Metsävaris, joka hallitsee ja vallitsee talojen takamailla, on kovin perso lintujen pesille. Olisi sillä kyllä muutakin ruokaa syödäkseen, mutta kerran makuun päästyään ei sille kelpaa muu mikään kuin alastomat linnunpoikaset—parempi vielä, jos niillä jo on vähän untuvia ympärillään, että kurkussa hiukan kangertelisivat. Se on totutellut niitä kokonaisinaan nauttimaan. »Enhän minä tapa, elävältähän ne nielen, panen vain lämpimämpään paikkaan»—on hänellä tapana puolustautua, jos kuka häntä tästä moittimaan pyrkii.

Mutta nyt olivat jo kevätkesästä kaikki pikkulintujen poikaset takamailta loppuneet, ja suuret suojelevat omansa. Ja sentähden lähti metsävaris tervehtimään tuttaviaan peltovariksia kirkonkylässä. Sillä siellä tiesi hän olevan laululintuja puutarhat täynnä, ja joka huoneen räystään alla oli pääskyn pesä.

Aamulla varhain, kun ihmiset vielä nukkuivat, lensi hän kenenkään huomaamatta rajan yli metsän rannasta peltomaille ja tapasi varisveljen vakoa astumassa.

–Mitä sinä syöt? kysyi hän aidan seipääseen istuutuen.

–Toukkia, lieroja—toukkia, lieroja, vastasi peltovaris.

–Huono ruoka—huono ruoka, raakui metsävaris.

–Syön, mitä saan—syön, mitä saan.

–Syö linnunpoikia!

–Ei ole tapana täällä—ei tapana täällä.

–Se makeata ruokaa—se makeata ruokaa!

–Saattaapa olla—saattaapa olla…

–Tule toveriksi—puoliksi pannaan—pannaan.

–Minnekä menet?—kysyi peltovaris kaulaansa ojentaen.

–Tuonne kylään menen!—vastasi metsävaris.

–Älä mene kylään … älä mene kylään, varoitti peltovaris.

–Miksi en menisi?

–Älä mene kylään!

–Sano syysi … sano syysi!

–Älä mene kylään! Älä mene—!

Mutta ei totellut metsävaris, kylään lähti. Lensi peltojen yli lähimpään taloon ja istahti riihirakennuksen harjalle. Siinä katseli ja kuulosteli. Katseli pääskysiä, jotka lentelivät poutaisella taivaalla talon ympärillä ja tuon tuostakin pistäytyivät räystäiden alle; kuulosteli sitä sirinää, jota poikaset pesissään pitivät joka kerta, kun emo heidän luokseen lensi.

Ei varis väkisin ota, ei tee ilmitappelua heikompainsakaan kanssa, vaan odottaa otollista hetkeä varkain viedäkseen. Kun kaikki pääskyt taas olivat poissa, lentää kahnautti varis riihen katolta koivuun, joka oli aitan takana. Siinä istui hän ja oli maailmaa katselevinaan, höyheniään kynivinään. Mutta vesi kihosi kielelle, sillä aitan joka nurkassa oli pääskyn pesä, ja sen sisässäkin niitä tuntui olevan, Ne olivat kuitenkin vähän vaikeasti käsiin saatavissa. Hän laskeutui oksalta oksalle, kurkotteli ja katsasteli, piiloutuen aina puun rungon taa, kun kuuli pääskyjen tulevan. Eräässä nurkassa oli nurkkahirren pää jäänyt muita vähän pitemmälle, hän pudottautui siihen, ja siinä oli pesä nokan saavutettavissa.

Pöytä oli katettu, ei muuta kuin ojentaa ja ottaa. Pesä oli täynnä parhaan makuisia poikasia. Mutta tässä ei niitä käy syöminen, hän kantaa ne yhden kerrassaan tuonne riihen katolle, latoo ne siihen riviin, ottaa sitten yhden kerrallaan nokkaansa ja keikauttaa päätään takaisin … ei tapa, nielaisee vain elävältä, panee parempaan talteen…

Hän työnsi nokkansa pesän sisään, ja kun se tuli sieltä ulos, oli siinä puolialaston pääskynpoika poikkiteloin räpistelemässä. Ja hän otti vauhtia jaloillaan, levitti siipensä ja lähti kiireesti lentämään riihen kattoa kohti.

Mutta herra varjele sitä elämää, mikä siitä yht'äkkiä syntyi!

–Jo viep'! kuuluu kirkaisu ilmassa kuin olisi veitsellä vihlaissut. Jo viep'! Jo viep!' vastataan huutoon toisaalta jostakin.

Mutta varis on tottunut siihen, että pikkulinnut pesiään puolustavat, eikä hämmästy huudoista. Pitäähän niiden saada vähän huutaa, kun eivät muutakaan mahda. Ja rauhallisesti lentää hän riihen katolle, laskee siihen saaliinsa, joka vielä elää, ja lähtee lisää noutamaan. Hänellä on syömäsuunnitelmansa valmis, ja hän ei aio häikäillä ennenkuin on sen loppuun suorittanut, kun on kerran tänne saakka tullut.

Mutta yhä kiihtyy huuto ilmassa, se kuuluu läheltä ja kaukaa, tästä talosta ja naapuritalosta, ja tuossa tuokiossa koko kylästä. Ilma variksen ympärillä alkaa viheltää ja vinkua niinkuin olisivat tuhannet piiskat sitä pieksämässä, ja joka isku sattuu variksen selkään. Kaikki, mitkä siivilleen kykenevät: pääskyt, peipot, leppälinnut, varpuset, västäräkit pellolta ja rastaat pellon takaa rientävät hätään ja huutavat ja kirkuvat ja rätisevät ryöstölinnun korvaan. Mustanaan on ilma täynnä kiusanhenkiä, joka taholta ne päälle täyttävät, edestä ja takaa, ylhäältä ja alhaalta, ahdistavat kipenöivin silmin ja terävin nokin kuin neuloin ja pienoisin kynsin kuin naskalin nenin.

Vähät hän nokista ja kynsistä, ne eivät pysty hänen pitkään harmaaseen kauhtanaansa, mutta se huuto ja kirkuna, se häntä hermostuttaa. Herättävät koko maailman, huutavat kaikki katsomaan epäonnistunutta yritystä … salaa luuli sen saavansa tehdyksi hän, nyt siitä tuli tämmöinen häpeä … ja kanatkin kaakattavat, ja kukot kotkottavat, ja hanhet huutavat…

Hän lentää edestakaisin kylän kattojen yli, ei tiedä mihin piiloutua, mihin häpeänsä peittää … ei ole puita täällä niinkuin metsässä, ei saa eksytetyksi, jäljestään haihdutetuksi.

Hän suuttuu, tekeytyy haukaksi, koettaa kopata kiinni lähimmän kiusanhengen. Mutta siitä kadottaa hän tasapainonsa, tuuskahtaa nokalleen ja heittää hullunkurisen kuperkeikan ilmassa…

Sitä riemua … sitä hurraahuutoa! … sitä vahingoniloa! … ne häpäisee, sadattelee … ja harakkakin, variksen vanha kilpailija ja kadehtija, hyppii ilmassa ja nauraa ja siipiään räpyttää.

Peltovaristenkin on täytynyt nousta vaolta meteliä katsomaan.

Kun vainottu varis näkee sukulaisensa aidan selällä, rientää hän, minkä kerkiää, heidän luokseen apua saamaan. Sen nähtyään jättävät pikkulinnut hänet heidän huostaansa ja palaavat takaisin kylään.

Mutta ei saa metsävaris apua sukulaisiltakaan.

–Enkös jo varoittanut!—sanoo vanhin varisten kongressissa. Siellä maiden takana saattaa se käydä laatuun, mutta täällä rintamailla ei sitä enää suvaita. Meillä on täällä peltojen puolella olemassa semmoinen lintujen välinen sopimus, että suurisiipisten pitää antaa pikkupyrstöisten olla rauhassa. Me emme rakasta sitä rähinää, joka aina syntyy siitä, kun heitä häiritään. Sentähden on parasta, että lennät kiireimmän kautta kotiisi. Jos kerran vielä koettaisit, niin täytyy meidän ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Metsävaris lähti nolona lentää laahustamaan takamaita kohti, josta oli tullutkin. Eikä häntä ole sen koommin nähty näillä asioilla liikkumassa.

Jonka vuoksi tästä tarinasta on oppi otettava semmoinen, että kun kaikki pikkulinnut ovat oikein yksimieliset, eivät heille variksetkaan mitään mahda.

1899.

TAKALISTON HEIKKI

Takaliston Heikki oli istunut rovastin kamarissa ja kuunnellut, kun pappilan herrat innostuksissaan puhuivat siitä suuresta ulkomaan adressista ja miten lähetystön jäseniä oli juhlallisesti Helsingissä vastaanotettu. Nuoret herrat selittivät, miten Suomi nyt ikäänkuin toisen kerran oli korotettu kansakuntien joukkoon, miten maailman etevimmät miehet olivat tunnustaneet asiamme omakseen, miten meidät nyt kaikkialla tunnetaan ja miten kaikkialla meistä puhutaan, miten nyt oli arvokasta elää ja kunniakasta kuolla, jos niiksi tulisi…

–Onpa iloista kuulla, puhkesi Heikki puhumaan. Ne on poikia ne maailman mainiot! … ovatpa totta tosiaan! … katsohan, minkä tekivät … lähepäs asian alkaen tänne asti, sekin Rarittu ja mikä se on se, joka on koko maailman kiertänyt, ja se Vanterluhti, poika tuhti … vaan hädässä se ystävä tutaan … no, ka, ihan toki aivan niinkuin minullekin kävi…

–Mitenkä Heikille kävi?

–No, ihan niinkuin tälle Suomelle nyt!—Tiedättehän te sen meidän paikan…

–Käytiinhän siellä silloin karhun ammunnassa…

–No niin, niinpä niin … sitä minä juuri … siitä sen pääsitte tuntemaan, mutta sitä ennen ei kukaan täällä tiennyt Takaliston Heikistä, vaikka olisi nälkään kuollut … ja sitä vailla se on monesti ollutkin … niitä karhuja minä ikäni kiitän…

–Katsokaahan, hyvät herrat, mitenkä se oli niiden karhuin kanssa … ne kun joka vuosi kaateli ja raateli. Se on koko maailman pahin karhujen pesä se meidän takasalo … ja hallanpesä vielä pahempi. Ei puhettakaan siitä, että muualta apua saisi. Ei osattu tulla pyytämäänkään, eikä kukaan tullut kysymään, että oletko mitä vailla, että puuttuuko mitä … vaan silloin piti tulla, kun ne karhut siihen viimeiseen vimmaansa nousivat ja alkoivat aivan ihmeitään tehdä … niin silloin sanoi eukko, että nyt ei auta muu kuin mene viemään sanaa, että tulevat auttamaan. Enhän minä … kukas sinne? Mutta lähdinhän kuitenkin, lähdin kuin lähdinkin ja jouduin tänne asti ja puhuin asiani, ja silloin tulitte, herrat, ja avun toitte… Mutta vähätpä siitä. Eiväthän karhut silti loppuneet. Mutta se siinä parasta, että tultiin tutuiksi… »Siellä on semmoinen ja semmoinen talo» … itsepähän tiennette, millainen on, en kehu. Mutta kun tie aukesi, niin ei ole ollut käymätöntä kesää … olette käyneet siellä meillä ja minä täällä teillä. Ennen tulin, ukko rahjus, ei kukaan uskaltanut mitään antaa, ei velaksikaan—lahjaksi ei ole pyydettykään… »Mikä sinut … kuka lienet … kukapa sinulle?» Mutta nyt! Nyt kun tulen, jo sanotaan: »Ka, Takaliston Heikki! mitä kuuluu?»—Nyt tiedetään, nyt tunnetaan—ja säkki täytetään.—Niin, sitä minä nyt tässä vain, että jos ne karhut eivät sinä suurena karhukesänä siihen ilveeseensä nousseet ja niitä tuhojaan tehneet, niin … että tuota, että on niistä hyötyä välistä karhuistakin…

1899.

KAKSI SANKARIA

Toinen oli parooni von Pflycht, toinen kauppaneuvos Haarfooten. He asuivat komeissa kartanoissaan toinen toisella, toinen toisella puolen vuolasta virtaa. Paroonilla oli paljon maita ja alueita ja alustalaisia, ja kauppaneuvoksella oli sekä sahoja että muita tehtaita ja paljon, paljon rahoja pankissa. Esi-isät olivat kummankin kuulut, jotka olivat maansa merkkimiehiä olleet: von Pflychtit sotilaina ja valtiomiehinä ja Haarfootenit monessa polvessa kauppiaina ja teollisuuden harjoittajina, jotka olivat rikastuneet puista ja tervasta. Paroonin kilvessä oli noblesse oblige [aateluus velvoittaa], ja kauppaneuvoksen tunnussanana oli richesse oblige [rikkaus velvoittaa], jonka mukaan hän katsoi aina olevansa velvollinen toimimaan. He olivat hyviä ystäviä ja hengenheimolaisia ja kysyivät neuvoa toisiltaan kaikissa tärkeissä asioissa.

Mutta eipä ollut ennen ollut niin tärkeätä asiaa kuin oli asia, josta tieto salamana taivaalta iski. Ja niin pian kuin tuli tieto siitä, mitä silloin oli tapahtunut, oli kummankin ensimmäinen ajatus rientää toisen luo tietämään, mitä oli tehtävä. He tapasivat toisensa puolitiessä vuolaan virran sillalla. Seurasi kauppaneuvos paroonia kotiin ja saattoi parooni vuorostaan neuvosta, ja he pysähtyivät taas sillalle seisomaan, ettei kukaan heitä kuulisi.

–Mitä on tehtävä?—kysyi kauppaneuvos vielä kerran.

–Niin, mitä on tehtävä? kysyi vuorostaan parooni.—Kaikki on menetetty!

–Seisomme pohjattoman kuilun partaalla.

Ja he erosivat siitä sen suurempaan selvyyteen tulematta. Yö oli sakea ja sumuinen, ja sakea ja sumuinen oli heidän mielensäkin.

Eikä ollut sumu aamullakaan haihtunut, kun he taas tapasivat toisensa ja hakivat neuvoa toisiltaan.

–Isänmaa ei ole pelastettavissa, virkkoi kauppaneuvos kolkosti mietteittensä tuloksena.

–Sen hyväksi emme voi enää mitään tehdä, myönsi parooni.

–Mutta pitääkö sinun todellakin vielä nähdä ainoa poikasi vieraalla maalla menehtymässä?

–Ja mitä takeita on siitä, ettei se omaisuus, jota sinä ja esi-isäsi olette hiellä ja vaivalla koonneet—?

–Kiitos osanotostasi.

–Kiitos itsellesi.

–Ei ole meistä kysymys. Kunpa vain olisikin… Hyvät neuvot ovat tarpeen.

–Mikä on tehtävä, se on tehtävä pian.

He erosivat vielä kerran, tulematta selvyyteen siitä, mitä olisi tehtävä.

Ja vielä kerran tapasivat he toisensa valvottuaan vielä yhden unettoman yön, tapasivat toisensa puolitiessä vuolaan virran sillalla, ettei kukaan heitä kuulisi.

–Olen keksinyt keinon, sanoi parooni von Pflycht.

–Olen tehnyt päätökseni, ilmoitti kauppaneuvos Haarfooten.

–Anon hänelle armollisen luvan muuttaa maasta ja siirrän omaisuuteni hänen nimiinsä, virkkoi taas parooni.

–Muutan rahaksi kaikki kiinteimistöni ja sijoitan rahat Ruotsin pankkiin, kuiskasi kauppaneuvos.

–Olen jo kirjoittanut anomuksen.

–Annoin jo määräykseni asianajajalleni.

–Olemme tehneet velvollisuutemme: pelastaneet tänään, mikä ehkä jo huomenna olisi ollut myöhäistä.

–Noblesse oblige.

–Richesse oblige.

–Olemme samalla antaneet hyvän esimerkin.

–Esi-isämme olisivat varmaankin tehneet samoin.

Hetken äänettömyys. Sitten virkkoi parooni:

–Tulkoon nyt mitä tulee.

–Olemme nyt valmiit vastaanottamaan pahinta, lisäsi kolkosti kauppaneuvos.

Ja parooni von Pflycht ja kauppaneuvos Haarfooten puristivat äänettöminä toistensa käsiä ja erosivat siitä vakuutettuina, että olivat kumpikin kohdastansa täyttäneet velvollisuutensa sekä itseänsä että isänmaatansa kohtaan.

1899.

KOKKO JA KOKON POIKA

Kun kokko ilmojen kuningas oli saanut poikansa siihen ikään kasvatetuksi, että tämä kykeni lentämään ja omin päinsä elatustaan hankkimaan, vei hän hänet korkealle vuorelle vanhan kuivuneen hongan latvaan ja puhui hänelle näin:

–Poikani, sanoi hän,—siinä on maailma allasi, tuolla näet toisella silmälläsi erämaat ja tuolla viljellyt vainiot. Ennen vanhaan olivat kaikki maat erämaita, ja silloin me koukkunokkaiset ja teräväkyntiset olimme koko maailman valtiaita. Maailma ja kaikki sen kansoittajat olivat meitä vastaan ja me laadimme niille lakimme ja kirjoitimme sen kynnellämme niiden selkänahkaan, jotka eivät ilman alistuneet. Kaikki riista sekä ilmassa että maassa oli meidän karjaamme ja me olimme sen karjan korkeita paimenia; otimme joukosta omamme, kun tarvitsimme. Nyt on toinen puoli maailmaa viljelyksessä. Näetkö tuolla noita lampaita, noita lintulaumoja, noita kana- ja hanhiparvia, jotka siellä määkien ja kaakottaen käyskentelevät—kaikkia noita kynnettömiä ja hampaattomia ja heikkoja, jotka nyt ovat herroja. Ne ne ovat, joita varten lait laaditaan ja joita myöten maailma mukautuu. Heitä nyt suojellaan, ja meitä vastaan on vaino ainainen vireillä. Meidän päästämme on hinta pantu, ja rastaatkin ovat rauhoitettuja, pyilläkin on puolustajansa, vesilinnuilla vartijansa, joka jänikselläkin korkea kaitsijansa.

Se on nyt tätä aikaansa tämä, mutta odota, poikani, odota, kohta on lopussa heikkojen herruus ja kovakouraisten aika käsissä, voiman laki entisessä voimassaan!

Katsohan, ennen olimme pedot petoja toisillemmekin. Kun karhu jalopeuran tapasi vasikkaa tappamassa, kävi kimppuun, teki tappelun, ja vasikka juoksi tiehensä. Kokko kun kalasääsken näki haukia kantamassa, sitä heti ahdistamaan ja hauki pelastui. Nyt on toiset pidetty tuumat, nyt emme toisiamme ahdista, vaan vieläpä autammekin. Kun ei kettu lampaalta henkeä saa, tulee susi avuksi ja saaliin jakavat; kun ei susi hevosta voita, rientää karhu hätään ja tasan panevat. Kun sinä, kokon poika, et yksin saa jänistä ulos näreiköstä, huudat vain ja rientävät närhit ja harakat häntä peloittamaan, ja sinä aukealta isket. Sinä lihat viet, mutta jätät heille suolet ja sisälmykset. Näin yhdessä metsästelemme, näin sovussa sotaa käymme—ja voitto on meidän.

Erämaa yhä pienenee, saalis täällä yhä vähenee, emme erämaista enää välitä. Yöksi tänne lennämme, aamun valjetessa asutuille maille laskeumme, yli viljeltyjen vainioiden vaakumme, aina vaanien, aina valmiina iskemään. Siellä on saaliit äärettömät, siellä liha laumoittain laitumella käy. Siellä karitsoita, siellä vuonia, siellä kesyä siipikarjaa kuin muurahaisia metsätiellä. Meille lampaitaan lihottavat, meille riistaa rauhoittavat, ja kun on aikamme tullut, otamme, anastamme, väkevämmän oikeudella omistamme—ja silloin on kokko taas ilmojen kuningas ja haukka kaikkien heikkojen herra!

Näin puhui kokko, ja pojan silmät säteili, kynnet koukistui, pyrstö laajeni ja siivet lentoon levisi.

–Älä vielä! Odota hiukan! Emme ole vielä valmiit, eivät ole joukkomme järjestetyt noille isoille aukeille uskaltaaksemme. Vielä on pedoilla pelko vainioiden viljelijöitä, eikä ole sinne yksin hyvä mennäksesi. Mutta ehdimme vielä, ei ole kiirettä, vielä on rajamailla riistaa. Tuolla on pikkutalo peltoineen muista erillään, tuolla torppa yksin erämaan reunassa. Siellä on saalista vielä sinun osallesi, sieltä ota, sieltä iske, mitä saat, iske lampaita, teurasta vuonia, kaada karitsoita. Hyvän työn teet, yhteistä asiaamme edistät: pikkutalot pahimpia vihollisiamme, niistä viljelyksen rutto korpiin leviää. Niitä vainoo, niitä säälittä syö, älä lapsiakaan säästä, liinapäitä—helposti heidät marja-ahoilta yllätät … ei kuulu heidän parkunsa pihoihin, ei itku isoihin kylihin … onneksesi otat, makoiseen suuhusi syöt ja pojillesi syötät, niinkuin minä sinulle syötän … siitä luontosi lujeni, siitä nokkasi koukistui, siitä kyntesi teroi…

Lähde, lennä, tee niinkuin neuvoin, olkoon se politiikkasi, poikani—ja kohta ei kysytä enää lampaiden lakia, ei oinasten oikeutta, ja kohta on kukistettu heikkojen herruus.

1899.

KUNTAKOKOUS

Kiihtynyt mieliala kuntakokouksessa oli noussut korkeimmilleen. Se oli se ainainen riidan aihe: kysymys kansakoulusta kaksikielisessä pitäjässä.

Kunta oli jakautunut kahteen melkein tasaväkiseen puolueeseen, jotka molemmat sokeasti seurasivat johtajiaan. Ruotsinmielisten johtajana oli eräs aatelinen kartanonomistaja, parooni, suomenmielisten eräs eläkettä nauttiva professori, joka oli asettunut maalle.

Puolueet olivat vuoroittain voitolla, riippuen satunnaisista enemmistöistä kokouksessa. Siitä oli seurauksena, että mikä yhdessä kokouksessa päätettiin, se purettiin toisessa tai jotenkuten muuten tehtiin tehottomaksi. Kouluista oli suurin riita. Valittelemalla ja kuvernöörin panemalla pakolla niitä oli saatu välttämättömin määrä perustetuksi, mutta perustetuistakin riitti yhä riitaa. Kouluhuoneiden ylläpito, koulutarpeiden hankinta, uusien opettajain ottaminen antoi aihetta alinomaisiin rettelöihin.

Nyt oli taas kysymys uudesta koulusta, suomalaisesta koulusta ruotsalaiseen osaan pitäjätä. Asian oli saanut vireille professori, ja kohta oli parooni pannut vastavirtauksen liikkeelle.

He istuivat eri päässä pöytää kunnan tavassa ja molemmilla oli miesjoukkonsa takanaan.

Esitettyään asian lopetti professori puheensa:

–Eikö ole siis olemassa huutava epäkohta, että satakunta kouluiässä olevaa lasta jätetään ilman mahdollisuutta minkäänlaisen opetuksen saamiseen? Olimme odottaneet, että pitäjän herrat ruotsinmieliset itse pitäisivät huolta alustalaistensa sivistystarpeista heidän kielestään huolimatta, koskapa näiden lasten vanhemmat melkein kaikki asuvat herrain itsensä tiluksilla ja ovat heidän työssään. Mutta tämä kohtuullinen toivomus ei valitettavasti ole toteutunut. Sentähden on meidän täytynyt ottaa asia omaksemme.

–Herra puheenjohtaja! virkkoi parooni ja nousi vuorostaan puhumaan.– Panen vastalauseeni sitä syytöstä vastaan, ettemme me ruotsinmieliset olisi yhtä hartaita kansansivistyksen ystäviä kuin herra professori et consortes. Kernaasti minun puolestani perustettakoon kouluja kuinka monta tahansa, mutta jos kerran on kohtuudesta kysymys, niin vaatii se, että myöskin ruotsalaiset lapset saavat sivistystä samassa määrässä kuin suomalaiset. En vastusta suomalaisen koulun perustamista, mutta ehdotan kuntakokoukselle, että samalla päätettäisiin perustaa ruotsalainen koulu Ylilän kylään, jonka ruotsalaiset lapset ovat yhtä paljon sen puutteessa.

–Jos olen oikein ymmärtänyt herra paroonin, tahtoo hän, että ehdoksi ehdottamani suomalaisen koulun perustamiselle Alilan kylään pantaisiin ruotsalaisen koulun perustaminen Ylilän kylään?

–Aivan niin, herra professori.

–Siinä tapauksessa täytyy minun vastustaa ehdotusta. Paitsi sitä, että tällainen pakollinen yhteenkytkeminen rajoittaa kunnan vapaata päättämisvaltaa, ovat kuntamme ruotsinkielisen vähemmistön edut jo tarpeeksi turvatut. Väkilukuun katsoen on meillä ruotsalaisia kouluja niin paljon kuin niitä kohtuudella voidaan vaatia. Kysymyksen herra paroonin ehdottamasta ruotsalaisesta koulusta voi sitäpaitsi ottaa erikseen esille; tähän asiaan se ei kuulu.

–Meillä on valitettavasti ikävät kokemukset siitä, että suomalaiset kerran itselleen etuja saatuaan eivät suostu ruotsalaisille niitä suomaan.

–Samat ovat kokemukset meilläkin.

–Niinpä ei teillä siis oman etunne kannaltakaan pitäisi olla mitään sitä vastaan, että molempien etuja ajetaan yht'aikaa.

–Te tiedätte hyvin kyllä, herra parooni, että kunta ei suostu yht'aikaa kahden koulun perustamiseen ja että jos kunta moisen sen arvoa alentavan päätöksen tekisikin, valitus siitä olisi valmis ja päätöksen kumoaminen myöskin. Seuraus ehdotuksestanne on siis suomalaisen koulukysymyksen raukeaminen, ja se on tietysti tarkoituskin. Tunnen vastustajan liiaksi hyvin voidakseni tämän varmuudella väittää.

–Herra puheenjohtaja! Minä pyydän, ettei täällä sallittaisi mennä persoonallisuuksiin.

–Teillä on vain kysymys vallasta, kaikki suomalaiset koulut ovat teille kauhistus!

–Entäs teille ruotsalaiset? Mehän emme vastusta ehdotustanne, tahdomme sitä vain laajentaa. Annamme kunnan itsensä päättää.

–Tämä ei ole muuta kuin niitä tavallisia vehkeitänne, verukkeitanne.

–Panen vastalauseeni sellaista puhetta vastaan!

–Sopiihan panna—ja haukkua meitä taas »Uudessa Suomettaressa» ja »Matti Meikäläisessä».

–Ja teidän »Nya Pressenissä» ja »Fyrenissä».

Ja myrsky oli puhjennut, tuo tavallinen rajuilma, jota ilman ei mistään asiasta selvitty. Sekä parooni että professori alkoivat puhua yht'aikaa, ja heidän puoluelaisensa tekivät samoin. Sanoja ei enää hillitty, syytöksiä ei säästetty:

–Te tahdotte estää meitä antamasta opetusta äidinkielellä lapsillemme!

Te tahdotte pakottaa heitä vieraskielisiin kouluihin!

–Te tahdotte koulujen varjolla ajaa omia suomalaistamispyyteitänne! Te tahdotte harjoittaa vähemmistön sortoa!

Puheenjohtaja ei voinut saada aikaan järjestystä, ja kokous täytyi hetkeksi keskeyttää.

Yhä riidellen ja väitellen joutuivat parooni ja professori kunnanhuoneen kamariin. Siellä oli juuri vastatullut posti pöydällä. Molemmat ottivat lehtensä ja alkoivat silmäillä niitä. Yht'äkkiä huudahtivat he melkein yhteen ääneen:

–Armollinen jul … kaksi … viidenneltätoista päivältä … Mitä tämä on?

–Mitä tämä on? kysyivät he vielä uudelleen toisiltaan, mutta ei kumpikaan osannut vastausta antaa.

Porstuasta ja tuvasta kuului yhä vain kiihtyvää väittelyä ja melua.

–Tässä on kirjoitus, jossa kehoitetaan puolueita sopuun ja yksimielisyyteen, sanoi professori hetken kuluttua.

–Täällä on myöskin semmoinen kirjoitus, virkkoi parooni.

He vaihtoivat lehtiä ja lukivat. Heittivät pois ja lukivat vielä uudelleen.

Panivat kumpainenkin tupakan—kävelivät, istuutuivat, nousivat ylös— huomasivat sikariensa sammuneen ja tarjosivat kumpainenkin tulta toisilleen ja kiittivät kohteliaasti, mutta eivät vielä mitään virkkaneet.

–Nyt hänen täytynee luopua ehdotuksestaan, ajatteli parooni.

–Nyt ei hän enää voine vastustaa, ajatteli professori.

–Mutta jos hän ei luovu … jatkoi parooni ajatustensa juoksua,– pitääkö minun sitä yhä vastustaa?

–Jos hän yhä vielä vaatii ruotsalaista kouluaan…? ajatteli vuorostaan professori,—se on kyllä kohtuullinen vaatimus, mutta…

Mutta ääneensä sanoivat he molemmat, toistensa ajatusta jatkaen:

–Tässä nyt seisomme! sanoi parooni.

–Riitoinemme, lisäsi professori ja nyökytti hitaasti päätään niinkuin moittien.

–_Kieli_riitoinemme…

–_Koulu_riitoinemme…

–Mutta syy on ollut teissä! kivahti professori.

–Kun te tietysti olette viattomia kuin lampaat, lisäsi parooni.

Ovi avautui, ja porstuasta kuului ukkojen yhä kiihkenevää väittelyä:

–Ei penniäkään ruotsalaiseen kouluun!—Valitetaan—vaikka talot ja tavarat menkööt!

–Kenen lieneekään siemen kylvämä, siinä näkyy ainakin sato, virkkoi professori.

–Syytä on kyllä meissä molemmissa.

–Ehkä on—ja on varmaankin!

–Mutta eikö ole mitään keinoa sopimiseen? huudahti parooni ja asettui vastustajansa eteen. Koska nyt kerran kumpainenkin harrastamme kansansivistystä…

–Niin teemme ja loukkaudumme kovin, jos sitä epäillään.

–Mutta ruvetkaa te ajamaan ruotsalaisten koulujen asiaa yhtä suurella innolla kuin suomalaisten!

–Ja tekö suomalaisten?

–Se on ainoa keino! Vaihdamme osia—jo tässä kokouksessa!

–Minä tiedän vielä paremman keinon: ajamme yhdessä kumpaakin asiaa … yhtä suurella innolla!

Melu ulkona yhä kiihtyi…

–Asialla on kiire. Pirtin nurkka palaa!

Katselivat heitä kummissaan kunnan ukot, kun näkivät paroonin ja professorin yhdessä astuvan kokoushuoneeseen, menevän samalle puolelle pirttiä ja istuvan toistensa viereen penkille—ennen aina toinen toiselle puolen tupaa. He olivat vakavan ja totisen näköisiä, paroonin kasvot liikutuksesta värähdellen ja professori omituisesti silmiään räpytellen.

–Herra puheenjohtaja! sanoi parooni, ja samassa vallitsi pirtissä haudan hiljaisuus.

Kun parooni oli vapisevalla äänellä lukenut sanomalehdestä sen, mitä siinä seisoi, ja professori muutamin liikutetuin sanoin selittänyt, mitä se merkitsi, pyysi parooni uudelleen puheenvuoroa ja ilmoitti, että hän tarkemmin mietittyään ehdotusta suomalaisen kansakoulun perustamisesta Alilan kylään … ja mitä muuten tapahtunut oli … tahtoi kaikin puolin kannattaa asiaa … kehoittaen muitakin tekemään samoin.

Ei kukaan virkkanut mitään.

–Onko se koko kunnan mielipide? kysyi esimies.

–On … hyvä on.

–Sanokaa korkealla äänellä: hyvä on! ehdotti esimies.

–Hyvä on! jyrähti nyt melkein kiukkuinen huuto pirtin joka nurkasta.

–Herra puheenjohtaja, kuului professorin ääni.—Ehdottaisin, että ensi kokouksessa otettaisiin valmistettavaksi kysymys ruotsinkielisen kansakoulun perustamisesta Ylilän kylään … sillä niinkuin asiat nyt ovat…

–Hyvä on! jyrähti nyt uusi huuto—ja ennenkuin hän oli ehtinyt jatkaa, puhalsi puheenjohtaja, muuten hiljainen ja tasainen mies, puhalsi seisoalleen ja huusi, kasvot hehkuvina ja ääni itkun tukahduttamana:

–Eläköön yksimielisyys!—Eläköön isänmaa!

Eikä siinä kokouksessa enää kyetty muita asioita käsittelemään. Eikä sen päivän perästä ole sen kunnan kokouksissa ollut erimielisyyttä uusien koulujen perustamisesta eikä vanhain kannattamisesta…

1899.