Kun kotikoulu oli muutamia päiviä ollut toimessaan Korvenkylässä, saapui Sokea-Mari, vanha herännyt ihminen, koulutaloon, kopeloihe keppinsä avulla pirttiin, istuutui karsinapenkille ja istui siinä koko sen päivän opetusta kuunnellen ja sukkaansa kutoen, silmäkuopat uteliaasti käännettyinä opettajaa kohden pöydän päähän.

Kun koulu iltasilla lopetettiin, ja opettaja, joka oli nuori ylioppilas, pitäjän rovastin poika, oli vetäytynyt pirtinpohjakamariin, levolle laskeutuakseen, kuuli hän haparoimista lukossa, ja Sokea-Mari tuli sisään.

–Ettehän vain liene jo levolle ruvennut … olisi minulla ollut vähän asiaa … en tiedä, tuntenetteko, vaikka kyllähän se rovasti minut…

–Tunnenhan toki minäkin, sanoi nuori herra ystävällisesti ja pyysi istumaan.

–Kaikkihan ne Sokean-Marin … saatanhan minä toki tämän asian seisoaltanikin. Läksin kuulemaan minäkin tätä koulun pitoa ja olen kuunnellut ja kiitoksia vain paljon. Sanoivat täällä valkeutta jaettavan kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Minäpä tuon tiennen, mitä on valkeuden puute. Kyllähän minä toki sen, ettei täällä sitä valkeutta, jota silmällä nähdään, eikä aivan sitäkään, mitä sielulla tutaan, mutta sen minä jo kyllä tästä vähästä, että oikea on asia, koska Herran nimeen aloitetaan ja lopetetaan, niinkuin pitääkin … eikähän se nyt rovastikaan mahtaisi poikaansa ilman aikojaan lähettää: pahat kuuluvat olevan ajat, vieläkö uskotkin muutettanee ja raamatut otettanee, kun ei lautamieskään kuulu keisarin puheille päässeen … niin sitä minä, että kun nuo kaikki lahjaa tekevät, mikä antaa näin pirttinsä ja mikä näitä uusia kinkereitä ruualla ja muualla auttaa, ettei jäisi yhden talon varaan, ja kuuluvat siellä kirkolla rahaakin kirjoihin keränneen … niin sitä minä, että kun ei tämmöisellä vanhalla ja vaivaisella ole mitään antaa, vaan kuitenkin tekisi minunkin mieleni kuunnella…

–Mari vain kuuntelee, eihän se toki mitään maksa…

–Enhän minä ihan ilmaiseksikaan … mutta kun minulla on vähän vielä veisuun ääntä eikä täällä näy olevan vakituista veisuumiestä, joka nuottia kannattaisi, niin minä pyytäisin, että jos ette pahaksenne panisi, niin saattaisin minä aamuin ja illoin siitä edestä veisata. En tuota osaa niiden uusien kirjain mukaan, vaan jos vanhan virsikirjan mukaan vielä passaisi…

Nuori herra otti liikutettuna vastaan tarjouksen, ja koko ajan, kun kotikoulua Korvenkylässä pidettiin, oli Sokea-Mari rukouksissa aamuin ja illoin vakituisena veisuumiehenä.

1899.

»SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!»

Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia, ja odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.

Mutta sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen vallan päivättömässä pohjolassa. Niin pian kuin hän ulkona vaaniessaan näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen.

–Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.

Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli sammuttanut.

–Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat pimeässä istuessaan.

Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltija ovesta sisään.

–Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän pöydälle palamaan.

Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja jätti ihmiset pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltija hiipi hänen kintereillään, ja sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.

Mutta kun peikko jäljelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat, töyttäsi hän takaisin ensimmäiseen taloon.

–Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli sammuttanut.

–Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan pimeässä istujat.

Mutta tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltija samassa ovenavauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä talossa?

Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukkovaarin kiskomia.

–Päre pihtiin! sanoi haltija, sieppasi päreen orrelta, puhalsi siihen liedestä tulen ja virkkoi, veitikka:

–Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!

Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet palamaan, ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä hän äsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannen kerran tuvan ovesta sisään.

–Puh! pani hän,—mutta ei tahtonut päre sammua.—Puh!—Puh!—ja vasta kolmannella kerralla sammui päre.

Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko oli niin vihaisesti sammuttanut.

–Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltijan sisään hiipivän.

–Tuli takkaan! huusi haltija, ja kohta loimotti iloinen takkavalkea lieden päällä ja riemusta loistivat haltijan silmät sen valossa, kun hän huusi:

–Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!

Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti, siinä viritti valon haltija kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget helottivat ja puitten latvat kauaksi punertivat.

Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi, ja silmät seisoen ja posket pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.

–Puh, puh, puh!—puhalsi hän. Puh, puh, puh!—puuskutti hän.

Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin helottanut eikä vain puita punannut, ylös taivaalle loimo lakeisesta yleni, ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.

Kovin koetti hän, ylen yritti… En tiedä, olisiko kerran sammumaan saanut. Mutta ennenkuin ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sillä päivälle eivät peikotkaan mitään mahda—ja yöllä suojelevat Suomeani hyvät haltijat.

1899.

PAINAJAINEN

Hän näkee unta, että hän on se, joka on lakkauttanut kaikki sanomalehdet Suomessa.

Hän on juuri allekirjoittanut viimeisen lehden kuolemantuomion. Se oli sekakielinen virallinen lehti, joka oli täytynyt tappaa sen vuoksi, että se muutoin olisi kuollut itsestään: toimittajain, latojain ja lukijain puutteessa. Ei hän itsekään sitä viitsinyt lukea. Sitten kun se ei enää voinut sisältää väittelyä muita lehtiä vastaan, jotka jo aikoja sitten oli lakkautettu, oli sen sisältö käynyt kovin ikäväksi ja yksitoikkoiseksi.

Hän huokaa helpotuksesta. On niin hyvä olla nyt, kun ei enää ole sanomalehdistä vastusta, kun ei niitä enää ole ainoatakaan elossa. Vaikein osa hänen työstään tässä maassa on suoritettu.

–Herra, nyt sinä siis lasket palvelijasi rauhaan menemään! huokaa hän, tyhjentää teelasinsa yöpöydältä, heittäytyy pitkäkseen vuoteelleen, sivelee partaansa, hymähtää onnellisesti, sammuttaa tulen ja nukkuu samassa.

Kauan ei hän kuitenkaan ole nukkunut, ennenkuin alkaa kuulua outoa ratinaa jostakin. Hän luulee sitä ensin hiireksi, joka asustaa vuoteen alla, mutta huomaa sitten, että se onkin tulevinaan niinkuin tyynyn sisästä. Hän käännähtää toiselle korvalleen, ratina lakkaa hetkeksi, mutta alkaa kohta taas uudelleen.

–Mitä ne ovat panneet minun tyynyyni? huudahtaa hän, hypähtää istualleen ja iskee tyynyä nyrkillään. Tyyny ei kuitenkaan tottele, vaan parahtaa niinkuin sanomalehti, jota rutistetaan, ja hän näkee, että se on päällystetty eräällä vanhalla Nya Pressenin numerolla. Kiukuissaan repäisee hän pois päällyksen, jolloin sen sisästä pullahtaa käärö korvatyynyksi pyöräytettyjä Aftonposteneita.

–Katsos noita kanaljoita!…

Mutta kun hän nyt huomaa unta näkevänsä—sitä voi näet unissaankin olla tietoinen siitä, että näkee unta—nakkaa hän mytyn jalkapohjiin ja heitäikse paljaalle lakanalle.

Vähän ajan kuluttua, jolloin hän parahiksi pääsee kuorsaamaan,—alkaa tuntua jotenkuten oudolta ja pahalta ihossa, kirpelöipi jalkapohjia, kutkuttaa polvia, mutta etenkin tuntuu kuumalta koko ruumiissa, samalla kun vuode on muuttunut kovaksi kuin kivi. Hän potkaisee peitettä yltään ja tahtoo kääntää kylkeä, mutta silloin nousee koko vuode raivoon. Kahisee ja kuhisee, niinkuin olisivat paperista sekä peitot että matrassit, ja hän huomaa makaavansa kahden lakanan välissä, joista alimmainen on ommeltu Uusista Suomettarista ja päällimmäinen kurottu Päivälehdistä. Peite on liisteröity Hufvudstadsbladeteista, joka koko painoksensa suuruudella lepää rinnan ja vatsan päällä, niin että tuskin voi hengittää. Matrassi on pantu kokoon vierekkäin ladotuista kirjasista »Kirjasia kansalle» ja »Kyläläisten kirjasia» ja »Isänmaan puolesta» ynnä muista. Vuodeverhona häilyy katosta kauniissa laskoksissa Pohjalaisia, Viipurin Sanomia, Uusia Savoja ja muita maaseutulehtiä.

Hän hypähtää ylös, koettaa huutaa apua, mutta ei saa sanaa suustaan. Nähtyään, että sohva toisella puolella huonetta on entisellään, rientää hän sinne, mutta lattia on kuin suuri paperikori, jossa kuohuu painoasiamiesten hyväksymättömiä artikkeleita, sensuroituja sähkösanomia, vanhoja käsikirjoituksia ja takavarikkoon otetuita painoksia, estäen häntä yli pääsemästä. Ne takertuvat jalkoihin, hän astuu läpi paperien, koettaa siristää niitä pois, mutta takertuu yhä kovemmin ja kaatuu istualleen keskelle lattiaa.

Hän saa vihdoinkin äänen, huutaa pikenttiään, ja ovesta astuu sisään painokomitean puheenjohtaja.

–Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyy tämä vähän äreästi.

–Toimita pian pois nämä sanomalehdet! huutaa hän epätoivoisia liikkeitä tehden ja vajoten samalla, niinkuin hänestä näyttää, yhä syvemmälle jättiläisen suureen paperikoriin.

–Mitkä sanomalehdet?

–Nämä, nämä, kaikki nämä!

–En minä näe täällä mitään sanomalehtiä. Suomessahan ei enää ilmesty ainoatakaan sanomalehteä.

–Etkö näe? Kuinka et näe? Sinä olet vihainen siitä, että menetit hyvät tulosi, mutta pitäisihän sinun ymmärtämän, etten minä voi tuhlata kansan veroja virkamiesten palkkaamiseksi, joita ei enää tarvita. Sinä niskoittelet, mutta kyllä minä opetan sinua…!

Mutta painokomitean puheenjohtaja paiskaa vastaukseksi oven kiinni jälkeensä.

Hän paiskaa sen niin kovasti, että nukkuja herää ja huomaa istuvansa paitasillaan ja peite korvissa kylmällä lattialla.

–Eivät anna minulle unessakaan rauhaa, mutisee hän ja vetäytyy takaisin sänkyynsä, toivoen vihdoinkin saavansa nukkua.

Tuskin on hän sielunsa siunannut ja syvään huoannut, kun joku raottaa ovea, ja jotakin heitetään huoneeseen.

–Kuka siellä?

–Erkko!

–Mitä sinä siellä?

–Tuon lämpöisiä!—ja hän heittää sisään sylensä täyden Päivälehtiä.

–Mutta sehän on kielletty ilmestymästä!

–Mutta se ilmestyy sittenkin!

–Ota pois ne!

Mutta ovi on jo suljettu ja Erkko poissa. Vaan samassa reväistään ovi selälleen, ja kaksi pientä poikaa hyökkää sisään keskelle lattiaa, toisiaan tyrkkien ja huutaen kilvan:

–Hufvudstadsbladet—Uusi Suometar!—Hufvudstadsbladet—Uusi Suometar!

Hän tempaa miekkansa, joka on hänellä päänsä pohjissa, mutta ennenkuin hän saa sen tupestaan, ovat Frenckell ja Löfgren jo tipotiessään.

–Miksette anna minun olla rauhassa? huutaa hän.

–Annoitkos sinä meidän olla rauhassa? kuuluu Lillen basso, ja koko kärryllinen Nya Presseneitä vyörähtää sisään.

Hän tempaa pistoolinsa ja koettaa ampua, mutta revolveri ei laukea.

Tukka pystyssä ja silmät päässä pullottaen hyökkää hän ylös ja saa oven säppiin.

Mutta silloin kuuluu kimeä ääni ulkoa:

–Aftonposten fem penni!—Aftonposten fem penni!—ja niinkuin höyheniä sataen tupruaa pieniä lehtisiä sakeana pilvenä ikkunasta sisään, tupruaa, paitsi Aftonpostenia, myöskin Fyreneitä, Lördagskvälleneitä… Hän saa vaivoin ikkunan kiinni, mutta nyt niitä tuiskuaa tuulen vinkuessa ikkunoita vastaan, ja kauhukseen näkee hän nietoksen kasvavan, peittävän kadun, täyttävän kadun, kohoavan ikkunain tasalle… Kaikki lehdet myllertävät sekaisin—pääkaupungin lehdet, maaseutulehdet, seassa ulkomaalaisiakin … kaikki yhtyneinä yhteiseen hyökkäykseen. Nyt ovat jo ikkunain aliruudut ummessa, matalat huoneet tuolla puolella kadun ovat jo hautautuneet—ja hän pakenee takaisin vuoteeseensa.

Ikkunat ovat jo aivan peitossa, koko talo on jo peitossa, ja nyt niitä alkaa tunkea sisään. Niitä pyryää uunista avonaisen pellin kautta, pyryää venttiileistä, ikkunain raoista, ovien raoista, sillanraoista, nietostuen nurkkiin, täyttäen lattian, nousten tuolien tasalle, sängyn tasalle, sänkyyn. Tuntuu samalla niinkuin koko palatsi olisi koneita täynnä, jotka hyrrää ja jyskyttää, niitä on seinän takana, on vinnillä… Koko talo on muuttunut kaikkien lakkautettujen lehtien kirjapainoksi.

Eivät enää ikkunat voi vastustaa märän paperin painoa, lehdet kun tulevat suoraan painokoneista, räiskyen särkyy paksu lasi ja samassa on huone täynnä, lehtiä tulvillaan.

–Mistä niitä riittää? Mistä niitä riittää? vaikeroi hän.

–Tämä on paperitehtaiden maa! kuuluu vastaus jostakin.

–Miksi en hävittänyt niitäkin?

Se on hänen viimeinen sanansa. Nietos on noussut sänkyyn; hän makaa pian tukehtuneena sen alla.

Hän on kuollut.

Ei kuitenkaan kokonaan kuollut, ainoastaan valekuollut, joka näkee ja kuulee kaikki, mitä ympärillä tapahtuu.

Yht'äkkiä ovat kaikki lehdet poissa hänen päältään, lentävät kuin vapautetut linnut hänen huoneestaan.

Kun lehdet ovat menneet, tulevat niiden painoasiamiehet sisään. He ovat kaikki puetut frakkeihin, kiiltäviin, korkeihin knalleihin ja valkoisiin hansikkaisiin. He ovat totisen ja surullisen näköisiä ja kantavat suurta arkkua, joka on tehty paperista ja painomusteella mustaksi maalattu. He asettavat sen keskelle lattiaa ja pystyttävät sen ympärille sanomalehtipapereista somasti tehtyjä tuohuksia, joista kuolinhuoneeseen leviää paksu savu. Kun he ovat hänet riisuneet, palsamoivat he hänet sekä ulkonaisesti että sisällisesti painomusteella, joka erinomaisesti säilyttää tulevaisuudelle jokaisen, jota sillä sivellään. Sitten kietovat he hänet puhtaasta sanomalehtipaperista tehtyihin käärinliinoihin ja nostavat kirstuun. Sanomalehtisakset asetetaan ristiksi rinnan päälle. Kirstun kansi suljetaan ja suuri vainaja kannetaan paarilla pahvivaunuihin, joiden pyörätkin ovat paperista, sitä uutta amerikkalaista keksintöä, ja joiden eteen on valjastettu pari komeita pahvihevosia. Tie vainajan kotoa hautausmaalle saakka on peitetty lakkautetuilla lentolehdillä.

Haudalla pitää painoylihallituksen esimies puheen, jossa hän ylistää vainajan ansioita vapaan sanan sitomisessa. »Ei ole koskaan nähty toista, joka niin hyvin kuin hän olisi käsittänyt tehtävänsä. Ainoa erehdyksensä—ja kuka kuolevainen ei erehtyisi!—oli ehkä se, että hän lakkautti kaikki lehdet, uhaten siten riistää meiltä toimeentulomme. Älköön se kuitenkaan himmentäkö hänen muistoaan, varsinkin kun olot taas hänen kuoltuaan ovat entisellään», lopettaa hän puheensa, laskien haudalle komean paperikukkasista tehdyn seppeleen, jonka paperinauhoihin on painettu sanat: »Murheell' ei siis saakaan viettää muistoasi—kiitollisilta painoasiamiehiltä».

Useita muitakin seppeleitä lasketaan, muun muassa maaseudun painoasiamiesten puolesta. Muutamassa on sanat: »Kiitos hyvästä vartiosta», toisessa: »Muistosi elää».

Kaiken tämän näkee ja kuulee hän, voimatta mitään virkkaa.

Sanomalehdet julkaisevat hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan erityisiä lisälehtiä, jotka ilmestyvät jo ennen kuin saattoväki on hajonnut haudalta. Yleisö, se on painoasiamiehet, ostavat niitä tukuttain.

Se harmittaa häntä niin, että hän kääntyy kirstussaan—ja herää.

1899.

LEHDET

Ne koettavat, kylmät ja tuulet, tehdä voitavansa lehtiä lakastuttaakseen ja puista maahan karistaakseen.

Kaiken kesää ne niitä ahdistavat, öillä kylmä kouristaa, päivällä tuuli tuivertaa. Ei saa lehti lepoa, ei saa hentoinen hetkenkään rauhaa. Niin pian kuin voimansa hiukankaan väsähtyvät, niin pian kuin tarmonsa tuokioksikaan pettää, irti heidät raastetaan, maahan sirotetaan.

Lopuksi lehti uupuu, kalpenee, kellastuu. Silloin on aika syysmyrskyn tulla, tuon suuren telottajan, joka laumoittain lehdiltä kauloja katkoo. Sitä haaskauksen riemua, sitä nujerruksen nautintoa! Pilvenä pakenee turvatonten parvi, kinoksittain makaa kuolleita ja kidutettuja maassa. Paljaina seisovat puut, raunioina on lehtoinen rinne. Ja pian tulee lumi ja hautaa kaikki alleen. Ei näy enää ainoatakaan lehteä, ei puussa, ei maassa. On niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan olemassa. Ja voittaja luulee ne ainiaaksi hävittäneensä. Valtoineen raivoo viima kenenkään estämättä, kenenkään häntä kulussaan häiritsemättä.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluvat. Jo puhkee taas lehti, jo herää uuteen elämään kuolemaan tuomittu. Lehto tuoksuu niinkuin ennen, puut vihertävät vanhassa puvussaan.

Ne eivät ole väriään vaihtaneet, eivät muotoaan muuttaneet. Ne eivät ole vähenneet, niitä on yhtä paljon, on enemmänkin kuin oli ennen.

Kylmät ja tuulet eivät ole mitään voineet, kaikkivaltiaat eivät ole mitään mahtaneet.

Vaikka lakastuivatkin lehdet, eivät lakanneet, vaikka kuihtuivatkin, eivät kuolleet.

1899.

UUSI JUHANNUS

On taas valon juhla juhannus, on vuoden ihanin aika, on luonnon juhla ja juhla kansan—luonnon kansan.

Kokot pitäisi sytyttää, aika olisi panna ilotulet palamaan, aika laulut virittää ja piireihin käydä.

Mutta ei tunnu juhla juhlalle tänään, ei tee mieli ilotulia tehdä, jäykkä on jalka karkeloihin käydäksemme.

Sillä kulona kellertivät eilen vielä vainiot, ja yhä vinkuu sama viima, joka talven ja kaiken kevättä meitä hartioista pudisti. Kylmä vesi lainehtii luhtien päällä ja tulvan alla ovat saaret, joihin ennen sousimme juhannusyötä viettämään.

Kato uhkaa, halla vaanii, pahat henget pitävät ilkeitä aikeitaan ilmassa.

Mutta ihme kyllä ei mieleni kuitenkaan ole musta, ei päiväni pilvessä, eikä saa suru valtaansa sydäntäni. Sillä vielä on kukkuloita, jotka eivät ole veden alla, vielä on tulia, jotka mäeltä toiselle tuikkavat, ja vielä on kansalla karkelokenttänsä, joilla se piirihin käy.

Maani luulin menettäneeni—ja nyt vasta sen löysin. Kansani luulin kadottaneeni—ja nyt vasta sen sain. Toivon tulien luulin sammuneen—ja nyt vasta ne syttyivätkin.

Et tarvitse enää tulta toisilta lainata, omassa povessasi se alati palaa, et sitä enää vain juhlina viritä, arkenakin se nyt ainaisena liekkinä tuhansissa rinnoissa leimuaa.

Uusi innostus on sen öljy ja uusi luottamus on sen sydän ja säiliö, josta valoaine vuotaa, on uudistunut rakkautesi kansaan ja verestynyt voimasi sen eteen uhrautumaan.

Kouluhuoneeksi on muuttunut tanssitupa, aatteiden esityspaikaksi entinen karkelokenttä.

Etkä kysy enää, mitä maaltasi saat, kysyt sitä, mitä voit hänelle antaa. Et mieti sitä, miten elolaarisi täyttäisit, vaan sitä, miten sen sisällön tarvitseville parhaiten sirotetuksi saisit. Et satoa ajattele etkä elon korjuuta, ajattelet kylvöä ja uusia oraita.

Uusi on juhannus ja uudet ovat juhannustulet.

Valon juhla oli juhannuksesi ennen—nyt on se juhla valistuksen!

Siksipä ei, vaikka kato uhkaa, halla vaanii ja pahat henget pitävät ilkeitä aikeitaan ilmassa, ole mieleni musta, ei päiväni pilvessä eikä saa suru valtaansa sydäntäni.

23.6.99.

PIENET JA SUURET

Kuka sen on sanonut, että ne suuret ja voimakkaat ovat mahtavat ja että ne pienet ja vähäväkiset ovat heikot? Että ne suuret pieniä johtavat, ja ne voimakkaat heikoille lakeja laativat?

* * * * *

Taivas on tyven ja sininen ja meren pinta sileä. Maininki vain silloin tällöin loiskahtelee kaukaisia kareja vastaan kuin unissaan huoahdellen, sillä meri ei koskaan nuku eikä koskaan rauhoitu.

Loivan kallioniemen liepeitä nuoleskellen virtailee hiljainen merivuo ulapalta tullen ja ulapalle mennen. Tänään kulkee se tänne, eilen kulki tuonne, ei kukaan tiedä, mikä on sen määrä ja mikä sen tarkoitus. Mutta meriheinäin metsä huojuu aina ja ilmojen latvat taipuvat aina tottelevaisina sen mukaan. Pohja kuumottaa totisen ruskeana läpi vihreän veden ja uhkaavana uppoo jyrkkäyksen rinne salaperäiseen syvyyteen.

Ihan pinnalla, niin että viri tyynessä vedessä käy, uida lirittää pikkukalain lauma vastavirtaan pitkin jyrkkäyksen rajaa, yli synkän pohjan ja yli limojen latvain. Päättömän pitkänä nauhana näkyvät ne mereltä tullen ja merelle mennen kulkevan ohi niemien, ylitse karien ja pitkin rannikkoa, jonka poukamissa pistäytyvät ja jonka kiviä kiertävät.

Mistä tulevat ne ja minne menevät? Ei näytä heillä olevan johtoa mitään, ei tietoa siitä, mitä maalia kohti kulkevat—ei johtona muuta kuin tieto toisistaan, ei maalina muuta kuin vastavirta. Ei hetkeksikään eroa yksi satain tuhansien parvesta, ei hetkeksikään muuta jono suuntaansa, joka on niin varma, kuin ei se koskaan olisi muuanne päin vienyt. Se on kuin satain tuhanten pienoisten yksimielisyydestä syntynyt yksi ainoa jättiläisolento, joka meret kietoo ja sen niemet ja saaret syleilyynsä sulkee.

Mutta vanavedessä tämän meren jättiläisen vaanivat meren pedot, hauet, ahvenet ja muut ahnaat. Suomukset kiillellen kullalle ja kuparille niinkuin sotatamineet ja evät punaiselle paistaen niinkuin sotaliput ja selässä ruotaiset keihäät ja suussa terävät hampaat ne vartovat kivien koloissa ja limakoiden kätköissä kuin ryöväriritarit linnoissaan ja hyökkäävät sieltä, silmät tuikeina päässä ja suut selällään, ohikulkevain kimppuun. Heitä sanotaan merien kuninkaiksi ja rantojen ruhtinaiksi, ja he luulevat itsekin niitä olevansa. Ja nuo pienet tuossa, ne ovat heidän alamaisiaan, joista he elävät, nielevät niitä, minkä kiireelle kerkiävät.

Mutta mitä välittää satain tuhanten parvi siitä, mitä heitä muutamat hauet ja ahvenet hävittää! Tuskin huomaa se heidän läsnäoloaan, tuskin välittää se heidän tieltään väistää. Ei heidän rintamansa hyökkäyksistä murru, ei kulkunsa siitä häiriinny. Joku yksityinen hyppää syrjään, ponnahtaa ilmaan ja koettaa paeta, mutta suuri lauma jatkaa matkaansa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eivät ne asetu vastarintaan, eivät pakene, eivät edes kiirehdi kulkuaan. Merivirta se vain määrää heidän nopeutensa ja heidän matkansa suunnan eivätkä hauet ja ahvenet.

Ja näiden suurten täytyy seurata noita pieniä, meren kuninkaiden täytyy aina uida alamaistensa vanavedessä.—elääksensä. Pienet kalat pitävät aina oman suuntansa, suuret saavat mennä, minne heitä viedään.

Pienet kalat ovat kansoja, suuret ovat heidän sortajiaan.

Mutta kuka sen on sanonut, että ne suuret ja voimakkaat ovat mahtavat ja että ne pienet ja vähäväkiset ovat heikot? Että ne suuret pieniä johtavat, ja ne voimakkaat heikoille lakeja laativat?

1899.