Säkeniä, Kokous runoelmia

III

        O isänmaa, sä kultainen ja kallis!

        Sä mainesi ja mantereinesi,

        Ja lakines ja kaikin laitoksines,

        Ja uskoines ja äitinkielines,

        Kuin oma äiti armas, armahampi

        Sä mielest' olet miehen vapahan!

        Sun päältäs rasitusta poistaaksensa

        Tuo Ruomin kelpo poika Curtius

        – Ei auta muu! – Manalan auenneesen

        Kitahan syöksi nuoren itsensä.

        Sun vapauttas varjellaksensapa

        Leonidaskin päänsä seppelöi

        Ja juhlapuvun puki parhaan päälleen

        Ja ryntäs' sitten sankarjoukkoineen

        Rivihin vihoillisen verrattoman

        Ja kaatui itse kaikin miehineen.

        Sun valtas suojana, sun sortajatas

        Ja vihamiestäs voittaaksensapa

        Borckhusen, uros uljas suomalainen,

        Kuin seinä seisoi miekkain melskeessä;

        Ilolla, isänmaa, sun edestäsi

        Mies mieheltä ain' asti viimeiseen

        He kamppailit, hän Karjalaisinensa,

        Ja tervehtivät Tuonen tyttäret

        Myhäillen morsiamikseen ja käärein

        Lippunsa mustat morsiusliinoikseen!

8

8

  Se, mitä tässä kerrotaan Borckhusenista, tapahtui Lundin tappelussa 5 p. Jouluk. v. 1676. Fryxell kertoo Kertomuksissansa Ruotsin historiasta, 15 osan 126 sivulla, tämän tapauksen seuraavin sanoin: "Epäjärjestys ja hämmekki pääsi pian vallan päälle koko tässä puoliossa (Ruotsalaisten vasemmassa). Eräs joukko oli kuitenkin, joka pysyi uljaana kuolemaan asti. Se oli eräs suomalainen rakuunarykmentti, joka oli saanut sijansa vasemman puolion uloimmassa päässä. Evestin nimi oli Borckhusen. Hän oli itse laittanut tämän joukon ja valinnut siihen miehet, ja muut sen päälliköt olivat enimmäkseen hänen poikiansa, sukulaisiansa ja naapurejansa. Turhaan koettivat Tanskalaiset saada tätä urosjoukkoa liikutetuksi taikka pakenemaan. Tanskan hevois-henkivartiorykmentti ja monta muuta ratsujoukkoa ryntäsi sen päälle, mutta turhaan. Tanskalainen jalka-henkivartiorykmentti urhoollisen evesti Bibaun käskyissä koetteli myöskin aseitaan Borckhusenin päälle, vaan aina yhtä turhaan. Nyt alkoi vihoillinen heittää kranaatteja sankarijoukkoon. Tämän rivit eivät kuitenkaan murtuneet siitäkään; vaan rupesivat kuitenkin vähitellen ohenemaan niin, että Tanskalaiset pian voivat tunkeutua sisään. Borckhusen, hänen sukulaisensa ja rakuunansa kaatuivat nyt kaikki ja heidän mustat lippunsa joutuivat vihoillisille voittosaaliiksi. Jäännökset Ruotsalaisten vasenta puoliota, vetäytyivät epäjärjestyksessä takaperin ja pyrkivät suojaan jalkaväen taakse."

        Som' on ja suloinen sotahan kuolla,

        Ja kaunis kuolla miekankalskeesen,

        Kuin sodan sytyttää maas vihoillinen,

        Ja miekkas torjuu sortajata pois:

        O, ihana ja ilonkin väärti

        On kuolo kuolla edest' isänmaan!

        Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks'

        On elämä sen etuin etehen:

        Sen elämä, ken työssä ahkeroipi,

        Lakia, lempeyttä noudattaa,

        Velvollisuuksiansa täyttäessään

        Ei katso puolelle, ei toiselle,

        Vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu,

        Mi totuus on ja kohtuus, oikeus;

        Ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle

        Maan, kansan saa, on kaikki hävittää,

        Vaan alkaa uudellensa hankkimahan,

        Mink' otti onnettuus ja kohtalo,

        Ei pyytäin pyrinnöstään parahinta

        Ja mielenmukaisinta hedelmää,

        Mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen,

        Mi saada mahdollist' on milloinkin.

        Tuonkaltaisia sankaria, nuoret,

        On keskessänne, kumppalinanne.

        Nuo harmaapäiset vanhus-nuorukaiset

        He ovat tulleet joukossanne juur

        Viiskymmenvuotisia seppeleitään,

        Jo vaalenneita, vereksempihin

        Ja vihreämpihin nyt vaihtamaan.

        He seppeleensä syillä suuremmilla

        Nyt kyllä ansaitsevatkin kuin Te:

        Viiskymmentä he vuotta ovat käyneet

        Elämän korkeata koulua,

        Ja kaikki koetukset kunnialla

        Siell' ovat täysin tehneet, täyttäneet.

        He päivätyönsä päättäneet jo ovat;

        Työn raskahan hikeä, hellettä,

        Nyt illan viileässä istuskellen.

        He jäähdyttävät pois, ja katsovat,

        Kuink' aurinko, viel' alas laskein, lahden

        Rakkaita rantasia rusoitsee;

        Ja odotellen lepokellon ääntä

        He muiston satakieltä kuuntelee.

        Ja vuosia kuin viisikymmeninen

        On vierryt edelleen, niin vuoronne

        On Teidänkin jo tänne tulla taidon

        Verestä seppelettä saamahan.

        Rivinne, täydet nyt ja sankat, ahtaat,

        Ne silloin ovat melkein harvenneet,

        Ja niillä, jotk' on sinne asti päässeet,

        Nykyinen aamu illaks' muuntunut;

        Kuin nyt ei silloin silmä tulta suihku,

        Niin notkeasti nouse jalka ei,

        Ja työt ja tuskat, vaivat, vaarat, vuodet

        On hallan hartioille laskeneet.

        Mut jos vaan nykyisille nuoruutenne

        Toiveille uskolliset olitte,

        Jos valanne on vahva silloin vielä,

        Jonk' isänmaalle nuorra vannoitte,

        Niin sydämenne, jospa jäähtynytkin,

        Se sykkää lämpimästi silloinkin,

        Juur niinkuin lumen alla vulkaanissa

        Sisäinen tuli hehkuu, liekitsee;

        Ja sukupolvi, jok' on silloin nuori —

        Nyt vielä kauan syntymätöinkin! —

        Jon kanssa silloin seppeleenne saatte,

        Se Teille kunniata kumartaa,

        Ja keskenänsä hiljaa kuiskahtaapi:

        Nuo ovat Suomen kelpo miehiä!

Nordenskiöldille Suomesta

(Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. Huhtik. v. 1880.)

        Mik' ihme, mikä uljas rohkeus:

        Kolumbus lähtee länttä kohti,

        Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,

        Atlantin aallot alta hohti;

        Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy,

        Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.

        Ja yhä eess' on viittomaton tie,

        Joll' itä laivaa lykkää lieto,

        Ja toivo häntä määrän päähän vie —

        Ei toivo vaan, myös varma tieto.

        Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"

        Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!

        Näin Nordenskiöldkin aavisti ja ties';

        Pakkaista, pimeytt' ei pelkää,

        Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies;

        Ja laskee pitkin hyistä selkää.

        Mut Louhipa, ei hellä vierailleen,

        Tuoss' ottaa vangiks' Vegan miehineen.

        Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!

        Taivasta talv' ei salli lauhaa;

        Jääkarhut ympärillä kämpivät,

        Puhuri täysin palkein pauhaa,

        Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,

        Ja revontulet läikkyy, roihuaa!

        No, viimeinkin taas Suvi hengähtää,

        Ja päivyt paistaa korkealta,

        Pois hiukee hanki, irti on jo jää,

        Pohjemmaks' poikkee talven valta;

        Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa,

        Behringin salmeen tulla tupruaa.

        Kas näin tie tuntematon tuttu on,

        Ja Pohjan ukset ummest' aukes'

        Uus' väylä aukes' aavistamaton;

        Jo Louhen valta maahan raukes',

        Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan,

        Se juurrettu on Altain kultalaan!

        Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas

        Maanpiiri yksin suin nyt kiittää,

        Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas;

        Ja Suomi äänens' yhteen liittää,

        Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa

        Poikansa kaukomielen kunniaa.

        Oi, ett' et rakkaan Suomen rantaan päin,

        Palaten, keulaas kääntää voinut!

        Ett' tervehdys vaan meren yli näin

        Kuin kaiku korvaas' täält' on soinut!

        Oi. äit' ei omakseen saa poikoaan,

        Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan!

Ruotsalaisille

(Upsalassa, 6 p. Kesäk. v. 1875.)

        Se maa, ku tuoll' on puolen Itämerta,

        Joss' yhten' ennen muinoin runsaasti

        Vuos' Ruotsalaisten, Suomalaisten verta,

        Hartaasti meissä teitä tervehtii.

        Eerikkein muurit, linna Birger Jaarlin

        Ja tornit Thorkelin ja Oolovin

        Ja kansa, ollut Kustaavein ja Kaarloin,

        Nyt meidän kautta teitä tervehtii.

        Ne vanhat, vahvat siteet katkesivat,

        Kut kuusisataa vuott' ol' kestäneet;

        Ikuiset muka liitot ratkesivat,

        Tapausten tulvaa ei ne estäneet.

        Kas, meidän maan ja mantereenne teidän

        Jo rajapyykit oudot eroitti;

        Koettu kumppal' täytyi jättää meidän!

        Se sydäntämme silloin kirveli.

        Kov' onni, joka teidät, meidät voitti,

        Ei kumpaakaan tok' vienyt hukuksiin;

        Yöst' uusi päivä kummallenkin koitti,

        Uus' ala laajempi nyt aukaisiin:

        Ne, joilt' ol' teille verivainot tulleet,

        Nyt veljinänne teihin yhtyivät,

        Nuo tunturinne, torjumuurein' olleet,

        Seljäksi yhden rungon sääntyivät.

        Ja me? Me rajoin uusin veljiämme

        Ja Suomen syntysanat löysimme;

        Tuo kansa, ollut vihamiehenämme,

        Nyt rauhan kättä tarjos' maallemme;

        Ja rakennus, jon Ruotsin lak' on luoja,

        Kerroksin uusin nousee, leviää;

        Valoa, oikeutta, rauhaa suojaa

        Valtikka vakava ja lempeä.

* * *

        Siit' aikaa mennyt on, kuin rivitellen

        Näin seisoi Suomen poiat kanssanne;

        Nyt kättä lyöden, poven paisuellen,

        Viel' kerran liitymme me lippuunne,

        Vannoen valan, kilvan teidän kanssa

        Ain' uljaast' eelleen kamppailuiksemme

        Sen eteen, minkä miesi kalliinnansa,

        Mink' armainnaan hän oloon saattanee.

Malja, esitetty Suomen Yliopiston Sijaiskanslerille, Herra Paronille J.R. Munck

(Yliopiston jnhlapidoissa Hänen 70:nä synnyinpäivänänsä.)

        Jopa kaadamme vieläkin kerran

        Lasit laitoja myöten täyteen,

        Ja kunnian miehen maljan

        Sekä juotamme että nyt juomme,

        Joka seitsenkymmeisnä seisoo

        Sulosuuna ja suorana vielä,

        Ja notkean nuorison parvess'

        On kaikista nuorin ja notkein.

        Näin kankahan viimeinen honka,

        Joit' aikoja lauhkeat lehvät

        Ijän halla on harmaiksi pannut,

        Yhä pystyss' on pilviä kohti,

        Vesakolle varjoa antain;

        Sen jos toukkakin juuria jäytää,

        Sydän viel' on lämmin ja terve,

        Sen latvassa lintuset laulaa,

        Ja juurella kukkaset kasvaa.

        Eläköön monet vuodet hän vielä!

        Ikämiesten kunnia on hän,

        Esimerkki on nousevan polven:

        Vakamielinen valtoja vastaan,

        Ja lempeä työntekijälle.

        Eläköön monet vuodet hän vielä,

        Uros, ollut ja vieläkin uljas!

        Hän Tuonen on tuiskuja nähnyt,

        Veren vuotaissa miekkansa välkkyi,

        Hän ei kuoloa karta, ei pelkää,

        Mut Kuolopa, kunnian tehden,

        Manaviikatettansa nostain

        Sivu astuu ja nuoria niittää.

        – Eläköön monet vuodet hän vielä!

        Eläköön! Eläköön! Eläköön!

Vänrikki Stålin laulaja

(v. 1860.)

        Me, kaikenlaiset laulajat

        Ja kanteloisen kantajat,

        Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,

        Kuin tämä jättikannel kaikuu.

        Kuin pitkin selkää uidessaan

        Vaan joutsen ääneen laulahtaa,

        Niin lehdon leivo, rannan rastas

        Pois lakastuvat laulamasta.

        Kuin Vuoksen koski pauhajaa,

        Ett' allas' vaarini vankka maa,

        Jos puronen myös lirisevi,

        Niin ken sen ääntä kuuntelevi!

        Ken kotkan kanssa koettamaan

        Vois käydä lentoneuvojaan?

        Se kiiltää pilvistä sen siipi,

        Muut linnut pitkin maata hiipii.

        Me, kaikenlaiset laulajat

        Ja kanteloisen kantajat,

        Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,

        Kuin tämä jättikannel kaikuu!

Runebergin muistoksi

(6:na päivänä Toukok. v. 1878.)

        Pois on mennyt meiltä laulun ponsi,

        Poissa on hän runoruhtinamme!

        Kulunut vaikk' on jo vuosikunta

        Hetkest' aivan haikeasta siitä,

        Jolloin läks' hän tämän ilman alta,

        Valon, soinnun maahan mennäksensä,

        Ijäisenpä ihanuuden maahan,

        Niin ei tahdo suistua surumme,

        Kaiho Suomen kansan ei vaan laata,

        Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi,

        Laulun ponsi, runoruhtinamme.

        Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin

        Yhä kaihoella, kaipaella:

        Tietäjäs hän oli tenho suurin,

        Taitajasi taivasta läheisin.

        Ennen häntä eteläisen ilman

        Ihanteita ihmetteli Pohja:

        Italian iki-selvää päivää,

        Hellaan hehkuvia tuoksuöitä,

        Olemattomiai Onnenmaita,

        Joissa kansaa autuaallist' asui,

        Paimenet ja paimenettaretpa,

        Laitumella lammaskarjojansa

        Säännellen vaan sävelillä huilun

        Tahi talutellen punapauloin,

        Simoa ja suudelmia söivät;

        Taikka joissa viljavainioilla

        Joutuneilla joukko kumma liikkui:

        Talonpojista, maantyttölöistä

        Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne,

        Luonne oli hieno herrasluonne,

        Päällä silkkiä ja samettia,

        Suussa suloisia sanoja ja

        Sukkeluuksia ja somuuksia.

        Silloin uusin runoin Runeberg jo

        Tuli, loihti, nosti noidansauvan,

        Kajahutti taikakanneltansa.

        Katsos vaan – ken uskonut ois tuota! —

        Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,

        Taideniekan taulull' on ihana;

        Suomen maat ja maisemat ja ilma,

        Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot

        Lumoovat nyt silmäs ihanteella.

        Mitäs on nuo miehet sekä naiset,

        Edessämme aivan eläväiset,

        Taiturin tään tauluihinsa luomat?

        Liha on ne meidän, lihastamme,

        Veri juuri meidän verestämme:

        Kurun Matti Pohjan ompi poika,

        Savon mies on Saarijärven Paavo,

        Hana muinoin meill' ei harvinainen;

        Pistuoli, sun pirttis pimeyttä,

        Oloasi osa-tointa emme

        Kuivin silmin katsella me saata;

        Ihanainen Hanna ensi-lemmen

        Sulon muiston saattaa mielehemme;

        Hedan nähden näämme herttaisia

        Emäntiä entisiä maalla;

        Nuokin Augustat ja Annat, Aarot,

        Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa.

        Ja te, Suomen suuret sotaurhoot,

        Uskon, uljauden ja sankaruuden,

        Kuulun kunniamme kannattajat,

        Esikuvat, heikon jälkipolven

        Ihmehtimät, yltämättömätpä,

        Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut

        Teidät, ehompina entistänne,

        Kirkkaina ja kuolemattomina,

        Maailmalle mainioksi tehnyt,

        Ell' ei kaikunut ois ihmekannel?

        Laulusankar', sankar'-laulajamme

        Omamme hän oli, ominpamme,

        Hän, jok' aartehia aavisti ja

        Löysi luontehesta Suomalaisen;

        Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen,

        Petäisen purijan, povessakin

        Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi

        Kunnian ja kelvon kukoistavan.

        Omamme hän oli, omimpamme;

        Mut voi kohtaloa kovanlaista,

        Että sävelillä Suomen kielen

        Tämä kannel kaikua ei saanut!

        Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan,

        Suomalainen, umpi-suomalainen,

        Sulosointua sen kuulla, ääntä

        Ikirunojansa ihastella,

        Eikä ihanuutta ihmetellä,

        Jolla Suomen suurin taideniekka

        Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!

        Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras,

        Ruotsalainen, runotemppelinsä

        Pyhimpähän pystyttävä, ompi

        Sarjaan suurten laulusankartensa

        Ruotsiks' runoillehen Runebergin!

        Mepä, aioiksi me ainaisiksi

        Sydämemme syvimpähän kätköön

        Taitajamme muiston tallellamme,

        Hänelle, hänenpä hengellensä

        Sulat, hartahimmat kiitoksemme

        Lausuellen laulamastansa, ja

        Odotellen, toivoellen, että

        Runon into, Runebergin runon,

        Ajan tullen, vuoron vierähtäen,

        Vastaistenpa polvien povista

        Kalevankin kansan kielellä jo

        Kaiun korkean ja kauniin saapi.

Franzénin muistoksi

(30:nä p. Kesäk. v. 1881.)

        Oi kova kohtalo, kun poika lähtee maastaan,

        Ja jättää äitinsä, ja siirtyy ijäks' pois!

        Äit' itkee, ikävöi, ei luopuis armahastaan:

        Tuost' ehkä turvani ja tuken' ollut ois!

        Näin huokaili, Franzén, sun jälkees synnyinmaasi,

        Ja huol' ei huojennut, kuin tänne tuuli toi,

        Jos kaikuinakin vaan, suloista laulantaasi,

        Jok' aaltoin aavojen toisella puolen soi.

        Kuin täältä läksit pois, juur' täysi Kanteletar

        Sun piili povessas; sen kanssasi sä veit.

        Sun jälkees itkemään jäi Suomen ihanteetar,

        Oi, laulus, lempesi sä toisen omaks' teit!

        Vaan kaipaus vaietkoon, ja suru suistukohon!

        Jo haava tämäkin on arveks' kiintynyt.

        Viel' äit' on pystyssä – hän kauan seisokohon —

        Jos vahingoitakin ja huolt' on kärsinyt.

        Ja rikas lieneekin tää armas emosemme,

        Ken kaatumatta voi näin paljon kadottaa.

        Viel' uus' on syntyvä miespolvi jälkehemme,

        Jonk' ääni Franzénin voi lailla laulahtaa.

        Franzénin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin

        – Ei laulu kuolla voi – uus polvi laulakaan!

        Ja suomalaisin suin ja suomalaisin mielin

        Jo silloin sävelet kirkkaasti kaikukaan!

Sjöstrandin Kullervo

        Kiitos Sulle, jalo taideniekka,

        Kuvaamastas meille Kullervon!

        Tässä seisoo, kädessänsä miekka,

        Nyt se äärettömäst' onneton,

        Jok' ois ollut sankariksi luotu,

        Kuuluks', kunniaksi kaiken maan,

        Jos ois onnea hänelle suotu

        Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan.

        Vaan sen syyttään isäin veljesviha

        Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen,

        Omat syynsä sitten, oma liha

        Veivät rikoksesta rikokseen;

        Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat

        Povea alati poltti vaan,

        Raivottaret hänet valtaans' saivat,

        Kyisill' ajelivat ruoskillaan.

        Suru synkkä, ei se taivahainen,

        Joka mielen nostaa, kirkastaa,

        Vaan se raskas mainen, maanalainen,

        Jonka Syöjättäret ilmoin saa,

        Peittää kasvot varjoll' öisen tumman.

        Pohjaan juonut maljan katkeran

        On hän, tehnyt päätöksensä kumman,

        Ei viel' ennen kuullun, kauhean.

        Miekkaa oikea kätensä vahva

        Paljastettua nyt kouristaa;

        Alaspäin jo painuu kalvan kahva,

        Ylös kärki tuima tuijottaa;

        Murehella katsoo Musti maasta

        Isäntänsä silmään kamalaan,

        Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta;

        Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan:

        "Söisitkö sä syitten' sovitukseks'

        Sydäntäni synkän-syyllistä?"

        Kirkkahasti välkkää vastaukseks'

        Kalpa kylmä, syöläs, terävä!

        Kuole, kuole, Kullervoinen, pois,

        Emon onnettoman ilmoin tuoma;

        Summattoman surkee kohtalois

        Sull' on julmain jumalien luoma!

M. A. Castrén'in haudalla, 12:nä p. Toukokuuta v. 1852

Ylioppilasten puolesta

        Tähdetön yö hälvetä alkoi hiljaa,

        Aamuruskon alkoivat posket koittaa,

        Loistamahan jo Pohjanki maita nousi

            Aurinko tiedon.

        Niin se auringoinenpa armahimman

        Loi ja kirkkaimman sätehensä kohden

        Suomen synkän muistoja, ominais-teitä,

            Kieliä kohden.

        Tuonpa tumman Tuonelan impi keksi,

        Päästi kaulaltaan suruhunnun mustan,

        Kohta hunnullaan sätehen sen tempais,

            Vei Manan maahan.

        Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,

        Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,

        Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,

            Ystävän uljaan.

        Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,

        Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,

        Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,

            Voittomme varma.

        Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:

        Miehuudella lempiä synnyinmaata,

        Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,

            Kuin teki Castrén.

Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle

(Kokemäellä.)

        Tässä saarnasi Sanoa,

        Lunastusta lausui kerran

        Pyhä hurskas Henrikkimme,

        Suomen piispa ensimäinen.

        Sana tuotti siunauksen,

        Kantoi kaunihin hedelmän,

        Jost' on Herralle ylistys,

        Henrikille muistopatsas.

Porthanin kuvapatsaan kantakiveen

(Turussa.)

        Suomen maan ja Suomen kansan

        Arvohon asettajalle

        Tähän kaikki Suomen kansa

        Muistopatsahan panetti.

Lönnrotin kuvapatsaalle vast'edes

        Kalevala, Kanteletar,

        Sanakirja, Virsikirja

        Kilvan kiittävät Sinua.

        Turun maa ja Pohjan puoli,

        Karjala ja kaikki Suomi

        Aina muistavat Sinua.

J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa 12 p. Toukokuuta v. 1885

(Lauletaan kuin: Integer vitae.)

        Surunsa suistaa Suomalaisen mieli,

        Kaivaten kiittää Kalevaisten kieli,

        Snellman, kun meille hartaan työsi tuote

        Toivon on luote.

        Miehuutta mieles' rakkautta hohti,

        Totuus ja oikeus toimiasi johti;

        Kamppaillen kansas' sortumasta estit,

        Kamppauksen kestit.

        Tuhkass' nyt tässä peittää vankka paasi

        Helmassa helläss' armaan synnyinmaasi:

        Vankempi vasta seiskoon muistos' pylväs,

        Sankari ylväs!

VIII

Susi ja Lammas

(Mukaelma.)

        Kesän kuuman heltehellä

        Joen kylmällä vedellä

        Janoansa sammuttaa

        Rannikolla nuori lammas.

        Susi julma, harvahammas,

        Siihen tulla hurtattaa;

        Sillä riippui pitkä kieli,

        Lammast' alkoi tehdä mieli

        Panna puolis-paistikseen.

        "Voi sinua, pöllö rukka",

        Hönkäsee kovasti hukka

        Riidan syytä saadakseen,

        "Minkätähden pohjaa potkit,

        Ja minulta, konna, sotkit

        Hyvän juoman kaikki näin?"

        Pakohon ois lammasparka,

        Joll' on luonto heikko, arka,

        Juossut varvikkohon päin;

        Vaan vavisten pelkäs' sutta,

        Rupesipa oikeutta

        Tuolta vielä toivomaan.

        "Arvon herra", niin hän äänsi,

        "Mikäs vasten virtaa käänsi

        Veden vankan juoksemaan?

        Alempana kappaletta

        Kuin se, missä te oletta,

        Minä raukka vettä join;

        Kuinkas, vaikka potkimalla,

        Sotkea ma virran alla

        Teiltä, herra, juoman voin?"

        "Vieläkö sä suurentelet

        Ja minulle vastaelet,

        Muuan tuhma, pöllöpää!

        Kyllä kohta suusi suistan,

        Niin – ja nytpä senkin muistan",

        Susi julma ärjähtää,

        "Sanoneesi mennä vuonna,

        Että muk' olisin juonna

        Minä verta uudeltaan."

        "Tyhj' on teille juoru tuotu,

        Kosk' en mennä vuonna luotu

        Minä vielä ollutkaan."

        "Sen sanoja jompi kumpi

        Sinä taikka veljes ompi,

        Siit' et pääse minnekään."

"Velje' ei oo mulla ollut.'

        "Vaan sinulle nyt on tullut

        Kos