiestä, nähtävästi käräjäkirjureita, hiukan kuluneissa vaatteissa. Rovasti keinui huoneen perällä keinutuolissa. Laamanni istui kirjoituspöytänsä ääreen, kilistettyään Anteron kanssa hänen tulomaljansa. Alkanut keskustelu jatkui sitten edelleen:

–Voi olla, niin kuin sanotte, herra laamanni, puhui Risto, että suomenkielen oikeuksiinsa pääsemisestä olisi seurauksena ruotsinkielen syrjäyttäminen ja että vaikeuksia, ehkäpä joitain vaarojakin voisi syntyä, mutta sellaisten näkökohtain täytyy kuitenkin väistyä sen ilmeisen vääryyden tieltä, että kokonaisen kansan lainkäyttö ja kaikki virallinen ja muu julkinen toiminta tapahtuu kielellä, jota kaikkein suurin osa tästä kansasta ei ymmärrä. Suomi lienee ja onkin aivan varmaan ainoa maa tässä maailmassa, jossa syytetty voidaan tuomita niin sanoakseni kuulematta.

–Herra maisteri, tässä maassa ei tuomita ketään häntä kuulematta, sanoi laamanni tehden kädellään puoleksi oikaisevan, puoleksi torjuvan liikkeen.

–Saavat ne usein puhua ja laverrella pitemmältä ja laajemmalta kuin olisi oikeastaan tarviskaan, asiainsa selvitykseksi, sanoi vallesmanni puhaltaen ylenkatseellisen savun piipustaan.

–Päätöksensä ja pöytäkirjansa saatuaan ei suomalainen talonpoika saa selkoa niiden ruotsinkielisestä sisällöstä ilman tulkkia tai kielenkääntäjää.

–Eivät ne niistä taitaisi saada selkoa, vaikka olisivat paperit kuinka monesti suomalaiset tahansa. Sihteerin apuun täytyisi ainakin näillä seuduin kaikkein suurimman osan turvautua.

–Mitä niiden sihteerien tulkitsemiseen tulee, puuttui nyt rovasti puheeseen,—voin kertoa tuoreen esimerkin siitä, miten ne välistä tulkitsevat ja miten talonpoika voi joutua pulaan papereineen. Mennä talvena yöpyi meillä kovassa pyryssä muuan ylimaan ukko, suksilla hiihtäen.—Minne matka? kysyin minä.—Helsinkiin, ja jos ei sieltä apua lähde, niin ehkä vielä edemmäksikin.—Mitä sinne?—Lakia luettamaan!– Eikö niitä osata lähempänä lukea?—O-osattaneen, osattaneen hyvinkin, mutta enpä usko heihin, meidän puolen osaajiin.—Näytäpäs! Katsotaanhan!… Se oli kihlakunnan oikeuden päätös jutussa, jonka ukko oli nostanut naapuriaan vastaan luvattomasta kaskeamisesta hänen maillaan. Ukko oli voittanut, mutta kun hän meni niitä, minkä sihteerin kanssa lienee mennyt, naapurilleen luettamaan, niin selittikin sihteeri, ukon uskon mukaan naapurin lahjoma, että päätös ei sisältänytkään sitä, mitä ukko oikeudessa oli luullut kuulleensa sen sisältävän. Toinen sihteeri selitti kyllä toisin, mutta naapuri uskoi ensimmäistä.

–Mahtoi antaa paperin vallesmannille, kyllä se olisi selvää tehnyt.

–Sitähän minäkin sanoin, mutta kun vallesmanni oli ollut vastapuolen asiamiehenä oikeudessa, ei ukko sanonut uskaltaneensa antaa papereitaan hänen haltuunsa, ennenkuin varmaan sai tietää, mitä niissä sanottiin.– Olisit mennyt papin luo, ennenkuin lähdit tämmöisiä taipaleita hiihtämään?—Ei koira koiran hännälle polje!—Ei siis muuta kuin ukko iskee sukset jalkaansa ja lähtee hiihtämään Helsinkiin, uskoen sieltä, itsestään senaatista, keisarin vierimmäisiltä miehiltä, löytävänsä puolueettomia herroja. Kirjoitin hänelle suomenkielisen, papillisella valalla vahvistetun todistuksen siitä, että hänen papereissaan sanoi, mitä sanoi. Ukko pisti sen taskuunsa, mutta lähti varmuuden vuoksi kuitenkin hiihtämään edelleen. En tiedä, lieneekö hän sieltä vihdoin löytänyt uskottavansa herrat.